SULKASATOA
Oopperahullun päiväkirja
Foggelle
Ensimmäinen painos 2016 © Kirsi Saurén
Kansi: Grafemi / Aarni
Taitto: Aarni
Kustannus Aarni
www.kustannusaarni.fi
ISBN 978-952-7130-19-3
ERÄÄNÄ KESÄISENÄ ILTANA
Eräänä kesäisenä iltana lensi oopperatalon kohdalla eteeni kirjekuori, jonka sisällä oli liuska
”Sinulle olen velkaa kaiken, järkeni menetyksen, sieluni hämmennyksen, pelon joka valtasi sisimpäni; sinä olet syypää siihen, että en pystynyt kulkemaan läpi elämäni sieluni vapisematta, sinua kiitän siitä, etten tule kuolemaan rakastumatta.” Søren Kierkegaard (1813-1855)
Jatkoin matkaani ilahtuneena yllättävästä tapahtumasta pohtien, että taiteessa kokeminen ja aidon sanan lausuminen on kaikkien oikeus – se on tapa muuttaa maailmaa. Seuraavana päivänä keväinen tuuli puhalsi tielleni toisenkin kirjeen:
Haluan ymmärtää taidetta sellaisina merkityksinä, jotka kiinnittyvät ilon, hiljaisuuden, herkkyyden, ihmetyksen, havahtumisen, järkytyksen ja odotuksen mielialoihin, punoutumisiin ja siirtymiin. Mielialojen piirissä riennämme eteenpäin, hidastaen käännämme romaanin sivuja, katsomme teatteriesitystä tai astumme uuteen rakennukseen.
Viikon kuluttua löysin taskustani uuden liuskan:
Kaikilla taiteen ilmiöillä on aina historiallinen konteksti, se maailman aika, jossa elämme ja jossa kokemuksemme tulee tuotetuksi, vaikka taide imeekin voimansa siitä alkumerkitysten kerrostumasta, josta toimintaan tähtäävä ajattelu ei haluaisi tietää mitään. Siksi vain sinä, joka et ole kiinni ajassa tai paikassa voit ymmärtää minua.
Vuoden ajan tuuli lennätti kohdalleni useita allekirjoittamattomia kirjeitä. Yritin selvittää kirjoittajaa. Odotin puoli vuotta, mutta uusia kirjeitä ei enää tullut. Lähetin kirjeet kustantajalleni toivoen, että hän kertoisi, kannattaisiko niille tehdä jotakin. Vastauksessaan kustantaja vaati minua selvittämään kirjeiden kirjoittajan ja väitti, että ”tekijä ei ole kuollut vaan uudestisyntynyt”. Vastaus ei minua paljon auttanut.
Katsahdin neuvottomana kirjeitä ja silmäilin päällimmäiseksi jäänyttä. Naurahtaen muistin, kuinka toimittaja tiedusteli Oscar Wildeltä ennen näytelmän The Importance of Being Earnest ensi-iltaa, josko näytelmästä tulisi menestys. Wilde vastasi: “My dear fellow, you have got it wrong. The play is a success. The only question is whether the first night’s audience will be one.”
Vastaus alleviivaa, kuinka mielenkiintoisia ovat taiteen tuottamisen, aitouden ja vastaanottamisen rajapinnat. Osaisinko ratkaista kirjeiden arvoituksen ja kulkea taiteen rajapintoja – aivan omin nokkineni.
KESÄ ”Non so più cosa son, cosa faccio“
Suuri rakkaus
Mieleeni palaa muisto keväästä, jolloin olin isäni kanssa Italiassa. Menin alakerran tavernaan katsomaan tutun omistajattaren ja paikallisten bassojen kanssa jalkapalloa. Tavernan omistajatar avasi television, loi taianomaisen hetken. Hän hengitti syvään virittäen ympärilleen haikeuden kehän. Sitten hän lauloi kuin suosikkijoukkueellemme menestystä rukoillen:
“Porgi, amor, qualche ristoro,
al mio duolo, a' miei sospir”
Tavernan asiakkaat huudahtivat nauraen ”brava”. Kohtaus oli ilmeisesti esitetty aiemminkin – joten minäkin kuiskasin ujosti hymyillen ”brava”. En ollut perinteisessä korkeakulttuurin kehyksessä, mutta saatoin aistia ympärilläni ihmeellistä viisautta ja sivistystä.
Palatessani kotiin muistan, kuinka lentokentällä ensimmäisten joukossa hoippuroi harmaannuhruisen humaltunut tenori. Näky oli kaiken Firenzessä koetun kauneuden jälkeen liikaa, joten purskahdin itkuun.
Tunnustan, että rakastan oopperaa, mutta samalla pelkään sitä instituutiona. Epäilen, että pelkoni juontuu lapsuudesta: lastenhoitajamme (altto) uupui, otti lopputilin, ja minut sijoitettiin ruotsinkieliseen päiväkotiin (ennakkoluulotonta, koska kieleni olivat tuolloin suomi ja italia). Tuossa hämmentävässä kielikylvyssä tulin kuunnelleeksi kyllin kontratenoreita sekä vetäneeksi keuhkot täyteen viileän raikasta lammen vettä. Myöhemmällä aikuisiällä olen viihtynyt syrjäisissä maalaiskaupungeissa, joissa ihmisiä on harvemmassa, ja kieli tiukemmin piilossa kiinni puristettujen huulien takana. Vaatimattoman elämän hiljaisuudessa minua vaivasi kuitenkin kaipuu, jonka italialainen matroona oli minun juurtanut. Tuo kaipuu saa minut palaamaan yhä uudestaan lapsuuteni maailmaan.
Oi, sinä rakas ja pelottava ooppera, niin korkea on äänesi kuin instituutiosi: levitä parantavaa taiteen sanomaa ympäri maata. Viritä baritonit ja mezzot sivistyneeseen uhmaan. Sytytä taiteilijasi hehkuun, joka valaisee yli kaupungin rajojen, saa ihmiset ihmettelemään taiteen voimaannuttavaa ilmiötä! – Älä epäröi tehtävässäsi vaan vala taiteilijoihisi usko, että he ovat petoja, jotka ovat näyttämölle päästettäessä karismaattisen hurmaavia, yllättäviä ja ehkä jopa hieman uhkaavia. Kunnioita resurssejasi, mainosta ainutlaatuista lahjakkuutta ja jalosta taiteilijoistasi yksilöitä, osaajia, jotka loistavat kollegiaalisessa kirkkaudessa ja silloin, kun vaeltavat yksin.
P.S. Ilon ja syvän kunnioituksen saattelemana hyräilen muistellen, että Tavernan omistajatar oli nuoruudessaan juhlittu sopraano.
Nainen ritarina
Yksi hiljaisista haaveistani on, että kuulisin mahdollisimman monen lahjakkaan kotimaisen laulajan laulavan oopperassamme, ulkomaalaisiahan voi matkustaa kuuntelemaan ulkomaille. En kuitenkaan ole koskaan pahastunut poikkeuksista. Saksalainen vierailija Ruusuritarin ruhtinattaren roolissa on makoisampaa namiherkkua kuin väliaikaleivokset, joten kelpaa minulle, sopivin annoksin.
Viimeisen saksalaisen romantikon Richard Straussin säveltämä Ruusuritari (Der Rosenkavalier) on mielessäni ja kokemismaailmassani suuri teos, johon liittyy paljon tunteita ja historiaa. Tyttölapsen mielessäni Octavian rooli oli uskomattominta ikinä: nainen ei laulanut hameessa, sai miekkailla ja ottaa itselleen tilaa kuin mies! Muistan elävästi, kuinka vanha toiveammattini, kapellimestari, sai välittömästi siirtyä sivuun, kun suunnittelin alkavani kiertää maailmaa laulaen Octavian roolia. – Sehän oli toki lapsellista haaveilua, koska sittemmin kävi pettymyksekseni ilmi, että – uupuneen lastenhoitajan tavoin – olen hyvin tumma altto. Siltä istumalta aloin haaveilla lakimiehen urasta.
Iän myötä olen luopunut lain lukemisesta sekä housurooleista ja nykyisin seuraan Ruusuritaria Ruhtinatar Werdenbergin kohtaloa myötäeläen. Olen vakuuttunut, että ruhtinattaren roolissa onnistumisen edellytyksenä on, että kantaa ja tuntee, tai vähintäänkin oppii tuntemaan kehossaan Keski-Euroopan historian ja voi uskottavasti laulaa roolin, joka on paitsi kuvaus vanhenevasta naisesta, myös ajan kulumisesta ja vanhan Euroopan vallan rapistumisesta. Olin enemmän kuin kiitollinen sopraanolle, joka keskieurooppalaisella vakaalla ja karismaattisella olemuksellaan toi tuulahduksen oikeasta Euroopasta.
Sopraano osasi vakuuttavasti kuvata ruhtinatar Werdenbergin pragmaattista päätöstä, joka oli hillityn ulkokuoren alla sydäntä särkevän tuskallinen:
”Quinquin, Er soll jetzt gehn, Er soll mich lassen”.
Ruhtinattaren elämän valinta on järkiavioliitto, joka ei kuitenkaan koskaan voi täyttää intohimon makean väkevyyden kaipuuta: Nostaessaan Octavian maahan heittämästä ruusunipusta kauniin punaisen ruusun hän korostaa hetken kauneutta – hetken, jonka nuori mies tarjosi ruhtinattarelle. Tuo ruusu, joka kädessään ruhtinatar poistuu, kuihtuu pian pois. Ruhtinatar voi vain todeta, että järjen päätös kahlitsee sydämen, mutta kahlittukin sydän särkyy:
”Gib’s ab und sag: da drinn ist die silberne Rose”.
Ruhtinatar Werdenberg loi pienillä harkituilla eleillä uskottavasti henkilökuvaa vanhenevasta naisesta – suuresta luopumisesta ja suuresta ihmisestä – joka Octavian tarjoaman erityisen ujon ja pehmeän nuoren miehen rakkauden äärellä aprikoi hetken, mutta noudattaa velvoitettaan. Huutakaamme siis liikutuksen sekaisen elämänrakkauden ja kiitollisuuden sävyttämin riemuhuudoin eläköön! – Tarjoilen sopraanolle diadeemin ja viserrän samoilla keuhkollisilla vielä yhden nuotin elämäni suurelle rakkaudelle, Wienille!
Takaisin Ruusuritariin, jonka ensimmäinen näytös päättyi ruhtinattaren monologiin – olin pakahtua! Väliajalla hakeuduin rauhalliseen paikkaan, koska monologissa eletty tunnekuohu jäi päälle. En kyennyt edes puhumaan. Ensimmäisen väliajan jälkeen ruusun luovutus on toki hieno, mutta liikkeiden hitaudessa ja tainnuttavuudessa siihen liittyy mielestäni myös ironiaa aatelisten ja porvariston dekadenssia kohtaan – toki sekin menee rakkauden nimiin tässä operetissa. Onkin huomattava, että Ruusuritarin libreton on kirjoittanut Hugo von Hoffmansthal, ja tämän lajityypiltään ristiriitaisen, traagisesti komediallisen oopperan kantaesitys oli 26.1.1911 Dresdenissä.
Oopperan itkut laskettava kohokohta on tietysti loppukohtaus, jossa Ruhtinatar tarjoaa onnen nuorelle parille ja kaikki kolme laulavat yhdessä (tertsetti). Ruhtinattaren luopumisen tuska ja ”jalous” tuntuu puhuttelevan omankin ikääntymiseni myötä joka kerran entistä vakavammin. Näytöksen päätyttyä istuin vettynein silmin hieman vihaisena Straussille (ja von Hoffmans...