Koottu

ISBN 978-951-31-8894-8

Englanninkielinen alkuteos The Buried Giant ilmestyi 2015.
All rights reserved.

Suomentanut Helene Bützow
Kansi: Jussi Kaakinen

Teoksen jakelu ja osittainen kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeuden haltijan lupaa on korvausvastuun ja rangaistuksen uhalla kielletty.

Kustannusosakeyhtiö Tammi 2016

Deborah Rogers

1938–2014

Ensimmäinen osa

Ensimmäinen luku

Missään ei ollut niitä mutkittelevia kujia ja hiljaisia ketoja, niitä joista Englanti myöhemmin tuli tunnetuksi. Niiden sijasta oli mailikaupalla karua, kesytöntä maastoa; siellä täällä kulki polku rosoisten kukkuloiden tai kolkon nummen yli. Suurin osa roomalaisten rakentamista teistä oli muuttunut kulkukelvottomiksi tai kasvanut umpeen, sulautunut takaisin luontoon. Jokien ja marskimaiden yllä leijui jäinen sumu, ja se sopi erinomaisen hyvin jättiläisille joita alueella vielä silloin asui. Seudun ihmiset – on kysyttävä, mikä oli saanut heidät asettumaan niin synkkään kolkkaan – saattoivat hyvinkin pelätä noita olentoja, joiden puuskuttava hengitys kuului kauan ennen kuin niiden epämuodostunut hahmo tuli sumusta näkyviin. Sellaisissa hirviöissä ei kuitenkaan ollut mitään ihmettelemistä. Ne eivät olleet ihmisille muuta kuin jokapäiväinen riesa, ja siihen aikaan oli monia muitakin huolenaiheita. Miten saada ravinto kovasta maasta; miten saada polttopuut riittämään; miten pysäyttää tauti joka saattoi tappaa kymmenen sikaa yhdessä päivässä ja aiheuttaa vihreää ihottumaa lasten poskiin.

Eivätkä jättiläiset nyt niin kauheita olleet jos niitä ei ärsytetty. Oli vain alistuttava siihen että aina silloin tällöin jokin niistä syöksyi kylään hirvittävän raivon vallassa, kenties jonkin lajinsisäisen epämääräisen kiistan seurauksena, riehui siellä huudoista ja aseiden heristelystä piittaamatta ja ruhjoi jokaisen, joka ei ehtinyt alta pois. Silloin tällöin jättiläinen saattoi myös viedä lapsen mukanaan sumuun. Sellaisiin rikoksiin oli suhtauduttava filosofisesti.

Eräällä kuvatun kaltaisella alueella valtavan suon reunassa, risareunaisten kukkuloiden katveessa, asui iäkäs pariskunta, Axl ja Beatrice. Voi olla, että ne eivät olleet heidän täsmälliset tai täydelliset nimensä, mutta käytämme niitä yksinkertaisuuden vuoksi. Sanoisin että pariskunta vietti eristäytynyttä elämää, mutta siihen aikaan harvat olivat ”eristäytyneitä” siinä merkityksessä kuin me asian ymmärrämme. Saadakseen lämpöä ja suojaa kyläläiset asuivat majoissa, joista monet oli kaivettu syvälle kukkulan kupeeseen, ja niitä yhdistivät maanalaiset tunnelit ja katetut käytävät. Iäkäs parimme asui juuri sellaisessa rönsyilevässä sokkelossa – ”rakennus” olisi liian mahtipontinen sana – noin kuudenkymmenen muun kyläläisen kanssa. Jos olisi lähtenyt luolastosta ja kävellyt kaksikymmentä minuuttia kukkulan viertä, olisi tullut seuraavaan yhdyskuntaan, joka olisi ollut päällisin puolin aivan samanlainen kuin ensimmäinen. Mutta asukit itse näkivät useita pieniä eroavuuksia, joista he olivat joko ylpeitä tai häpeissään.

En suinkaan halua antaa sitä vaikutelmaa, että Britanniassa ei siihen aikaan muuta ollutkaan; että emme olleet päässeet juuri rautakautta pitemmälle, vaikka muualla maailmassa kukoistivat suurenmoiset sivilisaatiot. Jos olisi kierrellyt pitkin maaseutua, olisi hyvinkin voinut löytää linnoja, joissa harrastettiin musiikkia, hienostuneita ruokia ja ruumiinkulttuuria tai luostareita, joiden asukkaat olivat uppoutuneet opiskeluun. Mutta asiasta ei pääse yli eikä ympäri. Vaikka olisi liikkunut vahvalla hevosella hyvässä säässä, olisi voinut ratsastaa päiväkausia näkemättä ainoatakaan linnaa tai luostaria vihreyden keskellä. Useimmiten matkalainen olisi törmännyt vain kuvaamani kaltaisiin yhdyskuntiin, ja jos hänellä ei olisi ollut tuomisinaan vaatteita tai ruokaa eikä hän olisi ollut järeästi aseistautunut, häntä ei välttämättä olisi toivotettu tervetulleeksi. Pahoittelen, että joudun antamaan maastamme sellaisen kuvan, mutta sille ei nyt mahda mitään.

Mutta takaisin Axliin ja Beatriceen. Kuten jo sanoin, iäkäs pari asui yhdyskunnan laitamilla, heidän asumuksensa oli säiden armoilla eikä hyötynyt tulesta, jota pidettiin suurtuvassa ja jonka ympärille iltaisin kokoonnuttiin. Ehkä he olivat joskus asuneet lähempänä nuotiota; silloin kun heidän lapsensa olivat vielä saman katon alla. Se olikin ajatus, joka saattoi pulpahtaa Axlin mieleen, kun hän makasi sijallaan ankeina tunteina ennen aamunkoittoa, vaimon nukkuessa sikeästi vieressä, ja jokin määrittelemätön menetys jäyti Axlin sydäntä niin, ettei hän saanut enää unta.

Ehkä Axl juuri sen tähden nousi sinä nimenomaisena aamuna sijaltaan ja pujahti luolaston edessä olevalle vääntyneelle penkille odottamaan aamunkoiton ensi merkkejä. Oli kevät, mutta ilma tuntui silti kolealta, vaikka Axl oli ottanut ulos lähtiessään Beatricen viitan ja kääräissyt sen ympärilleen. Hän oli kuitenkin niin omissa mietteissään että tajusi kylmän vasta, kun tähdet olivat melkein kadonneet, taivaanranta hehkui ja linnut aloittelivat laulua hämärissä.

Hän nousi jaloilleen ja katui jo sitä, että oli viipynyt ulkona niin pitkään. Hän oli terve, mutta edellisestä kuumetaudista toipuminen oli vienyt aikansa, eikä hän halunnut sen uusiutuvan. Kosteus tuntui nyt jaloissa, mutta kun hän kääntyi mennäkseen sisään, hän oli tyytyväinen: nyt aamutuimaan hän oli onnistunut palauttamaan mieleensä montakin asiaa, jotka olivat hävinneet muistista hyvän aikaa sitten. Lisäksi hän tunsi olevansa ison päätöksen kynnyksellä – päätöksen jota oli lykännyt jo aivan liian pitkään – ja hänessä oli virinnyt innostus, josta hän halusi päästä kertomaan vaimolleen.

Sisällä käytävissä oli vielä sysipimeää, ja Axlin oli tunnusteltava tietä vähän kauempana olevalle ovelleen. Monet asuinkunnan ”ovet” olivat vain kammion kynnystä markkeeraavia kaariaukkoja. Avoin ratkaisu ei tuntunut häiritsevän asukkaiden yksityisyyttä, ja lämpö pääsi liikkumaan käytäviä pitkin isosta nuotiosta ja pienemmistä tulista, joita asumuksissa sai pitää. Axlin ja Beatricen kammio oli kuitenkin liian kaukana tulista ja siinä oli eräänlainen oventapainen; isoon puukehikkoon oli työnnetty ristiin rastiin pieniä oksia, köynnöksiä ja ohdakkeita, ja kulkiessa ovi piti nostaa kokonaan sivuun, mutta se pysäytti kylmän vedon. Axl olisi ilomielin ollut ilman ovea, mutta siitä oli ajan mittaan tullut Beatricen ylpeydenaihe. Axl oli usein kotiin palatessaan nähnyt, kuinka vaimo nyppi ovesta kuihtuneet kasvit ja pani tilalle tuoreita oksia jotka oli päivän mittaan kerännyt.

Sinä aamuna Axl siirsi ovea vain sen verran, että mahtui työntymään raosta sisään, ja hän yritti liikkua mahdollisimman hiljaa. Varhaisaamun valo tihkui ulkoseinän pienistä raoista. Hän erotti hämärästi oman kätensä ja turvevuoteella makaavan Beatricen, joka nukkui sikeästi peittojen alla.

Axlilla oli houkutus herättää vaimo. Axl oli nimittäin jollakin lailla varma, että jos Beatrice olisi nyt hereillä ja puhuisi hänen kanssaan, viimeisetkin esteet murenisivat päätöksen tieltä. Mutta kestäisi vielä tovin, ennen kuin kylässä noustaisiin päivän töihin, joten Axl istahti matalalle jakkaralle kammion nurkkaan vaimon viitta yhä tiukasti ympärillään.

Hän mietti, kuinka sakeaa sumu mahtoi sinä aamuna olla, ja huomaisiko hän pimeän hälvettyä, että se oli tunkeutunut halkeamista heidän huoneeseensa. Mutta sitten kysymys painui taka-alalle, ja ajatukset kiertyivät asioihin jotka olivat askarruttaneet häntä aikaisemmin. Olivatko he kaksi eläneet aina tällä lailla, yhteisön laitamilla? Vai oliko kaikki ollut joskus aivan toisin? Aikaisemmin ulkona hänen mieleensä oli muistunut joitakin välähdyksiä: hetki jolloin hän oli kävellyt kylän keskikäytävää lapsi kainalossa, kulkenut hiukan kumarassa, ei vanhuuttaan niin kuin nyt vaan yksinkertaisesti siksi ettei löisi päätään palkkeihin vähässä valossa. Ehkä lapsi oli juuri sanonut hänelle jotakin, jotakin hupaisaa, ja he olivat nauraneet sille. Mutta kävi niin kuin aiemmin ulkona, Axl ei oikein saanut otetta mistään, ja mitä enemmän hän keskittyi, sitä hatarammiksi muistonriekaleet kävivät. Ehkä kaikki olikin vain vanhuudenhöperön kuvittelua. Ehkä Jumala ei ollut koskaan antanutkaan heille lapsia.

Nyt ehkä ihmetellään, miksi Axl ei kääntynyt naapureidensa puoleen saadakseen apua menneiden muistamiseen, mutta se ei ollut niin helppoa kuin voisi luulla. Yhteisössä ei näet ollut tapana puhua vanhoista asioista. En tarkoita, että se olisi ollut tabu. Tarkoitan, että menneisyys oli tavallaan kadonnut sellaiseen sakeaan sumuun kuin usva marskimaiden yllä. Kyläläisten mieleen ei yksinkertaisesti juolahtanut ajatella menneitä – ei edes lähimenneisyyttä.

Ajatellaan esimerkiksi asiaa, joka oli vaivannut Axlia jo jonkin aikaa: Hän oli varma, että jonkin aikaa sitten heidän joukossaan oli ollut nainen jolla oli pitkä punainen tukka, nainen jolla oli kylässä tärkeä asema. Jos joku oli loukannut itsensä tai sairastunut, paikalle oli heti haettu tuo punatukkainen nainen, taitava parantaja. Mutta naista ei enää näkynyt, eikä kukaan tuntunut kysyvän mitä oli tapahtunut, saati harmitellut hänen poissaoloaan. Kun Axl oli maininnut asiasta kolmelle naapurilleen heidän yrittäessään yhdessä kuokkia jäätynyttä peltoa, kaikki olivat vaikuttaneet vilpittömän tietämättömiltä. Yksi naapureista oli jopa keskeyttänyt työnsä ja keskittynyt muistelemaan, mutta lopulta hänkin oli pudistanut päätään. ”Siitä täytyy olla kauan”, hän oli sanonut.

”En minäkään muista sellaista naista”, Beatrice oli sanonut, kun Axl oli eräänä iltana ottanut asian puheeksi. ”Ehkä hän on vain unta, joka kumpuaa omista tarpeistasi, vaikka sinulla on tässä vieressäsi vaimo jolla on suorempi selkä kuin sinulla.”

Se oli tapahtunut joskus edellisenä syksynä, kun he olivat maanneet vieretyksin sysipimeässä kuunnellen, kuinka sade piiskasi heidän asumust...