ISBN 978-951-31-8938-9

Teksti: Timo Parvela ja kustannusosakeyhtiö Tammi 2016
Kuvitus: Pasi Pitkänen ja kustannusosakeyhtiö Tammi 2016

Kansi: Riikka Turkulainen
Kannen kuva: Pasi Pitkänen

Teoksen jakelu ja osittainen kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeuden haltijan lupaa on korvausvastuun ja rangaistuksen uhalla kielletty.

Kustannusosakeyhtiö Tammi 2016

1.

Me olimme lähdössä kalaan. Tai ei me siis minnekään kalan sisälle menty, vaan Norjaan. Se on mahtava paikka.

Mukaan tulivat myös isän kaveri Risto ja joku Senja, joka oli varmaan sen Riston koira. Minun koirani Totti ei päässyt mukaan, koska autoon ei kuulemma mahtunut. Se Senja vei Totin paikan. Minä inhosin sitä rakkia jo nyt. Totti oli tietysti surullinen, mutta se auttoi silti minua pakkaamaan. Totti on ihan paras.

2.

Minun hampaani heilui. Sitä saattoi liikuttaa sormella, mutta se ei irronnut, ei sitten millään. Enhän minä voinut lähteä kalareissulle heiluvan hampaan kanssa. Kaikki norjalaiset nauraisivat minulle. Kalat myös. Ärsyttävää.

– Kyllä se lähtee, äiti lohdutti. Mutta ei se lähtenyt.

– Haluatko, että minä kiskaisen sen irti? isä heilutteli uusia kalastuspihtejään. En halunnut.

3.

Isä otti siimaa ja sitoi sen minun hampaaseeni.

– Tämä on ihmesiimaa. Se ei katkea. Ei sitten millään. Tähän voisi ripustaa vaikka tavarajunan.

Sitten hän keri siimaa auki, kuljetti sen ovenkahvan ympäri ja sitoi siiman toisen pään Totin kaulapantaan. Minä istuin sänkyni reunalla enkä tajunnut, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Totti istui yhtä hölmistyneenä lattialla. Sitten isä antoi minun käteeni luun.

Minä tuijotin luuta. Pitäisikö minun järsiä sitä vai antaa se Totille?

– No, tässä on sinulle luu, minä näytin koiralle herkkua.

Totti ponkaisi lattialta. Siima kiristyi ovenkahvan ympärille ja minun hampaani lensi suusta kuin paukkumaissin jyvä kattilasta. Poks.

– Kiitos! minä kiitin Tottia.

– Pelkkää fysiikkaa! isä huusi eteisestä.

Sitten isä toi minulle vanhan kalastuspuukkonsa, jossa oli punainen pää.

– Lahja hammaskeijulta, isä sanoi.

4.

– Isä, onko Norja kaukana?

– On se aika kaukana.

– Onko se kauempana kuin uimahalli?

– On se.

– Onko se kauempana kuin meidän mökki?

– On se.

– Onko se kauempana kuin mummola?

– On se.

– Onko se kauempana kuin meri?

– Tavallaan.

– Onko se kauempana kuin vuoret?

– Juujuu, minun pitäisi pakata nämä onget.

– Onko se kauempana kuin a…

– On se, on se paljon kauempana, sanoi isä ja meni pakkaamaan.

Minusta on tosi hurjaa, että Norja on kauempana kuin avaruus. Minä luulen, että me menemme Norjaan raketilla. Siitä tulee takuulla hauskaa.

5.

Yöllä minä en saanut unta. Oli pimeää. Totti tuhisi sängyn alla. Minulla oli taas se olo. Pelotti. En minä tarkoita mitään hirviötä sängyn alla. Sellaiset ovat lasten juttuja ja minä olen jo iso. Viime mittauksessa melkein 130 senttiä. Pelkäsin, että jotain ikävää tapahtuu. En tiedä mitä. Jotain vaan. Maailmanloppu vaikka. Sen jälkeen olisi tosi tylsää, kun ei ollut ketään kenen kanssa leikkiä. Onneksi Totti heräsi ja pomppasi sänkyyn minun viereeni ja sitten ei tapahtunut mitään. Paitsi että minä näin unta, jossa merihirviö soitti trumpettia.

6.

Minä olin hereillä. Merihirviö soitti yhä trumpettia. Se kuului ulkoa. Se oli isän kaveri Risto, joka painoi auton torvea. Nojasi varmaan siihen. Minä pomppasin sängystä. Isä myös. Me olimme molemmat nukkuneet pommiin. Törmäilimme eteisessä. Äiti pakkasi meille eväitä. Totti haukkui kaikki. Minä etsin ensin sukkiani, sitten housujani, sitten reppuani ja sitten isää, joka etsi minua, sukkiaan, housujaan ja reppuaan. Lopuksi me kaikki etsimme Tottia, joka oli mennyt piiloon minun laukkuuni. Viimein me päästiin ulos ja kannettiin tavarat autoon, joka oli jo ennestään aika täynnä. Sitten minä kannoin Totin takaisin, sillä se oli livahtanut uudestaan laukkuun.

7.

Isä istui Riston viereen eteen. Minä istuin Senjan viereen. Senja ei ollutkaan koira, vaan tyttö, jolla oli lyhyt musta tukka ja terävä nenä. Olisi kyllä ollut mukavampaa, jos se olisi ollut koira. Koirat haisevat paremmalta. Mudalta ja märältä.

Senja vei Totin paikan. Minä päätin murjottaa. En puhuisi Senjalle mitään koko matkan aikana. En sanaakaan. Typerä Senja. Typerä matka. Typerä Norja.

– Pöljä, tyttö sanoi. Luulen, että hän ei tarkoittanut Norjaa.

– Itse olet.

– Sä istut Topin paikalla, tyttö murisi. – Sen takia mä en aio puhua sulle mitään.

– En minäkään sinulle, minä sanoin.

Sitten minä en sanonut mitään, mutta näytin Senjalle kieltä.

– Sulla on ruma kieli.

Minä katsoin kieltäni. Se oli hieman vaikeaa. Minun täytyi ottaa kielestä kiinni ja venyttää sitä, jotta näin edes vähän, mutta sikäli kuin näin, se oli ihan tavallinen.

– Sä näytät typerältä. Et varmaan osaa edes kalastaa. Et saa yhtään kalaa, se on varma se.

– Kuka on Topi? minä kysyin toisesta suupielestäni, koska yritin yhä olla puhumatta.

– Se on mun koira. Se ei mahtunut mukaan, koska sä istut sen paikalla.

– Sinä istut Totin paikalla.

– Kuka on Toti?

– Totti.

– Se jalkapalloilija?

– Minun koirani. Maailman paras.

– Niin Topikin on. Maailman paras.

Sitten me vain katselimme ulos. Minua harmitti, että olin avannut suuni.

8.

Norjaan on pitkä matka. Varsinkin, jos istuu jonkun sellaisen vieressä, joka tökkii koko ajan sormella kylkeen. Ja nipistelee. Ja tekee omituisia ilmeitä.

9.

– Mun isä on parempi kalastaja kuin sinun, Senja sanoi.

– Jaa, voi olla.

– Kerran isä sai kauppatorin rannasta niin ison kalan, että se piti kiskoa rantaan hevosella, tyttö selitti.

– Jaa.

– Eikä siinä kaikki. Juuri kun isä oli saanut sen kalan rantaviivalle, tuli isompi kala ja nappasi sen ensimmäisen kalan suuhunsa. Tarvittiin hevosten lisäksi myös traktori vetämään niitä kaloja rantaan.

– Jaa.

– Mutta juuri kun kalat olivat taas rannassa, tuli vielä isompi kala, joka vei koko saaliin mennessään. Ja tarvittiin hevosen ja traktorin lisäksi myös kolme kaivinkonetta ja panssarivaunu ja naapurin vanhan mummo raahaamaan kaloja rantaan.

– Jaa.

– Jaa. Etkö sä osaa sanoa mitään muuta?

– Minä sain kerran mato-ongella meidän kylpyammeesta ahvenen, joka oli syönyt kolme kalaa, traktorin, panssarivaunun, kaivinkoneita, mummon ja kalavaleita kertovan tytön.

Senja tuijotti minua aika kauan.

– No okei, mä tunnustan, että ei meidän isä niitä kaloja ihan kauppatorin rannasta saanut.

10.

Me ajoimme koko yön. Isä ja Risto vuorottelivat ratissa. Senja nukkui. Välillä hän valui minua vasten ja silloin minä työnsin hänet takaisin omalle puolelleen. Tytöt haisevat omituiselta ja lisäksi ne kuorsaavat. Jossain vaiheessa minä torkahdin ja heräsin, kun Senja tönäisi minua.

– Sä kuorsaat. Ja haiset omituiselta.

Seuraavaksi heräsin kuiskailuun. Senja nukkui minua vasten ja näytti jotenkin… no, joka tapauksessa en viitsinyt liikahtaa. Isä ja Risto juttelivat matalalla äänellä. Minä erotin vain sanan sieltä toisen täältä.

– Mutinaamuminaa… luuletko, että se on… muminaamörinää? kysyi Risto.

– Kyllä se vaikuttaisi… örinääpörinää… aito, isä vastasi.

– Ajattele, jos me löydämme… suhinaasihinää… kuuluisia.

– Meidän täytyy joka tapauksessa olla… rahinaarohinaa… vaarallinen.

– Supinaajupinaa pihinääpuhinaa… monsteri.

Hiljaisuuttaäänettömyyttämykkyyttä.

11.

Minä heräsin hajuun. Tällä kertaa se ei ollut Senja. Enkä minä. Eikä isäkään. Se oli meri. Suunnaton, valtava, ääretön ja pahalta haiseva meri, joka kimalsi meidän edessämme kuin miljoona peiliä. Norja.

Minä ilahduin, sillä rannalla oli puisia telineitä, joista roikkui kellertäviä uimaräpylöitä. Norjalaiset rakastavat uimista niin kuin minäkin. Ryntäsin heti telineelle sovittamaan räpylöitä.

– Kuivattua turskaa, sanoi isä.

Ehkä norjalaiset eivät rakastakaan uimista, vaan koppuraisia kaloja. Sitä paitsi merivesi oli jäätävän kylmää. Tyhmä meri. Päätin kutsua sitä jäämereksi.

– Sen nimi on Jäämeri, sanoi isä.

Ihan typerä nimi merelle.

Meidän talomme oli laiturilla. Sen alla oli vettä. Talo oli valkoinen ja siinä oli kaksi kerrosta.

– Mistä pääsee kellariin? minä kysyin. Kukaan ei vastannut, mutta isät nauroivat.

Yläkerrassa oli kaksi makuuhuonetta, joista toisen saimme minä ja isä ja toisen ottivat Senja ja Risto. Alakerrassa oli keittiö, olohuone ja vessa. Toisesta ikkunasta näkyi meri, toisesta vuoria. Me olimme niiden välissä kuin hampurilaispihvi.

12.

Muut menivät katsomaan venettä, mutta minä jäin katsomaan merta. Isän ja Riston puheet yöllä… minä varmaan kuvittelin ne. En viitsinyt edes kysyä. Minulle vain naurettaisiin. Minä en halua olla lapsellinen. Enkä minä mitään hirviöitä pelkää, sillä ei sellaisia ole olemassa.

– Mitä sä täällä mökötät? Senja oli yhtäkkiä minun vieressäni.

– En minä mökötä. Minä ajattelen. Meri saa minut ajattelemaan. Minä olen sellainen ajattelijatyyppi, selitin.

– Ai, mitä sä sitten ajattelit?

– Öö… merta.

– Mitä siitä?

– Se on tuossa ja sitä on aika paljon.

– Tosi syvällistä.

– Ja veden alla voi olla kaikenlaista.

– Kaloja.

– Juu.

– Ajatella.

13.

Isä ja Risto pitivät minulle ja Senjalle kalastuskoulun. Ensin isä opetti, kuinka siima solmitaan vieheeseen.

– Tämä on ihmesiimaa, joka ei katkea, vaikka toisessa päässä kiskoisi merihirviö, isä selitti.

Ihan helppoa.

14.

Sitten Risto opetti, kuinka virvelillä heitetään.

Ihan helppoa.

15.

Isä opetti, kuinka eväsleipiä tehdään.

Ihan helppoa.

16.

17.

Senjalla tärppäsi ensimmäisenä. Vapa taipui, kun hän kelasi siimaa sisään hampaat irvessä. Lopulta hän nosti veneeseen kalan. Sen kylki kiilsi hopeaa ja mustaa.

– Seiti! Se on hien...