Kansi
Nimiö
Taavi Soininvaara
VENÄLÄINEN VIERAS
Kustannusosakeyhtiö Otava
Tekijänoikeudet
Copyright © Taavi Soininvaara ja Kustannusosakeyhtiö Otava
Kannen suunnittelu: Timo Numminen
Kannen kuvat: Ingimage
Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2016 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.
Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.
ISBN 978-951-1-30566-8
Kustannusosakeyhtiö Otava 2016
Päähenkilöt sekä keskeisimmät toimijat ja termit
PÄÄHENKILÖT SEKÄ KESKEISIMMÄT TOIMIJAT JA TERMIT
Akulov, Arkadi Venäläislähtöinen liikemies
Filippov, Vasili (Grigori Skuratov) Arkadi Akulovin avustaja
FSB Venäjän liittovaltion turvallisuuspalvelu
Gribanov, Konstantin FSB:n työntekijä
GRU Venäjän liittovaltion sotilastiedustelupalvelu
HPL Helsingin poliisilaitos
Jaatinen, Ossi Keskusrikospoliisin rikosteknisen laboratorion tutkija
Jokela, Esa Ylikonstaapeli. Keskusrikospoliisin henkirikostutkintayksikkö
Jussila, Anton Ruotsalaisen AJ-Invest-sijoitusyhtiön pääomistaja
Juuti, Vilma Helsinkiläinen kiinteistönvälittäjä
Kantola, Martti Suomen pääministeri 14.8. saakka
Kantola, Mauri Eläkeläinen. Entinen poliitikko ja ministeri. Martti Kantolan isä
Kantola, Meri Martti Kantolan puoliso
Ketonen, Jussi Suojelupoliisin entinen päällikkö. Nelli Ratamon isoäidin aviomies
Khamenei, Mert Lennonvalvoja. Elina Lindenin aviomies
Kulonen, Tuomas Suomen puolustusministeri
Leinonen, Pentti Eläkeläinen. Entinen poliitikko ja pääministeri
Liljeström, Anders Rikosylikomisario. Ruotsin Keskusrikospoliisi
Linden, Elina Rikoskomisario. Keskusrikospoliisin henkirikostutkintayksikkö
Lukkari, Saara Ylitarkastaja. Suojelupoliisin terrorismintorjunnan yksikön päällikkö
Merilä, Hannes Suomen valtiovarainministeri
Nikitin, Nikolai Arkadi Akulovin yritysryppään turvallisuusyksikön päällikkö
NKP Neuvostoliiton kommunistinen puolue
NSA Yhdysvaltain kansallinen turvallisuusvirasto
Ollikainen, Charlotta Suomen sisäministeri
Ollikainen, Jani Charlotta Ollikaisen poika
Pihlajoki, Eero Suomen ulkoministeri
Piirala, Mikko Suojelupoliisin tiedonhallintatoiminnon päällikkö
Popov, Boris Venäjän Suomen-suurlähetystön kaupallinen edustaja. FSB:n työntekijä
Ratamo, Arto Osastopäällikkö, päällikön avustaja. Suojelupoliisi
Ratamo, Nelli Arto Ratamon tytär
Reini, Säde Sisäministeri Charlotta Ollikaisen erityisavustaja
Sahlstedt, Miki Koodaaja
Selivanov, Viktor Venäjän Helsingin suurlähetystön sotilasattasea. Sotilastiedustelupalvelu GRU:n eversti
Smirnov, Anatoli Venäjän ulkoministeriön hallinnollisen osaston entinen päällikkö
Sotamaa, Pekka Suojelupoliisin operatiivisen linjan johtaja
SVR Venäjän liittovaltion ulkomaantiedustelupalvelu
Tiainen, Laura Suomen pääministeri 15.8. alkaen
Tiihonen, Raimo Suojelupoliisin päällikkö vuosina 1977–1991
UTVA Ulko- ja turvallisuuspoliittinen ministerivaliokunta
Voronov, Ilja KGB:n toisen päähallinnon 12. osaston Suomen- asioita hoitavan ryhmän entinen päällikkö
Wrede, Erik (Skotti) Suojelupoliisin päällikkö
XX-Trade Gunnar Örnin hallinnoima kyproslainen säätiö
Örn, Gunnar Helsinkiläinen asianajaja
Alkusanat
”Suomi osoitti menettäneensä itsemääräämisoikeutensa.”
Venäjän parlamentin ylähuoneen puheenjohtaja Valentina Matvijenko, 1. heinäkuuta 2015.
Prologi
PROLOGI
Dima
Sotavankileiri numero 1, Köyliö, Suomi
Maaliskuun 16. päivä, vuonna 1944
Vuonna 1923 syntynyt pietarilainen aliluutnantti, jota hänen ystävänsä kutsuivat Dimaksi, joutui suomalaisten vangiksi Jolmajärven lähettyvillä Itä-Karjalassa elokuun 12. päivänä vuonna 1943. Nyt, melko tarkkaan seitsemän kuukautta myöhemmin, Dima makasi Köyliön varavankilan tiloihin perustetun Sotavankileiri 1:n sairaalasängyn olkitäytteisellä patjalla. Hän uskalsi puristaa sairaanhoitaja-Tuulan lämpimän käden omaansa, koska kukaan ei voinut nähdä heitä sänkyä ympäröivän sermin takaa.
”Koeta kestää”, Tuula rutisti Diman kättä hiukan voimakkaammin. ”Hyvän asian puolesta. Nähdään sitten taas yöllä”, hän sipaisi neuvostoupseerin otsaa ennen kuin poistui Diman sängyn äärestä töihinsä.
”Minä odotan”, Dima sanoi hymyillen. Mitäpä muutakaan hän olisi voinut. Tuula oli tulenpalava kommunisti, joka sympatisoi neuvostoliittolaisia aateveljiään. Dima ei tietenkään ollut kertonut, että olisi taistellut mieluummin tsaarin kuin Stalinin puolesta – suomalaiset, ja varsinkin Tuula, pitivät kaikkia neuvostoliittolaisia kiihkeinä kommunisteina. Se lämpö ja läheisyys, mitä Tuula Dimalle antoi, auttoi häntä pysymään järjissään.
Dima, kuten muutkin neuvostoliittolaiset sotavangit, kutsui Köyliön varavankilaa keskitysleiriksi. Se sijaitsi karulla suoalueella ja muistutti piikkilanka-aitauksineen ja lautaparakkeineen natsi-Saksan leirejä. Köyliössä virui tuhansia venäläisvankeja, kukaan heistä ei tiennyt tarkkaan kuinka monta. Sairaalassa elämä tuntui miltei siedettävältä, mutta asuntoparakit olivat kylmiä ja niiden katot vuotivat. Neljänkymmenen neliön lautahökkeleihin oli ahdettu jopa parisenkymmentä vankia. Sänkyjä, peitteitä ja lakanoita ei ollut, ja vähäiset patjat levitettiin yöksi lattioille yhteisvuoteiksi.
Dima ei voinut mitään sille, että oli halunnut, ja halusi yhä, niin palavasti vapauteen. Pakoyritystä valmistellessaan hän oli jäänyt kiinni monista rikkeistä ja joutunut kokemaan kutakuinkin kaikki rangaistukset mitä tarjolla oli: töiden tekemistä vuorotta, arestia valoisassa sellissä, kovennettua arestia pimeässä sellissä…
Langanlaihaksi riutunut Dima otti sängynreunoista tukea, tarttui omakätisesti vuolemaansa kävelykeppiin ja pinnisti itsensä istuma-asentoon. Hän oli maannut paikoillaan jo parisen viikkoa. Viime päivinä hän oli sentään jo päässyt ulkoilemaan pyörätuolissa tunnin, pari.
Diman vatsaa kouraisi. Nälkä oli ollut hänen alituinen seuralaisensa jo kuukausien ajan, siitä leirin suomalaiset vartijat pitivät huolen. Jos vangit olisivat saaneet käyttöönsä koko päiväannoksensa – sataviisikymmentä grammaa kovaa leipää, kaksisataa grammaa jauhoja tai ryynejä, viisikymmentä grammaa hevosenlihaa luineen, kaksisataaviisikymmentä grammaa perunoita ja kymmenen grammaa sokeria ja suolaa – vain kaikkein kovimpaan ruumiilliseen työhön joutuneet vangit olisivat nähneet nälkää. Mutta vartijat verottivat heidän annoksiaan niin kovalla kädellä, että ilman pettua, sieniä, marjoja ja itse pyydettyjä käärmeitä ja sammakoita moni heistä olisi kuollut nälkään. Taudit tekivät tuhojaan vankien keskuudessa. Dimalla ei enää ollut mitään millä ostaa sen enempää ruokaa kuin tupakkaakaan: hän oli myynyt molemmat kultahampaansa jo aikoja sitten. Sotavankien ja vartijoiden välinen kaupankäynti oli kiellettyä, mutta monet suomalaisvartijoista olivat vaurastuneet hankkimalla tupakalla ja ruoalla itselleen vankien arvokkaita koruja, kelloja ja turkisliivejä.
Lopullisen sysäyksen heidän pakosuunnitelmalleen oli antanut viime joulukuussa leirille saapunut kersantti Renko. Huhujen mukaan pahoinpitelyistä jo siviiliaikoinaan tuomittu kersantti, jonka veli oli kuollut hiljattain rintamalla, käytti päivisin pervitiiniä piristääkseen itseään ja söi iltaisin rauhoittavia lääkkeitä ja unilääkkeitä saadakseen nukuttua. He kutsuivat lyhyenläntää miestä Pätkäksi. Kersantti Renko oli piinannut vankeja pahemmin kuin muut vartijat yhteensä; Pätkä oli hakannut heitä milloin nyrkeillä, milloin sähköjohdon tai piikkilangan pätkillä, ja ajanut heidät sateella ulos parakeista ja pakottanut heidät ryömimään kuraisella pihalla. Kerran tavallista pahemmassa lääketokkurassa Pätkä oli ammuskellut umpimähkään pihalta heidän parakkinsa lautaseinien läpi. Oli ollut vain ajan kysymys, milloin Pätkä tappaisi jonkun vangeista.
Paon valmistelu ei ollut sujunut helposti, kun kenelläkään heistä ei ollut ollut rahaa. Vangit saivat leirille tullessaan pitää hallussaan vain Raamatun, harjan, kamman, peilin, hammasharjan, kellon, tupakoimisvälineet ja ompelutarvikkeet. He olivat tienneet ottavansa valtavan riskin – vankien keskuudessa kiertävien juorujen mukaan suomalaiset olivat tappaneet karkaamisyritysten ja kapinoinnin takia satoja sotavankeja.
Toissa viikon torstaina, maaliskuun toisena päivänä, he olivat lopulta karanneet. Yö oli ollut pimeä ja kylmä. Heidän nelimiehinen porukkansa oli onnistunut murtautumaan leirin aitojen läpi jo alkuyöstä. He olivat suunnanneet itään kohti Kiikoista. Sitten varoittamatta alkanut rankkasade teki metsästä säkkipimeän ja he joutuivat kiertämään vettyneitä soita, kunnes putosivat kerta toisensa jälkeen kartalta ja alkoivat kulkea kehää. Viiden tunnin tarpomisen jälkeen heidät tavoitettiin, kuten jälkikäteen kävi ilmi, vain kymmenen kilometrin päässä leiristä. Heidän joukkionsa viimeisenä juossut Vasili ammuttiin seulaksi, ja Dima sai luodin alaselkäänsä. Alekseita Pätkä hakkasi myrskylyhdyllä niin raivoisasti, että lopulta vartija piteli käsissään pelkkää metallikahvaa. Heidän seurueensa neljäs pakenija, Vladimir, pakotettiin kaivamaan hautoja. Oli näyttänyt siltä, että heidät kaikki teloitettaisiin metsään saman tien. Mutta viime hetkellä eräs virkaintoinen suomalaisvänrikki pelasti heidän henkensä vaatimalla, että vielä elossa olleet karkurit oli toimitettava sotaoikeuteen. Oli kai pelännyt, että neljän sotavangin ampuminen saattaisi hänet huonoon valoon esimiestensä silmissä.
Dima otti tukea kävelykepistään ja poimi sitten yöpöydältään lyijykynän sekä kirjekaavakkeen. Vangit saivat lähettää kotiin vain yhden kirjeen kuukaudessa ja Punaisen Ristin naiset tulisivat noutamaan viestit huomenna. Oli pakko saada jotakin paperille, muuten Olga luulisi hänen menehtyneen. Kirjesensuuri oli tiukka, hän ei voisi kertoa vaimolleen pakoyrityksestään, Pätkästä tai siitä kuinka heitä nöyryytettiin. Suomalaiset pitivät itseään ylivertaisina taistelijoina, kun tappoivat pakkaseen kesävaatteissa lähetettyjä gruusialaisia ja eteläukrainalaisia nuorukaisia, jotka eivät olleet koskaan aiemmin nähneet lunta. Dima päätti kirjoittaa vain sen, että aikoi selvitä sodan loppuun saakka hengissä. Toista kertaa hän ei luoti selässään pystyisi yrittämään pakoa, joten vaihtoehtoja ei ollut: hän joutuisi kärsimään suomalaisten armoilla luoja ties kuinka monta vuotta.
Mutta jonakin päivänä hän tulisi kertomaan vaimolleen ja tuleville lapsilleen kaiken mitä oli suomalaisten käsissä joutunut kokemaan.
Ensimmäinen osa. Normaali ajokeli
ENSIMMÄINEN OSA
Normaali ajokeli
14.–16. elokuuta, nykyhetki
1.
Sunnuntai 14. elokuuta
Aki Korhonen ei tiennyt istuvansa täsmäaseen ohjaamossa, kun hänen ajamansa kolmenkymmenenviiden tonnin teräskuormaa kantava täysperävaunuyhdistelmä lähestyi Kirkkonummen keskustaa kantatie viittäkymmentäyhtä pitkin. Moottoritie alkaisi muutaman kilometrin päässä, ja Vuosaaren satamaan oli enää alle tunnin matka. Korhonen oli jo aikaa sitten päättänyt ajaa Kehä kolmosta pitkin välttääkseen pääkaupunkiseudun pienempien teiden pullonkaulat; sunnuntaisin kehäteillä ei yleensä ollut ruuhkia. Espoon ja Helsingin suuntaan soljui vilkas kesämökeiltään palaavien autoilijoiden virta, mutta vastaantulevien kaistalla kulki vain vähän liikennettä. Tie oli kuiva, aurinko oli ilmaantunut muutaman päivän ajan jatkuneiden sateiden jälkeen takaisin taivaalle. Kahden metrin korkeudesta vetoauton ohjaamosta avautui peltonäkymä, jonka yllä leijui harson lailla lämmön nostattamaa usvaa.
Korhonen tunsi olonsa nuutuneeksi. Koko kesä oli kulunut töitä tehdessä: pomo ei liiemmin piitannut enimmäistyöajoista, herra tietää kuinka se kuljettajien ajopäiväkirjoja sormeili. Kotiväkikin jo valitti, kun isää ei koskaan näkynyt, ja kun näkyi, hän oli väsymyksestä puolikuollut. Kaiken lisäksi poliisi oli palkinnut hänet kesän mittaan kahdesti mojovilla sakoilla liian raskaasta kuormasta, vaikka hänellä ei ollut ollut osaa eikä arpaa kuorman tekemiseen. Lasti pakattiin valmiiksi firmassa, hän ei saanut tarkistaa sen kiinnityksiä eikä punnita perävaunua vaikka oli kuljettajana vastuussa siitä että lasti oli lain ja asetusten mukainen.
Korhonen yritti karistaa tummat mietteet ja vilkaisi kelloaan – 12.15. Hän ehtisi hyvin purkaa kuormansa Vuosaaren satamassa, parkkeerata rekan ja matkustaa Hartwall Arenalle Jokerit–Pietarin SKA -peliin. Oli suoranainen häpeä, ettei hän, vannoutunut kiekkomies, ollut nähnyt vielä ensimmäistäkään KHL:n ottelua, vaikka Jokerit aloitteli liigassa jo kolmatta kauttaan. Illan matsi oli pelkkä harjoitusottelu, mutta laatikkoon hyppäisi sentään yksi KHL:n parhaista joukkueista – Pietarin SKA – ja nippu maailmanluokan tähtiä. Suomen mediassa Jokereiden ja SKA:n pelit oli jo nimetty paikallisotteluiksi, vaikka Helsingin ja Pietarin välillä olikin matkaa lähes neljäsataa kilometriä. Hän saisi syksyn ja talven mittaan useita mahdollisuuksia nähdä myös varsinaisia liigaotteluita. Nyt kun Korhonen vihdoinkin oli saanut vakituisen työpaikan, hän tulisi ajamaan Raaseporin ja Vuosaaren sataman väliä useita kertoja viikossa.
Aki Korhonen sammutti radion, kun uutiset alkoivat; juuri nyt ei tehnyt mieli kuulla Euroopan pakolaisongelmasta, Venäjän viimeisimmistä sekoiluista tai säästä. Hän kiinnitti huomionsa lähestyvään Volvoon, joka näytti ajavan reilunpuoleista ylinopeutta. Heidän välissään oli vain muutaman sadan metrin pituinen pätkä kaksikaistaista kantatie viisykköstä. Pääkaupunkiseudun suunnasta saapuvalta Volvo-kuskilta oli tainnut jäädä päälle moottoritienopeus.
Vastaantulija lähestyi Korhosen Scania-vetoautoa, Volvo ohittaisi hänet muutamassa sekunnissa. Korhonen vilkaisi ilmastointilaitetta, sääti ohjaamon lämpötilaa viileämmäksi ja nosti katseensa takaisin tiehen, kun Volvo oli vain parinkymmenen metrin päässä. Hänen edessään. Hänen kaistallaan.
Aki Korhonen ehti kääntää rattia vain hiukan ennen kuin maailma tuntui räjähtävän.
***
”On se perkele pääministeri itse”, kantatie viisykkösen onnettomuuspaikalle ensimmäisenä saapuneen Länsi-Uudenmaan poliisin kenttäpartion ylikonstaapeli sanoi kollegalleen Volkswagen Transporter -maijan luokse palattuaan. Hän oli käynyt varmistamassa uhrin henkilöllisyyden muodottomaksi metallikasaksi murjoutuneen Volvo V 70:n kimpussa hääriviltä pelastuslaitoksen miehiltä. Myös ajoneuvorekisterin mukaan Volvo kuului pääministeri Martti Kantolalle. Pääministerin pahoin ruhjoutunutta ruumista irrotettiin Volvosta parhaillaan polttopillin ja kulmahiomakoneen avulla.
Poliisin pakettiauton konepeltiin nojaava konstaapeli pudisteli päätään. ”Entäs rekkakuski?”
”Se on ensihoitoyksikön lääkärin mukaan ihan kunnossa, muutama kylkiluu poikki ja ruhjeita jaloissa.” Ylikonstaapeli käänsi muistikirjansa sivua. ”Rekkamies sanoi, että Volvo ajoi ylinopeutta ja ajautui ihan äkkiarvaamatta sen kaistalle. Ei kuulemma jarruttanut, eikä tehnyt elettäkään väistääkseen. Näkyvyys oli hyvä ja ajokeli normaali.”
”Tästä media riemastuu. Suomen pääministeri teki suikkarin.”
”Siltä se kyllä vahvasti näyttää. Taas yksi liikenneitsemurha tilastoja rumentamaan. Kohta jo parikymmentä tänä vuonna, ja nyt eletään vasta elokuuta.”
Konstaapeli nyökytti päätään ja ryhdistäytyi. ”Toinen partio ohjaa liikennettä ja liikenneonnettomuuksien tutkijalautakunnalle on ilmoitettu, joten eiköhän me ruveta keräämään tietoja kolaripiirrosta varten.”
2.
Sunnuntai 14. elokuuta
Arto Ratamo heräsi hyttysten ininään tervantuoksuisessa parisataa vuotta vanhassa hirsitalossa. Hän oli tullut sisään pukeutumaan uintireissun päätteeksi, asettunut hetkeksi pitkäkseen ja nukahtanut. Hän oli viettänyt jo useamman viikon ystävänsä Lasse ”Lapa” Väisälän sukutilalla Jaurakkajärven kylässä Pohjois-Pohjanmaalla. Ratamo oli tullut tänne, koska Jaurakkajärvestä sai pyydettyä niin kuhaa, muikkua, harjusta kuin taimentakin. Nykyisin kesämökin virkaa toimittavan kiinteistön omistaja Lapa Väisälä puolestaan vietti lomaansa Pudasjärven seudulla alueen rikkaan ja värikkään kesäjuhlatarjonnan vuoksi.
Ratamo vilkaisi kelloaan – 13.03 – ja nousi seisaalleen niin ripeästi, että pitkään oireettomana pysytellyt lonkkaproteesi lähetti ristiselkään napakan kipusignaalin. Hänen täytyi lähteä kotimatkalle pikapuoliin, mikäli mieli ehtiä Helsinkiin ihmisten aikoihin – seitsemänsadan kilometrin ajomatka kestäisi taukojen määrästä riippuen kahdeksasta yhdeksään tuntia. Oli Ratamon kesäloman viimeinen päivä. Hän asteli nitisevää lankkulattiaa pitkin verannalle ja ulos talosta ja jäi seisomaan paljain jaloin nurmikolle.
Hirsiaittojen ja navetan reunustama pihapiiri näytti postikorttimaisen kauniilta, vaikka Väisälä olikin rakentanut punatiilistä, itse tehdystä savustuspöntöstä sekä vanhasta tiskipöydästä nurmialueen kulmaukseen kesäkeittiön, jonka yllä huojui vino peltikatto. Ratamo veti keuhkonsa täyteen ilmaa haistaessaan halstratun taimenen ja tillin tuoksun. Oli leppeä kesäpäivä, pohjoisessakin Suomessa saatiin nauttia yli kahdenkymmenen asteen lämmöstä vielä elokuun puolivälissä.
”Jäähyväisateria”, Lapa Väisälä sanoi apeasti nostaessaan perunakattilan avotulelta halkaistuista keloista tehdylle pihapöydälle.
Ratamo tiesi, ettei Lapa ollut viihtynyt aiemmissa työpaikoissaan sen enempää kuin nykyisessäkään toimessaan Naantalin terveyskeskuksessa, joten hän päätti jättää loman loppumista koskevat ruikutukset omaan arvoonsa.
”Puolangan pessimismipäivät tuli sentään nähtyä”, Ratamo sanoi hymyillen. ”Yksi parhaista kesäfestareista, joissa olen käynyt. Ei tarvinnut esittää hilpeää.”
Väisälänkin ilme kirkastui. ”Aika avutonta oli ohjelma ja huonosti meni koko festivaali, niin kuin odottaa sopi. Yllättävän hyvin oli kuitenkin porukkaa, mutta onneksi tajusivat lähteä kesken pois.”
”Ja Valituskuoro Puolangan purnaajat oli löytänyt valituksen aiheita koko maailman epäoikeudenmukaisuuksista. Ihan niin kuin esitteessä luvattiin.”
”Harmi, ettet halunnut lähteä myös sinne kesäpilkin MM-kisoihin Pudasjärvelle”, Väisälä sanoi. ”Olivat kuulemma nähneet pirusti vaivaa niiden styroksista ja puusta kyhättyjen, paikoilleen ankkuroitujen lauttojen kanssa. Ja niillä oli hyvät palkinnot.”
Ratamo ja Väisälä söivät hyvällä ruokahalulla aamulla virveleillä pyytämänsä taimenet, uudet perunat sekä foliossa grillaamansa kasvis-sinihomejuustonyytit ja hyvästelivät sitten toisensa niin välinpitämättömästi kuin vain lapsuudenystävillä on varaa.
Kannettuaan rinkkansa avokuplavolkkariinsa Ratamo käynnisti museoajoneuvoksi luokitellun autonsa ja ohjasi sen ensin nimismiehen kiharoilla olevalle hiekkatielle ja sitten kantatielle numero 78. Hän painoi CD-soittimen virran päälle, laittoi J. J. Calen Grasshopper-albumin pyörimään ja koetti lepuuttaa mieltään aamu-usvaisen Jaurakkajärven unenomaisia maisemia muistellen. Yritys jäi turhaksi: hänen paras kesälomansa vuosikausiin oli vääjäämättä päättymässä. Jäljellä oli vain ajomatka Helsinkiin.
Töiden alkamisen ajattelu veti Ratamon mielen matalaksi. EU:n tiedusteluanalyysikeskuksen johtajana Brysselissä vuosikausia työskennellyt Erik Wrede oli palannut Suomeen ja jatkaisi huomisesta alkaen työtään Supon päällikkönä. Ratamon ihmeeksi ”Skotti” oli soittanut hänelle kesken kesälomakauden vain ilmoittaakseen jatkavansa vuodella hänen viransijaisuuttaan päällikön avustajana: Wrede oli ilmoittanut tarvitsevansa pitkän Brysselin-pestinsä jälkeen oikeaksi kädekseen jonkun, joka tiesi kaiken mitä Supossa oli hänen poissa ollessaan tapahtunut.
Ratamo ei olisi halunnut työskennellä Wreden apulaisena, mutta tosiasiat täytyi tunnustaa. Hän oli sidottu Suomeen vielä parin vuoden ajan – siihen saakka, kunnes hänen Nelli-tyttärensä pääsisi ylioppilaaksi, tulisi täysi-ikäiseksi ja muuttaisi omilleen. Aiemmin yksin jääminen oli pelottanut Ratamoa, mutta nykyisin hän jo odotti, että saisi enemmän omaa aikaa, pystyisi päättämään menemisistään vapaammin ja pääsisi ehkä vuodeksi tai pariksi jopa pois Suomesta ja Ratakadulta.
Samassa kantatie 78 teki jyrkän käännöksen vasemmalle ja Ratamon täytyi hidastaa vauhtia ajaessaan Puolangan keskustaajaman läpi. Hänen elämänsä palikat olivat tällä hetkellä sellaisessa asennossa, ettei vaihtelu olisi tehnyt pahaa. Vuosi sitten päättyneen tutkinnan yhteydessä kuolleen sisarpuolen lohduton kohtalo kummitteli yhä Ratamon mielessä, ja hän oli jälleen kerran poikamies Essi Kokon lähdettyä Saksaan töihin. Essi oli palkattu berliiniläisen Bild-sanomalehden toimituspäälliköksi. Tavallaan Ratamo oli jo ottanut ensimmäisen askeleen kohti elämänmuutosta: hän oli ilmoittanut olevansa halukas lähtemään Supon yhdysmieheksi ulkomaille, kun sopiva pesti ilmaantuisi. Yhdysmiehen virkoja ei juuri nyt ollut vapaana sen enempää poliisissa kuin Supossakaan, mutta ainakin hän oli tehnyt aikeensa selväksi tulevaisuutta silmällä pitäen. Ehkä jotakin kiinnostavaa ilmaantuisi niihin aikoihin, kun Nelli lentäisi pesästä.
Ratamo vilkaisi rannekelloaan juuri kun sen viisarit asettuivat kahden kohdalle, sulki CD-soittimen ja avasi radion. Hän kuuli aikamerkin viimeisen pitkän piippauksen ja uutislähetyksen tunnuksen.
Valtioneuvoston kanslia on vahvistanut pääministeri Martti Kantolan menehtyneen liikenneonnettomuudessa aiemmin tänään. Onnettomuus tapahtui kantatiellä numero viisikymmentäyksi, lähellä Kirkkonummen kuntakeskustaa. Länsi-Uudenmaan poliisilaitoksen mukaan pääministeri Kantolan ajoneuvo ajautui vastaantulevien kaistalle normaalissa ajokelissä. Suomen Keskustaa edustanut Martti Kantola oli istunut eduskunnassa vuodesta 1999 lähtien ja oli toisen polven poliitikko. Pääministeri Kantolan isä Mauri Kantola toimi ministerinä kahdessa eri hallituksessa 1970–luvulla. Pääministeri Kantolaa jäävät kaipaamaan puoliso ja kaksi lasta.
3.
Sunnuntai 14. elokuuta
Eduskuntatalon remontin ajan Suomen parlamenttirakennuksena toimivan Sibelius-Akatemian talon uumenissa sijaitsevassa Suomen Keskustan ryhmähuoneessa vallitsi apea tunnelma. Suurimman osan pitkänomaisen ryhmähuoneen pinta-alasta peitti tumma, jalopuinen, hyvin lakattu neuvottelupöytä, joka kiilsi katossa olevien loistelamppujen kirkkaasta valosta. Pöydän päädyssä, puheenjohtajan paikalla, istui oikeusministeri Laura Tiainen. Hänen takanaan kohoavaa päätyseinää peitti useita metrejä leveä maailmankartta. Tiaisen lisäksi paikalla olivat sisäministeri Charlotta Ollikainen, puolustusministeri Tuomas Kulonen sekä valtiovarainministeri Hannes Merilä, joka ei muiden tapaan istunut neuvottelupöydän ääressä vaan yhdellä seinänvierustaa koristavista tuoleista. Väliaikaisen parlamenttirakennuksen käytävillä liikkui vain muutamia ihmisiä, koska eduskunta oli yhä istuntotauolla.
Samassa sisään asteli kuudestakymmenestäkahdeksasta ikävuodestaan huolimatta yhä tummatukkainen ja hyväryhtinen ulkoministeri Eero Pihlajoki, joka asetti kolhiutuneen nahkasalkkunsa neuvottelupöydälle ennen kuin kääntyi Laura Tiaisen puoleen. ”Joko saa onnitella?”
Tiaisen kulmat painuivat. ”Tästä on nyt onni kaukana. Mutta kiitos, että pääsitte kaikki tulemaan tähän aikaan sunnuntai-iltana. Halusin ehdottomasti kertoa henkilökohtaisesti, että Keskustan puoluevaltuusto kokoontuu huomisaamuna valitsemaan minut Keskustan uudeksi puheenjohtajaksi ja pääministeriksi.”
Ryhmähuone täyttyi hetkeksi hyväksyvästä mutta ponnettomasta mutinasta.
”Onko Martin kuolemasta mitään uutta tietoa?” valtiovarainministeri Merilä kysyi ja vilkaisi ensin Laura Tiaista, sitten sisäministeri Charlotta Ollikaista.
Tiainen päätti vastata. ”Martin onnettomuuteen… kuolonkolariin liittyy joitakin yksityiskohtia, jotka poliisin täytyy tarkistaa. Supo ja KRP aikovat perustaa sitä varten erillisen koordinointiryhmän.”
Neuvottelupöydän ääressä istuvat ryhdistäytyivät.
”Minkälaisia yksityiskohtia?” puolustusministeri Kulonen puki sanoiksi kaikkia paikallaolijoita askarruttavan kysymyksen.
”En tiedä vielä tarkasti. Poliisiylijohtajan mukaan törmäykseen osallistunutta rekkaa kuljettaneen miehen alustavasta lausunnosta kävi ilmi jotakin mikä kiinnostaa poliisia. Ja pääministerillä oli kuulemma mukanaan tietoja, jotka kiinnostavat Supoa.”
Nyt kysymyksiä alkoi sadella kaikilta läsnäolijoilta.
”Ei, minä en tiedä mitä tietoja Martilta löytyi”, Tiainen vaiensi kysymysryöpyn korottamalla ääntään. ”Se kaikki selviää huomenna, kun tapaan poliisijohtoa. Lupaan pitää teidät ajan tasalla.”
”Miksi minua ei ole informoitu aiemmin?” sisäministeri Charlotta Ollikainen ärähti. ”Tämä, jos mikä, kuuluu sisäministeriön toimialaan.”
”Se oli minun henkilökohtainen päätökseni. Minä puhuin tänään pariinkin otteeseen Meri Kantolan kanssa”, Laura Tiainen sanoi sovittelevasti, kuin palauttaakseen tapauksen inhimillisen näkökulman läsnäolijoiden mieleen. ”Hän oli jälkimmäisellä kerralla jo hiukan puheliaampi. Merin mukaan vaikuttaa siltä, että Martilla oli viime aikoina jonkinlaisia… henkilökohtaisia huolia.”
”Masennusta?” ulkoministeri Pihlajoki ehdotti.
Tiainen kohautti harteitaan.
Keskustan ryhmähuoneeseen laskeutui hiljaisuus, jonka katkaisi lopulta puolustusministeri Kulosen haukotus.
Tiainen kokosi paperinsa pinoon ja asetteli ne muovitaskuun. ”Tämä on ollut raskas ja surullinen päivä. Kokoonnutaan huomenna paremmissa voimissa. Jos mahdollista, toivoisin että raivaatte kalentereihinne iltapäiväksi aikaa vähän pidempää palaveria varten. Polkaistaan uuden hallituksen työ käyntiin: pakolaistilanteesta ja Venäjän viimeisistä Naton laajenemista koskevista lausunnoista täytyy keskustella. Ja jos teille sopii, niin minun kaudellani tämä ydinryhmä voisi kokoontua säännöllisesti muutenkin kuin vain ministerivaliokunnissa. Kaikesta ei ole tarpeen pitää pöytäkirjaa. Minä toimisin pääministerinä mielelläni piirun verran vähemmän muodollisesti kuin edeltäjäni.”
***
Sisäministeri Charlotta Ollikainen ei suinkaan ollut matkannut väliaikaisesta eduskuntarakennuksesta ja Keskustan ryhmähuoneesta kotiinsa, vaikka kello lähentelikin kymmentä sunnuntai-iltana. Hän asteli ripein askelin kohti työhuonettaan sisäministeriön Kirkkokadun-rakennuksessa. Meneillään oli hanke, joka tulisi onnistuessaan tuomaan lisäsulkia Ollikaisen hattuun. Niitä neljääkymmentä ikävuottaan lähestyvälle Ollikaiselle oli kertynyt jo siinä määrin, että Kokoomuksen puheenjohtajuus tulisi olemaan vain välietappi matkalla todelliseen menestykseen ja EU:n huippuvirkoihin.
Ollikaisen erityisavustaja Säde Reini miltei hehkui innosta ministerin saapuessa huoneeseensa, nuorella naisella oli vaikeuksia pysyä aloillaan.
”Sain hankittua pyytämäsi tiedot”, Reini aloitti, kun ministeri istuutui ja käänsi katseensa häneen. ”Airismaan Helmi Oy on hankkinut järjestelmällisesti merenranta- ja saarikiinteistöjä Turun saaristosta vajaan kymmenen vuoden ajan. Se pystyy nyt valvomaan sekä Turun että Naantalin satamiin johtavia syväväyliä, yhteensä viittä Suomen puolustuksen ja huoltovarmuuden kannalta keskeistä Saaristomeren väylää. Naantalin syväväyläreitti on myös huoltovarmuusreitti, jota pitkin raakaöljyä kuljetetaan Neste Oilin Naantalin-jalostamoon. Airismaan Helmi Oy tekee joka vuosi rajusti tappiota, mutta pystyy silti ostamaan jatkuvasti lisää kiinteistöjä, kiitos emoyhtiönsä rahojen.”
Ollikainen teki kaikkensa ollakseen hymyilemättä. Jos hän hoitaisi tämän asian taidolla ja tekisi median avulla oman roolinsa kristallinkirkkaaksi, hän keräisi roppakaupalla irtopisteitä niin puoluetovereiden kuin äänestäjienkin keskuudessa. Suomessa ei vielä 2010-luvullakaan pelätty mitään niin kuin Venäjää. Ja mikä parasta, hän tekisi samalla palveluksen myös kotikaupungilleen Naantalille. Huhut venäläisten kiinteistöostoista olivat kantautuneet hänen korviinsa alun perin juuri siksi, että hän vietti lomansa Rymättylässä aivan Airismaan saaren naapurissa. ”Ja se Airismaan Helmen emoyhtiö on?” Ollikainen kysyi avustajaltaan.
”Suomen rikkaimman miehen Arkadi Akulovin omistama Imperial Oy”, Reini sanoi ja näki esimiehensä ilmeestä, ettei tällä ollut aavistustakaan mistä hän puhui. Reini käänsi katseensa muistikirjaansa.
”Arkadi Akulov on venäläislähtöinen miljardööri, sai Suomen kansalaisuuden vuonna 2002. Tehnyt omaisuutensa energia-alalla – ostaa, myy, vaihtaa ja välittää niin öljyä, kaasua, biopolttoaineita kuin uusiutuvaa energiaakin. Moskovalaisen Finans-talouslehden mukaan Akulovin omaisuus on 12,8 miljardia dollaria, ja Forbes-lehden mukaan hän on Venäjän kahdeksanneksi rikkain ja koko maailman 91. vaurain henkilö. Tai tarkemmin sanoen oli. Amerikkalaisten pakotelistalle joutuminen on verottanut Akulovin kukkaroa kovalla kädellä. Hän myös kuuluu presidentti Putinin lähipiiriin. On joidenkin lehtijuttujen mukaan hoidellut ja hoitaa kai edelleenkin Putinin sijoituksia.”
”Miksi Akulovista ei puhuta mediassa?” Ollikainen kysyi kipakasti.
Sinä et seuraa riittävästi uutistarjontaa, Reini ajatteli, mutta sanoi: ”Akulov pitää erittäin matalaa profiilia, mutta kyllä miehestä joitakin juttuja on vuosien varrella näkynyt.”
Ollikaisen otsa rypistyi. ”Miksi ne tekevät sen? Ostavat kiinteistöjä Suomen tärkeimpien vesiväylien varrelta.”
”Puolustusvoimien asiantuntijoiden mukaan niillä kaupoilla on vain yksi päämäärä – Suomen valvonta. Se on venäläisen etupiiriajattelun mukaista strategista toimintaa: rauhan aikana varaudutaan tulevaisuudessa mahdollisesti syntyvään konfliktiin. Suomen saisi kuulemma helpoimmin polvilleen nimenomaan meriliikennettä häiritsemällä – yhdeksänkymmentä prosenttia Suomen tuonnista ja viennistä tapahtuu meriteitse. Mikään määrä rekkoja ei riittäisi kuljettamaan tänne laivattavia tavaramääriä.”
”Ei kai me… Suomi sentään sitä voisi sallia? Meriliikenteemme häirintää.” Ollikainen kuulosti tuohtuneelta.
”Juuri nyt on paras mahdollinen hetki puuttua asiaan ja nostaa kissa pöydälle”, Reini väisti ministerin kysymyksen. ”Airismaan Helmi Oy teki ihan hiljattain esisopimuksen strategisesti tärkeässä kohdassa Turun saaristoa sijaitsevasta kiin...