PUGNA MAGNA VICTI SUMUS.

TITUS LIVIUS

(Olemme kärsineet tappion suuressa taistelussa.)

ALKUSANAT

Jotkut käsikirjoituksen lukijat kysyivät historiallisten tapahtumien todenmukaisuudesta. Voin vastata, että olen vain noudattanut historiallisen romaanin vakiintuneita konventioita eli olen perehtynyt luotettaviin lähteisiin ja sovittanut aineiston fiktiiviseen tarinaan. Kaikki historiallisiin henkilöihin sekä poliittisiin ja sotilaallisiin vaiheisiin liittyvät päivämäärät ja tapahtumat perustuvat tosiasioihin. Onneksi Espanjan perimyssodasta ja Barcelonan piirityksestä 1713–1714 on kirjoitettu aikoinaan niin paljon, että niitä voi kuvata hyvin yksityiskohtaisesti. Barcelonassa sijaitsevan parlamentin istuntojen puheenvuorot on lainattu sanatarkasti vuoden 1713 asiakirjoista. Päätin tukeutua historiallisiin lähteisiin myös sivuhenkilöiden kohdalla: Jeanne Vaubanin aviomiehen kiihkeä viisastenkiven etsintä, Beceiten kahakka jossa Zuviría kohtaa Ballesterin, tohtori Bassonsin kuolema, oikeustieteen opiskelijoiden osallistuminen elokuun taisteluun vuonna 1714 ja tapahtumat sota-asiainvaltuutetun sotaretkellä on näytetty toteen, vain joitakin esimerkkejä mainitakseni. Barcelonalaisten vastarintaan suivaantuneen Berwickin keskustelut esikuntansa kanssa on kirjattu kronikoihin ja hänen omaelämäkertaansa. Myös suuri osa solvauksista, joita kenraali Villarroel syytää päähenkilö Martí Zuviríalle, on lainattu dokumenteista, joissa kenraali tosin herjaa epämääräisesti ”erästä upseeria”. Itse Zuviríaan kronikoissa puolestaan viitataan lyhyesti ja kierrellen. Hänet mainitaan muun muassa kenraali Villarroelin adjutanttina, tulkkina, usean neuvottelukunnan äänitorvena ja jopa sotatoimien koordinaattorina piiritetyn Barcelonan ulkopuolella. Joka tapauksessa hän oli niitä harvoja Habsburgeja kannattavia korkea-arvoisia upseereja, jotka pääsivät vuosien 1713–1714 piirityksen jälkeen pakenemaan Bourbonien sortovaltaa Wieniin.

EUROOPAN POLIITTINEN TILANNE 1705

Veni

1

Jos ihminen on ainoa geometrisesti ja rationaalisesti ajatteleva olento maan päällä, miksi puolustuskyvyttömät taistelevat vahvasti aseistautuneita mahteja vastaan? Miksi vähemmistöt uhmaavat enemmistöjä ja pienet vastustavat suuria? Minä tiedän, miksi. Yhden sanan vuoksi.

Minun vuosisatani insinööreillä ei ollut yhtä toimea vaan kaksi. Ensimmäinen, jumalallinen tehtävä oli rakentaa linnoituksia, ja toinen, jumalaton tehtävä oli tuhota linnoituksia. Ja nyt kun olen jo omanlaiseni Tiberius, sallikaa minun paljastaa sana, oikea sana. Kerron teille, ystäväni ja viholliseni, universumimme pienen piirin kärpäset, että minä olin maanpetturi. Isieni koti vallattiin minun avullani. Minä uhrasin kaupungin joka oli annettu minun puolustettavakseni, kaupungin joka kamppaili kahden suurvallan liittoumaa vastaan. Minun kaupunkini. Minä olin maanpetturi, joka luovutti kaupunkimme.

* * *

Luitte juuri sivun ensimmäisen luonnoksen. Taisin kirjoittaa sen allapäin tai humalassa. Olisin myöhemmin halunnut poistaa kappaleen, sillä se oli teennäisen imelä. Sopisi paremmin Voltairen kaltaisen homppelin hengentuotteeksi.

Huomannette itsekin, että itävaltalaisnorsu, jolle muistelmiani sanelen, ei ole suostunut poistamaan kappaletta. Hän selvästi pitää ylevästä tyylistä ja eeppisistä sanoista, blaa, blaa, blaa. Merda. Tai kuten heikäläiset sanovat: Scheiße. Ei auta kinata, kun vastassa on kynää puristava teutoninainen. Hänen poskensa ovat punaisemmat ja pulleammat kuin paratiisin omena, perse paksumpi kuin rykmentin rumpu, enkä minä voi edes sanella hänelle katalaaniksi.

Tuo sanojani kirjaava itävaltalainen luupää on nimeltään Waltraud Jotakin – Wienissähän naisten nimet rouskuvat hampaissa kuin pienet kivet. Osaa hän sentään ranskaa ja espanjaa. Olkoon, lupasin olla rehellinen ja olenkin. Sen lisäksi, että Waltraud parka kirjoittaa näitä rivejä, hän parsii säännöllisesti vaivaisen, väsyneen ruumiini karttaa halkovia yhdeksäätoista haavaa, jotka ovat peräisin viittätoista kansallisuutta edustavien joukkojen luodeista, sirpaleista ja pistimistä – turkkilaisten sapeleista, maorien nuijista, Uuden-Espanjan intiaanien nuolista ja keihäistä, Uudesta maailmasta siellä täällä. Rakas, kauhea Waltraud hoitaa kasvojeni toisen puolen tuhatta arpea, jotka ovat märkineet jo seitsemänkymmentä vuotta ja puhkeavat vuodenaikojen vaihdellessa kukkaan. Päälle päätteeksi hän paikkaa perseeni kolmea reikää. Aijai, se vasta sattuu! Joskus en edes tiedä, mistä aukosta paskannan. Ja kaiken hän tekee kahdeksasta kurjasta kreutserista kuussa. Keisarin myöntämä eläke ei riitä enempään. Vain siihen ja kylmän vinttikamarin vuokraan. Mutta samapa tuo. Aina iloinen ja onnellinen! Se on minun mottoni.

Alku on aina hankalin. Kuinka kaikki alkoi? Mistä minä tiedän? Siitä on melkein sata vuotta. Tajuatteko, miten tavatonta? Maa on kiertänyt auringon niin monta kertaa, että välillä unohdan äitinikin nimen. Tavatonta sekin. Nyt te sanotte minua vanhuudenhöperöksi. Pois se minusta.

Jätän lapsuuden porut kertomatta. Jos minun täytyy tarkentaa hetki, josta kaikki sai alkunsa, se oli päivälleen viides maaliskuuta 1705.

* * *

Kaikki alkoi siitä, kun sain lähtöpassit. Kuvitelkaa neljätoistavuotias sälli, joka lampsii koleana aamuna Ranskan Burgundissa kohti Bazochesin linnaa mukanaan vain olalla riippuva nyytti. Pitkät koivet, sutjakka varsi. Terävä nenä. Ja sileämpi, mustempi ja kiiltävämpi tukka kuin Burgundin korppien siivet.

No, se naskali olin minä. Martí Zuviría. Tai ”kunnon Zuvi” alias Zuvi Pitkäkoipi. Edessäni häämöttivät jo linnan kolme piikkitornia ja niiden mustat saviliusketiilet. Kuljin keskellä ohrapeltoja ja niin kosteassa säässä, että siinä melkein sammakot lensivät. Ei ollut kulunut neljääkään päivää siitä, kun Lyonin karmeliitat olivat erottaneet minut koulustaan. Huonon käytöksen vuoksi tietenkin. Viimeinen toivoni oli päästä Bazochesiin jonkun Vaubanin markiisin oppiin.

Vuotta aiemmin isäni oli lähettänyt minut Ranskaan, sillä hän pelkäsi Espanjan poliittisesti epävakaita oloja. (Jos jatkatte lukemista, saatte todeta että ukon vainu ei pettänyt.) Karmeliittojen laitos ei ollut mikään eliittikoulu, ei sinne päinkään, sitä ei ollut tarkoitettu köyhien eikä kovin rikkaiden perheiden pojille, vaan vaurastuneelle rahvaalle, jota ei kuitenkaan kelpuutettu aristokraattien piireihin. Isäni oli niitä, joita Barcelonassa virallisesti kutsuttiin ”kunniakansalaisiksi”. On meilläkin titteleitä. Kunniakansalaisen arvon sai, jos omisti riittävästi rahaa. Isäni haali vaivoin kokoon vaadittavan summan. Sitä hän jaksoi aina harmitella. Humalassa hän repi hiuksiaan ja huusi: ”Minä olen kunniakansalaisista kunniattomin!” (Tosikkona hän ei tajunnut omaa vitsiään.)

Karmeliittojen koulu oli melko maineikas. En viitsi kyllästyttää teitä luetteloimalla kaikkia kolttosiani. Kerron vain viimeisestä, joka oli lopullinen niitti.

Neljätoistavuotiaana olin jo aikamoinen miehenalku. Kerran me koulun vanhimmat ryyppäsimme itsemme Lyonin kapakoissa hirvittävään mäiskeeseen. Emme muistaneet palata sisäoppilaitokseen ajoissa. Se oli elämäni ensimmäinen känni, ja riehuin viinipäissäni kuin apina. Kun aurinko alkoi nousta, joku ehdotti paluuta asuntolaan, sillä olihan eri asia saapua myöhään kuin jättää kokonaan saapumatta. Näin hevoskärryt ja hyppäsin ajurinpukille.

– Kuski! Karmeliittojen asuntolaan.

En tiedä, mitä mies sanoi, en ymmärtänyt, ja nuoruuden vimmassa ja juovuksissa minä tönäisin hänet alas.

– Ettekö anna kyytiä? Hyvä on, osaamme me itsekin! huusin ja tartuin ohjiin. – Hypätkää kyytiin, pojat!

Kaikki kymmenen tai kaksitoista juomaveikkoa loikkasivat ajokkiin kuin merirosvot laivaan, ja minä läiskäytin raippaa. Hevoset nousivat takajaloilleen ja lähtivät raviin. Minusta se oli hurjan hauskaa, enkä kiinnittänyt huomiota selkäni takaa kuuluviin kauhunhuutoihin:

– Martí, pysähdy!

Käännyin katsomaan. Ystäväni eivät olleet ehtineet istuutua vaunuihin, vaan heitä oli putoillut tien molemmin puolin. He olivat lentäneet meteorin nopeudella kiitävistä kärryistä kuin tykinkuulat, ja minä ihmettelin: ”Ovatko he niin päissään, etteivät pysy vaunujen kyydissä?” Eikä siinä kaikki. Meitä jahtasi raivostunut väkijoukko. ”Mitä minä heille olen tehnyt?” minä kummastelin.

Kysymyksiini oli yksi ja sama vastaus. Ystäväni eivät olleet päässeet kyytiin, koska kärryt olivat kaikkien ruumisvaunujen tavoin sivuilta suljetut. Olin luullut niitä tavalliseksi ajopeliksi. Perässä juoksevat ihmiset taas olivat vainajan omaisia hautajaissaattueessa. Kiljumisesta päätellen he olivat todella vihaisia. En keksinyt muutakaan kuin paeta. Vaihtoehtoja ei ollut, sillä hevoset olivat vauhkoontuneet enkä minä hallinnut niitä. Kiskoin hädissäni ohjista, mutta eläimet pillastuivat vain pahemmin. Pääni selvisi hetkessä, kun näin pyörien iskevän kipinää kadunkulmissa. Saavuin kammottavaa vauhtia aukiolle, jolla sijaitsi yksi Lyonin ja koko Ranskan kuuluisimmista lasitavaraliikkeistä. Aamuauringossa hevoset taisivat luulla kirkasta näyteikkunaa avoimeksi käytäväksi.

Sitten rysähti. Hevoset, ruumisvaunut, arkku, vainaja ja minä paiskauduimme ikkunasta sisään ja levisimme pitkin poikin liik...