Kiitos sukulaisille ja ystäville tuesta!

Vaahteralaakson Aurora 1–3

• AURORA - VAAHTERALAAKSON TYTTÖ

• AURORA JA PIETARIN SERKUT

• AURORA JA VILLIKYYHKYSTEN AIKA

AURORA - VAAHTERALAAKSON TYTTÖ

Torontossa vuonna 1903

1

Haukka liiteli puiden latvojen yläpuolella levottomana kuin etsien paikkaa, johon laskeutua. Sen alla levisi vihreä laakso, jonka reunoilla kasvoi jättiläismäisiä sokerivaahteroita. Laakson pohjalla kiemurteli kirkasvetinen joki ja sen rinnalla polku.

Tuuheahäntäisiä mustia oravia juoksenteli apilantuoksuisessa ruohikossa. Niiden esivanhemmat olivat eläneet laaksossa jo ennen sitä aikaa, jolloin vain intiaanit meloivat jokea pitkin kevyillä tuohikanooteilla ja kantoivat ne keskellä laaksoa olevan matalan kohdan yli.

Oravat olivat nähneet ensimmäisten eurooppalaisten tulevan laaksoon. Nämä olivat ranskalaisia ja englantilaisia turkiskauppiaita, jotka vaelsivat intiaanioppaan jäljessä Mississauga-intiaanien luo vaihtokauppaa käymään. He veivät intiaaneille rautapatoja, puukkoja, peilejä, silkkiä ja pellavaa ja saivat heiltä maissia, taitavasti punottuja koreja ja turkiksia.

He halusivat varsinkin vanhoja kuluneita majavannahkoja, sillä majavan pehmeistä aluskarvoista saatiin parasta huopaa miesten leveälierisiin hattuihin. Majavannahat tuottivat Euroopassa monikymmenkertaisen voiton.

Merten ja vuorten takaa tuli lisää miehiä, jotka ostivat koko seudun Mississauga-intiaaneilta ja rakensivat peninkulman päässä olevan suuren Ontariojärven rannalle kaupungin. He antoivat sille nimen York, mutta huomasivat pian, että intiaanien muinoin antama nimi Toronto eli kauppapaikka sopi sille paljon paremmin.

Jo monia vuosia sitten muutamat varakkaat suvut muuttivat asumaan laakson reunoille kolmen mailin päähän kaupungista. He rakensivat talonsa vihreille kukkuloille, jonne järven ja soiden kosteus ei ulottunut. Ehkäpä he ajattelivat, että piiskan läimäytykset ja hevosmiesten huutelut häiritsivät kaupungissa heidän rauhaansa.

Hevoset olivat vetäneet ennen raitiovaunujakin, mutta nyt ne nousivat kukkuloille sähkön voimalla ja kirskuivat toisinaan korvia viiltävän meluisasti. Mutta laaksossa oli aivan hiljaista. Linnutkin olivat vaienneet haukan ilmestyessä taivaalle.

Haukka lensi yhä laajempia ympyröitä ja näki tarkoilla silmillään nuoren miehen istumassa keskellä laaksoa kaatuneen puunrungon päällä. Hänen ympärilleen loi varjon mahtava villiomenapuu, joka oli täynnä pieniä tummanpunaisia hedelmiä.

Aamukosteus sai nuorukaisen hiukset kihartumaan ohimoilta ja niskasta. Hän otti päästään litteäreunaisen olkihatun, asetti sen viereensä puunrungolle ja alkoi pyyhkiä valkoisella pellavanenäliinalla kapeita ruskettuneita kasvojaan ja laihaa kaulaansa. Hän työnsi nenäliinan ruskeankirjavan tweedtakkinsa taskuun, otti liivintaskusta taskukellon ja avasi sen kultaisen kuoren. Kello näytti kymmentä vaille kuutta.

Thomas Austin oli palannut kotimaahansa Euroopasta, jossa hän oli ollut kokonaisen vuoden. Matka-arkut olivat vielä avaamattomina huoneen nurkassa. Thomas oli ollut kotona täsmälleen puoli vuorokautta ja oli jo kyllästynyt. Koti oli tuntunut ahtaalta ja tukahduttavalta, kun hän oli herännyt aamuvarhaisella ennen auringonnousua. Hän oli pukeutunut nopeasti, hiipinyt ulos ja tullut tuttuun laaksoon.

Kotona kaikki luulivat, että hän nukkuu puoleen päivään asti kuten ennenkin. Euroopan matkallaan Thomas oli oppinut rakastamaan aamuja, sillä jokainen päivä toi siellä jotain uutta ja jännittävää. Tämä oli synkkä aamu.

Aika tuntuu pysähtyneen täällä. Kutistun ja surkastun pieneksi ja kuivaksi kuin heinäsirkka purkissa. Thomas oli nähnyt Venetsiassa vanhan miehen, joka piti pahvipurkissa lemmikkiheinäsirkkaansa. Purkissa oli vain muutama hengitysreikä, ja purkin sisältä kuului heinäsirkan avuton rapina.

Kirkassilmäinen maaorava tuijotti Thomasia läheisen kannon päältä. Se oli aloittanut tuoksuvien kukkien keskellä linnunlaulua muistuttavan sirityksen ja kutsui siten ystäviään juttusille. Thomas otti taskustaan paksun luonnoslehtiön ja alkoi hahmotella lyijykynällä maaoravaa nopein täsmällisin vedoin. Hyvä sinun on sirkuttaa. Sinulla on koko metsä täynnä ystäviä, Thomas sanoi puoliääneen. Minä olen menossa sekaisin: juttelen maaoravalle.

Äkkiä Thomas vaistosi, että hän ei ollut enää yksin laaksossa. Lähellä seisoi valkopukuinen tyttö. Hän oli hento ja pienikokoinen, mutta ei enää lapsi, sillä hänellä oli pitkä hame ja hänen vaaleat hiuksensa oli koottu päälaelle. Hänellä oli leveälierinen olkihattu, samanlainen kuin nuorilla tytöillä Euroopassa.

Tytöllä oli pitkähihainen vyötärölle kapeneva pusero, ja hänen maahan asti ulottuva hameensa laahasi aamukasteen kostuttamaa nurmikkoa. Hän piti kädessään valkoista päivänvarjoa, jolla hän suojasi kasvojaan auringonpaisteelta. Hän näytti etsivän katseellaan haukkaa, mutta se oli lentänyt jo pois, ja muut linnut olivat alkaneet laulaa.

Valkopukuinen tyttö läksi kävelemään. Thomas huomasi, että tytöltä putosi jokin esine. Thomas kiirehti hänen jälkeensä ja löysi maasta kirjanmerkin, jossa oli lakan alla prässättyjä lemmikkejä.

- Pudotitte jotain! Thomas huusi.

Tyttö pysähtyi. Thomas vei kirjanmerkin hänelle, ja tyttö nyökkäsi päätään kiitokseksi. Tytön iho oli kalpea, poskipäät korkeat ja nenä kapea ja suora. Hän muistutti posliininukkea, jota Thomas oli ihaillut pariisilaisen lelukaupan ikkunasta salaa häveten sitä, että kaipasi vielä lapsuuttaan ja katseli toisinaan lelukauppojen ikkunoita. Tytön silmät olivat kuin nuken silmät, heleänsiniset ja kaukana toisistaan.

- Tämä on laakson kaunein paikka. Olen tullut tänne lapsesta saakka aina, kun minulla on huolia, Thomas uskoutui hätkähtäen avomielisyyttään.

- Minä kirjoitan päiväkirjaa, tyttö sanoi. Hän avasi kapean mustakantisen kirjan ja laittoi kirjanmerkin sen sisälle. – Äitini antoi tämän kirjanmerkin minulle. Hän kuoli, kun olin lapsi.

- Olin piirtämässä maaoravia, Thomas sanoi ja näytti luonnostaan.

- Minäkin käyn täällä piirtämässä aina kun - -, tyttö keskeytti lauseensa ja punastui. – Aion taiteilijaksi.

Thomasin perheessä taide oli vain harrastus kuten isän golfinpeluu tai äidin pianonsoitto. Kukaan ei ollut ryhtynyt oikeaksi taiteilijaksi paitsi kapinallinen Thomas ja hänkin vain päiväunelmissaan.

Tyttö katsoi taas taivaalle.

- Haukka on lentänyt jo pois, Thomas sanoi. – Se oli muuttohaukka. Syksyllä haukkoja tulee tänne pohjoisesta miljoonittain. Ne pelkäävät kylmyyttä ja lähtevät ensimmäisinä muuttolennolle. Ne lepäävät hetken noissa korkeissa vaahteroissa ja jatkavat sitten matkaansa etelään.

Tyttö vilkaisi kaulassaan riippuvaa kelloa. – Minun täytyy mennä, hän sanoi ja lähti kävelemään nopeasti pois laaksosta.

Thomas katsoi tytön jälkeen sanattomana ja näki hänen katoavan laakson vihreyteen. Mikä tyhmyri olenkaan! Vihdoinkin tapasin jonkun, jolla on samanlaiset haaveet kuin minulla ja annoin hänen mennä saamatta selville edes hänen nimeään. Minun täytyy tavata hänet uudestaan.

Hän olisi halunnut raivota niin kuin joskus pikkulapsena, juosta laaksoa edestakaisin ja huutaa niin kovaa, että pesukarhut ja haisunäädät, jotka olivat vasta torkahtaneet yöllisten retkiensä jälkeen, olisivat vavahtaneet koloissaan. Olisivatko ne muistaneet vielä Thomasin, joka oli kävellyt joskus kuutamoisina öinä rauhattomana laaksossa ja iskenyt nyrkillä puitten kylkiin?

Thomas käveli edestakaisin polulla ja alkoi pohtia: Miksi tyttö oli yksin laaksossa? Hänen täytyy olla vieraana jossakin laakson toisella puolen olevassa talossa. Hän puhui englantia vieraalla korostuksella. Mistä hän on tullut? Kuka hän on?

2

Aurora kiirehti eteenpäin. Alkoi tulla kuuma. Hän kannatti kädellä hameenhelmaa ja toivoi, että olisi vielä pieni paljasjalkainen tyttö lyhyine mekkoineen eikä nainen pitkine helmoineen ja tiukasti nyöritettyine varsikenkineen. Hän kääntyi taaksepäin, vaikka tiesi, ettei pojasta ollut näkynyt mitään enää pitkään aikaan. Aurora olisi halunnut puhua hänen kanssaan tuntikausia.

Loivalla rinteellä mehiläislauma pörräsi omenantuoksuisten kamomillojen ympärillä. Kolibrit räpyttelivät siipiään kirkkaan punakeltaisten villi-akileijojen suloisen nektarin houkuttelemina. Sievissä riveissä kasvavien vihannesten ja yrttien välistä juoksi Auroraa vastaan kookas kissa, jonka pitkäkarvainen turkki oli paistetun marengin värinen. Kissan tuuhea häntä oli itsevarmasti pystyssä, hännänpää hohti miltei valkoisena. Kissa naukui matalalla äänellä.

Kissa oli ollut odottamassa Auroraa lempipaikassaan raparperinlehtien suojassa. Se kiersi Auroraa pyyhkien hänen hameenhelmojaan hännällään. Se puski Auroran jalkoja, kunnes Aurora kyykistyi silittämään sitä. Kissa katsoi Auroraa kullankeltaisilla silmillään ja puski Auroran otsaa.

Aurora otti valkoisen puuvillakäsineen kädestään ja upotti sormensa kissan tuuheisiin niskakarvoihin. – Sinä pikkuleijona, Aurora sanoi suomeksi, polvistui maahan ja painoi kasvonsa kissan pehmeään turkkiin. Se tuoksui ulkoilmalle ja kuumalle ruoholle.

– Tapasin vihdoin jonkun, jonka kanssa saatoin puhua kunnolla, Aurora sanoi puoliääneen. Juttelin kylläkin vain muutaman lauseen, Aurora jatkoi ajatuksissaan. Kissa alkoi kehrätä äänekkäästi tyytyväisenä hyväilyistä.

Aurora kohotti katseensa. Hänen edessään kohosi kermanvärinen kartano, jossa oli puuleikkauksin koristettuja parvekkeita, suippokärkisiä torneja ja lukemattomia aamuauringossa kimaltelevia korkeita ikkunoita. Ensimmäisen kerroksen ikkunoiden yläpuolelle oli kaiverrettu laaksossa kasvavien puiden ja kukkien lehtiä. Monet niistä olivat Auroralle tuttuja kuten ruusu, kielo, ohdake, apilanlehti, vaahteranlehti ja tammenlehti.

Paksujen samettiverhojen takana nukuttiin vielä. Hiljaisuuden rikkoi vain lintujen laulu ja yksinäisen suihkulähteen solina. Silloin kuului pojan kimeä ääni:

- Toby! Toubiii! Touubiiii!

Kissa ponnahti Auroran sylistä maahan ja lähti juoksemaan. Pensaitten takaa hyppeli avojaloin hintelä musta poika, jolla oli lyhyeksi leikattu kihara tukka, hiekanväriset polvihousut ja haalistunut keltainen puuvillapaita. Hän sieppa...