Kansi

Nimiö

Pajtim Statovci

Tiranan sydän

Kustannusosakeyhtiö Otava

Tekijänoikeudet

Kiitos:

Alfred Kordelinin säätiö

Jenny ja Antti Wihurin rahasto

Otavan Kirjasäätiö

Suomen Kulttuurirahaston Uudenmaan rahasto

WSOY:n kirjallisuussäätiö

Copyright © Pajtim Statovci ja Kustannusosakeyhtiö Otava

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2016 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

ISBN 978-951-1-30578-1

Versio 2.0

Kustannusosakeyhtiö Otava 2019

Jumalan kylkiluu

Rooma 1998

Kun mietin omaa kuolemaani, sen tapahtumahetki on aina samanlainen. Minulla on ylläni yksivärinen nappipaita ja samasta ohuesta kankaasta valmistetut housut, jotka on helppo pukea päälle, ja kuoleminen käy kevyesti kuin kävelisi loivaa alamäkeä. On aikainen aamu ja olen onnellinen, tunnen samaa mielihyvää ja tyyneyttä kuin suosikkiateriani ensimmäisistä suupaloista. Tietyt ihmiset ovat ympärilläni, en tunne heitä vielä mutta jonakin päivänä tunnen, ja olen tietyssä paikassa, makaan sairaalan sängyssä omassa huoneessa, kukaan ei tee vieressäni kuolemaa, ulkona päivä nousee hitaasti jaloilleen kuin kotonaan kaatunut vanhus, tietyt sanat kuuluvat rakkaimpieni suusta, tietty kosketus kädessäni ja suukko poskellani tuntuvat kodilta, jonka olen rakentanut ympärilleni kuin pyhätön.

Sitten elimeni antavat yksi kerrallaan periksi ja ruumiin­toimintoni lakkaavat: aivoni eivät lähetä enää käskyjä, vereni virtaus keskeytyy ja sydämeni pysähtyy, armottomasti ja vääjäämättä, eikä minua ole enää, ruumiini paikalle jää vain ihokudosta ja kudoksen alle nesteitä ja luuta ja tarkoituksettomia elimiä, ja vaatteet jotka olen päälleni pukenut, kankaat jotka eivät enää liiku elintoimintojeni tahdissa.

Olen 22-vuotias mies, joka toisinaan käyttäytyy kuten mielikuvani miehestä, nimeni on Anton tai Adam tai Gideon, mikä minäkin hetkenä miellyttää korvaani, olen ranskalainen tai saksalainen tai kreikkalainen mutten koskaan ­albaani, ja kävelen määrätyllä tavalla niin kuin isäni on esimerkillään opettanut minut kävelemään, tasajaloin ja leveästi askeltaen, rintakehäni ja hartioideni asennosta tietoisena ja leukojani kiristäen kuin varmistaakseni ettei kukaan astu reviirilleni, ja silloin nainen minussa palaa koko päivän roviolla – kun kahvilassa tai ravintolassa istuessani tarjoilija tuo minulle laskun eikä ihmettele miksi aterioin yksin, nainen palaa, ja kun keksin vikoja annoksestani ja palautan sen keittiöön, tai kun menen asioimaan mihin tahansa liikkeeseen ja myyjättäret tulevat luokseni, nainen sisälläni syttyy jälleen tuleen ja asettuu osaksi jatkumoa joka on syntynyt silloin kun meille kerrottiin, miten nainen syntyi miehen kylkiluusta, ei mieheksi vaan miehen rinnalle, tämän vasemmalle puolelle.

Toisinaan olen 22-vuotias nainen, joka käyttäytyy kuin minua miellyttävä nainen, Amina tai Anastasia, nimellä ei ole merkitystä, ja liikun sillä tavalla kuin olen äitini nähnyt liikkuvan, en kävellessäni kosketa kantapäilläni maata enkä sano miehille vastaan, olen voidellut kasvoni meikkivoiteella, sitten puuteroinut ne, siirtynyt silmieni reunoihin, rajaus- ja kulmakyniin, luomi- ja ripsiväreihin, upottanut silmiini siniset piilolinssit saadakseni uudestisyntyä, ja silloin mies sisälläni ei suinkaan pala roviolla vaan tulee mukaani kiertämään kaupunkia – kun menen samaan ravintolaan ja tilaan saman annoksen, josta teen saman valituksen, tarjoilija ei vie annosta takaisin keittiöön vaan ilmoittaa lihan kypsyysasteen olevan juuri sellainen kuin kuuluu, ja kun hän tuo minulle laskun, hän seuraa minua kuin alaikäistä, miten tongin lompakkoa olkalaukustani ja kaivan hänen pyytämänsä summan, ja katoaa sitten keittiöön ohittavasti kiitettyään. Mies sisälläni haluaa mennä hänen peräänsä, mutta kun katson asuani, mustaa kesämekkoani ja tummanruskeita avokkaitani, katson ettei sellainen sovikaan naiselle, ja niin lähden ulos ravintolasta, ulos kaduille missä italialaiset miehet huutavat tai viheltelevät perääni, ja ajoittain he saavat sisälläni olevan miehen kiroilemaan heille matalalla äänellä, jolloin he hiljenevät ja nostavat kätensä ilmaan kuin olisivat vastakkain varteenotettavan haastajan kanssa.

Olen mies joka ei voi olla nainen mutta joka halutessaan voi näyttää naiselta, se on paras ominaisuuteni, naamioleikki jonka voin aloittaa ja lopettaa silloin kun minulle parhaiten sopii. Joskus leikki alkaa niin, että puen ylleni sukupuolettoman asun, kuin hahmottoman viitan, ja lähden ulos, ja sitten ihmiset alkavat olettaa, heitä häiritsee ettei heillä ole asiasta selvyyttä, julkisissa kulkuneuvoissa, ravintoloissa, kahviloissa, kuin puutikku kynnen alla he kysyvät joko toisiltaan tai minulta suoraan: Oletko mies vai nainen? Joskus vastaan mies ja joskus nainen, joskus jätän vastaamatta, joskus kysyn mitä mieltä he itse ovat, ja he vastaavat mielellään kuin tämä olisi leikkiä heillekin, he rakentavat minut niin kovin kernaasti, ja kun olen antanut vastauksen, maailmassa on jälleen järjestys. Voin valita mikä olen, voin valita sukupuoleni, voin valita kansallisuuteni ja nimeni ja syntymäkaupunkini yksinkertaisesti avaamalla suuni. Kenenkään ei ole pakko olla se ihminen joksi on syntynyt, vaan itsensä voi koota kuin palapelin.

Silloin täytyy valmistautua enää siihen, että koska elää niin lukemattomia elämiä, joutuu peittelemään kertomiaan valheita aina uusilla valheilla, ettei joutuisi kohtamaan kiinnijäämisen aiheuttamaa myrskyä. Luulen, että vanhempani vanhenivat niin ennenaikaisesti ja kuolivat niin nuorina valheidensa takia. He suojelivat kasvojaan kuin äiti vastasyntynyttään ja varoivat epäedulliseen valoon joutumista lähes sotataktikon elkein – ei ollut olemassa valhetta, tarinaa, jota he eivät olisi itsestään kertoneet, jotta tärkein säilyisi, jotta kulissit pysyisivät pystyssä, jotta heidän arvokkuutensa ja kunniansa säilyisi koskemattomana hautaan asti. Koko lapsuuteni ajan vihasin heissä sitä, vihasin niin kuin palaneen ihon kirvelyä tai lamauttavan pelon tunnetta, ja vannoin ettei minusta koskaan tulisi samanlaista, en välittäisi mitä muut ihmiset minusta ajattelevat enkä kutsuisi naapureita kylään jotta voisin ruokkia heidät, vaikka minulla ei olisi ruokaa edes itselleni. En olisi albaani, en millään mittarilla, vaan joku muu, kuka tahansa muu.

Heikoimmilla hetkilläni tunnen murtavaa surua, koska tiedän, etten ole kenellekään mitään enkä kukaan, ja se tietysti tuntuu siltä kuin kuolisi. Jos kuolema olisi tunne, se olisi tätä: näkymättömyyttä, elämistä huonosti istuvissa vaatteissa, jalka kiristävässä kengässä.

Joskus iltaisin ojennan kädet eteeni tai laitan ne ristiin ja rukoilen, sillä kaikki Roomassa rukoilevat ja pyytävät vaikeisiin asioihin ratkaisua jumalalta, sellainen tarttuu niin helposti, ja toivon herääväni seuraavana aamuna toiseen elämään, vaikka en usko jumalaan. Sen sijaan uskon siihen, että ihmisen halu näyttää tietynlaiselta ja olla tietynlainen vaikuttaa niin hartioiden levey­teen, kehon karvoitukseen ja jalkojen kokoon kuin ammatinvalintaan ja lahjakkuuteen. Muun voi aina opetella, uuden kävelytyylin ja kehonkielen esimerkiksi, voi harjoitella korkeammalta puhumista ja eri tavalla pukeutumista, valehteluakin niin ettei sitä edes sovi valehteluksi kutsua, pikemminkin olemassaolon tavaksi. Siksi on parasta keskittyä asioiden haluamiseen, eikä koskaan siihen mitä siitä voi seurata.

Mutta vaikka olen esittänyt kaikki ne rukoukset ja käynyt lukuisia kertoja kaupungin kirkoissa, tyrmistyttävän kauniissa, ihmisiä nieleskelevässä Pietarinkirkossakin, jonka sisäpuoli näyttää räjähtäneen eläinlauman sisälmyksiltä ja luilta joiden ylle on suihkuteltu lehtikultaa ja roiskittu maalia, vaikka olen uskonut jumalan käsivarsille anteeksiantamattomimman asian jonka ihminen voi tehdä, jumala ei ole koskaan vastannut rukouksiini, hän ei ole koskaan vastannut ihmisen pyyntöön mutta on aina halunnut kaiken mikä tällä on antaa, lihan ja luut ja kaiken tilan mielestä.

Kun saavuin Italiaan, olin varma, että täällä aloittaisin työn jossa viihdyn, löytäisin puolison joka rakastaa minua, perustaisin perheen jonka vuoksi antaisin henkeni. Olin varma, että joku löytäisi minut ja huomaisi kaiken sen potentiaalin, joka minulla on maailmalle antaa. Odotin ja odotin, vuoden, toisen ja kolmannen, että näitä asioita alkaisi tapahtua, että joku näkisi erityisyyteni, mutta viranomaiset ja sosiaalityöntekijät eivät piitanneet suunnitelmistani ja toiveistani, unelmalleni psykologian opinnoista Rooman yliopistossa he nauroivat, vaikka sanoin heille lukeneeni alan perusteokset moneen kertaan. Pitäisikö sinun kouluttautua ammattiin, he sanoivat, sinullahan ei ole peruskoulututkintoa, sellainen ikäisilläsi täällä jo on, osalla yliopistotutkintokin, he perustelivat ja lähettivät minut kotiin pohtimaan rajallisia vaihtoehtojani: uraa rakennus- tai asiakaspalvelualalla, elämää joka ei olisi mainittavasti parempi kuin se jonka jätin taakseni.

Ajan myötä huomasin, etten enää tunne itseäni erityiseksi, ja minusta tuntuu, että se on pahinta mitä ihmiselle voi tapahtua, sillä se jos mikä tekee intohimottomaksi, se jos mikä saa uskomaan jumalaan – sitä ripustautuu siihen oksaan johon pystyy, ja tyytyy kohtaloonsa, ja sen jälkeen näkeekin valon; sen, miten harvoin oikeuksien ja mahdollisuuksien puute johtaa taisteluun niiden puolesta.

Jokainen päiväni tässä kaupungissa, näissä elämissä, on tarkoitukseton ja yhdentekevä, ja kaikki ne vuodet, jotka olen käyttänyt uusien asioiden ja kielten opetteluun, voi siitä syystä valuttaa alas viemäristä. Ja naurettavinta on se, että koko lapsuuteni ja nuoruuteni ajan pidin itseäni kauniina, lahjakkaana ja älykkäänä – yhdistelmänä ominaisuuksia, joilla ei voi kuin onnistua. Olen nopea omaksumaan tietoa, en ole koskaan pelännyt vaivannäköä ja olen aina nauttinut siitä, kun opiskelemani asiat ovat haastavia, saanut valtavasti tyydytystä ratkaistessani vaikean yhtälön. En ole koskaan epäillyt itseäni tai kyseenalaistanut tulevaa menestystäni, sillä olen aina harjoitellut niin kauan, että minusta on tullut paras kaikessa, mihin olen ryhtynyt.

Jollakin tavalla tulin kuitenkin elämään, jossa mietin miten pyyhkisin itseni maailmasta kivuttomimmin, ja elän todeksi päiviä joina en uskalla avata suutani edes kiittääkseni tai toivottaakseni hyvää päivänjatkoa, joina ainoa asia johon kykenen on näyttää siltä kuin tietäisin minne olen menossa, kuin kuuluisin kaupungin kuvaan. Tämä ei ole minun elämäni, nämä päivät eivät ole minun elämäni päiviä. Se en ole minä joka siivoaa ravintoloiden ja kahviloiden vessoissa virtsa- ja ulosteroiskeita siksi ettei kukaan minun jälkeeni vessassa käyvä ajattelisi että minä jätin taakseni sellaisen siivon, se on joku toinen, aave joka elää varjojeni laidoilla.

. . .

Yhtenä päivänä kävelen keskusta-alueen halki, Via della ­Minervaa pitkin Pantheonin aukiolle, Piazza della Rotondalle, ja vasemmalle puolelleni jäävä Pantheon näyttää kyyristyneeltä albanialaiselta mieheltä. Pitkät, jalkojani rasittavat mukulakivikadut saavat minut ottamaan harha-askelia ja huojumaan kuin tuhatjalkainen. Loputtomat turistimassat liikkuvat kaupungin kaduilla virtaavana purona, aina on aurinkoista, kahvilat ovat auki koko päivän kaaren, jäätelökioskien edustoilla malttamattomia kakaroita kuin roskapusseja pölyn saartamalla kaatopaikalla.

En saa henkeä, sillä ilma kerääntyy märäksi villaksi kurkkuun ja aukion taukoamaton meteli saa ajatuksenkulkuni keskeytymään, ja kun laitan käteni kostealle poskelleni ja kuorin kynsilläni hien sen pinnalta, on kuin kasvoiltani irtoaisi kerros ihoa.

Kävelen aukion toiselle laidalle, pois ihmisten keskeltä, ja mietin, mitä edessäni olevat ihmiset puhuvat. Se, minkä olen heidän puheestaan ymmärtänyt, on aina kuulostanut suuren idiootin julistukselta. Varmaankin he puhuvat samanlaisista asioista kuin kaikki muutkin, ajattelen. Joku kertoo, vaikka tuo neljääkymmentä lähentelevä perheenäiti, että hänen äitinsä kuolemasta on tänään kulunut vuosi, ja toinen, hänen samanikäinen ystävänsä, sanoo olevansa riitaantunut puolisonsa kanssa koska heillä on erimielisyyksiä lasten kurittamisesta, sitten he itkevät tai lohduttavat toisiaan, miettivät yhdessä mitä tekisivät seuraavaksi, miten ratkaisisivat vastoinkäymisensä.

Täällä ihmisillä on aikaa nuolla haavojaan, mietin, traumatisoitua iäksi jostakin täysin yhdentekevästä, heillä on aikaa pohtia elämän tarkoitusta päivästä, kuukaudesta, vuodesta toiseen, mitä haluavat tehdä, millaiseen ammattiin kouluttautua, kun minun kotimaassani vastasyntyneitä kuolee kuumeeseen ja aliravitsemukseen, miehiä kunnialuoteihin ja miestensä luota karkaavia naisia ammuksiin, jotka heidän oman sukunsa miehet ovat antaneet aviomiehen suvulle häiden yhteydessä. Heidät haudataan ja niin koittaa seuraava aamu, eikä kenelläkään ole aikaa surra heitä, kukaan ei vaivaa päätään sellaisella, koska kenelläkään ei ole aikaa miettiä huomista ateriaa pidemmälle, eikä kenellekään tule mieleenkään miettiä tulikohan minusta tällainen siksi että isäni kuoli ollessani kuudentoista vai kenties siksi että vanhempani erosivat ollessani pieni vaikohan siksi, että minulle kerrottiin vasta aikuisena että olenkin adoptoitu. Sillä nälkäisenä miettii aivan muuta, seuraavan ateriansa rasvaa, suolaa ja sokeria, ja kun ruokaa ei saa, sitä alkaa miettiä kohtausta, jossa äkillinen pystyyn nouseminen johtaa silmien sumenemiseen, sitten pyörtymiseen, sitten nälkäkuolemaan.

Ovatko italialaiset onnellisempia kuin albanialaiset siksi että he ajattelevat itseään ja unelmiaan niin perinpohjaisesti, mietin, siksi että he riitaantuvat toistensa kanssa niin äärimmäisellä tunteella, sillä kiihko, joka kuljettaa heitä päiviensä läpi, ei edes tunnu aidolta, vaan ennemminkin yritykseltä peittää se tosiasia, etteivät he tiedä, keitä ovat ja mitä tahtovat vaikka käyttävät koko elämänsä samojen kysymysten pyörittelyyn. Niistä kysymyksistä muodostuu heille elämän alkuvoima ja syvyys, ja sitä minä en voi kuin halveksua.

Niin lähden taas liikkeelle, vedän kireää poolopaitaani alemmas, korjaan topattujen rintaliivieni asentoa ja nostan puolireiteen ulottuvia farkkushortsejani ylemmäs. Katson rinnakkain käveleviä hoikkia ja kauniita naisia, jotka kantavat ylpeästi kesä­mekkojaan, ja olen heille kateellinen – heidän nimistään, Julia tai Celia tai Laura, siitä, miten he kävelevät koroissaan, heidän äänensä korkeudesta ja siitä miten he puhuvat kuin heitä ei yksikään huoli vaivaisi, heidän kyvystään saada nykyisille tai tuleville miehilleen lapsia – asioista, joita en itse voi koskaan saada, vaikka minulla olisi käytettävissäni kaikki maailman toivo ja vaikka olisin valmis antamaan aivan kaiken niiden vuoksi. Voin saada ainoastaan kopion heidän elämästään, valokuvan jossa näytän heidän rinnallaan osapuilleen samalta mutten sitä kuitenkaan ole, valheen joka täytyy luoda tyhjästä.

Tulen Piazza Navonalle, pitkulaiselle aukiolle, jolla on kolme suurellisesti koristeltua suihkulähdettä, joista keskimmäisen suippo­kärkinen obeliski muistuttaa siroa italialaista naista. Tämäkin aukio on täynnä tyhmiä turisteja jotka heittävät lähteisiin kolikoita, vaikka se mitä he toivovat on varmasti jotakin täysin naurettavaa, kuten että saisivat menetetyn rakkaansa takaisin tai että heidän puolisonsa huomioisi heitä enemmän. Mutta ymmärrän heitä silti, sillä niin kirous kuuluu: kaikki haluavat jotakin mitä heillä ei ole ja kaikista tuntuu siltä kuin sen puute ei kestäisi enää yhdenkään päivän valoa.

Piazza Navona näyttää samalta kuin muutkin Rooman aukiot, mukulakivialustan ympärillä vaaleansävyisiä rakennuksia, joiden välissä oleville teille juuri ja juuri tukahtumatta mahtuu ja jotka ovat niin lähellä toisiaan, että koko kaupunki on yhtä suurta kasarmialuetta, jota ympäröivät moottoritiet ovat pikemminkin piikkilanka-aitoja jotka pitävät ihmiset tietyllä säteellä, ja aivan yllättäen rakennukset ympärilläni näyttävät kohtalokkaan kokoisilta ja kivet jalkojeni alla nuolevat jalkapohjiani kuin olisivat valmiina puraisemaan ne irti.

Onnistun saamaan kourallisen happea ja jatkamaan matkaani, silmistäni putoaa pisaroita kuin tippaletkusta ja hetken luulen että sataa mutta sitten tajuan että päivähän on pilvetön, ja tulen Ponte Umberto I:n sillalle, josta katselen hetken oikealle ja vasemmalle, pilaantuvan appelsiinin näköistä Sant’Angelon linnaa, ihmisiä jotka ottavat taukoamatta valokuvia, vihreitä puita joita on istutettu kauttaaltaan joen viertä kulkevien kävelyteiden varteen, alapuolellani virtaavaa, lähes usvaista Tiberjokea, sitten ylitän Piazza dei Tribunalille johtavan suojatien ja kävelen vähän matkaa eteenpäin valtavan palatsin portaiden muodostamaa kieltä pitkin – kohtaan, jossa suojateitä ei ole lähettyvillä ja jossa kuskit uskaltavat ajaa kovempaa.

Vilkuilen hetken ajan taakseni ja ajattelen, ettei minun tarvitse odottaa kauaa, mutta joitakin minuutteja ehtii kulua ennen kuin riittävän ison auton renkaat vapisevat korvalehdissäni ja juoksen sen eteen.

I

Tirana

1990–1991

Marmorikuulat

Kesä 1990

Olen neljäntoista, en aivan nuori mutten liioin vakavasti otettavakaan, kun kävelen hieltä haisevan isäni kanssa käsikkäin Tiranan keskustan halki. Ohitamme Skanderbegin aukion ja Tiranan kansallismuseon jonka julkisivun maalauksessa joukko kansallispukuihin pukeutuneita albaaneja kantaa Albanian lippua ja aseita ja jousipyssyjä, tulemme valtavaan risteykseen ja pian kiiruhdamme jo basaarialueen viertä. Kärventyneen näköiset miehet ovat asetelleet kadun reunoille notkuvia pöytiä, he yrittävät myydä väärennettyjä kelloja, tupakkaa, Skanderbeg-­konjakkia tai muuta tarpeetonta roinaa: sytyttimiä, koriste-esineitä, huuliharppuja ja muita soittimia, kuten çiftelioja ja tupaneja.

Isäni vetää minua perässään kuin vastentahtoista koiraa ja minä vilkuilen basaaria, joka näyttää suurelta ja kirjavalta matolta, jonka alle myyjät ja heidän myymänsä tavara ja liha on lakaistu, lämpöä ja kosteutta tulvii ylhäältä ja alhaalta ja kaikilta sivuilta, luulen että basaarin kainaloon tunkeneet ihmiset ovat tukehtumaisillaan ja olen helpottunut, ettei minun tarvitse olla siellä itse. Kadunvarsimyyjät kutsuvat isääni herraksi ja minua sydämeksi ja yrittävät esitellä hänelle tuotteitaan, mutta me etenemme vauhdikkaasti sillä tiedämme molemmat, että mitä tahansa voi nykyään tapahtua. Voin kadota jäljettömiin, ohikulkijan kynsiin, tuntemattomaan pakettiautoon tai basaarin lämpöön, missä nälkäiset myyjät repivät sisuskaluni epätoivoissaan ulos ja myyvät ne eteenpäin tai jotakin yhtä raakalaismaista.

Kävelemme joitakin kilometrejä ja saavumme aukiolle, jonka reunamat ovat täynnä roskia, ja isäni tarttuu takaraivoonsa. Hän on pukeutunut tummaan liivipukuun, samaan johon hän joka päivä pukeutuu, hän riisuu takkinsa ja laskee sen käsivarrelleen päätään hieroen, huomaan että valkoinen kauluspaita on kainaloiden ja hartioiden kohdalta märkä. Bussi saattaa tulla pian tai jonkin ajan kuluttua, mutta me odotamme, hän sanoo, sillä minä haluan viedä sinut katsomaan Krujën linnoitusta, isäni jatkaa, rypistää silmiään, loksauttaa leukojaan ja puhaltaa raskaasti ulos.

Isäni näyttää komealta ja arvokkaalta vaikka hiki tihkuu ­hänestä kuin märästä kylpypyyhkeestä, hän on ajanut parran ja hänen kiiltonahkakengilleen lankeava valo häikäisee silmiäni, ja kun bussi kurvaa aukiolle, isäni hätkähtää, tarttuu ­minuun ja takkiinsa ja lähtee taluttamaan minua autoa ­kohti. Isä antaa kuskille rahaa, ja menemme istumaan bussin takaosaan.

Mietin, miten onnellinen olen isäni kanssa, eikä mieleeni millään tule, milloin olisimme viimeksi viettäneet aikaa kahdestaan, ja istuessani hänen vieressään luulen, että iloni johtuu siitä, että ihmiset ovat yhä harvemmin onnellisia, siitä että Hoxha on kuollut eikä kaupunki ole enää sama kuin ennen, siitä että Tiranassa ihmiset ovat nykyään niin epätoivoisia, että heidän murheitaan valuu kotien seinistä ja katoista kuin paperikääröjä ja tyhjiä tupakka-askeja teiden sivutaskuista, niitä pursuaa viemäreistä ja lattianraoista kaduille ja vieraiden ihmisten koteihin kuin tulvavettä.

Päätäni särkee, isäni sanoo sitten ja yrittää avata ikkunan, mutta se on jumissa. Hän tipahtaa takaisin paikalleen ja minä istun vaiti hänen vierellään. Pelkään sanoa hänelle olevani kauhuissani, sillä kuljettaja kiitää vuorenrinteitä pitkin pujottelevia teitä kuin elämänhaluton hullu. Kapea hiekkatie on täynnä kivenmurikoita, töyssyjä ja kuoppia, olen aivan varma että bussin renkaat puhkeavat. Käännökset ovat jyrkkiä, ja kuljettaja tuntuu kiihdyttävän niiden kohdalla vaikka ei pysty näkemään, tuleeko vastaan autoja. Sen sijaan hän varmasti näkee kymmeniä metrejä syvät rotkot, joihin bussi on vaarassa pudota. Eikö hän ymmärrä, miten lähellä kuolemaa olemme, ajattelen ja katson isääni. Hän on sulkenut silmänsä ja avannut suunsa, josta tuleva sipulinen löyhkä täyttää yhteisen ilma­tilamme.

Saavumme perille, isäni tarttuu minua kädestä ja lähtee kuljettamaan minua kaupungin keskustasta kohti linnakukkulaa, jolle johtaa jyrkkä ja kivetty, matkalaisia vilisevä polku. Sen varrella on kojuja, joissa myydään sekalaista roinaa, käsitöitä, makeisia ja mattoja ja postikortteja. Kun olemme kiivenneet linnoitukselle, isäni pyyhkii otsaansa hihallaan ja alkaa osoitella sortuneita muureja ja satunnaisia kivenlohkareita, näkemistäni kuvista tuttua moskeijaa ja kivisen lehmän näköistä Skanderbeg-­museota, jota kohti alamme kävellä.

Valkoinen patsas museon aulassa esittää Skanderbegia ja hänen joukkojaan. Huomaan, että Skanderbegilla on valtavan paksut jalat jotka työntyvät jättimäisen rengashaarniskan alta kuin kaksi tynnyriä, hänellä on yllään pitkä viitta ja hän tunnustelee vasemmalla kädellään miekkaansa, ja hänellä on tuuhea parta ja päässä metallinen kypärä, johon on kiinnitetty vuohen päätä esittävä koriste. Isäni osoittaa Skanderbegin takana olevia miehiä ja kertoo, että hänen armeijassaan oli yli kymmenen tuhatta sotilasta, joiden joukossa oli muun muassa Lekë Dukagjini, jonka mukaan nimetyn Kanunin sisältämiä ohjeita ja käyttäytymissääntöjä ei tarvitse erikseen kirjoittaa ylös, sillä ne virtaavat jokaisen itseään kunnioittavan albaanin veressä.

Museossa on ylettömästi esineitä, salien seinille on ripustettu haarniskoja ja vaakunoita Skanderbegin ajoilta, pöydillä ja vitriineissä on aseita joilla on riistetty henkiä, ja isäni puhuu taukoamatta päänsärkynsä ja yltyvän hikoilunsa läpi kuin suunniltaan oleva ampiaisparvi. Isäni tietää kertoa, että satoja vuosia sitten Turkin ottomaanit tunkivat Albaniaan ja pilasivat koko maan, ja hän kertoo sen jyrähtäen. Devşirme-nostoväkijärjestelmän mukaisesti ottomaanit keräsivät Albaniasta täydennyksiä janitsaarien riveihin, ja albaaniruhtinaat joutuivat pakolla värväämään poikansa vakuudeksi siitä, että tottelivat sulttaanin käskyjä – muutoin sulttaani saattoi katkaista ruhtinaiden poikien selkärangan.

Yksi värvätyistä pojista oli Gjergj Kastrioti, isäni sanoo, ja tästä nimenomaisesta paikasta, Krujën linnasta, Kastriotin suku hallitsi maataan, isäni lisää, ja Skanderbegin nimen ottanut Gjergj Kastrioti onnistui vapauttamaan kotikaupunkinsa ottomaanien miehityksestä ja puolustamaan sitä ei yksi eikä kaksi, vaan peräti kolme kertaa. Kun isäni kertoo, että Skanderbeg pystytti takaisinvalloituksensa ja voittonsa merkiksi ­Krujën linnaan lipun, jossa oli hänen tunnuksensa, kaksipäinen kotka, olen tavattoman ylpeä kotimaastani ja Skanderbegista, ja kun isäni ilmoittaa, että me albaanit olemme Skanderbegin ja illyyrien jälkeläisiä, minä näytän isälleni ylpeimmän hymyni.

Sitten isäni sanoo, että Skanderbeg on maailman kuuluisin albaani, sillä hän oli alle kymmenvuotias, paljon nuorempi kuin sinä nyt, hän lisää, kun hänet ja hänen kolme veljeään lähetettiin Edirneen sulttaani Mehmed I:n palvelukseen, ottomaanien armeijan koulutettaviksi. Sulttaani halusi koulia pantti­vankinsa turkkilaisiksi sotilaiksi ja käännyttää heidät islamin­uskoon, mutta Gjergj Kastrioti ei taipunut sulttaanin tahtoon. Hänestä tuli ennenkuulumaton sotilas, sotastrategi, taistelija vailla vertaa, joka ei yli neljännesvuosisadan aikana hävinnyt kuin kaksi taistelua, isäni kertoo, ja ennen pitkää Skanderbeg palasi Albaniaan tavoitteenaan vapauttaa maa turkkilais­miehityksestä, missä hän tietysti onnistui, ja nykyään, isäni lisää, hänen henkensä lepää koko Albanian yllä, maan lipun mustassa kaksipäisessä kotkassa sykkii kuolemattoman miehen sydän, ja kotkaa ympäröivä punainen väri on kuolemattoman kansan alati vuotanutta verta.

Isäni mainitsee myös Skanderbegin sankarillisen ja älykkään hevosen, joka taisteli uskollisesti isäntänsä rinnalla ja jonka kerrotaan jaksaneen laukata nopeammin ja pitempään kuin mikään muu hevonen maan päällä. Isäni mukaan hevonen ei Skanderbegin kuoleman jälkeen päästänyt ketään selkäänsä, ja jostain syystä tämä tieto tekee minuun suurimman vaikutuksen. Kenties hevonen näki tulevaisuuteen ja tiesi kantaneensa selässään miestä, jonka veroiseksi ei kukaan yllä, joka ei koskaan kuole.

Ensin tänne tulivat turkkilaiset, isäni sanoo murheen seppele päänsä painona, sitten italialaiset, lihavan marsun näköinen Mussolini karkotti pelkurimaisen kuningas Zogin, joka katosi kavaltamansa kullan kanssa Englantiin ja Yhdysvaltoihin ja Ranskaan elämään ylellistä elämää, isäni jatkaa ja nyt hän on melkeinpä vihainen, sitten saksalaiset tulivat ja sitten tulivat muut, kaikki ovat halunneet näille apajille, koska tämän upean maan vuoristoinen seutu on karua ja koska sen terävien huippujen muodostama sahalaitainen kuvio on mikäs muukaan kuin raatelijan hammaskalusto, ja voi miten valmis se on puraisemaan mitä tahansa kansaa tai valtiota kaulaan, hän lopettaa ja pyyhkii käsillään ilmaa kuin tekisi itselleen näkymätöntä polkua.

Pysähdymme kukkulan laelle ihastelemaan maisemia, ja näkymät linnakkeelta ovat upeat. Krujë näyttää ruostuneelta lautaselta, vihreille niityille rakennetut bunkkerit lepäävät paikoillaan kuin avaruusalukset ja kauempana tiet kiertyvät vuorten kylkiin kuin lahjanauha. Isäni sanoo, että vielä korkeammalta näkisi merelle saakka, sitten hän pysähtyy ja pöllyttää kengänkärjellään hiekkaa. Et arvaakaan, miten monen hyvän miehen veren tämä hiekka on imenyt, hän aloittaa, sinä et pysty sellaista veren valumisen määrää vielä kuvittelemaankaan, hän jatkaa, ja miten monen jumala on kuollut tänne, miten monet jumalat ovat kadonneet näille vuorille, hautautuneet niiden ikuisiin talviin, hän lopettaa ja hänen äänensä mahtipontisuus alkaa pelottaa minua, sillä nyt kuvittelen mielessäni miltä kaikki ne kuolleet näyttävät, he ovat päällekkäin, heidän raajansa ovat katkenneet ja heidän hiekalle valuneet sisuskalunsa näyttävät tahmealta ja öljyiseltä taikinalta jonka päälle sotkeutunut hiekka on kuin huolimattomasti ripoteltua vehnäjauhoa.

Kävellessämme alas käsi kädessä isäni pysähtyy katumyyjän pöydän eteen ja ostaa minulle marmorikuulia, jotka on pakattu pieneen puuvillasta valmistettuun pussukkaan, jonka voi kiristää kiinni naruilla. Kuulat ovat minusta kohtuuttoman hintaiset, mutta isäni ei välitä, hän on määrätietoinen ja haluaa antaa ne minulle vaikka voisi ostaa tuolla summalla jauhoja, suolaa ja sokeria pitkäksi ajaksi, ja isän ojentaessa myyjälle rahoja hänen kätensä karkaa hetkeksi omastani, ja aivan yhtäkkiä minusta tuntuu kuin olisin valtavan kaukana kotoa ja kuin isäni olisi minusta sitäkin kauempana. Typerys, kuuluu isäni rahat vastaanottaneen miehen kuiskaus – eikä isäni tunnu kuulevan, miten häntä pilkataan, ja se suututtaa minua niin, että minun tekee mieli hypätä tuon halpamaisen miehen olkapäille ja kynsiä hänen silmämunansa ulos, mutta tyydyn ainoastaan mulkaisemaan häntä kuvitellen, että teen niin.

Työnnän marmorikuulat taskuuni, tunnen niiden syyllistävän painon reidelläni vaappuessamme kohti kaupungin keskustaa kuin ankat, ja kun istahdamme hetkeksi bussipysäkin lähellä olevalle kivelle, annan mielihalulleni periksi ja kaivan marmorikuulat taskusta. Isäni otsa näyttää uunissa paistuvalta kinkulta ja minä tarkastelen kuulia, niitä on kaksitoista ja ne ovat täysin pyöreitä, väriltään sinisiä, vihreitä, turkooseja tai keltaisia, valoa vasten kaikkia värejä samaan aikaan. Isäni kertoo, että kaikki maailman marmorikuulat ovat erilaisia, minä nyökkään ja suljen kuulat nyrkkiini. Päätäni särkee, isäni sanoo jälleen ja puristaa käteni käsiensä väliin. Hänen ihonsa on karhea, lyhyet paksut sormet ovat kosteat kuin vasta poimitut perunat.

Minä olen sairas, hän sanoo viimein, yskäisee, huomaan että hänellä on valtavan kuuma sillä välillä näyttää siltä kuin hänen uloshengityksensä mukana olisi höyryä. Hän vetää kätensä takaisin ja nojautuu polviinsa, ja samassa marmorikuulat putoavat kädestäni maahan, vaikka en oikeastaan ole lainkaan yllättynyt siitä mitä isäni sanoo. Kuulat kilisevät toisiaan ja mukulakiviä vasten, vierivät kivien väleissä ja hiekalla ympäri pysäkkiä, ja kun isäni sanoo, että nyt täytyy olla rohkea, minulle valkenee, miksi hän toi minut tänne ja kertoi kaikki ne tarinat Skanderbegista.

Isäni yskäisee ja minä alan kerätä marmorikuulia takaisin pussukkaan, ja kun en löydä viimeistä niistä, käännän ­pääni toiseen suuntaan, purskahdan itkuun ja peitän kasvoni käsilläni, koskaan minun ei ole tehnyt yhtä kovasti mieli olla itkemättä. Sitten katson kenkiäni, etäämmällä olevia naisia jotka kävelevät käsi kädessä, metsää johon haluaisin juosta, enkä yhtäkkiä tiedäkään miten asettelisin käteni ja jalkani, ja sitten tartun isäni käsiin ja vedän itseni häneen kiinni niin, ­että tunnen hänen vartalonsa kuumuuden. Olen tukehtumaisillani ja itken hallitsemattomasti häntä vasten ja hänen ylle...