Koottu

Alkuteos
Peter Wohlleben: Das Geheime Leben der Bäume. Was sie fühlen,
wie sie kommunizieren – die Entdeckung einer verborgenen Welt

Kustantaja:
Gummerus Kustannus Oy,
Helsinki 2016

ISBN (painettu kirja) 978-951-24-0346-2
ISBN (sähkökirja) 978-951-24-0526-8

Alkusanat

Anni Kytömäki

Esivanhempamme muuttivat oksistosta maanpinnalle miljoonia vuosia sitten. Kovin kauas puiden luota emme kuitenkaan ole lähteneet. Vaikka ihminen ei olisi koskaan nähnyt tuulessa tanssivaa latvusta tai koskettanut ryhmyistä runkoa, hän tuntee puun vähintään käsitteenä luultavasti kaikkialla. Jos ympäristö onkin käynyt liian karuksi oikeille puille, lukuisissa kielissä ja eri kansojen perimätiedossa elävät sukupuun ja maailmanpuun kaltaiset sanat.

Aavikoiden liepeillä puut seisovat etuvartiona eroosiota vastaan. Karulla tundralla varvut pinnistävät puumaisia varsiaan kohti arktista aurinkoa. Puut eivät luovuta helposti, ja hyvä niin. Vaikka ruumiinrakenteemme on muotoutunut turhan kömpelöksi latvuselämään, puut kannattelevat meitä yhä monin tavoin. Tässä kirjassa Peter Wohlleben kertoo esimerkkejä, joista tärkein lienee yhteyttäminen. Neliökilometri metsää vapauttaa kesäpäivän aikana happea 10 000 kilogrammaa. Määrä riittää 10 000 ihmiselle päiväksi. Puita ja muita vihreitä kasveja tarvitaan paljon ja kautta maan piirin, sillä seitsenmiljardisen ihmiskunnan lisäksi planeetallamme riittää hengittäjiä, vuoden ympäri.

Puiden salattu elämä on kertomus puista ja metsästä. Niin olennaisia kuin puut metsässä ovatkin, ne näyttelevät usein sivuosaa metsänelämää kuvailevissa selonteoissa. Puut ovat luut, joiden ympärille metsä muodostuu. Ne ovat kookkaita ja vaiteliaita statisteja, kulissi jonka edessä marjastetaan, sienestetään, syödään eväitä ja tarkkaillaan lintuja. Puut ovat tuttuja ja turvallisia, jotkut mieltävät ne ehkä vähän tylsiksikin.

Yleisimmin puista kiinnostutaan, kun ollaan vailla raaka-ainetta. Puut eivät pysty puolustautumaan kirveitä ja sahoja vastaan, joten hyödynnämme niitä eri tavoin. Valtateillä ohitamme rekkoja, joiden perävaunuissa makaa pino mykkiä runkoja, ”puutavaraa”. Ympärillämme on ”puuainesta” kaikkialla: huonekaluissa, talojen rakenteissa, papereissa. Puista valmistettujen hyödykkeiden elinkaari lyhenee ja lyhenee. Paperiteollisuus on käyttänyt puita 1800-luvulta lähtien. Viime aikoina jopa energiantuotantoa on ryhdytty suunnittelemaan yhä innokkaammin puiden varaan. Puiden rungot, oksat ja kannot on alettu nähdä energiapaketteina, joita metsistä voidaan hakea mielin määrin.

Jos ihminen tai myrsky ei tule väliin, puu voi elää paikallaan satoja vuosia. Yhdistämme liikkumattomuuden usein passiivisuuteen, jopa elottomuuteen. Puiden aikajänne on meille käsittämätön: puun elämän rinnalla ihmiselämä kestää pisimmilläänkin vain tuokion. Wohlleben vertailee puiden ja ihmisten aikajanaa toteamalla, että 120 vuoden ikäinen puu on inhimillisessä mittakaavassa vasta ohittanut kouluiän.

Puiden pitkäikäisyys on monessa suhteessa koitunut niiden kohtaloksi. Koska itse ehdimme seurata puiden elämää vain hetken, pystymme väittämään niistä melkein mitä tahansa. Puiden elämänkaaren pituutta vähätellään: yli-ikäisiksi kutsutaan puita, jotka ovat vasta taipaleensa alkupuolella. Kuusimetsä hakataan tavallisesti silloin, kun puut ovat Etelä-Suomessa 70–80-vuotiaita, Pohjois-Suomessa 100-vuotiaita. Männyille annetaan kymmenisen vuotta enemmän elinaikaa.

Tosiasiassa kuusi voi sopivissa olosuhteissa elää 250–400 vuotta. Suomen vanhin mänty on puolestaan noin 790-vuotias inarilaispetäjä. Mänty oli parikymppinen niihin aikoihin, kun Ruotsin jaarli Birger johti ristiretken Suomeen.

”Ihmisen on vaikea ymmärtää puita varsinkin siitä syystä, että ne ovat loputtoman hitaita”, Peter Wohlleben kirjoittaa. Puun veri (vesi) virtaa juurista lehtiin nopeimmillaan sentin sekunnissa. Kesällä männyn latvakasvain voi Suomessa venähtää vuorokaudessa muutaman sentin, mutta kasvu on kuitenkin kaiken kaikkiaan hidasta.

Kukin eliö kokee maailman omalla tavallaan. Ihmiselle näkö, kuulo ja tunto ovat keskeisiä aisteja. Puiden kokemusmaailmaa raamittavat valo ja pimeä, lämpö ja kylmyys, sade ja tuuli, keskustelu kemiallisten yhdisteiden välityksellä, taistelu ja toveruus. Puilla on erilaisia suhteita toisiinsa ja metsän muihin asukkaisiin, vihollisia ja liittolaisia.

Wohllebenin kirjaa lukiessa mieleen alkaa muodostua hurja ajatus: mitä kaikkea puut ymmärtävät? Esimerkit puiden puolustautumisesta ja hälytysjärjestelmistä – kemiallisista avunhuudoista – saavat väistämättä pohtimaan, miltä puusta tuntuu tulla kaadetuksi. Kun toverit makaavat maassa poikki leikattuina ja erittävät lehdistään tai neulasistaan hätätilayhdisteitä, ehtivätkö vielä pystyssä seisovat puut rekisteröidä tilanteen? Pelkäävätkö ne? Jos elävällä olennolla ei ole keskushermostoa, voiko se pelätä?

Kasvimaailman tunnoista puhuminen kuitataan helposti hippien jutuiksi, mutta Peter Wohlleben ei kaihda aihetta. Perehdyttyään puihin vuosikymmeniä sekä maastossa että kirjallisen tiedon äärellä hän ei pysty sivuuttamaan ajatusta puista tuntevina olentoina. Hän kertoo tosiasioita ja esittää kysymyksiä, joihin tulevaisuudessa kenties opitaan vastaamaan. Tutkimustulosten perusteella Wohlleben toteaa, että ”raja kasvien ja eläinten välillä uhkaa hämärtyä”. Sitten hän kysyy, mitä pahaa siinä olisi. Hyvä kysymys.

Eliökunnan jäsenet luokiteltiin aiemmin kasveihin ja eläimiin. Sienet, bakteerit ja muut epämääräiset olennot alkoivat kuitenkin horjuttaa järjestelmää. Nykyään eliökunta jaetaan ylätasolla kolmeen ryhmään: bakteereihin, arkeoneihin (arkkieliöihin) ja aitotumaisiin. Kasvit, eläimet ja sienet kuuluvat aitotumaisiin. Ne ovat kehityshistoriallisesti läheisempiä sukulaisia keskenään kuin bakteerien tai arkeonien kanssa.

Metsänkulkijan käytännön kokemus on usein se, että puut ovat hyvin samankaltaisia kuin eläimet. Tuntemus perustuu vaistoihin ja mielleyhtymiin. Esimerkiksi suuri haapa tuo rungon värin ja järeyden vuoksi mieleen elefantin – saksalaisena Wohlleben mainitsee saman pyökistä. Isot kuuset puolestaan seisovat monesti niin tummina ja äänettöminä, että ohikulkija erehtyy epäilemään jonkun tarkkailevan häntä.

Tällaiset kokemukset vaihtelevat ihmisen luonteen ja mielentilan mukaan eikä niillä sinällään ole todistusvoimaa. Wohllebenin kirjassa puiden ”eläimellisyys” saa kuitenkin tieteellistä vahvistusta. Kirjailija esittelee puiden elintapoja juurevasti. Lukija alkaa hahmottaa yhtäläisyyksiä vaikkapa ihmiselämän kanssa.

Puiden salattua elämää on vaikea huomata, koska se on yleensä aistiemme ulottumattomissa. Emme kuule juurten ja sienirihmastojen maanalaista kuhinaa. Emme haista lehtien ja neulasten puhkumia kemiallisia viestejä eli puiden rupattelua. Emme kuule, kun vesi nousee rungon sisällä – paitsi keväällä stetoskoopin avulla, kertoo Wohlleben! Tämä järisyttävä tieto on johtanut siihen, että pysähtelen metsässä erityisen reippaalta näyttävien puiden luo, painan korvani lujasti runkoa vasten ja kuuntelen (ja harkitsen stetoskoopin hankintaa).

Ihmiskunnan ymmärrys puita kohtaan kasvaa puilta omaksuttuun tapaan: hitaasti mutta varmasti. Puiden salatun elämän luettuani silmiini osui uutinen, jonka mukaan puut nukkuvat öisin. Laserkeilauksen avulla oli havaittu, että oksat ja lehdet muuttavat yön tullen hiukan paikkaa siten, että koko puu nuokahtaa. Aamulla puu palautuu parissa tunnissa alkuperäiseen asentoonsa.

Uudet löydöt innostavat. Tutuksi luultu todellisuus muuttuu jännittäväksi. Valoisina kesäiltoina olen ryhtynyt tarkkailemaan, olisiko paljain silmin mahdollista hahmottaa, ketkä puista nukkuvat ja ketkä eivät.

Kun luonnonystävä puhuu tai kirjoittaa metsistä, rivien väleistä ja riveiltäkin aaltoilee huoli. Se on väistämätöntä mutta harmillista. Jos lajimme syntyhistoriaa ajatellaan, metsä on alkuperäinen kotimme. Ravinnonlähde se on vielä nykyäänkin, samoin suojapaikka. Epävarmoina aikoina on aina paettu metsään, kätkeydytty rotkoihin, luoliin ja piilopirtteihin. Tänä päivänä vihollinen ei yleensä ole konkreettinen, mutta metsään paetaan kiirettä, uupumusta ja surua. Moni kaipaa edelleen tietoisesti tai tiedostamattaan puiden katveeseen. Metsä parantaa ruumistamme ja mieltämme; tässäkin kirjassa valotetaan metsien terveysvaikutuksia.

Metsät eivät ansaitsisi synkkiä sanoja vaan kunniaa ja kiitosta, joita Wohlleben onneksi tarjoaa. Huolesta ei kuitenkaan päästä täysin eroon. Kirjailija kuvailee puiden elintoimintoja ja -tapoja sellaisina kuin ne ilmenevät luonnonmetsissä. Puiden salattu elämä hienouksineen vaikuttaa onnistuvan parhaiten nimenomaan metsissä, joihin ihminen ei ole kajonnut. Niitä on jäljellä hyvin vähän. Suomessa enää alle viisi prosenttia metsistä on vanhoja ja luonnontilaisia tai lähes luonnontilaisia.

Ihmiskuntakin on osa luontoa. Wohlleben pohtii, että luonnossa vallitsevan tavan mukaan mekin saamme hyödyntää muiden lajien – myös puiden – orgaanista ainesta. Siihen pitää kuitenkin olla hyvä syy ja todellinen tarve.

Kun ensimmäistä kertaa kuulin Peter Wohllebenin teoksesta, olin hieman varautunut. Puiden salattu elämä – mitä se on? Onko tulossa kirja, jossa tekijä kertoo henkisistä kokemuksistaan puiden juurella? Raportoidaanko sivuilla kohtaamisista keijujen ja menninkäisten kanssa? Kansanperinne on kiinnostavaa, mutta mielestäni puut ansaitsevat kunnioitusta omina itsenään: eivät sen mukaan, ylentyykö ihmisen mieli runkoa halatessa.

Wohllebenin teoksessa puista ei kuitenkaan tehdä henkiolentoja. Niistä tehdään eläviä.

Kirja on ylistyslaulu puille sellaisina kuin ne ovat. Se pyrkii lisäämään ymmärrystä puita ja koko metsää kohtaan, avartamaan ihmisten käsityskykyä yli lajirajojen. Tieto ei välttämättä lisää tuskaa. Se lisää ennen kaikkea halua tarkkailla, saa astelemaan metsässä varovaisemmin.

Olen lapsesta asti vieraillut toistuvasti tiettyjen puiden luona. Nimenomaan vieraillut, sillä nämä puuyksilöt ovat tavalla tai toisella niin vaikuttavia että hallitsevat myös välitöntä ympäristöään kuin ihminen asuntoaan. Puut ovat 1) Timin mänty Hämeenkyrössä, 2) Iso kuusi Ylöjärvellä (kaadettiin vuonna 2011 avohakkuun yhteydessä noin 140-vuotiaana), 3) Kaarnakoivu Sastamalassa ja 4) kymmenet puut kesämökkimme tontilla. Elämäni puut ovat kasvaneet ja ikääntyneet kanssani. Ne saivat minut ensimmäistä kertaa ajattelemaan, että puut eivät ole ”vain puita”. Hajanainen aavistus on vahvistunut tiedoksi myöhempien havaintojen, tiedonhaun ja viimeisimpänä Peter Wohllebenin kirjan ansiosta.

Emme osaa puiden kieltä, mutta kuten tiedämme, ymmärtää voi muutenkin kuin sanojen kautta.

Tampereen ja Vaasan välisen valtatien varrella, hieman Hämeenkyröstä pohjoiseen, seisoo itään osoittava kyltti, jossa lukee ”METSÄ, PUUN VASTAANOTTO”. Tienviitta opastaa metsäteollisuuden toimintayksikköön, mutta unohdetaan se hetkeksi.

Samanlaisen kyltin voi mielessään sijoittaa jokaiselle tielle, joka viertää metsänsyrjää. Jos halajat oivalluksia luonnon prosesseista ja elämästä ylipäätään, seuraa tienviittaa. Jos kaipaat suojaa maailman kolhuilta, seuraa sitä. Jos tahdot vaiteliaan kuuntelijan, seuraa sitä. Jos haluat tutustua uuteen elävään olentoon, seuraa sitä.

Puun vastaanotto on aina avoinna.

Hämeenkyrössä 8.6.2016

Anni Kytömäki

Tekijän esipuhe

Aina kun juon aamukahvia, minä muistan Suomen metsät. Koivupuinen kuksa, jonka toin tuliaisena eräältä matkaltani pohjoiseen, irrottaa minut hetkeksi metsänhoitajan arjestani ja synnyttää minussa lomatunnelman.

Männyt, koivut ja kuuset kuuluvat suomalaiseen metsään, hoitamallani metsäalueella puolestaan kasvaa pääasiassa pyökkejä ja tammia. Nykyaikainen metsätalous on tuonut pohjoismaiset puulajit myös läntisessä Saksassa sijaitsevan Eifelin keskivuoriston alueelle, saan siis tarkastella niidenkin keskinäistä vuorovaikutusta aivan kotiovellani.

Olen hyvin iloinen siitä, että kirjani ilmestyy myös suomen kielellä – kansalle, jonka juuret ovat metsässä. Voisi kuvitella, että puiden salatusta elämästä kertominen suomalaisille on kuin veisi hiekkaa Saharaan – kasvaahan 65 prosentilla Suomen pinta-alasta metsää. Maan kulttuuri on kiinteästi sidoksissa puihin, olipa sitten kysymys marjastuksesta, sienestyksestä tai saunomisesta. Perinne ja nykyaika näyttävät kuitenkin kulkevan eri suuntiin, kun tarkastellaan vahinkoja, joita metsä- ja puuteollisuus aiheuttavat laajoilla alueilla. Ennen puuta kaadettiin hellävaraisesti ja kestävästi tuvan uunin lämmittämiseksi, kun taas metsissä tätä nykyä jyllää valtavia hakkuukoneita, jotka tekevät todella pahaa jälkeä. Ekologisesti kestävää metsätaloutta harjoittavat yritykset ovat kuitenkin pystyneet osoittamaan, että tehometsätalous on korvattavissa. Motiivina ei ole pelkästään luonnon huomioon ottaminen vaan myös taloudellisen tuottavuuden parantaminen.

Paitsi talousmetsien myös viimeisten suomalaisten aarniometsien suojelu on erityisen lähellä sydäntäni. Olin vuonna 2009 todella iloinen kuullessani, että viimeiset kahdeksan suurta aarniometsäaluetta pelastuivat sitkeiden neuvotteluiden jälkeen lopullisesti hakkuilta. Vuonna 2010 perustettiin jopa uusi suojelualue Inariin. Tällaiset päätökset ovat äärimmäisen tärkeitä muutenkin kuin harvinaisten lajien suojelemista ajatellen. Luonnontilaiset metsät ovat täynnä arvoituksia, joihin vielä haetaan vastauksia. Puiden sosiaalinen elämä, niiden uskomaton kyky viestiä keskenään, niiden muisti ja tunteet pääsevät erityisen vaikuttavasti esiin, kun kuuset, männyt ja koivut saavat kasvaa häiriöttä. Tämän kirjan sivuilla haluan avata lukijalleni näkymän niihin moninaisiin ihmeisiin, jotka metsän siimeksessä odottavat löytäjäänsä.

Johdanto

Metsänhoitajan ammattiin ryhtyessäni tiesin puiden arvoituksellisesta elämästä suunnilleen yhtä paljon kuin teurastaja eläinten tunteista. Nykyaikaisessa metsätaloudessa tuotetaan puuta, toisin sanoen kaadetaan runkoja ja istutetaan sen jälkeen uusia taimia. Ammattilehtiä lukiessa saa helposti sen käsityksen, että alalla on kiinnostusta metsän hyvinvointia kohtaan vain siinä määrin kuin puuntuotannon taloudellisen optimoinnin kannalta on välttämätöntä. Samoilla eväillä selviää myös metsänhoitajan arjesta, ja lopputuloksena on näkökulman vähittäinen vääristyminen. Satojen kuusten, pyökkien, tammien ja mäntyjen päivittäinen arviointi sen mukaan, mihin ne sahalla kelpaavat tai mihin hintaan ne pystytään markkinoimaan, ei säästänyt minuakaan näkökentän kaventumiselta.

Noin 20 vuotta sitten aloin järjestää matkailijoille eloonjäämiskursseja ja eräretkiä. Myöhemmin mukaan tulivat metsähautausmaa ja aarniometsän suojelualueet. Lukuisten retkeilijöiden kanssa keskustellessani näkemykseni metsästä alkoi asettua raiteilleen. Käkkyräiset ja pahkaiset puut, joita siihen aikaan vielä pidin vähäarvoisina, herättivät vaeltajissa ihastusta. Heidän kanssaan opin kiinnittämään huomiota puunrunkojen ja niiden laadun ohella myös eriskummallisiin juuriin, epätavallisiin kasvutapoihin tai puunkuoren hentoon sammalpeitteeseen. Jo kuusivuotiaana syttynyt rakkauteni luontoa kohtaan heräsi jälleen eloon. Yhtäkkiä aloin nähdä lukemattomia ihmeitä, joita en osannut tulkita. Lisäksi Aachenin yliopisto alkoi tehdä säännöllistä tutkimustyötä metsäalueellani. Monet kysymykset saivat vastauksen, mutta samaan aikaan minussa heräsi valtavasti uusia kysymyksiä. Metsänhoitajana toimiminen muuttui taas jännittäväksi, ja jokaisesta metsässä vietetystä päivästä muodostui minulle löytöretki. Muutos pakotti minut ottamaan metsänhoidossa huomioon aivan uudenlaisia asioita. Puiden kaataminen ja isoilla metsätyökoneilla myllertäminen ei yhtäkkiä olekaan itsestään selvää, jos tietää, että puut aistivat kipua, että niillä on muisti ja että puuvanhemmat elävät yhdessä jälkikasvunsa kanssa. Monitoimikoneilla ei ole enää kahteen vuosikymmeneen ollut asiaa hoitoalueelleni. Jos yksittäisiä runkoja silti kaadetaan, metsätyöntekijät hoitavat työt hellävaraisesti hevosten avulla. Hyvinvoiva, ehkä jopa onnellinen metsä on huomattavasti tuottavampi, joten tulotkin kasvavat siinä sivussa. Viimeinen argumentti vakuutti jopa työnantajani, Eifelin alueella sijaitsevan Hümmelin pikkukunnan, missä mikään muu metsänhoitomenetelmä ei enää tule kysymykseen. Puut saavat hengähtää ja paljastavat yhä uusia salaisuuksia – etenkin ne rauhaan jätetyt puuryhmät, jotka elävät seudulle perustetuilla suojelualueilla. Lehväkaton alla saa oppia uutta joka päivä. Jo tähän mennessä tekemäni havainnot kertovat enemmän kuin olisin ennen osannut uneksiakaan.

Kutsun lukijani jakamaan sen onnen, minkä puut voivat lahjoittaa. Kukapa tietää, ehkä metsä jo seuraavalla retkellä paljastaa kulkijalle pieniä ja suuria ihmeitään.

Ystävyyssuhteita

Vuosia sitten törmäsin yhdessä hoitoalueeni vanhoista suojelumetsistä eriskummallisiin sammalen peittämiin kiviin. Jälkikäteen muistan ohittaneeni kivet monta kertaa kiinnittämättä niihin mitään huomiota. Kerran sitten pysähdyin ja kumarruin niiden puoleen. Ne olivat erikoisen muotoisia, hieman kaarevia ja paikoitellen onttoja. Irrottaessani niistä varovasti hiukan pintasammalta löysin sen alta puunkuorta. Muodostelmat eivät siis olleetkaan kiveä vaan vanhaa puuta. Olin yllättynyt puunkappaleen kovuudesta, sillä pyökkipuu alkaa kostealla alustalla lahota muutamassa vuodessa. Ja mikä oudointa, kappale näytti olevan tiukasti kiinni maassa eikä sitä saanut kohotettua senttiäkään. Raaputin linkkuveitsellä varovasti kuorta, kunnes veitsen terä osui vihreään kerrokseen. Vihreää väriainetta esiintyy puussa ainoastaan lehtivihreän muodossa. Sitä on paitsi lehdissä myös varastoituneena elävien puiden runkoihin. Ainut mahdollinen selitys oli se, että puunkappale ei ollutkaan kuollut. Loput ”kivistä” tarjosivat pian ilmiölle järkeenkäyvän selityksen. Ne muodostivat kehän, jonka läpimitta oli puolitoista metriä. Edessäni oli valtavan, ikivanhan kannon pahkuraiset jäännökset. Jäljelle jäänyt osa muodostui kannon vanhoista, puoliksi hajonneista reunoista. Sisäosa oli aikoja sitten lahonnut kokonaan humukseksi, mikä osoitti selvästi sen, että runko oli kaadettu jo 400‒500 vuotta sitten. Kuinka oli mahdollista, että puun jäännöksissä oli niin pitkän ajan jälkeen vielä elämää? Elävät solut tarvitsevat ravintoa sokerin muodossa, niiden täytyy hengittää ja kasvaa edes vähän. Ilman yhteyttäviä lehtiä se on kuitenkin mahdotonta. Yksikään maapallon elävistä olennoista ei selviä hengissä satojen vuosien paastosta, eivät edes puiden jäännökset – ainakaan, jos ne joutuvat tulemaan toimeen omillaan. Viimeinen olettamus ei selvästikään pätenyt tähän yksilöön. Se sai tukea naapuripuilta juurten välityksellä. Toisinaan puiden välinen sidos on vain löyhä sienirihmojen ylläpitämä yhteys, jossa rihmasto ympäröi juurten kärkiä ja auttaa niitä ravinteiden hankinnassa, joskus taas juuret ovat suoranaisesti kasvaneet kiinni toisiinsa. En saanut selville, miten asianlaita tässä tapauksessa oli, enhän halunnut vahingoittaa vanhaa kantoa kaivamalla maata sen ympäriltä. Selväksi kävi kuitenkin, että ympäröivät pyökit pumppasivat vanhukselle sokeriliuosta pitääkseen sen hengissä. Puunjuurten muodostamaa maanalaista verkostoa voi joskus tarkastella tienpenkoilla rankkasateen jälkeen, kun maa-aines on huuhtoutunut pois sadeveden mukana. Tutkijat saivat Harz-vuoristossa selville, että toisiinsa punoutuneet juuret kuuluvat suurempaan järjestelmään, joka yhdistää useimpia saman lajin ja puuryhmän yksilöitä. Ravinteiden vaihto ja naapurin auttaminen hädässä näyttävät olevan pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Tutkimustulosten perusteella saattoi päätellä, että metsät ovat superorganismeja samaan tapaan kuin esimerkiksi muurahaisyhdyskunnat.

Totta kai voisi yhtä hyvin olettaa, että puiden juuret vain kasvavat maassa ilman sen suurempaa tietoisuutta tai määränpäätä ja että ne muodostavat sidoksia vain kohdatessaan sattumalta lajitoverin. Ne saattaisivat myös vaihtaa ravinteita mekaanisesti ja muodostaa näennäisen yhteisön harjoittamatta kuitenkaan satunnaista vaihtoa kummempaa kanssakäymistä. Tässä ajatusmallissa sattumanvaraisuus korvaa kauniin mielikuvan aktiivisesta avunannosta. Eipä silti, mekanismi toisi satunnaisenakin etua metsäekosysteemille. Näin yksinkertaisella periaatteella luonto ei kuitenkaan toimi. Massimo Maffei Torinon yliopistosta toteaa Max Planck Forschung -julkaisussa 3/2007 (s. 65), että kaikki kasvit ja siten myös puut pystyvät mainiosti tekemään eron oman ja vieraan lajin juurten, jopa omien ja lajitoverin juurten välillä.

Mikä saa puut käyttäytymään sosiaalisesti? Miksi ne jakavat ravinnon lajitoveriensa kanssa ja kasvattavat siinä sivussa itselleen kilpailijoita? Syyt ovat samat kuin ihmisyhteisössä: yhdessä kaikki sujuu paremmin. Puu ei ole yhtä kuin metsä. Yksin se ei pysty luomaan tasaista paikallisilmastoa vaan joutuu suojattomana tuulten ja myrskyjen armoille. Yhdessä metsän puut muodostavat ekosysteemin, joka tasoittaa kuumuus- ja kylmyyshuippuja, varastoi melkoisen määrän vettä ja lisää ilmankosteutta. Tämänkaltaisessa suojatussa ympäristössä puut voivat elää ikivanhoiksi. Yhteisöä on siis pidettävä yllä kaikin keinoin. Jos jokainen puu huolehtisi vain omista tarpeistaan, monikaan yksilö ei saavuttaisi korkeaa ikää. Toistuvat kuolemantapaukset jättäisivät isoja aukkoja latvakerrokseen, jolloin myrskytuulten olisi helpompi kaataa yhä uusia puita. Kesän kuumuus tunkeutuisi aina pintamaahan saakka ja kuivattaisi sen. Tilanteesta kärsisivät kaikki.

Niinpä jokainen puu on yhteisölle arvokas ja ansaitsee mahdollisimman pitkän elämän. Yhteisö tukee jopa sairaita yksilöitä toimittamalla niille ravinteita, kunnes ne alkavat voida paremmin. Seuraavalla kerralla tilanne voi kääntyä päälaelleen ja auttajapuu tarvitseekin itse apua. Jyhkeät, hopeanharmaat pyökit tuovat mieleeni norsulauman. Sekin pitää huolta jäsenistään, auttaa sairaita ja heikkoja pääsemään jaloilleen eikä hevin jätä edes kuolleita perheenjäseniä oman onnensa nojaan.

Kaikki puut ovat osa yhteisöä, mutta aste-eroja on silti olemassa. Useimmat kannot lahoavat lahoamistaan ja muuttuvat humukseksi parissa vuosikymmenessä – puun näkökulmasta katsottuna hetkessä. Harvoja yksilöitä pidetään edellä kuvaamani ”sammaloituneen kiven” tavoin hengissä vuosisatojen ajan. Miksi puut tekevät eron yksilöiden välillä? Esiintyykö niilläkin luokkayhteiskuntia? Näin voisi kuvitella olevan, mutta luokasta puhuminen ei kuitenkaan kuvaa tilannetta kovin osuvasti. Puutoverien avuliaisuuden ratkaisee pikemminkin yhteenkuuluvuuden aste, jollei peräti kiintymys. Sen voi helposti todeta kohottamalla katseen ylös latvustoon. Keskivertopuu kurottaa oksiaan ulospäin niin kauan kunnes niiden kärjet osuvat samankorkuisen naapurin oksankärkiin. Leveyskasvu loppuu siihen, koska ilmatila tai pikemminkin paikka auringossa on jo varattu. Silti puu vahvistaa ulospäin kasvavia oksiaan niin, että syntyy mielikuva yläilmoissa käytävästä käsikähmästä. Todelliset ystävykset sen sijaan varovat kasvattamasta kovin paksuja oksia toistensa suuntaan. Ne eivät halua riistää toisiltaan mitään vaan muodostavat vahvan latvuksen ainoastaan kumppanista poispäin, siis ”ulkopuolisten” suuntaan. Tällaisten parien juuristot ovat niin vahvasti sidoksissa toisiinsa, että puut saattavat jopa kuolla yhdessä.

Puiden välisiä ystävyyssuhteita tai vanhojen kantojen ruokkimista voidaan yleensä havaita vain luonnontilaisissa metsissä. Ilmiöitä saattaa esiintyä kaikilla lajeilla, mutta tähän mennessä näkemäni pitkäikäiset kannot ovat edustaneet pyökin ohella tammia, kuusia ja douglaskuusia. Istutusmetsät, joihin suurin osa Keski-Euroopan kuusimetsistä kuuluu, käyttäytyvät pikemminkin kuin tämän kirjan myöhemmässä luvussa kuvaamani katulapset. Istutus vahingoittaa puiden juuria pysyvästi, ja verkostojen luominen tuottaa niille vaikeuksia. Tällaisten metsien puut ovat pääasiassa yksineläjiä ja joutuvat siksi kokemaan kovia. Useimmissa tapauksissa niiden ei olekaan tarkoitus elää vanhoiksi, koska runkoja pidetään puulajista riippuen korjuukypsinä jo noin sadan vuoden iässä.

Puiden kieli

Sanakirjojen määritelmissä kielen käsite liitetään ihmisen kykyyn ilmaista itseään. Tällä perusteella puhekyky on rajattu koskemaan ihmislajia. Onko ajateltavissa, että puutkin pystyvät ilmaisemaan itseään? Millä tavoin ne viestittävät? Äänen tuottaminen ei ainakaan tule kysymykseen, puuthan ovat ilmiselvästi hiljaa. Tuulessa toisiinsa hankautuvien oksien narina tai lehtien havina syntyvät passiivisesti eivätkä puut pysty niihin itse vaikuttamaan. Niillä on kuitenkin toinen tapa herättää huomiota: hajuaineet. Hajuaineiden rooli viestinnässä ei ole outoa ihmisillekään, mihin me muuten tarvitsisimme deodorantteja ja hajuvesiä? Yksilöllinen haju puhuttelee toisten ihmisten tietoisuutta ja alitajuntaa ilman keinotekoisia hajusteitakin. Joitakin ihmisiä ei yksinkertaisesti voi sietää, toiset taas vetävät vastustamattomasti puoleensa – jo pelkän hajun perusteella. Hien sisältämät feromonit vaikuttavat tutkijoiden mukaan jopa ratkaisevasti partnerin valintaan, toisin sanoen siihen, kenen kanssa haluamme tuottaa jälkeläisiä. Ihmiset näyttävät siis viestivän keskenään salaperäisen hajukielen välityksellä, ja samaan pystyvät todistettavasti myös puut. Ilmiö tunnetaan Afrikan savanneilta jo neljänkymmenen vuoden takaa. Siellä kasvaa kierreakasioita, joita kirahvit käyttävät ravinnokseen. Puut eivät kuitenkaan suostu mihin tahansa. Vain muutaman minuutin kuluttua häiriön alkamisesta ne alkavat varastoida myrkkyaineita lehtiinsä päästäkseen eroon pitkäkaulaisista vihollisistaan. Kirahvit tietävät tämän ja siirtyvät seuraavien puiden ääreen. Lähimmät naapurit jätetään kuitenkin omaan arvoonsa ja ateriointia jatketaan vasta noin sadan metrin päässä. Käyttäytymisellä on syynsä: kirahvin nakertama akasia erittää varoituskaasua, tässä tapauksessa etyleeniä, joka ilmoittaa ympäristön lajitovereille vihollisen lähestymisestä. Kaikki varoituksen saaneet yksilöt alkavat valmistautua uhkaan varastoimalla myrkkyjä lehtiinsä. Kasvinsyöjät tuntevat akasioiden metkut ja jatkavat matkaansa kauemmas savannille, mistä yhä löytyy pahaa aavistamattomia puita. Toinen keino on liikkua vastatuuleen. Koska hajuviestit kulkeutuvat tuulen mukana, vastakkaisessa suunnassa sijaitsevat puut eivät aavista vaaraa, ja syötäväksi kelpaavia yksilöitä löytyy heti vierestä. Samantapaisia prosesseja on käynnissä myös Euroopan metsissä. Pyökit, kuuset ja tammet aistivat nekin kipua, jos niitä käydään nakertelemassa. Toukan iskettyä hampaansa puuhun alkaa puremakohdan kudoksessa tapahtua muutoksia. Lisäksi siitä lähtee sähköisiä signaaleja, jotka muistuttavat ihmisruumiissa kulkevia impulsseja loukkaantumistilanteessa. Viesti ei kuitenkaan etene muutamassa millisekunnissa niin kuin ihmisellä, vaan ainoastaan senttimetrin minuutissa. Sen jälkeen kestää vielä tunnin, ennen kuin vasta-aine varastoituu lehtiin ja pilaa tuholaisen ruokahalun.1 Puut ovat luonnostaan hitaita eikä niiden reaktionopeus kasva edes vaaran uhatessa. Hitaudesta huolimatta puun eri osat eivät suinkaan toimi toisistaan riippumatta. Jos esimerkiksi juuret ovat vaikeuksissa, tieto leviää koko puuhun ja voi johtaa siihen, että lehdet alkavat erittää hajuaineita. Yhdisteet eivät ole sattumanvaraisia vaan niitä valmistetaan nimenomaista tilannetta ajatellen. Puun kyky tunnistaa ainakin osa tuholaisista auttaa sitä seuraavina päivinä puolustautumaan hyökkääjiä vastaan. Jokaisen lajin sylki on erilaista, ja puu pystyy sen perusteella tuottamaan houkutusaineita kyseisen hyönteisen vihollisille, jotka rientävät hätiin ja käyvät hanakasti kiusanhenkien kimppuun. Esimerkiksi jalavat ja männyt pyytävät avukseen pieniä pistiäisiä,2 jotka laskevat munansa lehtiä syövän toukan ruumiiseen. Pistiäisen jälkikasvu kehittyy toukan sisällä ja syö sen vähitellen sisältä käsin suihinsa. Ei mikään mukava tapa kuolla, mutta näin puut vapautuvat vitsauksesta ja saavat häiriöttä jatkaa kasvuaan.

Syljen tunnistamista voi sitä paitsi pitää uutena todisteena puiden aistimaailmasta. Sen perusteella puilla täytyy olla myös makuaisti.

Hajuaineissa on se huono puoli, että tuuli laimentaa ne nopeasti. Niiden välittämä viesti kantautuu korkeintaan sadan metrin etäisyydelle. Samalla yhdisteet kuitenkin täyttävät toisen tehtävän. Puun sisällä signaalit kulkevat hyvin hitaasti, mutta ilman kautta ne suoriutuvat matkasta nopeammin. Saman yksilön kauempana sijaitsevat osat saavat siten varoituksen huomattavasti aiemmin.

Puun ei välttämättä tarvitse lähettää erillistä avunpyyntöä hyönteispuolustuksen aktivoimiseksi. Eläinkunta havainnoi alituisesti puiden kemiallisia viestejä ja päättelee niiden perusteella, että yksi tai toinen tuholaislaji on käynnistänyt hyökkäyksen. Pikkuhyönteisiin mieltyneet lajit tuntevat silloin vastustamatonta vetoa puun suuntaan. Puut pystyvät kyllä puolustautumaan aivan yksinkin. Esimerkiksi tammet johtavat kuoreen ja lehtiin karvaita ja myrkyllisiä parkkiaineita, jotka joko tappavat puuta nakertavan hyönteisen tai vähintäänkin vaikuttavat syötävän osan makuun niin paljon, että herkkuateria muuttuu sapenkarvaaksi. Pajut tuottavat puolustautuessaan salisiinia, joka toimii samantapaisesti. Ihmiselle yhdiste ei ole myrkyllinen, päinvastoin: pajunkuoritee voi helpottaa päänsärkyä ja kuumeoireita. Se on lääkeaineena aspiriinin eli asetyylisalisyylihapon edeltäjä.

Puolustusreaktion käynnistyminen kestää luonnollisesti oman aikansa. Puuyksilöiden välinen yhteistyö onkin ennakkovaroitusjärjestelmän toiminnan kannalta ratkaisevan tärkeää. Puut eivät jätä koko tiedotusta ilman varaan, koska osa naapurustosta ei siinä tapauksessa saisi vihiä vaarasta. Ne lähettävät viestinsä varmuuden vuoksi myös juuriin, jotka muodostavat säästä riippumattoman verkoston kaikkien yksilöiden välille. Yllättävää kyllä, viestejä välittyy paitsi kemiallisesti myös sähköisesti, yhden senttimetrin sekuntivauhtia. Ihmisruumiiseen verrattuna tahti on äärimmäisen hidas, mutta myös eläink...