Englanninkielinen alkuteos Zoo City
by Lauren Beukes
Copyright © Lauren Beukes 2010
First published in South Africa by Jacana 2010
First published by Angry Robot 2010
ISBN 978-952-7190-31-9
© Kustannusosakeyhtiö Aula & Co
Teoksen lopussa oleva sanasto on muokaten ja lyhentäen suomennettu ranskankielisestä painoksesta Zoo City, Presses de la Cité 2013, käännös Laurent Philibert-Caillat.
Raamatunlainaukset: Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksen vuosina 1933/1938 ja 1992 käyttöön ottamat suomennokset.
kansi Joey Hi-Fi
kannen sovittaminen Noora Karlsson
tekninen toteutus Keski-Suomen Sivu Oy
Kustannusosakeyhtiö Aula & Co
Meritullinkatu 21, 00170 Helsinki
www.aulakustannus.fi
Ensimmäinen osa
1
Zoo Cityssä kysyminen on epäkohteliasta.
Rikinkeltainen, kaivosjätteen värinen aamunkajo siivilöityy Johannesburgin horisontin ylle ja tunkee ikkunastani sisään. Se on Batmanin merkkini. Tai sitten muistutus siitä, että pitäisi todellakin hankkia verhot.
Peitän silmäni – aamu on valjennut, mikä valkenee viimein minullekin – niinpä vedän lakanat syrjään ja raahaudun ylös sängystä. Benoît ei hievahdakaan. Vain hänen känsäiset jalkansa pistävät ulos peiton alta kuin ajopuun rangat. Tuollaisilla jaloilla on tarina. Ne kertovat, että hän käveli koko matkan Kinshasasta asti, Mangusti rinnalle vyötettynä.
Kyseinen Mangusti on kääriytynyt kerälle läppärini päälle kuin pörröinen kysymysmerkki, ja koneen merkkivalo vilkkuu sen kuonon alla. Niin kuin se ei muka tietäisi, että kannettava on siltä kiellettyä aluetta. Sanotaanko vaikka niin, että suhtaudun työhöni vakavasti. Sanotaanko, että työni ei ole aivan täysin laillista.
Tartun koneeseen ja kallistan sitä varovasti työpöydän reunalla. Kolmenkymmenen asteen tienoilla Mangusti alkaa luisua. Se säpsähtää hereille ja yrittää saada otetta pikkuruisilla kynsillään. Pudotessaan se vääntyy mutkalle ja onnistuu laskeutumaan jaloilleen. Sitten se vetää juovikkaat hartiansa kyyryyn, sähisee ja paljastaa hampaansa. Minä sähisen takaisin. Sille tulee kiire keskittyä kirpunpuremiinsa.
Jätän Mangustin rapsuttamaan kylkeään. Kumarrun katosta roikkuvan köyden alta – lähin keksimäni vastine Amazonin liaaneille – ja astelen lahon linoleumilattian poikki vaatekaapille. Sen kutsuminen vaatekaapiksi on hieman liioiteltua, yhtä lailla kuin on melkoisen optimistista kutsua asunnoksi tätä kosteaa huonetta, jonka lattia on uhkaavasti kallistunut ja putket toimivat vain ajoittain. Vaatekaappi on itse asiassa pelkkä edestä avoin loota, jossa roikkuu kangas suojaamassa vaatteitani pölyltä – ja tietysti Laiskiaista. Kun vedän räikeän auringonkukkaverhon sivuun, eläin räpäyttää unisena silmiään kuin muotopuoli turkis orrellaan metallihenkareiden välissä. Se ei ole kovin aamuvirkku.
Sen turkki ja kynnet lemuavat sammaleelta, mutta haju on maanläheinen ja puhtoinen verrattuna porraskäytävästä tulvivaan jätteiden ja homeen löyhkään. Elysium Heights oli toivoton tapaus jo vuosia sitten.
Kurotan Laiskiaisen ohi ja nappaan tummansinisen vintagemekon, jossa on valkoiset kaulukset. Yhdistän siihen farkut ja varvassandaalit ja viimeistelen asun limenvärisellä huivilla, jonka kiedon pienten rastalettien päälle. Letit peittävät sopivasti vasemman korvani rujon tyngän. Lopputulos on jotakin Grace Kellyn ja Sailor Moonin väliltä. Vertaus ei kuvaa niinkään vaatetyyliäni kuin rahatilannettani. Minulla oli tapana käydä törkeän kalliissa indieputiikeissa. Mutta se oli EE. Entisessä Elämässäni.
”Tulehan, kamu”, sanon Laiskiaiselle. ”Ei pidä antaa asiakkaiden odottaa.” Laiskiainen tuhahtaa vastalauseen ja kurottaa pitkiä untuvaisia käsivarsiaan. Se kapuaa selkääni tohisten ja levottomasti liikehtien, kunnes asettuu vihdoin aloilleen. Ennen en olisi malttanut odottaa. Nykyään tämä on meidän kahden oma rutiini.
En ole vielä saanut kofeiiniannostani, joten kestää hetken ennen kuin tajuan kuulevani raapimista. Mangusti kuopii ulko-ovea antaumuksella.
Teen sille palveluksen ja avaan oven varmuuslukon sekä loitsulla vahvistetun riippulukon, jonka tehtävä on pitää ulkopuolella ne, joilla on kyky kulkea ovien läpi. Ovi on tuskin raollaan, kun Mangusti työntyy nilkkojeni välistä ja ravaa porraskäytävää kohti yleistä käymälänurkkausta. Se on helppo löytää. Se on löyhkäävin paikka koko rakennuksessa.
”Sinun pitäisi kyllä hankkia kissanluukku.” Benoît on vihdoin hereillä ja nojaa kyynärpäähänsä minua sormiensa lomasta tihrustaen, sillä Ponte Towerista heijastuva valo on siirtynyt hänen puolelleen sänkyä.
”Miten niin?” minä kysyn samalla kun pitelen jalallani ovea auki Mangustille. ”Ajattelitko muuttaa tänne?”
”Oliko tuo kutsu?”
”Älähän kotiudu liiaksi, siinä kaikki.”
”Ai siinäkö kaikki?”
”Äläkä viisastele.”
”Eipä huolta, cherie na ngayi. Sinun sänkysi on aivan liian muhkurainen, jotta tänne voisi kotiutua.” Benoît venyttelee laiskasti ja paljastaa samalla hartioitaan halkovan arpien kartaston, muovimaiseksi palaneen ihon, joka ulottuu kaulalta rintakehälle. Hän kutsuu minua omaksi rakkaakseen vain lingalan kielellä, mikä tekee asiasta helpomman sivuuttaa. ”Meinaatko laittaa aamiaista?”
Kohautan olkapäitäni. ”On vietävä pari tavaraa.”
”Onko tänään jotain kiinnostavaa?” Hän rakastaa kuulla juttuja ihmisten hukkaamista tavaroista.
”Avainnippu. Lesken sormus.”
”Ai niin, se hullu nainen.”
”Rouva Luditsky.”
”Hänpä juuri”, Benoît sanoo, ”hullu nainen.”
”Nyt vähän vauhtia, ystävä hyvä. Minun pitää lähteä.”
Benoît kurtistaa naamaansa. ”Näin aikaisin?”
”Ihan oikeasti.”
”Hyvä on, hyvä on.” Hän kuoriutuu lakanoista, nappaa farkkunsa lattialta ja kiskoo ylleen vanhan iskulause-teepaidan, joka on peräisin metodistikirkon kirpputorilta.
Kalastan rouva Luditskyn sormuksen kloriitilla täytetystä muovimukista, jossa se on lionnut yön yli, jotta eau de viemäri -aromi haihtuisi. Huuhtelen sormuksen purskahtelevan hanan alla. Platinaa, sommitelma safiireita, keskellä kapea harmaa raita, vain hiukan naarmuilla. Vaikka Laiskiainen oli apuna, kesti kolme tuntia löytää tuo perhanan kapine.
Heti kun kosketan sormusta, tunnen kiskaisun – yhteys erkanee minusta kuin lanka ja vahvistuu, kun keskityn siihen. Laiskiainen kiristää otettaan olkapäistäni, ja sen kynnet kaivautuvat solisluihini.
”Hei rauhoitu, tiikeri”, minä hätkähdän. Ehkä olisi ollut helpompi ottaa tiikeri. Ikään kuin kenelläkään meistä olisi varaa valita.
Benoît on jo pukeissa, ja Mangusti kiertää malttamatonta kahdeksikkoa hänen nilkoissaan.
”Nähdäänkö me myöhemmin?” hän kysyy, kun hätistän häntä ulos ovesta.
”Ehkä.” Hymyilen tahtomattani. Mutta kun hän liikahtaa suudellakseen minua, Laiskiainen sohii hänet kauemmas omistajan elkein.
”En tiedä kumpi on pahempi”, Benoît valittaa samalla kun kumartuu väistämään kynsiä. ”Sinä vai tuo apina.”
”Ilman muuta minä”, sanon ja lukitsen oven hänen perässään.
Elysium Heightsin portaikon mustuneissa seinissä on jäljellä Pohjavirran tuoksahdus, vähän niin kuin mikrossa palavan muovin katku. Porraskäytävä on paketoitu poliisin keltaisella eristysnauhalla sekä taialla, joka estää todisteiden peukaloinnin – niin kuin poliisit muka ikinä palaisivat tutkimaan asiaa. Kuollut eläimellinen ei ole Zoo Cityssä kovin tärkeä juttu edes hyvänä päivänä. Asukkaiden täytyy yleensä käyttää hätäuloskäyntiä päästäkseen tämän kerroksen ohi, mutta on nopeampikin reitti. Minulla on kyky löytää paitsi kadoksissa olevia tavaroita myös oikopolkuja.
Sukellan asuntoon numero 615, joka on ollut tyhjillään tulipalosta lähtien, ja kapuan alas lattiassa olevasta aukosta, joka johtaa numeroon 526. Romunkerääjät ovat tyhjentäneet sen, repineet irti lattialaudat, putket, kalusteet – kaiken, mistä saa rahaa kamaan.
Siitä puheen ollen, alaovella makaa sammunut narkkari jokin likainen ja karvainen otus rintansa päällä. Hänen hengityksensä on nopeaa ja pinnallista. Kun astun hänen ylitseen, sandaalini narskuvat särkyneestä lampusta levinneen hauraan lasihileen päällä. Minun aikoinani poltettiin crackia, tai Mandraxia jos oli todella surkea. Ylitän kävelysillan, joka johtaa Aurum Placelle vievään kelpo portaikkoon. Tai kelpo ja kelpo. Kun avaan oven porraskäytävän täydelliseen pimeyteen, on helppo päätellä, mistä narkkari on saanut lamppunsa.
”Eikö olekin romanttista?”
Laiskiainen murahtaa vastaukseksi.
”Joo joo, hyvähän sinun on murista. Mutta muista, että jos minä kaadun, sinä kaadut mukana”, sanon astuessani pimeyteen.
Laiskiainen ohjaa minua käpälillä puristaen, kuin Zinzi-merkkistä moottoripyörää, vasemmalle, oikealle, alas, alas, kaksi kerrosta alaspäin, sinne missä lamput ovat vielä ehjät. Ei kestä kauan, kun nekin saavat uuden elämän metapiippuina. Mutta sellaista slummissa on: myös pysyvät asiat kierrätetään.
Klaustrofobisen porraskäytävän jälkeen on helpotus päästä ulos kadulle. Näin aikaisin aamulla on vielä melko hiljaista. Vähän matkan päässä puksuttaa kaupungin kasteluauto, joka ruhjoo asfalttia vesisuihkulla huuhtoen pois viime yön synnit. Yksi synneistä hypähtää taaksepäin jotta ei kastuisi. Hän on vähällä talloa jalkoihinsa nukkavierun Varpusen, joka hyppelehtii hänen korkeiden korkojensa ympärillä.
Nähdessään minut hän vetää farkkutakin paljaiden rintojensa peitoksi. Liian nopeasti, jotta voisi erottaa, onko ne saatu aikaan hormoneilla vai taikakeinoin. Kun ohitamme pojan/tytön, aistin hentoisesti tusinan verran kadonneiden esineiden säikeitä, jotka erkaantuvat hänestä. Kuin hipaisisi merivuokon lonkeroita. Yritän olla näkemättä. Tulen silti poimineeksi katkelmia, jotka muistuttavat epätarkkoja valokuvia. Näen väläyksenä kullanvärisen savukerasian tai ehkä käyntikorttikotelon, pienen muovipussin jossa on vähäsen ruskeaa jauhetta, sekä punaiset paljettikoristeiset korkokengät – oikeat kabareetytön kengät, kuin Dorothy olisi palannut Ihmemaa Ozista aikuisena ja ryhtynyt burleskistrippariksi. Laiskiainen jännittyy vaistomaisesti. Taputan sen käsivartta.
”Ei kuulu meille, kamu...