Kansi

Nimiö

Johanna Tuomola

Valheiden vangit

Book4U

Tekijänoikeudet

© Johanna Tuomola & Book4U 2016

Painetun ja sähköisen kirjan taitto: Tero Salmén

Kansi: Küpress OÜ

ISBN 978-952-68518-0-8 (sid.)

ISBN 978-952-68518-1-5 (EPUB)

Alkusanat

Kaikille rohkeille miehille ja naisille,

jotka eivät anna pelon ja vihan hallita elämäänsä.

1.

Tattarisuon teollisuusalueen laitamilla oli hylätyltä näyttävä rakennus. Laudat repsottivat, ikkunaruudut ammottivat rikkinäisinä, ovi roikkui ruosteisilla saranoillaan ja seinään kiinnitetyn Niemisen Autohuolto -kyltin teksti oli haalistunut melkein lukukelvottomaksi. Umpeen kasvaneella pihamaalla oli kolme ruosteista autonraatoa ja muuta rojua.

Rakennuksen edessä seisovat kaksi kiiltävää kaupunkimaasturia olivat kuin toisesta maailmasta. Ne naksuivat vaimeasti viiletessään. Rakennuksesta kuului huutoa.

– Tuo oli vasta esimaku, kylmä ääni ilmoitti. – Kerro mitä olet paljastanut.

Rakennuksen takaosassa metsänreunan puolella oli eristetty tila, jossa oli huonekaluja, pieni keittokomero ja vessa. Keskelle lattiaa asetettuun tuoliin oli sidottuna lihava mies, joka uikutti hiljaa pää painuksissa. Huuli oli haljennut, nenästä valui verta ja toinen silmä oli muurautunut umpeen.

– En minä ole mitään paljastanut, hän kuiskasi.

Matti Pitkänen huokaisi ja palasi tuoliinsa istumaan. Sihvosen paljas kalju hikoili voimakkaan lampun alla. Hikipisarat valuivat niskaan ja poskille. Miksi tehdä asiat vaikeimman kautta, Pitkänen mietti ja nyökkäsi Sihvosen vierellä seisoville Rambelle ja Sakelle.

– Hakatkaa siitä totuus ulos.

Sihvosen ainoa näkevä silmä laajeni, aataminomena hypähteli. Hän yritti käpertyä palloksi, suojautua tuskalta, palata äitinsä kohtuun turvaan, mutta köydet olivat liian tiukalla. Saken nyrkki osui vatsaan ja sytytti sen tuleen. Rambe tähtäsi kasvoihin. Sihvosen pää heilahti ja hetkeksi maailma musteni. Mutta hän palasi takaisin kauhujen pariin. Pahoinpitelijöiden kasvoilla ei näkynyt tunnetta. He olivat kuin robotteja, toteuttivat saamaansa käskyä mukisematta. Uusi isku tuli. Ja seuraava. Sihvosen pää roikkui. Tietoisuus oli enää hauras lanka, joka toivottavasti katkeaisi pian.

Pitkänen nousi uudestaan ja palasi voimakkaasti valaistulle alueelle, jonka keskellä puolitiedoton Sihvonen istui jalat levällään. – Antaa vittu kuulua!

Kuulua? Sihvonen yritti keskittyä. – En… en ymmärrä.

– Et ymmärrä? Pitkäsen ääni oli kova kuin kallio. – Jospa minä siinä tapauksessa selvennän asioita. Haluan tietää, mitä kaikkea olet jepareille laverrellut.

– En minä… Tämä on väärinkäsitys, Sihvonen sai sanottua, vaikka ääni oli tuntemattoman ihmisen. Jokainen hengenveto poltti rintaa. Ramben ja Saken tunteettomuus oli pelottavaa, mutta Pitkäsen heti pinnan alla kytevä raivo kauhistutti. – En minä ole tehnyt mitään, hän yritti vedota.

– Vai väärinkäsitys? Pitkänen huusi. – Ehkä sekin on väärinkäsitys, että Pomo ja suurin osa meidän porukasta istuu linnassa.

Sihvonen yritti istua ryhdikkäämmin ja saada ääneensä pontta, mutta vartalo ei totellut ja vahva ääni hukkui kyyneltulvaan. – En minä mitään ole kertonut. Sinun täytyy uskoa.

Sihvosen vikinä raastoi Pitkäsen hermoja. Ei ollut miehellä sisua rehdisti myöntää myyneensä koko porukan poliisille. Todisteet olivat aukottomat. Ratsiat olivat iskeneet vähän sen jälkeen kun Sihvonen oli pidätetty huumausainerikoksesta epäiltynä ja juuri sillä hetkellä, kun heidän tiloissaan oli iso Venäjältä tullut huumesatsi. Sihvonen oli vapautettu, vaikka tyhmempikin poliisi olisi saanut pitävän syytteen aikaiseksi. Se, että Pitkänen itse oli vielä vapaalla jalalla, johtui siitä, että hän oli kaukonäköisesti pitänyt matalaa profiilia. Sihvonen ei ollut voinut vasikoida hänestä, koska tämä ei tiennyt, että hän oli huumekauppaa pyörittävän Sata-liigan kakkosmies.

Nyt kun Pomo oli linnassa, hänen oli astuttava kulisseista. Se raivostutti Pitkästä. Hän otti Rambelta aseen ja suuntasi piipun Sihvosen otsaan. – Kerro mitä kaikkea olet laverrellut, vitun mätäpaise.

Sihvonen haukkoi henkeä pienin hätäisin vedoin. – En… minä… vannon… olet väärässä…

– Olen väärässä? Pitkäsen kaulalla suonet alkoivat pullottaa. Hän poisti varmistimen rauhallisesti. Sormi koukistui, liipaisin painui pohjaan, iskuri iskeytyi ammuksen sytyttimeen.

Sihvosen pää heilahti, silmien ilme tyhjeni. Vartalo jäi retkottamaan köysiä vasten.

Pitkänen tuijotti näkyä vihaisena. Nuorena hän oli tämän tästä joutunut vaikeuksiin kiihkeän temperamenttinsa takia. Mutta hän oli oppinut hillitsemään itsensä. Tai niin hän oli luullut. Mitä hyödyllistä kuollut Sihvonen pystyisi kertomaan?

Muutama tunti myöhemmin eristetty tila oli siivottu, ruumis pakattu pitävään muovikääröön ja kuljetettu Pitkäsen auton kannoilla tämän kotiin Kulosaareen, missä Rambe ja Sakke siirsivät sen veneeseen yhdessä köysikieppien ja betonipainojen kanssa.

Pitkänen seisoi rannalla katsomassa, kun vene suuntasi ulapalle mustan veden halki. Ajotien ylitse levittäytyvä portti aukeni suristen ja paljasti valkoisen Volvon keulan. Pitkänen lähti rivakasti linnamaista taloa kohti. Kulkiessa lehdet rahisivat jaloissa. He olivat edellisenä viikonloppuna haravoineet suurimman osan pihasta koko perheen voimin, mutta lehtiä oli maassa melkein yhtä paljon kuin ennen urakkaa.

Hän kiiruhti sivuovesta sisään ja pukeutumishuoneeseen, missä hän riisui vaatteensa ja sulloi ne jätesäkkiin, jonka hän toistaiseksi heivasi kaapinperälle. Hän ehti juuri astua suihkuun, kun ovelta kuului koputus.

– Matti, oletko siellä?

– Joo, tulen ihan kohta.

– Minulla on jännittäviä uutisia.

Pitkänen antoi veden piiskata vartaloaan. Hänellä oli ollut kyllin jännitystä yhdelle päivälle, mutta hän huusi veden lorinan yli: – Tuskin maltan odottaa.

Keittiöstä kantautui herkullinen tuoksu portaisiin, joita pitkin Pitkänen laskeutui kuurattuna ja puhtaisiin vaatteisiin pukeutuneena. Marjo nosteli ruokia pöytään. Santeri istui omalla paikallaan kännykkäänsä räpläten.

– Laita se pois, Pitkänen sanoi ja sipaisi suukon vaimonsa poskelle. Hänen silmiinsä Marjo oli yhtä kaunis kuin parikymmentä vuotta aiemmin heidän ensitapaamisellaan. Sen jälkeen oli tapahtunut paljon.

Mitä jos hänet olisi pidätetty muun porukan mukana?

Kun kolmikko istui pöydässä, keskustelu pääsi käyntiin. Pitkänen ei voinut kertoa kuin vältellen omasta työstään, siksi hän jaksoi uupumatta kysellä ja olla kiinnostunut vaimonsa ja poikansa kuulumista ja päivän tapahtumista. Marjo oli käynyt ystävänsä kanssa lounaalla ja harkitsi, suostuisiko tämän ehdotukseen.

– Sehän on ihan pähkähullua, Marjo sanoi posket hehkuvina ja silmät säteillen. – Mitä minä pitopalvelun pyörittämisestä tiedän, tai Elina sen puoleen?

– Olet loistava kokki, Pitkänen sanoi. – Ja Elinalla on kokemusta liikkeen vetämisestä. Olisitte hyvä pari.

– Niinkö ajattelet? Marjon tyytyväinen hymy vaihtui epävarmaan ilmeeseen, kun hän katsoi poikaansa. – Mutta joutuisit tulemaan tyhjään taloon koulupäivän päätyttyä.

– Ei haittaa, Santeri sanoi iloisesti virnistäen. – Enhän minä mikään pikkupentu ole.

Pitkästä hymyilytti pojan into tämän kuvitellessa, mitä kaikkea voisi tehdä ilman valvovia silmiä. Hän sanoi vaimolleen: – Minä voin myös järjestellä työpäiviäni. Kaikki järjestyy, saat nähdä.

Marjo lakkasi syömästä ja laski molemmat kätensä syliin. – Mutta siihen täytyy sijoittaa pitkä penni.

– Rahoitus ei ole ongelma, Pitkänen vakuutti. – Voit kääntyä pankin puoleen tai käyttää säästöjämme.

Marjo oli pitkään hiljaa. Sitten innostunut hymy levisi hänen kasvoilleen. – Jospa sitten teen sen.

Päivällisen jälkeen Pitkänen meni työhuoneeseensa ja istui laiskanlinnaansa miettimään. Toiminta oli saatava uudestaan käyntiin. Pomo oli vankilassa eikä vapautuisi vuosiin. Hänen oli tartuttava ohjiin. Riski kasvaisi huomattavasti, kun hän luopuisi taustalla toimimisesta, mutta se oli vain hyväksyttävä. Ja fiksusti toimimalla kiinni jäämisen riskin saattoi minimoida.

Hänen oli mentävä vankilaan tapaamaan Pomoa. Toistaiseksi yhteydenpito oli toiminut välikäsien kautta, mutta Pitkänen päätti, että koko vanhasta organisaatiosta oli luovuttava. Suurin osa väestä joka tapauksessa oli linnassa. Ja ne, jotka eivät olleet, olivat mahdollisesti joko poliisin tarkkailulistalla tai sitten Sihvosen tapaan vasikoita.

Pitkänen nousi huokaisten ja katsoi ulos mustalle merelle. Oli sääli, että Sihvonen oli heittänyt veivinsä ennen kuin oli ehtinyt paljastaa mitään hyödyllistä.

2.

Helsingin poliisilaitoksen rikostorjunnan toimintayksikkö sijaitsee Pasilan poliisitalo 1:ssä. Rikospoliisi on jaettu huume-, talous- ja omaisuus- sekä päivittäis- ja väkivaltarikosyksikköön. Talossa toimii myös teknisen tutkinnan yksikkö. Laitoksen pääovista kulki ihmisiä jatkuvana virtana, ala-aula oli ajoittain ruuhkainen kaoottisuuteen asti ja hissit kovassa käytössä.

Huoltomies oli huoltanut poliisitalon hissit vain viisi päivää aiemmin. Reunimmaisena oikealla olevan ohjauskeskukseen hän oli vaihtanut uuden releen. Asennustyö oli sujunut rutiinilla. Huoltomies ei kuitenkaan voinut tietää, että hänen asentamassaan uudessa releessä oli mikroskooppisen pieni valmistusvirhe, joka aiheutti häiriöitä ohjauskeskuksessa. Nyt viisi päivää myöhemmin vauriot olivat kasvaneet kriittiseen pisteeseen.

Susanna Hiidenranta juoksi autoltaan vesilätäköitä väistellen ja pitkä popliinitakki osittain pään päälle nostettuna. Hän harppoi hengästyneenä poliisitalon aulaan. Reunimmaisena oikealla olevan hissin ovet olivat auki mutta lähtivät liukumaan kiinni, kun hän ravisteli takkiaan ja asetti sen paremmin paikalleen.

– Odota! Pidä hissin ovet auki, hän huusi.

Hissin ovet jatkoivat sulkeutumistaan.

– Samperi, Susanna mutisi. Hän ei stressannut pientä myöhästymistä, mutta hän oli malttamaton kuulemaan uutisia. Oliko poliisilla vihdoin joku pidätettynä hänen miehensä murhasta?

Juuri ennen hissin ovien sulkeutumista hoikat sormet työntyivät ovien väliin ja ovet liukuivat auki. Susanna kiiruhti sisään ja tapaili hymyä.

– Kiitos.

Takaosaan siirtynyt arviolta kaksikymmentäviisivuotias nainen nyökkäsi lyhyesti. Hän oli pukeutunut ihoa myötäilevään polkupyöräilijänasuun ja roikotti kädessään kypärää. Pelkkä ajatus pyöräilystä tällaisessa säässä hytisytti Susannaa. Mahtoiko tyttö olla polkupyörälähetti? Pian lokakuu vaihtuisi marraskuuksi. Sade oli toistaiseksi tullut vetenä mutta muuttuisi pian lumeksi. Tekivätkö polkupyörälähetit työtään läpi talven? Luistelivat jäisillä ja ruuhkaisilla kaduilla bussien ja autojen seassa?

– Kamala ilma ajaa fillarilla, Susanna sanoi.

Tyttö vilkaisi häntä mutta ei sanonut mitään. Susannaa hämmensi niin nuiva vastaanotto viattomaan jutusteluyritykseen. Hän ei tiennyt, että poliisitalon seinustalle järein lukoin kiinnitetty Kona Rove teräsrunkoinen maantiepyörä merkitsi tytölle samaa kuin useimmille Bemari. Oli loukkaus viitata Kona Rove -pyörään ”fillarina”.

Hissikorissa tuntui outo nytkähdys aivan kuin jarrua olisi painettu kesken nousun, mutta sitten nousu jatkui tasaisena. Neljäs kerros meni ohi. Susanna alkoi jälleen aprikoida, mitä saisi kuulla.

Samassa hissi pysähtyi kuin kiskaisemalla kesken liikkeen. Valot himmenivät, palautuivat kirkkaiksi ja himmenivät jälleen. Ohjaintaulussa jäi vilkkumaan numero neljä.

– Mitä tapahtui? Susanna sanoi katsellen levottomasti ympärilleen hämäräksi muuttuneessa hississä.

Tyttö harppoi hänen ohitseen ja alkoi painella oven avaamispainiketta ja kerrospainikkeita. Millään ei ollut vaikutusta. Hän huokaisi syvään ja parkkeerasi sormensa hälytyspainikkeelle.

Hetken kuluttua kirkas naisen ääni helähti kuuluviin: – Vikapäivystys, mikä on ongelma?

– Hissi jumittaa kerrosten välissä Pasilan poliisitalo ykkösessä. Pysähtyi niin rajusti, että hätäjarru varmaan kytkeytyi päälle. Valot paistaa puoliteholla ja käskyjen vastaanotto on nolla. Että lähettäisitkö jonkun pistämään tämän peltikasan liikkeelle?

– Huoltomies tulee mahdollisimman pian, mutta kaikki päivystävät ovat nyt kiinni muualla. Hälytyksiä on muutama jonossa, joten saattaa siinä tunti vierähtää.

Tyttö vetäytyi takaisin takaseinälle. Hetken kuluttua hän laskeutui istumaan hissin lattialle. Susannan teki mieli noudattaa esimerkkiä. Ehkä risti-istunta tavoittaisi jotain joogatuntien rauhasta ja pitäisi kurissa vatsanpohjassa kutittelevan paniikin. Mutta näinkin himmeässä valaistuksessa näki, kuinka likainen lattia oli. Kosteat housut ja märkä takki imaisisivat lian puoleensa kuin magneetti.

– Luuletko että joudutaan olemaan täällä pitkään? Susanna kysyi. Hän ei huomannut, että oli alkanut astella edestakaisin. Mutta sen hän huomasi, että tyttö jätti vastaamatta. Hän ei antanut sen lannistaa. Oli huonoa tuuria joutua tällaiseen tilanteeseen tuppisuun kanssa, mutta paikalla oli kuitenkin toinen elävä olento, jonka kanssa jakaa kokemus. Yksin ollessaan hän olisi saattanut ryhtyä kirkumaan. Nuorempana hän oli ajoittain kärsinyt ahtaan paikan kammosta. Neljänkympin tietämissä oireita oli vain ani harvoin, ja nyt viisikymppisenä hän ei kyennyt muistamaan, milloin oli viimeksi tuntenut ilman loppuvan ja seinien luhistuvan päälle. Tämä tilanne oli kuitenkin liikaa. Tuntemusta vahvisti se, että toisin kuin yleensä, hänellä ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta poistua pelkoa tuottavasta tilasta. Onneksi hänellä kuitenkin oli seuraa. Ei se mitään, jos tyttö ei halunnut puhua. Susanna saattoi puhua molempien puolesta.

– Ei kai tällainen hissi voi pudota? hän sanoi vastausta odottamatta. – En muista ikinä kuulleeni sellaisesta. Oletko sinä? Ja miksi se nyt yhtäkkiä putoaisi, puhuit jotain hätäjarrusta, sehän pitää meidät paikallaan, ei päästä putoamaan.

Susanna tuli ajatelleeksi, että kun huoltomies tulisi, tämä ensitöikseen keplottelisi hätäjarrun pois päältä. Jospa se oli kytkeytynyt päälle estääkseen hissiä putoamasta kuilun pohjalle.

– Osaakohan huoltomies hommansa, hän jatkoi huolestunutta yksinpuheluaan. – Minusta olisi ikävä syöksyä runsaat neljä kerrosta maahan.

Vihdoin tyttö avasi suunsa. – Niin minustakin.

Susanna ilahtui niin, että oli vähällä taputtaa käsiään. Ehkä hän selviäisi tästä tilanteesta muuttumatta hysteeriseksi henkeä haukkovaksi ihmisraunioksi.

– Me joudutaan siis odottamaan pitkään, Susanna sanoi. – Aika kuluu mukavammin jutellessa. Huomasin, että ollaan molemmat menossa viidenteen kerrokseen, väkivaltarikos­yksikköön. Oletko todistaja tai jotain?

Samassa Susanna muisti lukeneensa, että Helsingissä liikkui poliiseja myös polkupyörällä. Miksei, liikkuivathan he ratsainkin.

– Vai oletko polkupyöräpoliisi?

– En.

Susanna päätti, ettei lannistuisi. Ellei tyttö halunnut kertoa, millä asioilla liikkui, mikään ei estänyt Susannaa kertomasta.

– Mieheni tapettiin runsas kuukausi sitten. Poliisi ei ole saanut mitään aikaan, mutta aamulla soitettiin ja pyydettiin tulemaan. Tutkinnanjohtajana toimiva Pertti Tuominen ei suostunut kertomaan tarkemmin, mutta ehkä heillä lopulta on syyllinen pidätettynä. Toivon ainakin, Susanna lisäsi. Hän ei osannut hahmottaa mitä tuntisi, jos uutiset olivat halutunlaisia. Nämä päivät ja viikot Erkin kuoleman jälkeen olivat olleet hämmentäviä.

Yllättäen tyttö alkoi puhua. – Minä en odottelisi liikoja. Tuominen on jotakuinkin hyödytön poliisi. Sen tutkintalinja perustuu oman imagon kiillottamiseen, ja siinä riittää työsarkaa niin, että rikolliset saavat rauhassa puuhastella. Mutta eihän sitä koskaan tiedä, onhan sillä muutama pätevä tyyppi alaisenaan.

Susanna sulatteli hetken kuulemaansa. Oli selvää ettei tyttö ainakaan lähetti ollut. – Tunnet siis tutkinnanjohtajan?

– Juu, se antoi minulle potkut vuosi sitten. Tytön silmät välähtivät ja hän nosti leukansa tanaan.

Olipa merkillinen tyttö, Susanna mietti ja yritti keksiä sopivaa tapaa jatkaa keskustelua. Ennen kuin hän tavoitti mitään, lattianrajasta kuului huutelua.

– Ollaanko siellä kunnossa?

– Kyllä, Susanna vastasi ja oli lisätä ”kai” mutta huomasi sen olevan tarpeetonta. Paniikin oireet olivat väistyneet. Hän lähetti kiitollisen vilkaisun lattialla istuvaan tyttöön, joka ei reagoinut sen paremmin ulkoa tulevaan huuteluun kuin Susannan katseeseen.

– Huoltomies on matkalla, ääni jatkoi. – Ei pitäisi kestää kauan, että pääsette ulos sieltä. Montako teitä on?

– Kaksi.

– Okei, huikatkaa jos tarvitsette jotain.

Tyttö nousi ylös ja käveli oven viereen. – Miten olisi toimiva hissi, älypää?

– Okei, okei, ei tarvitse hiiltyä, ääni sanoi loukkaantuneena ja katosi.

Tyttö palasi lattialle istumaan. Hän istui jalat koukussa ja puristi käsillään sääriä pää polvien väliin painettuna. Tytöstä henkivä ärtyisyys suisti Susannan vasta saavuttamastaan tyyneydestä. Keuhkot vaativat enemmän ilmaa ja hikirauhaset aktivoituivat. Pian hän haukkoisi henkeä ja näkisi yksityiskohtaisesti kuinka seinät kallistuisivat kohti. Oli jatkettava puhumista. Äkkiä nyt.

– Mitä sinä nyt teet potkujen jälkeen? Susanna töksäytti. Hän ei välittänyt vaikka tyttö ei osoittanut kuulleensa. – Meinaan on erikoista, että olet matkalla paikkaan, josta sinut on irtisanottu. Mutta voidaan me muustakin puhua. Susannan ääneen tuli vetoava sävy. – Tuntuu ahdistavalta olla täällä loukussa, puhuminen auttaisi.

Tytön pää kohosi polvien välistä. – Tulin vaatimaan palvelusta. Tutkin yhtä juttua, johon tarvitsen vähän sisäpiiritietoa. Huomatessaan Susannan hämmästyneen ilmeen, hän lisäsi: – Älä huoli, se on ihan laillista, ainakin melkein. Ja joka tapauksessa tässä talossa ollaan minulle velkaa.

Tyttö muuttui entistä kiinnostavammaksi Susannan silmissä. – Tutkit juttua? Oletko jossain muualla poliisina?

– Ehei. Ne kuviot on nähty. Olen privaattikyttä.

– Yksityisetsivä?

– Sepä se.

– Toimitko yksin vai jossakin yrityksessä? Susanna kysyi veikaten ensimmäistä. Tytön sosiaalisissa taidoissa ei näyttänyt olevan hurraamista, mikä isossa työyhteisössä varmasti aiheutti kitkaa.

Tyttö oli vastaamaisillaan, kun hissi nytkähti ja lähti liikkeelle. Hän nousi lattialta ja asettui Susannan viereen oven eteen.

Susannan miehen tapauksen tutkinnanjohtaja Tuominen seisoi tasanteella odottamassa. Hän oli kuusissakymmenissä, pitkä ja roteva, kyömynenäinen ja teräväleukainen, ja silmät näyttivät huumorintajuttomilta. Hänet oli äskettäin ylennetty ylikomisarioksi – häpeällisen myöhään omasta mielestään. Apulaispoliisipäällikkönä oli häntä huomattavasti nuorempi mies. Tuominen oli usein miettinyt, mistä asia kiikasti. Hän oli palvellut uskollisesti ja pätevästi politikointia ja taktikointia koskaan unohtamatta. Silti muut tapasivat ohittaa hänet ylennyksiä jaettaessa. Viime aikoina naiset olivat päässeet ohituskaistaa, ja näin isossa organisaatiossa oli aina joku sukulainen, tuttava tai muuten vain pärstältään miellyttävämpi. Nyt hän joka tapauksessa oli ylikomisario. Ja jos se suinkin hänestä riippui, eläkkeelle lähtiessään hän olisi apulaispoliisipäällikkö.

Se vaati juttujen ratkaisemista. Hän oli moneen kertaan ehtinyt kirota otettuaan tutkinnanjohtajan aseman Erkki Hiidenrannan jutussa. Sitä ei edes ollut tarjottu hänelle, hän oli väen väkisin ottanut sen ajatellen, että niin korkean profiilin murha synnyttäisi mediaotsikoita ja sitä kautta näkyvyyttä ylennyksistä päättävissä. Ainoaan virheeseen, mihin hän oli toiminnassaan päätynyt asiaa hartaasti ja alkoholin voimalla ruodittuaan, oli ajoittainen näkymättömyys. Ei riittänyt, että teki työnsä erinomaisesti, jos siitä ei pitänyt meteliä. Erkki Hiidenrannan tapaus oli juuri sellainen, jota seurattaisiin talon sisällä ja poliisiylijohdossa mielenkiinnolla.

Helkutin ikävä vain, että tutkinta oli polkenut paikallaan. Mutta nyt tilanne oli muuttunut.

Tuominen oli arvannut, että Hiidenrannan lesken myöhästyminen heidän sovitusta tapaamisestaan johtui siitä, että tämä oli toinen kahdesta hissiin juuttuneesta henkilöstä. Siksi hän oli tullut paikalle saatuaan tiedon hissin korjauksen olevan viittä vaille valmis. Hänen vieressään seisoi Sami Ervasti, joka vajaa kolmekymppisenä oli ylikonstaapeli. Se kirpaisi Tuomista aina kun hän mietti sitä. Hänet oli ylennetty ylikonstaapeliksi vasta lähemmäs nelikymppisenä. Mutta nyt hän oli ylikomisario, hän muistutti itseään ja kohotti terävän leukansa. Ylenemistahti oli ollut hidas, mutta nyt se oli saanut vauhtia ja tämän jutun avulla seuraava askelma tulisi roimasti lähemmäksi.

Hissi pysähtyi viidenteen kerrokseen ja ovi liukui auki. Susanna tunnisti tutkinnanjohtaja Tuomisen. Tämän vieressä seisovan poliisin kanssa hän oli vaihtanut muutaman sanan niiden ensimmäisten kaoottisten päivien aikana mutta oli unohtanut miehen nimen. Susanna kääntyi tytön puoleen, joka oli juuri harppomassa hissistä tasanteelle.

Hän ojensi kätensä ja sanoi: – Jouduimme poikkeavaan tilanteeseen yhdessä. Tuntuu, että esittelyt on paikallaan. Susanna Hiidenranta.

Tyttö katsoi ojennettua kättä otsa rypistyneenä. Nuoremman poliisin kasvoille kohosi virne. Tuominen tiuskahti: – Voi herran tähden!

Tyttö mulkaisi miestä, tarttui Susannan käteen ja sanoi: – Julia Takalo. Hänen ryhtinsä ojentui. – Jos joskus tarvitset kunnon etsivän apua, ota yhteyttä.

3.

Oli myöhä kun Julia Takalo ehti kotiin. Hänellä oli muovikassi kummassakin kädessään noustessaan portaita. Talon hissi oli niin epäluotettava, ettei hän viitsinyt koetella onneaan. Riitti kun kerran päivässä juuttui kerrosten väliin. Julian isoäiti Anniina viipotti kohti ja tarttui Julian kantamiin kasseihin.

– Minähän sanoin ostaneeni ruuat, hän sanoi epäluuloisesti kasseihin kurkistellen ja nosti muovikoteloihin pakatut tavarat yksitellen esiin. Hiljainen mutina siivitti hänen toimintaansa.

– Zavarius DN-300 pimeänäkölaite videotallennuksella? GPS-tracker? FullHD-valvontakamera laajakulmalinssillä? Kuuntelulaite? Kiikari? Hän työnsi tavarat sivuun. – Julia! Lupasit olla tuhlaamatta.

Julia riisui pyöräilyhaalarinsa ja veti verkkarit ja villapaidan pitkien alusvaatteiden päälle. Anniina katseli toimitusta ääneti. Julia tunnisti katseen. Se oli tutkiva ja huolen täyttämä.

Hän istui keittiönpöytään ja sanoi kasvot huolettomina: – Ei tämä ole mitä luulet. Jos aion pärjätä tällä alalla, minulla on oltava kunnon vehkeet. En voi aina käydä lainaamassa kamoja Turvasta, hän sanoi viitaten turvallisuuspalveluyritykseen, joka oli ollut hänen edellinen työnantajansa.

Anniina huokaisi ja istui Juliaa vastapäätä. Hän sormeili tavaroita ja jäykistyi nähdessään kassin pohjalle tungetut kuitit. – Eikö tällaisia saa käytettyinä?

– Ei uusimmalla tekniikalla varustettuina, Julia sanoi tasaisesti. – Tiedän, että rahatilanteemme on huono, mutta nämä auttavat pitkässä juoksussa. Suurin osa jutuista kun kuitenkin on varjostuskeikkoja. Hän katsoi tyytyväisenä pimeänäkölaitetta. – Tällä saa niin laadukasta videotallennusta, että se pätee vaikka oikeudessa. Saat Anniina nähdä, että nämä maksavat itsensä moninkertaisesti takaisin.

Anniina huokaisi uudemman kerran. – Vai moninkertaisesti? Arviollasi olisi enemmän painoarvoa, jos viitsisit edes pintapuolisesti tutustua firman taloudelliseen puoleen. Sekin auttaisi, jos tunnollisesti merkitsisit kilometrit ja tunnit. Huomasin jälkeenpäin, että sille perijälle lähettämässäni laskussa puuttui satakunta laskutukseen kelpaavaa kilometriä ja yhden päivän tunnit kokonaan.

Julia oli tehnyt taustaselvityksen varakkaan suvun vesan tyttöystävästä, joka oli saanut puhtaat paperit. – Anteeksi, hän sanoi ja hymyili aseistariisuvasti. – Lupaan parantaa tapani.

– Ihan kuin olisin kuullut tuon ennenkin, Anniina puhisi ryppyiset posket tutisten ja punnersi itsensä seisaalleen. – Toivottavasti olet nälkäinen. Tein lammasmuhennosta ja jotenkin reseptin mittasuhteet menivät väärin. Sitä on kylliksi kahdeksalle henkilölle.

Julia tukisti Anniinaa hellästi. – En näköjään ole ainoa tuhlari. Taitaa olla sukuvika.

– Mä sulle sukuviat näytän.

Pyöräilyhaalariin jäänyt puhelin alkoi hälyttää. Soittajan esittäydyttyä Julialla kesti hetken yhdistää hänet naiseksi, jonka kanssa oli päivällä juuttunut hissiin. Ääni oli paljon kimeämpi. Julia kuunteli, teki pari kysymystä ja sanoi ottavansa aamulla yhteyttä.

Anniina oli kuunnellut kiinnostuneena. Puhelun loputtua hän kysyi: – Uusi toimeksiantoko?

– Niin, Julia sanoi miettiväisenä. – Jos nyt otan sen.

– Mikset ottaisi? Katso nyt näitäkin, Anniina puhisi katse kohdistuneena Julian tämänpäiväisiin ostoksiin. – Jollakin nämä on maksettava.

– Rahalla juu, ota nyt rauhallisesti. Hetken päästä Julia jatkoi: – En ole varma, voinko tehdä mitään hänen puolestaan.

Anniinan julmistunut katse jätti ostokset rauhaan. Ilme muuttui uteliaaksi. – Mitä hän sitten tahtoo?

– Että osoitan hänet syyttömäksi miehensä murhaan.

4.

Pitkänen istui Pomoa vastapäätä. Vierailua varten heille oli osoitettu oma huone. Vartija seisoi kuulomatkan ulkopuolella, mutta eiköhän huoneeseen ollut asetettu läjäpäin kameroita ja mikrofoneja. Pitkästä hikoilutti. Pomon vieraat varmasti syynättiin tarkasti. Hänen peiteroolinsa oli kuitenkin aukoton. Seppo Alahuhta, alias Pomo, oli Pitkäsen omistaman kirjanpitoyrityksen asiakas. Poliisit olivat takavarikoineet kirjanpidon mutta palauttaneet sen mielenkiinnottomana. Se oikea kirjanpito pysyisi visusti piilossa.

Pomon rosoiset kasvot pysyivät ilmeettöminä, kun Pitkänen esitti tuomiaan taseita, joiden oheen oli lisätty lyhyitä huomaamattomia viestejä. Keskustelu oli tarkan asiallista. Vain vainoharhainen olisi löytänyt siihen kätketyt kiertoilmaukset.

Tapaamisen päättyessä kaikesta oli sovittu. Pitkänen ohjaisi toimintaa ja uudistaisi koko organisaation. Pomo oli samaa mieltä siitä, että kehenkään ei voinut luottaa. Pitkäsen mielessä oli muutama poikkeus. Hänen lähimiehinään toimivat Rambe ja Sakke saisivat jatkaa sekä huumekaupan parissa pitkään toiminut Jokke. Pitkänen tarvitsi jonkun, joka oli perehtynyt toimintaan käytännön tasolla.

Totta kai siinäkin oli riskinsä. Mutta lopulta oli aina johonkuhun luotettava.

Jokke astui Pitkäsen Kulosaaren kodissa sijaitsevaan työhuoneeseen hieman empien. Hän nyökkäsi Sakelle ja Rambelle ja lähestyi Pitkästä tietämättä kätelläkö vai ei. Pitkänen työnsi kouran miehen käteen, läiski olkapäälle ja kehotti vierastaan istumaan.

Pyylevä Jokke kellahti laiskanlinnaan. Pitkänen kävi suoraan asiaan. – Tiedät tietysti pidätyksistä. Pomoa odottaa pitkä kakku. Kaikki yksityiskohdat eivät ole vielä selvillä, mutta näyttää varmalta, että pidätysten takana on vasikka.

Joken ilme kävi säikähtäneeksi. Pitkänen kiirehti vakuuttamaan, että häntä ei epäilty niin katalasta teosta. Vasikka oli saanut tuomionsa eikä enää aiheuttaisi riesaa. Mutta heille oli epäselvää, kuinka paljon vasikka oli paljastanut, ja sen tähden kaikki oli laitettava uusiksi niin toimittajia, salakuljettajia kuin jakeluverkostoa myöten.

– Okei, ymmärrän, Jokke sanoi. – Sinä olet nyt ohjissa. Mitä haluat minusta?

– Haluan, että otat kontollesi huumeiden laimentamisen ja edelleen toimittamisen. Rakennat uuden Suomen sisäisen jakeluverkoston. Rinnallesi otat käyttämättömän miehen, joka ei ole toiminut huumeiden tai ylipäänsä rikosten parissa. Joku, josta poliisilla ei voi olla hajuakaan.

– Ja mikä tämän hepun tehtävä tarkalleen olisi? Jokke kysyi Pitkästä silmiin katsoen.

Pitkänen piti miehen katseesta. Se ei ollut nöyristelevä eikä omahyväisen itsevarma. Hän uskoi tehneensä oikean valinnan. Jokke oli asiallinen ja pätevä. – Yksi haavoittuvimpia kohtia on neuvotella maahantuonnista ja ottaa aine vastaan. Haluan siihen täysin tuoreen kasvon, jonkun jonka menettäminen ei olisi katastrofi.

Epäsuorat kehut eivät näkyneet Joken kasvoilla. – Kuulostaa järkevältä, hän sanoi. – Onko sinulla joku mielessä?

– Ei, toivoin että sinulla olisi.

Miehet istuivat hiljaisina. Rambe ja Sakke katsoivat ilmeettöminä televisiota huoneen toisessa päässä. Ensimmäistä kertaa Pomon pidätyksen jälkeen Pitkäsestä alkoi tuntua hyvältä. Tämä oli oikea tapa toimia. Pomo oli ympäröinyt itsensä ihmisillä, joiden joukossa hääri kuninkaan elkein. Hän oli käynyt varomattomaksi ja omahyväiseksi, luuli että hänen pikku valtakuntansa muurit suojasivat häntä ulkomaailmalta. Pitkänen oli aina ollut heistä kahdesta se kaukonäköinen. Ehkä tämä oli lopultakin hyvä asia. Hän voisi rakentaa Sadasta jotain suurta nyt kun oli vapaa Pomon oikuista.

Ajatus muistutti mieleen kiireellisen asian. Pomo oli hankkinut omistukseensa Rooman, yhden Helsingin trendikkäimmistä ravintoloista. Se oli ärsyttänyt Pitkästä silloin, ja se ärsytti häntä vielä enemmän nyt. Kuten hän oli arvellut, ravintolasta ei tulisi kuin riesaa. Siitä olisi päästävä kiireimmän kaupalla eroon. Normaalikanavia ei voitu kuitenkaan käyttää. Jos viranomaisille valkenisi, että Rooman omistaman peiteyhtiön takana oli valtaviin korvauksiin tuomittu Sadan johtaja, he takavarikoisivat sen viivana. Eli se olisi myytävä erikoisjärjestelyin – ja pilkkahinnalla.

Harmi kuului Pitkäsen äänestä. – Tiedätkö Rooman?

– Sen ravintolan? En ole käynyt, olen enemmän pubi-ihmisiä. Jokke vaihtoi asentoa. – Mitä siitä?

– Sille pitäisi löytää ostaja, Pitkänen mutisi. – Vähän niin kuin tiskin alta. Et sattuisi tietämään ketään, jota voisi kiinnostaa?

Yllättäen Jokke purskahti nauruun. Ääni sai Ramben ja Saken valpastumaan, mutta he käänsivät nopeasti katseensa takaisin televisioon.

– No johan on, Jokke sanoi ja läiski kädellään sääreen. – Mietin tässä, että täysin puhtaan tyypin värvääminen voi olla hankalaa, mutta jos laitetaan se ravintola houkuttimeksi, tiedän kenet saadaan kiinnostumaan.

5.

Julia tapasi Susanna Hiidenrannan Pasilan poliisivankilassa tämän pidätystä seuraavana päivänä. Naista oli vaikea tunnistaa samaksi yläluokkaiseksi leidiksi. Vaikka hissin vangiksi jääminen oli hermostuttanut naista, jokainen hius oli koko koettelemuksen ajan pysynyt tarkasti paikallaan ja käytös ollut itsevarman hallittua. Nainen oli kuin arvokkaasti ikääntynyt cheerleader. Hammaskalusto hohti hui...