Koottu

Englanninkielinen alkuteos Host

Suomentaja kiittää anestesiaylilääkäri Päivi Annilaa asiantuntija-avusta lääketieteellisen sanaston ja sairaalatermien suomentamisessa.

Kustantaja:
Gummerus Kustannus Oy
Helsinki

ISBN (painettu kirja) 978-951-24-0343-1
ISBN (sähkökirja) 978-951-24-0514-5

Cameronille, esimerkilliselle pojalle,

josta on nopeasti tulossa mies – löydä

oma intohimosi, poikani, ja elä upea elämä!

Prologi

Seuraavat yksityiset päiväkirjamerkinnät kirjoitti edesmennyt Kate Hurley. Hän oli 37-vuotias hyväkuntoinen (pelasi paljon tennistä ja tarkkaili huolellisesti syömisiään), lievästi pakkomielteinen alakoulun kolmannen luokan opettaja ja 11- ja 8-vuotiaiden poikien palvova äiti. Hän kuoli, kun hänen kotiinsa tunkeuduttiin hirvittävällä tavalla. Sitä ennen hän asui perheensä kanssa osoitteessa Bay View Drive 1440 Etelä-Carolinan Mount Pleasantissa, joka sijaitsee vastapäätä Charlestonin satamaa. Talo sijaitsi suhteellisen syrjäisellä metsäisellä alueella tien viimeisenä. Hänen aviomiehensä oli määrätietoinen henkilövahinkoasianajaja Robert Hurley.

KLO 8.35 LAUANTAINA 28. MAALISKUUTA

On ankea, harmaa päivä, kun katson ulos huoneeni ikkunasta Mason-Dixonin keskussairaalassa. Ei oikein sellaista kevätsäätä kuin olemme odottaneet. En ole viimeisen puolen vuoden kuluessa ollut hyvä kirjoittamaan päiväkirjaa, vaikka se on aina suonut minulle paljon lohtua. Olen valitettavasti ollut iltaisin väsynyt ja aamuisin kovin kiireinen valmistellessani poikia ja itseäni kouluun lähtöä varten, mutta nyt yritän parantaa tapani. Lohtu olisi nyt tarpeen. Olen sairaalassa ja säälin itseäni kauhean yön jälkeen. Kaikki alkoi ihan lupaavasti, kun minä ja Bob tapasimme Ginny ja Harold Lawlerin päivällisen merkeissä Sullivan’s Islandissa. Kaikki muut tilasivat kalaa, ja jälkeenpäin ajatellen toivon, että minäkin olisin ottanut sitä. Valitettavasti valitsin ankan, joka oli jätetty paistettaessa raa’anlaiseksi ja joka oli saastunut, luultavasti salmonellasta, kuten myöhemmin kuulin ensiavun lääkäriltä. Oloni alkoi tuntua oudolta jo ennen kuin sain syötyä pääruoan loppuun, ja se huononi kaiken aikaa. Sillä välin kun Bob oli viemässä lapsenvahtia kotiin, oksensin ensimmäisen kerran – ei miellyttävää! Sotkin itseni ja kylpyhuoneen. Onneksi pystyin siivoamaan sen ennen kuin Bob palasi. Hän oli myötätuntoinen mutta väsynyt kiireisen työpäivän jäljiltä ja meni pian nukkumaan. Koska oloni oli kauhea, linnoittauduin kylpyhuoneeseen ja annoin ylen vielä monta kertaa, sen jälkeenkin kun jo luulin, että sisälläni ei enää voi olla yhtään ruokaa. Kahdelta yöltä tajusin, että olen huonona ja kaiken aikaa huonommaksi tulen. Silloin herätin Bobin. Vilkaistuaan minua vain kerran hän tuumi, että minun on syytä mennä lääkäriin. Sairausvakuutuksemme ohjasi meidät Mason-Dixonin keskussairaalaan Charlestoniin. Onneksi saimme Bobin äidin tulemaan lasten seuraksi. Hän on monet kerrat ollut hengenpelastaja, niin myös tällä kertaa. Ensiavun lääkärit ja sairaanhoitajat olivat upeita. Tietysti minua hävetti, kun oksentaminen jatkui ja verinen ripuli alkoi. Minulle aloitettiin tiputus ja annettiin joitain lääkkeitä, jotka varmaan selitettiin minulle, mutta en muista. He myös suosittelivat, että jäisin sairaalaan. Tunsin olevani niin tokkurassa, että en vastustanut, vaikka olen aina pelännyt sairaaloita. Varmaan sain myös jotain rauhoittavaa, sillä en edes muista Bobin lähtöä enkä sitä kun minut siirrettiin ensiavusta vuodeosastolle. Muistan kuitenkin heränneeni muutaman tunnin kuluttua, kun joku, luultavasti hoitaja, astui pimeään huoneeseen ja sääti tiputusta tai lisäsi siihen jotain. Tuntui kuin näkisin unta, sillä tuo henkilö vaikutti vaaleine hiuksineen ja valkoisine vaatteineen haamulta. Yritin puhua mutta en pystynyt, en ainakaan älykkäästi. Kun heräsin aamulla, tuntui kuin olisin jäänyt kuorma-auton alle. Yritin nousta mennäkseni vessaan, mutta en pystynyt, en ainakaan alkuun, vaan jouduin kutsumaan apua. Siinä on yksi jutuista, joista en pidä sairaalassa: täällä ei hallitse itseään. Tullessaan potilaaksi joutuu luopumaan koko itsenäisyydestään.

Hoitaja joka auttoi minua sanoi, että lääkäri tulee pian. Kirjoitan tämän merkinnän loppuun sitten, kun pääsen kotiin, ja kerron siitä, kuinka tämä välikohtaus on saanut minut tajuamaan, miten itsestään selvänä pidän terveyttä. Minulla ei ole koskaan ennen ollut ruokamyrkytystä. Se on paljon pahempaa kuin olen kuvitellut. Se on totta puhuen hirveää! Muuta en voi sanoa.

KLO 13.20 SUNNUNTAINA 29. MAALISKUUTA

Olen selvästi jo laiminlyönyt päätökseni kirjoittaa tätä päiväkirjaa useammin. En kirjoittanut eilistä merkintää loppuun, sillä asiat eivät sujuneet suunnitelmieni mukaan. Pian sen jälkeen kun olin kirjoittanut tuon yllä olevan, luokseni tuli yksi sairaalan erikoistuvista lääkäreistä, tohtori Clair Webster, joka huomasi jotain mitä minä en ollut huomannut, nimittäin että minulla oli kuumetta. Sitä ei ollut paljon, mutta se merkitsi muutosta, sillä edellisenä iltana lämpöni oli ollut normaali. Vaikka en sitä tiennyt, koneet seurasivat lakkaamatta pulssiani, verenpainettani ja ruumiinlämpöäni, minkä vuoksi en ollut nähnyt yöllä ketään lukuun ottamatta henkilöä, joka sääti tiputusletkuani. Jopa tiputusta valvoo pieni tietokoneohjattu laite. Se inhimillisestä kosketuksesta nykyaikaisessa sairaalassa! Webster sanoi, että lämpöni oli alkanut nousta kuuden aikoihin aamulla ja että hän halusi nähdä, mihin se päätyisi, ennen kuin kotiuttaisi minut. Soitin Bobille ja kerroin viivytyksestä.

Kävi ilmi ettei kyse ollut pelkästä viivytyksestä, sillä lämpöni ei palautunut normaaliksi vaan nousi koko päivän ja illan aina 39,4:ään saakka, joten täällä sitä vielä ollaan. Ja muitakin komplikaatioita on tullut. Heti sen jälkeen kun Bob ja pojat olivat lähteneet vierailultaan eilen iltapäivällä (pojat eivät olisi saaneet tulla ikänsä vuoksi, mutta Bob salakuljetti heidät huoneeseen), oloni kävi hyvin kivuliaaksi, ja nyt ymmärrän, mitä ihmiset tarkoittavat kun sanovat että heillä särkee niveliä. Mikä vielä pahempaa, minulle on tullut hengitysvaikeuksia, ja ikään kuin siinä ei olisi tarpeeksi, huomasin eilen suihkussa käydessäni, että kainaloissani ja rintojeni alla on lievää ihottumaa, joka koostuu litteistä, punaisista, pikkuruisista pilkuista. Onneksi ne eivät kutia. Hoitaja sanoi että joitain pilkkuja on myös silmänvalkuaisissani. Nuo oireet toivat erikoistuvan lääkärin uudestaan paikalle. Hän sanoi olevansa kummastunut, sillä oireideni perusteella minulla voisi olla lavantauti, ja hän vaati, että tartuntatautien erikoislääkärin pitää käydä katsomassa minua. Niinpä erikoislääkäri tuli ja tutki minut. Onneksi hän sanoi, että tämä ei ole lavantautia ja perusteli sitä useilla tavoilla, joista yksi oli se, että salmonellakantani ei ole oikeanlainen. Hän oli kuitenkin huolestunut siitä, että sydämeni lyöntitiheys oli kohonnut sairaala-aikanani. Siksi hän kutsui paikalle sydäntautilääkärin, tohtori Christopher Hobartin, joka niin ikään tutki minut. Huoneeni oli kuin konferenssikeskus, kun lääkäreitä ravasi edestakaisin. Hobart käski heti ottaa rinnastani röntgenkuvan, sillä hän arveli, että minulla on jokin rasvaembolisaatio! Heti kun sain tilaisuuden, etsin netistä (Luojalle kiitos internetistä!) rasvaembolisaation ja sain tietää, että siinä veressä on rasvapalleroita. Tila on yleensä seurausta vaikeasta vammasta, kuten luunmurtumasta. Minulla ei tietenkään ole ollut muita vammoja kuin emotionaalisia, joten kardiologi arveli sen johtuvan pahanlaisesta nestehukasta. Mutta koska jo sain nestettä suoneen, hän sanoi että muuta hoitoa ei tarvita, varsinkin kun hengitykseni vaikuttaa normaalilta. Olin siitä iloinen, mutta täytyy sanoa, että tämä kaikki on saanut sairaalakammoni paisumaan uusiin mittoihin. Luin muutama kuukausi sitten Post and Courierista jotain sairaalainfektioista, ja tämä mitä minulla on tuntuu samanlaiselta ja hermostuttaa minua kovasti. Kun tulin sairaalaan perjantai-iltana, minua ei vaivannut mikään muu kuin ruokamyrkytys, mutta nyt minulla muka on rasvaembolisaatio. Soitin Bobille ja kerroin mitä tuumin ja että haluan kotiin tästä paikasta. Hän neuvoi minua olemaan kärsivällinen ja sanoi, että juttelemme asiasta sitten kun hän tulee katsomaan minua sen jälkeen, kun hänen äitinsä on tullut meille lastenvahdiksi. Kirjoitan tämän merkinnän loppuun kun olen jutellut Bobin kanssa. Muiden oireiden lisäksi minulla on keskittymisvaikeuksia.

KLO 9.30 MAANANTAINA 30. MAALISKUUTA

En taaskaan saanut kirjoitettua, kuten olin aikonut Bobin käynnin jälkeen. Tekosyyni oli tokkuraisuus. Parempaa kuvausta en sille keksi. Olin kirjoittanut eilen aivan merkintäni loppuun, että minulla on keskittymisvaikeuksia. Vaikeudet pahenivat. En edes muista kaikkea mitä puhuin Bobin kanssa hänen ollessaan täällä, joskin muistan, että myös hän hermostui kaikista yhtäkkiä tulleista oireistani ja vaati päästä keskustelemaan minua tutkineiden lääkäreiden kanssa. En tiedä, keskusteliko hän. Enkä muista paljon muuta mitä hän sanoi, vain sen että hän sanoi soittavansa vanhalle perhelääkärillemme, tohtori Curtis Fletcherille, ja pyytävänsä tämän mukaan hoitoon.

Muistan hämärästi kiihtyneeni Bobin lähdettyä, sillä pelkäsin että tilani vain huononee eikä parane. Sen takia tohtori Webster tuli taas ja määräsi minulle rauhoittavaa lääkettä, joka todellakin rauhoitti. Seuraavaksi muistan että heräsin keskellä yötä. Tällä kertaa joku teki vatsalleni jotain mikä tuntui neulanpistolta. Ehkä asialla oli sama henkilö, joka oli edellisenä yönä säätänyt tiputustani. En ole varma. Kun heräsin aamulla, mietin olinko nähnyt unta, kunnes löysin vatsastani lievästi aran paikan. Ruiskutetaanko sinne joitain rauhoittavia? Yritän muistaa kysyä. Kuume on vähän laskenut, joskin ruumiinlämpö on edelleen normaalin yläpuolella. Mikä vielä tärkeämpää, oloni ei ole enää yhtä tokkurainen, ja ibuprofeeni on lievittänyt kipua melkoisesti. Ehkä minut päästetään kotiin. Toivottavasti. Pelkoni ja vastenmielisyyteni sairaaloita kohtaan eivät ole kadonneet. Ne ovat pahentuneet.

KLO 10.35

Kirjoitan taas! Olen poissa tolaltani. En pääse kotiin. Tohtori Chris Hobart kävi juuri kertomassa huonon uutisen. Hän sanoi määränneensä minulle eilen albumiinikokeen, joka osoitti että albumiini on ok mutta että veren jokin toinen proteiini on kauheasti koholla! Hän sanoi että minulle on tulossa monoklonaalinen gammapatia, mikä hitto se lieneekin. En ole vielä katsonut sitä netistä. Minua inhottaa kun lääkärit puhuvat kuin eivät haluaisi potilaan ymmärtävän. Tiedän että tämä kuulostaa vainoharhaiselta, mutta luulen että lääkärit tekevät sen tahallaan. Hobartin kunniaksi on sanottava, että hän sanoi ettei kohonnut proteiinitaso luultavasti ole haitaksi, mutta hän halusi, että minut tutkii myös verispesialisti. Se taas merkitsee etten pääse kotiin.

KLO 15.15

Verispesialisti lähti äsken ja lupasi palata aamulla. Jos hänen käyntinsä oli määrä rauhoittaa minua, se ei tepsinyt. Pahimmat sairaaloihin liittyvät pelkoni ovat toteutumassa vauhdilla. Tämä uusi tohtori on verisyöpälääkäri! Onkologi! Pelkään nyt hirveästi, että minulle on tullut jonkinlainen leukemia. Lääkärin nimi on Siri Erikson, joka kuulosta skandinaaviselta, ja siltä hän myös näyttää. Voin sanoa vain että haluan kotiin! Valitettavasti minulla on edelleen korkea kuume, ja Erikson sanoi, että minun on parasta pysyä sairaalassa vielä muutama päivä, jotta he voivat koettaa selvittää, miksi ruumiinlämpö on noussut, tai ainakin antaa sen laskea normaaliksi.

Mutta olen todella levoton. Tämä kaikki on lujittanut uskoani, että sairaalat eivät ole turvallisia paikkoja, ellei ole todellista tarvetta mennä niihin, kuten minulla kai perjantai-iltana oli. Näyttää siltä että mitä kauemmin olen täällä, sitä enemmän minulle tulee vaivoja. Puhun tästä kaikesta Bobille, kun hän tulee katsomaan minua töiden jälkeen. Hyvä puoli on, että ruoansulatukseni on palautumassa normaaliksi. Olen alkanut saada tavallista ruokaa, ja kestän sitä hyvin. Haluan vain päästä pois täältä kotiin Bobin ja poikien luo.

KLO 16.45

Bob arvelee tulevansa kuuden aikoihin. Odotellessani soitin vanhalle perhelääkärillemme tohtori Fletcherille, koska Bob oli unohtanut asian sen jälkeen kun oli luvannut soittaa. Muistin käyneeni lääkärintarkastuksessa pari kuukautta sitten, kun leikittelimme Bobin kanssa ajatuksella henkivakuutuksen ottamisesta. Tarkastukseen sisältyi joitain perusverikokeita, ja mietin, oliko silloin tutkittu myös veren proteiineja. Minulle sanottiin vain, että kaikki oli normaalia. Kun Fletcher soitti minulle takaisin ja ilmaisi pahoittelunsa ruokamyrkytyksestäni, hän kertoi että hänen otattamiinsa verikokeisiin oli kuulunut myös proteiiniseula. Hän vahvisti että tulokset olivat olleet normaaleja. Kun kerroin, että minulla saattaa nyt olla proteiiniongelma, hän yllättyi, joskin hän sanoi, että sellainen ongelma voi tulla koska vain, tosin yleensä paljon minua vanhemmille ihmisille. Hän neuvoi toistamaan kokeen, jolloin kerroin, että se on jo määrätty. Mutta hän sanoi ettei voi osallistua sairaalahoitooni. Hänellä ei kuulemma ole hoito-oikeutta Mason-Dixonissa, mutta jos kuka tahansa minua hoitavista lääkäreistä haluaisi ottaa yhteyttä häneen, hän keskustelisi heidän kanssaan mielellään. Kiitin häntä ja sanoin, että ehdotan sitä heille. On sanomattakin selvää, että olen pettynyt tähän touhuun, ja olen päättänyt, että lähden sairaalasta huomenna, jos se vain sopii Bobille.

KLO 19.05

Bob lähti juuri. Olen valitettavasti hermostuttanut hänet todella pahasti. Kun olin kertonut mitä olin kuullut Fletcheriltä, sen että vereni proteiinit olivat pari kuukautta sitten olleet normaaleja, hän halusi ottaa minut ulos sairaalasta heti. Outoa kyllä, hänen tunnevaltainen reaktionsa sai minut epäröimään, varsinkin kun minulle on sanottu, että lähtisin vastoin lääkäreiden suositusta. Vihdoin sain Bobin uskomaan, että meidän pitäisi odottaa ainakin siihen saakka, kunnes tapaan taas tohtori Eriksonin. Veriongelmat ovat sentään hänen erikoisalaansa, ja haluan varmistua siitä, että minulla ei ole jotain vakavaa, kuten syöpä.

Kun nyt makaan täällä tämän paikan armoilla ja kuuntelen käytävästä kantautuvia ääniä, mietin, olisiko minun pitänyt antaa Bobin viedä minut pois riippumatta siitä, millaisia papereita joutuisin allekirjoittamaan. Kaiken lisäksi olen saattanut juuri huomata uuden oireen: vatsani tuntuu hieman aralta. Tai niin ainakin luulen, kun painan sitä syvälle. Mutta ehkä sellaiselta tuntuu aina. En oikeastaan tiedä. Ehkä olen vain melodramaattinen ja hiukan vainoharhainen. Aion pyytää nukahtamislääkkeen ja yritän unohtaa missä olen.

KLO 9.50 MAANANTAINA 31. MAALISKUUTA

Lopetin juuri puhelun Bobin kanssa. Pelkään että olen aiheuttanut hirveän härdellin. Kerroin että tohtori Erikson kävi ja ilmoitti, että vereni epänormaali proteiinitaso eli gammapatia on todellinen ja että taso on jopa hieman korkeampi kuin edellisessä kokeessa. Kun hän näki, kuinka järkytyin, hän yritti peruutella ja rauhoittaa minua. Mutta rauhoittelut kaikuivat kuuroille korville. Olinhan sentään lukenut netistä veren epänormaaleista proteiinitasoista. Heti Eriksonin lähdettyä soitin Bobille, purskahdin itkuun ja kerroin mitä oli tapahtunut. Hän käski minun alkaa pakata tavaroitani, sillä hän tulisi hakemaan minut. Eikä siinä kaikki: hän sanoi aikovansa haastaa oikeuteen Middleton Healthcaren, yhtiön, joka omistaa Mason-Dixonin keskussairaalan ja 31 muuta sairaalaa. Kun kysyin syytä siihen, Bob kertoi tehneensä kokonaisen ”yövuoron” ja käyttäneensä sisäpiirin yhteyksiään (hän todellakin maksaa alueen sairaaloissa toimiville tiedonantajille, jotta kuulisi vaikeista tapauksista ja voisi ottaa suoraan yhteyttä potilaisiin). Hän sanoi saaneensa Middleton Healthcaresta selville jotain häkellyttävää, mitä hänen täytyy tutkia lisää. Hän selittäisi kotona. Sitä ennen hän haluaa minut pois Mason-Dixonin keskussairaalasta pronto (hänen sanansa). Hän sanoi, että sairaalainfektiot ovat Middleton Healthcaren sairaaloissa tilastojen mukaan erinomaisesti kurissa, mutta kun tarkastellaan uusia, odottamattomia veren epänormaaleja proteiinitasoja, kuten minulla, lukemat ovat tolkuttoman korkeita. Hän uskoo törmänneensä ryhmäkanteen arvoiseen juttuun, joka vielä kruunaa hänen uransa. Hän sanoi vaistoavansa, että Middleton puuhailee jotain outoa, siis koko yrityksen tasolla, ja hän aikoo ottaa siitä selvää ja tehdä asialle jotain. Juttelimme aika kauan, mutta enimmäkseen vain Bob puhui. Täytyy myöntää että aloin tuntea itseni yhä enemmän petetyksi. Hänen kiinnostuksensa oli siirtynyt minun ongelmastani ja mielialastani oikeusjuttuun, jolla pitäisi olla yleistä merkitystä.

Vakuutin olevani valmis sitten kun Bob saapuisi sairaalaan. Kun olimme lopettaneet puhelun, katselin ulos ikkunasta ja tunsin itseni erityisen yksinäiseksi. Pelkäsin myös että Bobin mielentila aiheuttaisi meille vaikeuksia pitkällä aikavälillä. Meidän on pakko käyttää Maxon-Dixonia, sillä se on sairausvakuutusverkkomme ainoa aluesairaala. Vaikeutena on, että kun Bob innostuu jostain tällaisesta, mihin liittyy suuri oikeusjuttu, hän on kuin koira luun kimpussa. En osaa kuvitellakaan, miksi Middleton Healthcaren sairaaloissa esiintyisi epänormaaleja veren proteiinitasoja enemmän kuin muissa. Siinä ei ole järkeä. Luuleeko Bob, että Middleton piristää niin toimintaansa? En voi uskoa, että se on totta! Mutta hänen aggressiivinen suhtautumisensa sairaalaan tuntuu minusta pahalta, varsinkin koska lääkärit ja sairaanhoitajat todella auttoivat minua kun tarvitsin heitä perjantai-iltana. Entä jos pojat tarvitsevat lähitulevaisuudessa sairaalahoitoa? Voisiko Bob vaarantaa sen? Tiedän vain, ja tiedän sen paremmin kuin kukaan, että kun Bob sanoo haastavansa jonkun oikeuteen, hän myös haastaa. Voin kai toivoa, että kun pääsen kotiin, saan hänet rauhoittumaan ja voimme palata normaaliin elämään.

Ensimmäinen kirja

KLO 6.30 MAANANTAINA 6. HUHTIKUUTA

Kevät on Etelä-Carolinan Charlestonissa upea juttu, ja huhtikuun alkupuolella se on jo hyvässä alussa. Värien ja tuoksujen huuman saavat aikaan atsaleat, kameliat, hyasintit, varhain kukkivat magnoliat ja onnenpensaat. Ja kun aurinko oli tänä nimenomaisena päivänä nousemaisillaan, tuntui että päivästä on tulossa loistelias melkein kaikille tässä kauniissa, historiallisessa kaupungissa. Toisin sanoen kaikille paitsi Carl Vandermeerille, nuorelle, lupaavalle asianajajalle, joka oli kasvanut läheisessä West Ashleyssa.

Useimpina aamuina vuodenajasta riippumatta, mutta erityisesti keväällä, Carl kuului siihen melkoiseen hölkkääjäjoukkoon, joka juoksi pitkin Charlestoninniemen kärjessä sijaitsevaa Batterya. Battery reunusti Charlestonin laajaa satamaa Cooper- ja Ashleyjoen yhtymäkohdassa. Katua reunustivat restauroidut 1800-luvun mahtitalot ja puisto, ja se oli yksi kaupungin viehättävimmistä ja suosituimmista paikoista.

Kuten useimmat muut juoksijat, myös Carl asui lähistöllä sijaitsevalla viehättävällä asuinalueella, josta asukkaat käyttivät nimeä SOB lyhenteenä sanoista ”South of Broad”, Broadin eteläpuoli. Broad Street oli valtakatu, joka ulottui itä–länsisuuntaisena Charlestoninniemen poikki noiden kahden joen välissä.

Syy siihen miksi Carl ei hölkännyt tänä aamuna oli sama kuin koko viime kuukauden. Edellisen koripallokauden viimeisessä ottelussa häneltä oli katkennut oikeanpuoleisen polven eturistiside. Hän ja puolenkymmentä muuta urheilullista asianajajaa olivat perustaneet puulaakijoukkueen ja alkaneet pelata kaupungin sarjassa.

Carl oli urheillut kaiken aikaa lukiossa ja Duken yliopistossa, missä hän oli pelannut ykkösdivisioonassa haavipalloa ja saanut jonkin verran nimeäkin. Hän oli ottanut asiakseen pysyä kunnossa myös opiskellessaan oikeustieteellisessä tiedekunnassa, joten hän oli luullut olevansa immuuni loukkaantumisille, varsinkin koska hän oli vasta 29-vuotias. Hän ei ollut koko urheilu-urallaan kokenut muita kolauksia kuin pari nilkan nyrjähdystä.

Niinpä polvivamma oli ollut ikävä yllätys. Yhtenä hetkenä hän oli täysin kunnossa, oli pelannut pelin koko ensimmäisen puolikkaan ja heittänyt 18 pistettä. Hän piti palloa hallussaan, harhautti häntä vartioivaa pelaajaa vasemmalle ja livahti oikeaan suunnatakseen korille. Hän ei koskaan päässyt sinne. Seuraavaksi hän tajusi retkottavansa lattialla epävarmana siitä, mitä oli tapahtunut. Hän nousi nolona seisomaan. Oikeanpuoleisessa polvessa tuntui jotain, mutta ei kovaa kipua. Parin askelen jälkeen hän kaatui uudestaan. Silloin hän tiesi, että jotain vakavaa oli tapahtunut.

Käynti ortopedian kirurgin tohtori Gordon Weaverin vastaanotolla vahvisti, että Carlilta oli revennyt polven eturistiside. Jopa Carl itse, joka oli omasta halustaan lähes tietämätön lääketieteestä, näki sen magneettikuvasta. Huono uutinen oli, että polvi täytyisi leikata, mikäli hän aikoi jatkossa urheilla millään lailla. Weaverin mukaan parhaassa leikkausvaihtoehdossa osa Carlin oman polvilumpion jänteestä ohjattaisiin kulkemaan nivelen kautta. Ainoa hyvä uutinen oli, että Carlin sairausvakuutus korvaisi koko hoidon kuntoutusta myöten. Hänen pomonsa asianajotoimistossa eivät olleet innostuneita tulevasta sairauslomasta, mutta ei poissaolo töistä Carlia vaivannut. Sen sijaan häntä vaivasi erityisen voimakas vastahakoisuus kaikkea sellaista kohtaan, mihin liittyi lääkkeitä ja neuloja. Hänen tiedettiin pyörtyneen pelkästä verinäytteen ottamisesta, eikä hän pitänyt edes puhdistusspriin lemusta kaiken siihen liittyvän vuoksi. Hän ei ollut koskaan ollut sairaalassa, mutta oli käynyt katsomassa sinne joutuneita ystäviään, ja kokemus oli saanut hänet suunniltaan. Siksi meno tänä aamuna sairaalaan leikattavaksi olisi lievästi sanottuna vaikeaa.

Carlin nolossa ja salaisessa sairaalakammossa oli hassua se, että Lynn Peirce, jonka kanssa hän oli seurustellut vakituisesti kaksi vuotta, opiskeli neljättä vuottaan lääkäriksi. Lynn aiheutti Carlille usein huimausta kertomuksilla päivittäisistä kokemuksistaan Mason-Dixonin keskussairaalassa, jossa Carl oli parin tunnin kuluttua määrä leikata. Juuri Lynn oli suositellut tohtori Weaveria ja oli selittänyt piinallisen tarkasti, millä lailla Carlin polvi korjattaisiin.

Lynn oli myös vaatinut Carlia pyytämään, että Weaver leikkaisi tämän ensimmäisenä tapauksenaan maanantaiaamuna. Syyksi Lynn selitti, että silloin kaikki olivat virkeitä ja tehokkaita, minkä vuoksi virheiden ja aikatauluongelmien mahdollisuus oli pienempi. Carl tiesi, että Lynn tarkoitti puheillaan hyvää, mutta tämän huomautukset vain hermostuttivat häntä entisestään.

Lynn oli tarjoutunut nukkumaan myös edellisen yön Carlin luona varmistaakseen, että Carl noudattaisi leikkausta edeltäviä ohjeita ja hankkiutuisi sairaalaan ajoissa, mutta Carl oli torjunut ehdotuksen. Hän pelkäsi, että Lynn päätyisi sanomaan viattomasti jotain, mikä huolestuttaisi häntä entistä enemmän. Sitä hän ei kuitenkaan sanonut ääneen. Hän sanoi nukkuvansa paremmin yksin ja vakuutti, että hän noudattaisi ohjeita pilkulleen. Lynn suostui jalomielisesti ja lupasi tulla katsomaan Carlia tämän päästyä leikkauksen jälkeen heräämöstä osastolle.

Carl ei ollut koskaan maininnut sairaalakammoaan Lynnille pelätessään, että tämä vähintäänkin nauraisi hänelle. Hän ei myöskään kertonut, kuinka paljon tuleva leikkaus ahdisti. Jotkin asiat oli syytä jättää mainitsematta oman egon varjelemiseksi.

Hän antoi herätyskellon soida jonkin aikaa pelätessään nukahtavansa uudestaan. Hän oli nukkunut huonosti, ja illalla oli ollut vaikea saada unta. Tohtori Weaverin sairaanhoitajan antamissa ohjeissa kiellettiin nauttimasta keskiyön jälkeen suun kautta muuta kuin vettä ja kehotettiin käymään herättyä perusteellisessa kuumassa suihkussa, peseytymään mikrobeja tuhoavalla saippualla ja keskittymään erityisesti oikeaan jalkaan. Hänen oli määrä saapua sairaalaan viimeistään seitsemältä, mikä merkitsi kiirettä, sillä kello oli jo puoli seitsemän. Carl halusi kiirettä, sillä hän arveli ettei hänelle niin jäisi aikaa ajatella, mutta tässä hän nyt oli, vielä sängyssä mutta jo levoton.

Hänen nokkela kahdeksanvuotias burmankissansa Pep tuntui vaistoavan hänen ahdinkonsa, sillä se heräsi sängyn jalkopäässä ja tuli hieromaan kosteaa nenäänsä hänen sänkiseen leukaansa.

”Kiitos, tyttö”, Carl sanoi, viskasi peiton syrjään ja paineli kylpyhuoneeseen. Pep seurasi tavalliseen tapaan kannoilla. Carl oli pelastanut kissan viimeisen opiskeluvuotensa lopussa Dukessa, kun eräs hänen kurssitoverinsa aikoi valmistuttuaan viedä sen kissatarhaan toivoen, että joku ottaisi sen huostaansa. Carl ei hyväksynyt suunnitelmaa, sillä se saattaisi merkitä kuolemantuomiota. Hän vei kissan kotiin kesäksi, ihastui siihen toivottomasti ja otti sen lopulta mukaansa oikeustieteelliseen. Frank Giordano oli luvannut hoitaa Pepiä, käydä Carlin asunnossa ja varmistaa, että kissalla olisi tarpeeksi ruokaa ja vettä, kunnes Carl tulisi kotiin kolmen päivän kuluttua. Frank oli läheinen ystävä ja niin ikään koripalloa pelaava lakimies, joka saapuisi kohta ja veisi Carlin autolla sairaalaan. Kaikki oli järjestyksessä, tai niin Carl ainakin luuli.

Samaan aikaan kun Carl Vandermeer astui varovasti kuumaan suihkuun, tohtori Sandra Wykoff hyppäsi BMW X3 -autostaan. Hänellä ei ollut kiire siksi, että hän olisi myöhässä, vaan koska hän piti kovasti työstään. Toisin kuin Carl hän rakasti lääketiedettä niin paljon, ettei ollut pitänyt kertaakaan varsinaista lomaa niinä kolmena vuotena, jotka hän oli työskennellyt Mason-Dixonin keskussairaalassa. Hän oli lautakunnan hyväksymä anestesialääkäri, joka oli opiskellut kaupungin vastakkaisella puolella Mason-Dixonia vanhemmassa Etelä-Carolinan lääketieteellisessä yliopistossa. Hän oli 35-vuotias työnarkomaani ja myös hiljattain eronnut lyhyestä avioliitosta erään kirurgin kanssa.

Hänellä oli oma ruutu pysäköintitalon ensimmäisessä kerroksessa. Poistuessaan sieltä hän vältti hissiä ja meni portaisiin. Matkaa oli vain yksi kerrosväli, ja liikunta miellytti. Vähän vuosituhannen vaihteen jälkeen rakennetun sairaalan viimeistä huutoa olevat leikkaussalit sijaitsivat toisessa kerroksessa. Leikkausosaston taukohuoneessa Sandra kohotti katseensa monitoriin, jolla näkyi leikkausosaston valkotaulu. Häntä odotti sali 12:ssa neljä tapausta, joista ensimmäisessä Gordon Weaver korjaisi polven eturistisiteen kudossiirteellä potilaan ollessa yleisanestesiassa. Sandra piti Gordon Weaverista. Kuten useimmat ortopedit, tämä oli seurallinen kaveri, joka nautti työstään. Mikä Sandran kannalta tärkeintä, Weaver ei vitkastellut eikä epäröinyt sanoa ääneen, jos verenhukkaa tuli odotettua enemmän. Sandralle sellainen kommunikointi oli tärkeää, mutta kaikki kirurgit eivät olleet yhtä yhteistyökykyisiä. Kaikkien anestesialääkäreiden tavoin hän tiesi, että juuri hän oli vastuussa potilaan hyvinvoinnista leikkauksen aikana, ei kirurgi. Siksi hän arvosti sitä, että hänelle ilmoitettiin, jos leikkauksen aikana tapahtui jotain epätavallista.

Sandra näppäili tabletilleen potilaan nimen Carl Vandermeer, tämän potilasnumeron ja sitten oman PIN-koodinsa päästäkseen potilaalle avattuun sähköiseen sairauskertomukseen. Hän halusi vilkaista potilaan taustaa. Hetken kuluttua hän tiesi, millaisen potilaan kanssa oli tekemisissä: terveen 29-vuotiaan, jolla ei ollut lääkeallergioita ja jota ei ollut aikaisemmin nukutettu. Itse asiassa potilas ei ollut koskaan ennen ollut sairaalassa mistään syystä. Leikkaus olisi helppo ja suoraviivainen.

Vaihdettuaan leikkaussaliasuun Sandra asteli osastolle ja ohitti tiskin, jonka takana istui poikkeuksellisen pätevä osastonhoitaja Geraldine Montgomery. Hän ohitti heräämön oven, joka oli käytävän oikealla puolella. Vasemmalla oli alue, jolla potilaita pidettiin ennen leikkausta. Kummassakin huoneessa vallitsi kuumeinen hyörinä. Liuta sairaanhoitajia ja apulaisia valmisteli paikkoja ennen pian käynnistyvää maanantain tiukkaa leikkausohjelmaa.

Sandra oli yleisesti ottaen ystävällinen, joskin hieman pidättyvä, ja hän tervehti jokaista jonka katseen hän kohtasi, mutta ei seisahtunut rupattelemaan eikä edes hidastanut käyntiään. Hän oli menossa suorittamaan tavanomaista varhaisaamun tehtäväänsä. Hän halusi tarkistaa anestesiakoneen, jota hän tänään käyttäisi, kuten jokaisen anestesialääkärin ja -hoitajan kuului tehdä. Ero oli siinä, että Sandra oli tunnontarkempi kuin useimmat ja tuskin malttoi odottaa päästäkseen aloittamaan työt.

Hän rakasti uudempaa anestesiakonetta, joka oli pääosin tietokonekäyttöinen. Totta puhuen juuri tietokoneiden kasvava rooli anestesiassa oli alkuaan houkutellut hänet tälle erikoisalalle. Isänsä tyttärenä Sandraa myös kiehtoi kaikki koneisiin liittyvä. Hänen isänsä Steven Wykoff oli autoinsinööri, jonka BMW oli vuonna 1993 houkutellut Detroitista Etelä-Carolinan Spartanburgiin. Se tosiasia, että tietokoneet olisivat yhä enemmän mukana terveydenhoidossa, oli syy siihen, että Sandra oli hakeutunut opiskelemaan lääketiedettä. Kolmantena vuonna kirurgisen harjoittelujakson aikana hänet oli tutustutettu anestesiaan, ja se oli lumonnut hänet alusta saakka. Tuo erikoisala oli täydellinen sekoitus fysiologiaa, farmakologiaa, tietokoneita ja mekaanisia laitteita, mikä sopi Sandralle mainiosti.

Astuessaan leikkaussali 12:een Sandra tervehti saliin määrättyä kiertävää hoitajaa Claire Beauregardia, joka jo valmisteli täyttä päätä leikkausta. Keskustelua ei kuitenkaan syntynyt. Sandra asteli luotetun konekumppaninsa luo, jonka seurassa hän viettäisi suurimman osan päivästä. Koneesta törrötti erivärisiä kaasusylintereitä, useita monitoreja, mittareita, osoittimia ja venttiilejä. Kone oli, kuten kaikki laitteet tässä suhteellisen uudessa sairaalassa, uusinta tekniikkaa edustava tietokoneohjattu malli. Se oli kaikkiaan sadasta koneesta numero 37. Numero näkyi koneen kylkeen liimatussa tarrassa, johon oli merkitty myös koneen huoltohistoria.

Sandran kan...