Katri Alatalo

Älä riko pintaa

ISBN 978-952-5722-34-5 nid.

ISBN 978-952-5722-35-2 epub

Kansi: Jarno Kantelinen

EPUB ja taitto: Erkka Leppänen

Kustantaja: Vaskikirjat

www.vaskikirjat.fi

Tekijä kiittää tuesta kirjastoapurahalautakuntaa ja Keski-Suomen taidetoimikuntaa.

Vaskikirjat kiittää tämän kirjan julkaisemisen rahoittanutta sponsoria.

Katri Alatalolta myös:

Mustien ruusujen maa

Karnin labyrintti (2012)

Laulu kadonneesta saaresta (2013)

Kevääntuoja (2014)

I OSA

KERRON TEILLE TARINAN TALVESTA

SUSIVELI

Daiko nukkui sikeästi, kun hiivin hänen vuoteensa viereen. Kuolaa valui hänen raollaan olevasta suustaan. Puristin puukon kahvaa. Se oli sileää, ajan harmaannuttamaa luuta. Puukon terä kaartui pitkäksi ja kapeaksi. Puukko oli joskus ollut siro, kaunis ja viiltävä, mutta se oli kulunut tylsäksi. Minulla ei ollut varaa hankkia uutta.

”Jaani?” veljeni mutisi ja raotti silmiään. En nähnyt niissä nyt suden katsetta, ainoastaan unista sumeutta. ”Onko jo aamu?”

Piilotin puukon nopeasti selkäni taakse, painoin sen selkärankaani vasten. Tunsin sen kovan kylmyyden vaatteiden läpi, melkein kuin olisin koskettanut sillä omaa ihoani. Kumarruin lähemmäs Daikoa.

”Ei vielä. Nyt on suden hetki”, kuiskasin ja sain hymyn leviämään Daikon pulleille, arpisille kasvoille. ”Sulje silmäsi. Ajattele jotain mukavaa.”

Hän teki juuri niin kuin pyysin.

Vedin puukon esiin.

* * *

Kun Daiko syntyi, olin kuusivuotias. Pikkuveli tuli minulle yllätyksenä, enkä ensin ymmärtänyt, miksi äidin vatsa oli alkanut pullistua. Tiesin kyllä, että joskus miehet kävivät äidin luona majatalon ahtaassa takahuoneessa, missä siihen asti olimme asuneet äidin kanssa kahdestaan. Äiti työskenteli majatalossa, minä pyörin vieraiden jaloissa ja opettelin kuuntelemaan heidän tarinoitaan, kun ei ollut muutakaan tekemistä. Kun asui Mustakäärmeen varrella, vilkkaalla tiellä joka johti Kabanasta Unilaaksoon ja Käärmeenpäähän asti, tarinoita kyllä riitti. Ja miehiä, jotka viipyivät äidin luona yhden yön ja katosivat sitten kuin heitä ei olisi koskaan ollutkaan. Kun olimme taas äidin kanssa kahden, minä uskoin niin: ei miehiä koskaan ollutkaan.

Daiko muutti kaiken.

Sinä yönä äiti vaikeroi ja hikoili vuoteessaan. Hänen silmänsä paloivat, niissä oli tuntematon katse ja minua pelotti. Hän käski minut hakemaan Rigoa, majatalon vanhaa isäntää. Juoksin ahtaasta takahuoneestamme varaston ja keittiön läpi ruokasaliin. Se oli tyhjä. Kaikki olivat jo aikaa sitten vetäytyneet nukkumaan. Kiipesin portaat vintille asti ja herätin Rigon hakkaamalla hänen oveaan. Hän sanoi, että isoimpaan huoneeseen oli saapunut Unilaakson krioneja. Ehkä joku heistä olisi parantaja ja voisi auttaa.

Krionit olivat outoa väkeä, jolla sanottiin olevan kaikenlaisia taikavoimia. He olivat pitkiä ja vaaleita kuin haamut, heidän pitkät sormensa näyttivät karmivilta ja heidän vinoihin silmiinsä oli vaikea katsoa. Pelkäsin krioneja niin paljon, että tuskin kykenin puhumaan heille. Kai he ymmärsivät kaiken jo nähdessään minut oviaukossa hädissään ja hengästyneenä. Yksi heistä oli parantaja, Foy-niminen mies, joka riiputti päätään raskaasti kuin olisi kantanut painavaa kiveä harteillaan.

”Minä tulen auttamaan, lapsiparka”, Foy sanoi käheällä vanhuksen äänellä. ”Johdata minut äitisi luokse.”

Kun pääsimme takahuoneeseen, siellä haisi hieltä ja vereltä. Huone oli käynyt entistä pienemmäksi ja pimeämmäksi. Äidin kasvot olivat yhtä varjoa. Foy laittoi minut hakemaan vettä, pyyhkeitä ja lisää kynttilöitä. Sitten jäin seisomaan oviaukkoon kahden huoneen reunalle. En halunnut katsoa, mutta en voinut mennä poiskaan.

Äiti ei tainnut edes nähdä minua tai Foyta. Hän huohotti ja alkoi sitten puhua huohotuksen keskellä: ”Daj kotem… Daj kotem…”

Foy piti pitkäsormista kättään hänen otsallaan ja vilkaisi ulos huoneen pienestä ikkunasta. Se oli sijoitettu ylänurkkaan, ja siitä näkyi nyt pelkkää mustaa.

”Daj kotem… Daj kotem…”

”Mitä hän puhuu?” kysyin.

Vanha krioni kohotti kumaraista päätään. ”Se on krionien kieltä. Daj kotem, suden hetki.”

”Suden hetki?”

”Se aika yöstä, kun ihmiset ovat heikoimmillaan ja sudet vahvimmillaan.”

”Mutta ei äiti osaa krionien kieltä.”

”Mene”, Foy käski minua viimein. ”Mene nyt ja odota salissa.”

Kiirehdin taas varaston ja keittiön läpi. En halunnut kuulla enää äidin puheita. Hän ei ollut koskaan ennen puhunut krionien kieltä. Tuntui kuin joku muu olisi puhunut, ei minun äitini. Ja sudet – puhe niistä sai minut melkein vapisemaan. Toisinaan sudet ulvoivat kylää ympäröivässä erämaassa, ja kyläläiset olivat huolissaan kasvavasta laumasta.

Istuin salin lankkulattialle, sitten nousin ja kävelin ympäriinsä. Tuolit ja pöydät näyttivät hylätyiltä ja unohdetuilta. Takassa oli harmaata tuhkaa. Mutta jos menin lähemmäs takkaa, tunsin sen lämmön. Jos olin hiljaa ja pidätin hengitystäni, kuulin seinien ja katon läpi ihmisten ääniä, kuorsausta ja muutakin. Majatalossa ei koskaan ollut yksin.

Suden hetki oli aikaa sitten mennyt ohi, kun Foy tuli luokseni. Aamu oli valkenemassa. Foy polvistui eteeni niin että olimme samalla tasolla. Hänellä oli sylissään käärö, joka haisi omituiselta ja hohkasi lämpöä. Vanha krioni katsoi minua vinoilla silmillään, enkä voinut väistää hänen katsettaan.

”Äitisi kutsui sinua viimeisellä henkäyksellään. Olen pahoillani. Synnytys oli vaikea. Minun voimani eivät pystyneet pelastamaan häntä. Älä itke, Jaani, älä vielä.”

Hän työnsi käärön minulle. Otin sen käsivarsilleni. Pienet silmät avautuivat minua kohti. Suu aukeni kuin äänettömään kysymykseen.

”Hänen nimensä on Daiko. Sinun ei tarvitse kertoa muille, mistä hän on saanut nimensä. Sinun on huolehdittava hänestä nyt. Hän selvisi, mutta hän on heikko lapsi. Hän tulee aina olemaan erilainen kuin muut. Ymmärrätkö?”

Nyökyttelin kiivaasti. Samalla kyyneliä ryöppysi silmistäni. Foy nosti kätensä harteilleni. Ne tuntuivat viileiltä ja voimakkailta, paljon voimakkaammilta kuin miltä vanha krioni näytti.

”Sinä olet sidottu häneen, ja hän sinuun”, Foy sanoi.

Ei kulunut montaa päivää, kun Rigo jo laittoi minut töihin. Hän ei ollut julma mies, mutta hän ei myöskään säälinyt minua. Kylän naiset auttoivat Daikon hoitamisessa, mutta jos halusin pitää paikkamme takahuoneessa, sain tehdä töitä sen eteen. Kannoin vettä joesta ja autoin keittiössä.

Aluksi veden hakeminen kesti kauan ja täytin sangot vain puolilleen. Matkan aikana pysähdyin monta kertaa, laskin sangot lumeen ja seisoin hetken tuulessa. Ihmiset sanoivat, että Mustakäärmeen varrella tuuli aina; tuuli ja vesi kulkivat yhtä matkaa. Minä olin tottunut tuuleen, koska en muita paikkoja ollut nähnytkään kuin tämän kylän.

Aika kului, ja käsivarteni vahvistuivat. Kannoin pian kokonaisia sankoja ja niin tasaisesti, etten läikyttänyt yhtään vettä.

Daiko kasvoi vauhdilla. Saatoin melkein nähdä, kuinka hänen jalkansa ja kätensä venyivät pidemmiksi joka hetki. Kuukaudet vaihtuivat ja kohta vuodetkin, ja jossain vaiheessa ihmiset alkoivat tuijottaa Daikoa.

Daiko oli iloinen lapsi. Hän jokelteli, hymyili ja tuijotteli minua suurilla silmillään. Harvoin hän itki. Mutta kun muut hänen ikäisensä jo puhuivat, hän sai suustaan vain epämääräistä mutinaa. Kun muut leikkivät lumessa keskenään, Daiko pysytteli kauempana yksin ja vain tuijotteli muita.

Kuulin ihmisten puheita majatalon seinien läpi.

”Poika kasvaa heikoksi”, äänet sanoivat.

”Heikko ja sairas lapsi, vaikean alun saanut.”

”Vähämielinen se on.”

Iltaisin, kun pääsin pois majatalon töistä, istuin aina makuuhuoneemme lattialla ja leikin Daikon kanssa. Jos annoin jonkin esineen hänen käteensä, vaikka puulusikan tai likaisen pesurätin, hän otti sen vastaan kuin aarteen ja alkoi leikkiä sillä.

Kun hän viimein oppi kävelemään, hieman haparoiden, menimme ulos telmimään lumessa. Emme välittäneet ihmisten katseista, kun kävelimme kylän läpi. Daiko nosti kätensä ylös, jotta ottaisin siitä kiinni, ja nauroi. Hän teki hassuja ääniä suullaan ja osoitteli kaikkea mitä näki: naista imettämässä vauvaa tuvan portailla, nahkurin talon edustalla roikkuvia taljoja ja vuotia, kalastajien kantamaa verkkoa täynnä taimenia.

”Hyvää yötä, Daiko”, sanoin hänelle illalla, kun peittelin hänet äidin vanhaan vuoteeseen. ”Sinä olet sidottu minuun, ja minä sinuun.”

Ennen pitkää hän oppi vastaamaan, joskin hän puhui aluksi harvoin ja vain muutamia sanoja kerrallaan.

”Hyvää yötä, Jaani-veli”, hän sanoi.

Yöt sujuivat rauhallisesti. En koskaan herännyt siihen, että Daiko olisi itkenyt tai nähnyt painajaisia. Itsekin nukahdin aina hetkessä. Usein näin unta majatalon töistä, jatkoin pöytien pyyhkimistä ja juuresten pilkkomista vielä unissakin. Joskus kuitenkin näin unia kaukaisista paikoista, joista matkalaiset kertoivat. Kiipesin unissani korkeille Piikkivuorille tai usvaisille Unilaakson tuntureille, juoksin ympäri suurta Kabanan kaupunkia tai sukelsin mahtavan Jääjärven syvyyksiin. Olin vapaa. Olin seikkailija.

Eräänä yönä heräsin omituiseen tunteeseen. Huoneessa oli kylmä. Viileää ilmaa puhalsi sisään takaovesta. En varmasti ollut jättänyt ovea raolleen. En yleensä edes käyttänyt sitä, koska kuljeskelin päivät majatalossa ja menin ulos salin puolelta pääovesta.

Daikon vuode oli tyhjä. Hän oli yltänyt avaamaan oven.

Herätin varmaan koko kylän, kun ryntäilin ympäriinsä ja huusin Daikon nimeä. Oli kirkas pakkasyö, ja kuiden ja tähtien valossa erotin onneksi jo kaukaa veljeni hahmon. Hän makasi maassa aivan kylän laidalla, aivan kuin olisi ollut karkaamassa kauas tasangolle. Nappasin hänet syliini ja pelkäsin pahinta, mutta hän oli vielä lämmin ja hänen silmissään oli terävä katse.

”Minä olin susi”, hän sanoi innoissaan. ”Suden hetki.”

”Höpö höpö”, sanoin ja kiirehdin kotia kohti. ”Ei saa säikäyttää veljeä tuolla lailla. Ei saa lähteä ulos yöllä.”

”Minä olin suden pentu!”

”Shh. Nyt suden pentu lähtee takaisin nukkumaan.”

Aamulla Daiko nukkui pitkään, ja kun hän viimein heräsi, otin hänet mukaani majatalon puolelle ja päästin ruokasaliin ...