Shimo Suntila
TÄHTIVIIMA
Novelleja
www.osuuskumma.fi
Tampere 2016
© Shimo Suntila
Kansi ja kansitaitto: Arren Zherbin
ePub: Kari Välimäki
Painopaikka: Tallinna Raamatutrükikoda, 2016
1. painos
ISBN 978-952-6642-55-0 (nidottu)
ISBN 978-952-6642-56-7 (ePub)
Arrenille
Kiitokset Annelle ja Borikselle,
jotka jaksoivat ajaa käärmettä pyssyyn.
Sisällysluettelo
Janus
Pimeässä hytissä irti repeytynyt johto sylki sinistä kipinää. Sihinä täytti tilan, kun varatankeissa oleva ilma suihkusi sisään. Nanokoneet olivat juuri sulkeneet ulkoseinän pienen reiän. Valot välkähtelivät muutaman kerran ja syttyivät sitten valaisemaan surullista näkyä.
Vianmääritysrutiini raportoi viidestä ongelmasta.
Yksi: keskiö oli vailla painetta. Kaksi: yhteysantenni ei vastannut. Kolme: kaikki yhteydet radiota lukuun ottamatta Januksen toisen pään kanssa olivat poikki. Neljä: ajomoottorit eivät saaneet virtaa. Viisi: Popov Petrov oli kuollut.
Ongelmat yhdestä neljään johtuivat keskiöön osuneesta kappaleesta, joka oli läpäissyt Januksen rungon. Meteori oli murskannut antennin täysin, tuhonnut moottorin kontrollipiirit ja katkaissut aluksen kaksi päätä yhdistävän kuitukimpun. Ongelma viisi johtui asuinmoduulin läpäisseestä mikrometeorista, joka oli läpäissyt myös Popov Petrovin.
Tietokone määritti korjausten prioriteetin ja komensi nanokoneet liikkeelle. Moottori oli tärkein, sen jälkeen tietoliikennekuidut, antenni ja lopuksi keskiön seinärakenne. Sitten se arvioi protokollan mukaan astronautti Petrovin tilanteen vielä uudelleen. Mikrometeori oli osunut tämän päähän, josta nyt arviolta puolet leijui painottomassa tilassa erillään vartalosta erikokoisina kappaleina ja pienhiukkasina. Vamman vakavuus ylitti lääketieteellisten nanokoneiden kapasiteetin. Aluksen kunnostaminen oli mahdollista, Petrovin ei.
Radio räsähti. ”Popov, oletko siellä? Vastaa Popov. Täällä Val. Kuuletko sinä, Popov?”
Tietokone suoritti nopean tilanneanalyysin.
Miehistöä oli kohdannut 50 %:n poistuma, mutta kummankin moduulin elojärjestelmä oli nyt vakaa. Korjaustoimenpiteet olivat jo työn alla eikä niitä voinut nopeuttaa. Planetaarinen apu ei tullut kysymykseen, Maa ja Mars olivat liian kaukana, ja matka-aika Vyön lähimmästä tukikohdasta oli vähintään kaksi vuorokautta.
Ainoa asia, jonka hyväksi oli mahdollista tehdä mitään, oli miehistön elossa oleva jäsen, Valence Franks. Tietokone yritti laskea katastrofitilanteen aiheuttaman paineen ja työtoverin kuoleman psykologista impaktia, mutta parametreissa oli liikaa heittoa. Kunnollisen toimintasuunnitelman laatimiseen tarvittiin lisää dataa, mutta ilman sitäkin oli selvää, että stressitason hallinta oli tarpeen. Sitä varten Popov Petrovin kuolema oli toistaiseksi salattava, ja Valence Franks ohjattava keskittymistä vaativiin aktiviteetteihin.
”Olen täällä, Valence. Oletko sinä kunnossa?” Äänen syntetisointi ei ollut mikään ongelma, mutta vaati mittavia laskutoimituksia saada äänensävyt vastaamaan simuloitua tilannetta. Viestin tuli samalla sekä tarjota tukea että ilmaista empaattista huolta.
”Kunnossa, mutta pirun hermona. Jokin pikkukivi lensi hytin läpi ja ehdin jo pelästyä kuoliaaksi, että nyt se on menoa.”
Tietokone laskelmoi. Ei ollut edullista kertoa epätotta sellaisista seikoista, jotka saattaisivat käydä ilmi myöhemmin. Lisäksi asian paljastaminen ei pahentaisi tilannetta. ”Tännekin osui”, se myönsi. ”Nanokoneet paikkasivat repeytymän ennen kuin ilmapaine ehti laskea liiaksi.”
Valence Franksin nauru oli helpottunut. ”Sittenhän meillä kävi kummallakin pirunmoinen tuuri, Popov. Kun päästään takaisin pinnalle, minä väännän parin suunnittelijanplantun niskat nurin. Suojathan ovat ohuempaa tekoa kuin vaimosi läpinäkyvä yöpuku.”
Väkivaltaiset tendenssit oli saatava kanavoitua rakentavaan toimintaan välittömästi. ”Voisitko ajaa moduulisi tietokoneen diagnostiikan? Yhteydet täältä sinne ovat vielä poikki.”
”Hemmetti Popov, mikä sinua vaivaa?” äyskäisi Franks. ”Minähän, siis tarkoitan, vaimosi...” Ääni haipui.
Tietokone tajusi tehneensä virheen. Normaalissa sosiaalisessa kontekstissa Valence Franksin ei ollut mahdollista visuaalisesti havaita Popov Petrovin vaimoa säädyttömäksi luokiteltavassa asussa. Lisäksi pikainen laskenta varsin kattavien henkilöstötiedostojen perusteella paljasti, että Valence Franksin valmiudet suorittaa aviorikos työtoverinsa puolison kanssa olivat tähtitieteellisen pienet.
”Sovitaan niin, että minä pyydän vaimoani vääntämään parit niskat. Vaikka yöpuvussa. Mutta aja nyt kuitenkin se diagnostiikka. Jos saataisiin tämä jolla kuntoon.” Huumorin käyttö vaati suuria laskentatehoja. Huumori kumpusi paitsi kulttuurin viitekehyksestä myös yhteisistä kokemuksista eli aiemmista tilanteista, joissa oli käytetty huumoria. Niiden kohdalla tietokannoista ei ollut hyötyä. Jos tietokone olisi osannut harmitella, se olisi kironnut monta vuotta vanhoja prosessoriytimiään. Nyt se teki vain lokimerkinnän päivitystarpeesta.
Sillä aikaa, kun Valence Franks tarkisteli oman tietokoneensa toimintaa, nanokoneet ryhtyivät siivoamaan Popov Petrovista aiheutunutta suljetun tilan ympäristöongelmaa. Miljoonat pienet molekyylikimput hajottivat hytin pinnoille tiivistyvää orgaanista filmiä. Se työ ei loppuisi, ennen kuin Popov Petrov lakkaisi vuotamasta kudosnesteitä ilmakehään. Tietokone päätti laskea lämpötilaa jäätymispisteen alapuolelle.
Kului lähes neljä tuntia, ennen kuin radio rasahti jälleen. ”Val täällä. Oletko hereillä, Popov?”
Mikrosekunnin ajan tietokone käsitteli kysymystä, olisiko Popov Petrov voinut nukkua tällaisessa tilanteessa. ”Ei tässä levätä ehdi, Val. Olen tarkistanut oman tietojärjestelmäni eheyden.”
”No hyvä. Minä kun pelkäsin, että olisit juonut pääsi täyteen vodkaa.”
Jälleen oikeaa vastausta oli turha etsiä suoraan tietokantoja takomalla. Oli ehdottomasti ohjesäännön vastaista tuoda alukselle alkoholijuomia, mutta aina jäi salakuljetuksen mahdollisuus. Olennainen kysymys kuului, tiesikö Valence Franks varmasti Petrovin tuoneen kiellettyjä aineita alukseen. Koska sen päätteleminen aukottomasti oli nykytietojen valossa mahdotonta, oli tarpeen ohittaa aihe myöntämättä tai kieltämättä mitään.
”Vasta kun tämä on ohi. Olemme kumpikin ansainneet kunnon ryypyn. Oliko siellä päässä kaikki kunnossa?”
”Kaikki pelaa, paitsi yhteydet sinne ja linkki ulos. Kai ne pian tulevat katsomaan, mikä täällä on vikana?”
Vihdoinkin helppo kysymys. ”Clover-asema Vyöllä on lähin tukikohta. Protokollan mukaan toimien pelastusaluksen pitäisi ehtiä tänne varsin pian. Oletko sinä syönyt?”
”Mitä?”
”Kysyin että–”
”Popov, oletko sinä hemmetti äitini?”
Vastaus oli niin ilmiselvä, että kysymys itse vaikutti jo epäilyttävältä. Kyse ei voinut olla sukulaisuussuhteesta. Pikemminkin oikea tulkinta liittyi käytetyn sanaston symboliikkaan.
”Olen pahoillani. Olen hieman hermona. Voisin nyt levätä hetken, jos sopii. Sinäkin voisit.”
”Kyllä kyllä, Petrova. Minäkin painun höyhensaarille. Saisinko kuitenkin sitä ennen tuutulaulun?”
Keskustelu uhkasi koko ajan karata tietokoneen köykäisestä otteesta. Oli niin monia tuntemattomia tekijöitä, jotka säätelivät odotettujen vastausten sisältöä ja merkitystä. Keskustelu oli katkaistava, ennen kuin tapahtuisi liian suuri virhe.
”Levollista lepoa, Valence.”
”Levollista...? Sitä samaa sinullekin, Popov. Taidat tosiaan tarvita sitä.”
Tietokoneen laskentataulut oli vallannut paljon suurempi ongelma kuin Valence Franksin mielenterveys. Moottorin korjaus eteni hitaammin kuin se oli arvioinut, eikä tarkasta aikataulusta ollut tietoa. Kunnes moottorit olivat taas joko sen tai toisen moduulin tietokoneen hallinnassa, aluksen liike jatkuisi vakionopeudella täsmällistä rataa pitkin. Ongelman muodosti se, mitä tuolla radalla oli.
Asteroidikenttä oli varsin laaja ja sisälsi materiaa harvakseltaan, joten törmäyksen todennäköisyys oli pieni. Todennäköisyys kasvoi, jos laskettu kurssi vei suhteellisen tiheään parveen. Kuten nyt. Koko ajan tarkentuvat laskut osoittivat selvästi, että Janus tulisi törmäämään parveen.
Asia oli toistaiseksi salattava Valence Franksilta, jos tämä ei jo tiennyt sitä.
”Jestas Popov, vieläkö sinä nukut?”
Tietokone oli välttänyt yhteydenottoa odottaen, että Valence Franks heräisi itse ja avaisi kanavan. ”Havahduin juuri valvetilaan, Val. Näitkö esteettisiä unia?”
”Mitä unia? Mikä ihme sinua vaivaa? Oletko varma, ettet ole lyönyt päätäsi?”
Hetkeksi Franksin sanavalinta luokittui hälyttäväksi. Oliko Valence Franks päässyt selville toverinsa kohtalosta? Ei kuitenkaan ollut todennäköistä, että Franks olisi puhunut tuohon tapaan ja tuolla sävyllä, jos olisi ollut tietoinen Popovin kohtalosta.
Franksin purkaus johtui tietokoneen sanavalinnoista. Laskentakapasiteetin rajallisuus tuli vastaan. Rata-analyysi syrjäytti lauseanalyysin. Silti kommunikaatioon olisi allokoitava resursseja, muuten Franks päättelisi totuuden.
”Voin hyvin, olen vain vähän tokkurassa. Voitko sinä? Vaikutat jotenkin takakireältä.” Henkilöstödatan mukaan Franksin reaktio stressiin saattoi johtaa provokatiiviseen toimintaan, mutta toinen vaihtoehto oli vetäytyminen interaktiosta. Ehkä vihjaaminen vaihtoehtoisesta lähestymistavasta saisi Franksin uudelleenarvioimaan käytöstään. Kontaktin minimoiminen minimoisi myös riskin paljastua. ”Et oikein vaikuta omalta itseltäsi.”
Hetken oli hiljaista. Franks rykäisi kurkkuaan. ”Se on tämä epävarmuus. Milloin kohtaamme korjausaluksen ja sitä rataa. Olen pahoillani. Taidan mennä polkemaan kuntopyörää. Polkaise sinäkin pari kierrosta hytin ympäri ja lokita tuloksesi, pysyy komentokeskus hyvällä tuulella.”
Tietokone ei vastannut, vaan odotti sekunnin, kaksi. Radioyhteys katkesi. Tilanne oli hyvä. Monitahoinen, paljastumista edistävä keskustelutyyli oli aiempaa epätodennäköisempi. Asiaintilaa oli vain pidettävä yllä, kunnes pelastusalus kohtaisi Januksen. Tai Janus kohtaisi asteroidiparven.
Jos tietokone olisi pystynyt, se olisi sekä hermoillut että katunut. Moottorin ohjausyksikkö ei ollut tullut kuntoon. Nanokoneet eivät tehneet väliaikaraportteja ja korjaustoimenpiteen kesto ei ollut arvioitavissa. Lisäksi tietokone oli onnettomuuden jälkeen ohjannut osan korjausmolekyyleistä yhteyskaapelien kimppuun. Nyt tuo päätös paljastui suboptimaaliseksi. Tietokone tuli siihen tulokseen, että törmäysmahdollisuudesta oli puhuttava Valence Franksin kanssa.
Oli tiettyjä konsepteja, joita tietokoneen ohjelmointi ei kyennyt käsittelemään luotettavasti. Moraali, etiikka, kauneus, intohimo, uskonnollinen kokemus. Profiilin mukaan Valence Franks oli syvästi uskonnollinen henkilö.
Tietokone arveli, että Valence Franks saattaisi juuri nyt haluta rukoilla jumalaansa tai muilla keinoin saattaa sielunsa tasapainoon. Se avasi linjan.
”Valence, minulla on huonoja uutisia.”
”Ai, loppuiko sinultakin vessapaperi?”
Vessapaperi. Ei käytössä. Vesisuihku ja ilmakuivatus. Huumoria? Huumoria.
”Vakavasti puhuen meillä on ongelma. Moottori ei ole vieläkään tietokoneen hallinnassa.”
”Älä huoli, eivät ne asteroidit mihinkään katoa.”
”Se tässä onkin ongelmana. Jos mikään ei muutu, lennämme suoraan asteroidiparveen.”
”Olisi todella huonoa tuuria saada toinen osuma saman matkan aikana. Ne murikathan ovat kaukana toisistaan.”
”Kurssimme on muuttunut. Tämä parvi on tiheä. Miljardeittain pienhiukkasia. Ilman apuraketteja leikkaamme parven vääjäämättä viistosti, emme suoraan. Ymmärrätkö?”
”Etusuojista ei ole hyötyä.”
”Juuri niin. Pienhiukkaspommitus on niin voimakas, että ihmisruumis repeytyy riekaleiksi. Jos tahdot kommunikoida jumalallisen tahon kanssa, nyt on sen aika.”
”Helvetti, kuinka kauan törmäykseen on?”
”Kymmenen minuuttia, Val. ”
”Kymmenen minuuttia!”
”Olen pahoillani.”
Hetken aikaa oli hiljaista. Franks ei sanonut mitään. Tietokone katsoi tarpeelliseksi tehdä aloitteen. Analyysin mukaan Valence Franks käsitteli nyt omaa kuolevaisuuttaan uskontokonstruktion kautta. ”Sinähän olet harras mies, Valence. Haluaisitko kertoa, mitä luulet tapahtuvan kuoleman jälkeen?”
Radiosta ei kuulunut mitään pitkään aikaan. Lopulta Franksin ääni kantautui kylmään moduuliin. ”Olit kesälomalla käymässä Firenzessä, Popov. Mistä nautit eniten?”
Tietokannasta ei löytynyt muuta tietoa kuin matkan ajankohta. Ilman yhteyttä Maan verkkoon edes säätietoja ei ollut saatavilla. Tietokoneen oli mahdotonta arvata, mistä Popov Petrov olisi nauttinut eniten. Sen piti vaihtaa keskustelunaihetta, pidettävä Valence Franks niin tyynenä kuin se olosuhteisiin nähden oli mahdollista. ”Olet varmaan mielestäsi elänyt hyvän elämän, Val. Kerro minulle jostain hyvästä teostasi.”
”Perkele Popov, et vastaa kysymyksiini.”
”Sinun ei pitäisi kiroilla, Val. Etkä sinäkään vastaa minun kysymyksiini. Miksi et?”
Taas tauko. ”Minä en osaa, Popov.”
”Miksi et osaa?”
Franksin huokaus kaikui radiosta. ”Minun täytyy tunnustaa sinulle jotain, Popov.”
Moottorikonsolin valot välkähtivät. Tietokone kytki sivuraketit maksimipoltolle. Koko runko tärisi rasituksesta, kun Janus muutti kurssia viime hetkellä.
”Mitä sinä haluat tunnustaa, Valence?”
Toinenkin korjausoperaatio valmistui. Naniitit saivat moduulit yhdistävän kaapelikimpun eheäksi. Ensimmäistä kertaa onnettomuuden jälkeen Januksen kaksi tietokonetta saattoivat kommunikoida keskenään.
Ilman radiota.
Calypson perillinen
Mustanokkainen delfiini rikkoo tyynen meren pinnan ja hyppää korkealle ilmaan. Se naksauttelee nauraen ja katoaa taas veteen. Aurinko paistaa syvänmustalta taivaalta. Kaukaa kaikuu valaan laulu. Siihen sekoittuu jotain outoa ja vierasta. Tumma basso, jota delfiini ei ole koskaan aikaisemmin kuullut. Se pohtii ääntä aikansa, mutta sitten sen tulee nälkä.
Jonkin matkan päässä vilahtaa parvi makrilleja. Delfiini visertää ja naksuu viestin veden vietäväksi. Kestää hetken. Delfiinit uivat paikalle yksittäin ja kaksittain. Yhdessä ne ryhtyvät saartamaan parvea. Ne uivat koko ajan tiukempia kehiä ja ahdistavat makrillit tiiviiksi palloksi.
Pallon ulkolaidalla kalat näkevät saalistajia joka puolella. Ainoa tie pakoon on parven sisään. Parven puristuksessa törmäilevät kalat ovat pökerryksissä ja sokeita. Vuoron perään delfiinit sukeltavat parveen syömään. Mustanokkaista naurattaa. Helppoa saalista.
Yhtäkkiä vesi kuohuu varoittavia ääniä. Jotakin vaarallista on tulossa kohti, mutta mustanokka ei saa selville mitä. Vedessä on liikaa hälyä. Kun se näkee valkohain, on jo liian myöhäistä. Syvyyksistä ampaisee terävähampainen varjo. Törmäys on raju.
Tuska on lamauttavaa, kiehuvaa kipua delfiinin kyljessä. Se heilahtelee puolelta toiselle, kun hai riepottaa sitä. Veripilvet pöllähtelevät avoimesta haavasta.
Veden ja veren kuohunnan takaa hän kuulee parvensa loittonevat äänet. Kunnes jälleen tapaamme, ne toivottavat. Tapaamisiin!
Lopulta hai ui pois. Tapaamisiin, mustanokka ihmettelee. Se tietää kuolevansa. Mutta samalla sen, hänen, muistot alkavat herätä. Siitä on kauan, kun hän kuoli edellisen kerran ja vajosi Pallomeren syvyyksiin. Nyt hän jälleen katoaa pimeyteen ja vuosimiljoonia sitten sattuneet tapahtumat kuplivat hänen mieleensä kuin kvanttivaahto.
Ilmassa on ukkosta ja väkivallan uhkaa. Aamusta lähtien Parco Sempionelle on kerääntynyt mielenosoittajia, ja heidän myötä saapuvat myös mellakkapoliisit. On Milanon ilmastokonferenssin ensimmäinen päivä, eikä hallitus halua Bangkokin tapahtumien toistuvan.
Poika seisoo lammen rannalla ja katselee ihmisjoukkojen yli Sforzescon linnaa. Hän nojaa kylttiinsä, jossa lukee ”PIAN ON LIIAN MYÖHÄISTÄ”, ja odottaa jotain tapahtuvaksi. Pian varmaan joku pitää puheen, ja joukko lähtee marssimaan katua pitkin. Silloin hän voi kantaa kylttiään korkealla ja huutaa muiden mukana.
Suippopartainen mies siistissä, mustassa puvussaan seisahtuu pojan viereen. Hän hymyilee ystävällisesti, mutta silmät vilkuilevat levottomasti ympäriinsä. ”Olet aika nuoren näköinen, ystäväiseni.” Hän painaa pojan käteen esitteen, jossa delfiini hyppää vedestä ja kaartaa yli tekstin ”PELASTAKAA VALTAMERET”. Mies kumartuu kuiskaamaan. ”Täällä voi tulla pahat oltavat. Pysyttele matalana.” Sitten hän jatkaa matkaansa ontuen vasenta jalkaansa.
Pahat oltavat kuulostaa jännittävältä. Mellakka. Kapina! Heidän pitäisi murtautua poliisirivistön läpi ja marssia Milano Congressiin kertomaan delegaateille, mitä niiden on päätettävä. Poika pälyilee poliisien rintamaa ja tuntee halun tarttua toimintaan, mutta rohkeus ei riitä.
Mustat pilvet syrjäyttävät auringon ja tuuli nousee. Ukkonen jylisee kuin tykkituli. Poliisirintama venyy saartorenkaaksi. Kymmenien tuhansien ihmisten massa puristuu kasaan. Ensimmäiset raskaat pisarat putoavat katuun. Jostain kuuluu laukaus. Ihmisparven valtaa sokea pakokauhu.
Poika liukastelee märällä ruoholla veden piiskatessa hänen selkäänsä. Maailma on täynnä valotonta kaaosta, laukauksia, huutoja ja jyrinää, sekä salamoiden välähdyksiä, jotka tallentavat kauhunhetkiä verkkokalvoille. Halki lyötyjä kalloja, verta vuotavia haavoja, kaukaisuuteen ikuisesti tuijottavia silmiä. Pienen matkan päässä edessä hän näkee tutun parrakkaan hahmon suistuvan kumoon.
”Tule”, poika sanoo ja vetää miehen jaloilleen. He suuntaavat poispäin linnalta, pohjoiseen kohti rautatieasemaa. Poika ei pelkää, luonnonvoimat ja väkivaltaisten tapahtumien raakuus ovat lyöneet hänen aistinsa tukkoon. Toisiaan tukien he pääsevät Sempionen puiston laitaan. Poika katsahtaa taakseen, kuin yrittääkseen ymmärtää, millaisessa maailmassa hän elää. Kumiluoti osuu kohteeseensa.
Kirkas välähdys hyökyy pojan ylitse, mutta se ei tule taivaalta, vaan jostain pään sisältä, oikealta puolelta. Maailman häly suistuu mustaan kuiluun, ja on vanhan miehen vuoro olla taluttaja.
Maailma keinahtelee. Poika raottaa silmäänsä ja näkee vanhan naisen istumassa sängyn vieressä. Naisella on vahvat kasvonpiirteet, kuin karikatyyrillä, terävät poskipäät ja koukkumainen nenä. Nainen sulkee kirjan, jota oli lukemassa, avaa oven ja huutaa jotakin kielellä, jota poika ei osaa. Ranskaa ehkä, hän miettii.
Huone on hytti, ja ulkona näkyy levoton meri. Nainen poistuu ja tilalle tulee kaksi syydvesteihin sonnustautunutta hahmoa. Toinen istuutuu, toinen jää seisomaan sängyn päätyyn. Heistä valuu pärskeitä lattialle.
Istuva vetää hupun alas. Suippopartainen mies hymyilee pojalle. ”Olet vihdoin hereillä, ystäväiseni. Nukuit kaksi päivää.”
Huoneen ilmassa tuoksuu suola. Poika katsoo ympärilleen. ”Missä me ollaan?” hän kysyy.
”Välimerellä”, mies sanoo. ”Korsikan rannikolla. Miten voit?”
Sormet haparoivat kasvoja peittävää sideharsoa. ”Päätä särkee”, poika sanoo. ”Mitä tapahtui?”
Sängyn päädyssä seisova nainen laskee huppunsa. Iho on tumma kuin maidoton kahvi. Hänen ilmeensä on vakava. ”Oikea silmä on mennyttä”, hän sanoo. Mies mulkaisee naista ja toruu tätä heristäen sormeaan. Huonot uutiset pitää kertoa varovasti. Nainen imee hampaitaan ja sanoo, että asiat on parempi sanoa suoraan. Mies huokaa, pudistaa päätään murheellisena ja katsoo poikaan.
”Olisi pitänyt viedä sinut sairaalaan heti Milanossa. Olisi pitänyt, mutten uskaltanut. Viranomaiset olisivat voineet pidättää minut. Joten talutin sinut autolle ja ajoin Genoaan. Ehkä, jos olisit päässyt hoitoon heti, ehkä silmä olisi voitu pelastaa. Olen pahoillani.”
Hetkeen poika ei sano mitään, vaan miettii. Maailma ei muutu paremmaksi katkeruudella. Vanhan miehen huulet liikkuvat hieman, vaikka ääntä ei kuulu. ”Oletko sitten joku rikollinen?” poika kysyy.
Mies naurahtaa. ”Taidan olla.”
”Mafiaa?”
”Ei sentään. Ekoterroristi.” Mies virnistää.
”Kuka sinä olet?” nainen kysyy. ”Ja missä asut? Viemme sinut kotiin.”
”Keitä te olette?” poika vastaa.
”Minä olen Pierre. Toverini on Nyambura”, Pierre sanoo. ”Olemme Calypson perillisiä.”
”Minä olen Napoleon. Napoleon Singh. Enkä asu enää kotona. Aion ryhtyä seikkailijaksi ja merikapteeniksi.”
Nyambura naurahtaa. ”Olet vähän nuori, kapteeni Singh.”
”Olen jo viidentoista.” Napoleon istuutuu suorempaan ja asettelee tyynyn ristiselkänsä taakse. ”Miksi ne alkoivat ampua? Emmehän me tehneet mitään.”
”Uutisten mukaan mielenosoittajat kivittivät poliisia.” Pierre sukii partaansa.
”Provokaatio se oli”, Nyambura sanoo. ”Lavastus. Poliisin soluttautujat käyttäytyvät väkivaltaisesti, ja poliisi saa syyn iskeä mielenosoitus hajalle. Pierre, puheiden aika on jo ohi. Sivuutetaan poliittinen valta.”
”Mitä mieltä sinä olet?” Pierre kysyy Napoleonilta. ”Miten meret voitaisiin pelastaa?”
Kysymys saa Napoleonin vaipumaan ajatuksiinsa. Hänen äitinsä on meribiologi ja puhunut useasti pysäyttämättömästä sukupuuttoketjusta. Onko parempi nojata onttoon toivoon vai kohdata lohduton totuus?
”Meriä ei auta enää mikään. Saastuminen tappaa pintakalat, ilmastonmuutos puhdistaa syvänteet.”
”Miksi sitten osallistuit mielenosoitukseen, jos tilanne on toivoton?” Pierre kysyy. Napoleon kohauttaa olkiaan.
”Mitä muutakaan sitä voi tehdä?”
”Liity meihin”, Nyambura sanoo Pierren ilmeiseksi kauhistukseksi. ”Calypson perillisiin.”
”Emme me voi lapsia rekrytoida”, Pierre protestoi ja nousee seisomaan. ”Me tarvitsemme tiedemiehiä, rahoittajia, poliitikkoja ja virkamiehiä, jotka voivat toimia kulisseissa.”
”Hänestä voi tulla noista mitä tahansa, Pierre. Poika näkee tilanteen sellaisena kuin se on, ja on valmis tekemään asioita muuttaakseen sitä. Me tarvitsemme myös tekijöitä, Pierre.” Nyambura tulee sängyn viereen ja ojentaa kätensä. ”Mitä sanot, Napoleon? Liitytkö meihin?”
”Kapteeni Singh kuulostaa paremmalta.” Napoleonkin nousee seisomaan. Jalat tuntuvat huterilta. Hän ottaa hytin seinästä tukea. ”Mitä jos liityn? Mitä se auttaa merta?”
”Ei näitä meriä mitenkään, mutta meillä on suunnitelmia.”
Napoleon katsoo kajuutan ikkunasta ulos. Vesi kimaltaa auringon kilossa, kauempana näkyy rannikon unelias kalastajakylä. Hän tarttuu ojennettuun käteen. ”Olen mukana. Kerro lisää niistä suunnitelmista.”
Delfiini on neljänkymmenen. Ei, vaan poika. Mies. Delfiini tapahtuu myöhemmin. Muistikuvat välkähtelevät kuin kalan kylki, ja niihin on hankala tarttua. Ne soljuvat toistensa lomitse vailla tarkkarajaista sisältöä. Hän on kapteeni Singh, Calypson perillisten lihaksi tullut tahto, heidän valtansa välikappale, päämäärien polttopiste.
Huonetta kiertää monitoriliuskojen kehä. Joskus huone sijaitsee laivalla, joskus meren pohjassa, muttei koskaan kovalla maalla. Neljännesvuosisataan hän ei ole astunut maihin ja tuntenut tukevaa kamaraa jalkojensa alla. Meri on hänen valtakuntansa.
”Asteroidien kartoitus sujuu aikataulussa”, hän kertoo mustaihoiselle naiselle kuvaruudulla. Nyambura. Kymmenen vuotta sitten he olivat hetken rakastavaisia, mutta kaikelle on loppunsa. Ero tapahtui vailla toraa ja jätti jälkeensä lämpimän hehkun. ”Mutta perimän tallennus takkuaa. Lajeja katoaa nopeammin kuin niitä ehditään pyydystää talteen ja käsitellä.”
Nyamburan hahmo erottuu vain vaivoin valotonta taustaa vasten. Huoneen verhot on vedetty kiinni, missä ikinä hän onkaan. Hampurissa kenties, tai Singaporessa. Calypson perillisten on pysyttävä liikkeellä ja liikuttava huomaamattomin keinoin. ”Mitä tahdot asialle tehtävän, oi kapteenini?” Valkea hymy kiusoittelee.
”Se YK:n sekvenssipankki. On aika murtautua sisään ja katsoa, mitä heillä on. Ja viedä kaikki. Sitten voidaan keskittyä paikkaamaan aukkoja.”
Nyamburan hymy vain levenee. ”Tiedäthän, että tiedustelupalvelut ovat jo nyt perässäsi. Tällaisesta keikasta jää jälkiä, ja analyytikot vetävät kaavioihinsa uusia viivoja. Viivoista muodostuu lopulta verkko.”
Napoleon nauraa sydämensä pohjasta. ”Kutokoot verkkojaan. Ei hämähäkki kalaa saa kiinni. He eivät tiedä edes ketä etsivät. Perustetaan lisää kulissiyhtiöitä, luodaan uusia salaliittoja jahdattaviksi. Säntäilkööt sokkeloissa. Tarttuvat vielä omiin verkkoihinsa.
Nyambura iskee silmää, ja ruutu sammuu. Napoleon huokaa ja avaa uuden yhteyden.
Suippopartainen mies on jo iän taivuttama. Oikea silmä on kaihin sumentama, mutta toinen välkkyy vielä kirkkaana. ”Miten menee, vanha ekoterroristi”, Napoleon kysyy. Hän tietää, että Pierrestä nimitys on huvittava kaikkien näiden vuosien jälkeenkin. Merkintä hänen tiedoissaan juontaa ajalta, jolloin parikymppinen Pierre jakeli luonnonsuojelujärjestön lentolehtisiä liian lähellä öljy-yhtiön pääkonttorin porttia. Sen jälkeen hän on ontunut.
”Minulla vai maailmalla?” Pierre kysyy äänessään äkäisyyttä. Hän jatkaa ennen kuin Napoleon ehtii vastata. ”Minulla menee mahtavasti täällä Floridassa, jonne te työnsitte minut syrjään. Näytänkö minä muka eläkeläiseltä? Eikö minua muka enää tarvita?”
”Tietenkin tarvitaan, Pierre. Älä heittäydy dramaattiseksi. Siksi tiedustelijat raportoivat sinulle.”
”Raportoivat. Pah. Soittavat ja jaarittelevat turhanpäiväisyyksistä. Harvoin jos koskaan joukossa on mitään hyödyllistä.”
”No, onko ollut mitään viime aikoina?” Napoleon tyynnyttelee.
Vanha mies kumartuu lähemmäs kameraa. ”Ehkä onkin. Länsi-Afrikan konfliktit laajentuvat itään ja etelään. Koko keskinen Afrikka kaatuu anarkiaan. Miltä se kuulostaa?”
Hulluudelle ei löydy rajoja. Edes vääjäämättömän katastrofin edessä ihmiskunta ei edes pysähdy katsomaan ympärilleen, vaan kiihdyttää tuhoa kaikin saatavissa olevin keinoin. Joskus nuorena Napoleon sentään toivoi, että joka suunnasta kasautuvat uhkakuvat saisivat ihmiset tarttumaan järkeen, mutta vuosien mittaan kyynisyys syrjäytti harhakuvitelmat. Homo sapiens palakoon itse sytyttämässään palossa.
Silti ajatus niin valtavasta inhimillisestä kärsimyksestä sai vatsan solmuun. ”Milloin?” Napoleon kysyy.
”Parin seuraavan vuoden aikana. Ensin joku presidentti ammutaan, sitten yksi heimo hyökkää toisen kimppuun, ja pian aseistetut joukot kiertävät kylästä kylään. Eikä se pääty tähän, kapteeni Singh, kuten hyvin tiedät. Sivistys romahtaa kansakunta kerrallaan, kunnes jäljellä on vain betonitornit ja saastunut maa.”
”Paljonko meillä on aikaa?”
”Kuka tietää? Kaksi vuosikymmentä, ehkä kolme. Joka tapauksessa ihmiskunnan loppu tapahtuu paljon minun loppuni jälkeen.
”Älä nyt, Pierre. Sinulla on vielä vuosia jäljellä.”
”Ei vaan kolme kuukautta. Ja ole hyvä äläkä kerro muille mitään. Minä en jaksa mitään hössötystä.”
”Olen pahoillani, vanha ystävä.”
”En sinultakaan, kapteeni Singh.” Ruutu pimenee.
Napoleon istuu tuolissaan ja tuijottaa kattoon. Hän sulkee vasemman silmänsä ja yrittää muistella, miltä Korsikan suolainen tuuli tuoksui. Mutta se muisto on jo haalistunut, samaten kuin hänen äitinsä kasvot.
”Äänitys. Viesti Nyamburalle. Laadituta uudet suunnitelmat nanodivisioonalle. Aikataulumuutos. Ohjelmointikieli pitää saada valmiiksi viidessä vuodessa. Jos emme saa eliöiden rakentumista toimimaan virheettömästi, kaikki on ollut turhaa.” Tauko. ”Ja olit oikeassa Pierren suhteen. Laadi viiden nimen lista mahdollisista seuraajista. Kellekään ei vielä edes vihjata mitään. Antaa Pierren lähteä siten kuin haluaakin. Saappaat jalassa.”
Mies on kuusikymmentäviisi, Calypson viimeinen perillinen. Hän istuu avaruuskapselissa ja puhuu sammutetulle ruudulle. Hän puhuu itsekseen, sillä muita ei enää ole. Ja jos onkin, he eivät enää häntä kuule.
”Maa on nyt jäänyt taakse. Saa jäädäkin. Siitä sivistyksestä, joka sen tuhosi, on jäljellä vain rippeet. Ihminen lajina jää olemaan, mutta ihmiskunta on lopussa. Se ei nouse enää koskaan, ja hyvä niin.” Hän raaputtaa kynnellään oikeaa silmää peittävää mustaa lappua.
Napoleon olisi voinut vuosien varrella hankkia uuden silmän, mutta hän ei halunnut. Pitäähän piraattikapteenilla silmälappu olla, hän oli sanonut.
”Olen pahoillani, että aika sai niin monet teistä kiinni, ennen kuin suuri työmme tuli valmiiksi. Tuntuu väärältä, että kaikkien meidän uhrauksiemme jälkeen vain minä näen Oceanian. Se oli rohkea suunnitelma.”
Kapseli kiiti kohti Kuuta ja sen takana aukeavaa avaruutta. ”En kertonut teille pienestä lisäyksestäni siihen. Olisin ottanut Nyamburan mukaan. Mellakka Canberrassa ennätti ensin. Nyt menen yksin. Halusin elää merellä, mutta se kuoli ympäriltäni. Nyt aion elää meressä. Haluan kokea valtameren sellaisena kuin se oli muutama vuosisata sitten.
Kuun takaa purjehtii esiin valtava rakennelma, Oceania, Pallomeri. Se kieppuu reunapisteensä ympäri ajaen sisällään vellovaa valtamerta valtavalla paineella ulkosyrjää vasten. Jääasteroideista sulatettua vettä on enemmän kuin Tyynessämeressä ja Atlantissa yhteensä. Napoleon tekee pahoja voimia karkottavan käsimerkin. Se on tarpeetonta, hän tietää. Pallon pintamateriaali suojaa kosmisilta säteiltä ja kestää meteoriittien iskut.
Vesimassa kuhisee nanokoneitten kloonaamaa elämää. Planktonia, kaloja, äyriäisiä ja vesinisäkkäitä. Miljardeittain. Viiden vuosikymmenen työn tulos. Neljäs valtameri. Pian se ohjautuisi omalle radalleen Auringon ympäri.
Kun välimatka on kuroutunut riittävästi, kapteeni Singh vetää kyberneettisen kypärän päähänsä. Tämä on hänen palkkionsa uskollisesta palveluksesta. Kypärän rihmat porautuvat hänen kalloonsa ja tietokoneen neuronit kytkeytyvät biologisiin. Ajatus ajatukselta, tunne tunteelta hänen rakkautensa ja kunnioituksensa merta kohtaan singahtaa halki tyhjiön Oceanian tietokantaan.
Yksi Pallomeren miljoonasta delfiinistä värähtää, kun sen aivoihin istutettu implantti käynnistyy. Napoleonin persoonamatriisi valuu sisään ja delfiini näkee elinympäristönsä uusin silmin. Se on ainoa, joka tuntee sen historian. Meren rajapinnan tuolla puolen ti...