KATE MORTON

SALAISUUDEN
KANTAJA

Suomentanut Hilkka Pekkanen

Bazar Kustannus Oy

www.bazarkustannus.fi

Suomentanut Hilkka Pekkanen

Englanninkielinen alkuteos The Secret Keeper

By arrangement with Allen & Unwin, Australia and Ia Atterholm Agency, Sweden

Copyright © Kate Morton 2012

Kannen suunnittelu Eevaliina Rusanen

ISBN 978-952-279-363-8

Taitto Jukka Iivarinen / Vitale

Tämä on Bazar Kustannus Oy:n vuonna 2016 ensimmäistä kertaa painettuna julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeuden haltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

Selwalle,

ystävälle, agentille, parhaalle kaikista

I
LAUREL

1

Englannin maaseutu, maatalo luonnon keskellä, kesäpäivä 1960-luvun alussa. Ristikkorakenteinen talo on vaatimaton: valkoinen maali on lohkeillut hiukan länsiseinältä, jonka rappauspinnalla kiipeilee metsäköynnös. Savupiipuista nousee höyryä, ja se kertoo, että liedellä porisee jotain herkullista. Vaikutelman täydentää vihannestarhan sijainti aivan talon takana ja se, miten ylpeästi lyijylasi-ikkunat kiiltävät ja miten huolellisesti kattotiilet on aseteltu.

Taloa kiertää vaatimaton aita, ja puuportti erottaa hoidetun puutarhan talon kummallakin puolella avautuvista kedoista ja taempana kasvavasta metsiköstä. Kyhmyrunkoisten puiden lomitse soljuu pohjakiviensä yli kepeästi hiipivä joki, joka puikkelehtii auringonpaisteesta varjoon ja takaisin niin kuin se on tehnyt jo useiden satojen vuosien ajan. Sen solina ei kuitenkaan kuulu taloon. Se on liian kaukana. Talo seisoo aivan yksin pölyisen pihatien päässä, joka on niin pitkä, ettei taloa näe samannimiseltä maantieltä.

Satunnaista tuulenhenkeä lukuun ottamatta kaikki on liikkumatta, kaikki on hiljaa. Sinisadetta kannattelevaa kaariporttia vasten nojaa kaksi valkoista hulavannetta, jotka olivat edellisen vuoden muotivillitys. Pyörillä varustetun vihreän pyykkikorin pyykkipoikalokerosta pistää esiin silmälappua käyttävä nalle, joka tarkastelee ympäristöään arvokkaan suvaitsevaisesti. Vajan vierellä odottaa kärsivällisenä kukkaruukuilla lastattu kottikärry.

Vaikka mikään ei liiku, tai ehkä juuri sen takia, näkymään on latautunut samanlaista odotuksen tuntua kuin teatterilavalla hetkeä ennen näyttelijöiden astumista esiin kulisseista. Edessä odottaa mahdollisuuksien kirjo, eivätkä olosuhteet ole vielä määränneet kohtalon kulkua, ja silloin...

”Laurel!” Vähän matkan päästä kuuluu lapsen kärsimätön ääni. ”Lau-rel, missä sinä olet?”

Lumous särkyy. Katsomon valot himmenevät, esirippu nousee.

Kanapoikue ilmestyy tyhjästä nokkimaan puutarhapolun kiveyksen välejä, närhen varjo viilettää puutarhan poikki, lähikedolla pärähtää käyntiin traktori. Ja korkealla kaiken yläpuolella makaa puuhun rakennetun majan puulattialla selällään kuusitoistavuotias tyttö. Tyttö painaa suussaan olevan sitruunakaramellin kitalakeaan vasten ja huokaisee.

* * *

Oli kai ilkeää antaa toisten etsiä häntä turhaan, mutta sillä hetkellä hän ei jaksanut osallistua peleihin ja leikkeihin, jotka kaiken kukkuraksi olivat lapsellisia. Oli liian kuuma, ja hänellä oli lisäksi vaalittavana salaisuus. Sitä paitsi etsimisessä oli toisille haastetta, ja isäkin sanoi aina, että reilu oli reilua ja että yrittämättä ei oppinut mitään. Ei ollut Laurelin vika, että hän oli muita parempi keksimään piilopaikkoja. Toiset olivat toki häntä nuorempia, mutta eiväthän he enää sentään vauvoja olleet.

Sitä paitsi Laurel ei erityisemmin halunnut tulla löydetyksi. Ei tänään. Ei nyt. Hän halusi vain maata aloillaan ja antaa mekkonsa ohuen puuvillan lepattaa paljaita sääriä vasten sillä aikaa kun hänen mielensä täyttivät ajatukset eräästä tietystä pojasta.

Billystä.

Laurel sulki silmänsä, ja Billyn nimi piirtyi koukeroisella kaunokirjoituksella luomien mustaan pohjaan. Neonvärillä, hohtavalla aniliininpunaisella. Hänen ihoaan kihelmöi, ja hän siirsi karamellia suussaan niin, että sen ontto keskikohta asettui kielen kärjelle.

Billy Baxter.

Laurel ajatteli, miten Billyllä oli tapana tuijottaa häntä mustien aurinkolasiensa ylitse hymyillen raukeaa, vinoa hymyä, ja Billyn tumma rasvalla muotoiltu tukka...

Se oli tapahtunut hetkessä, ihan niin kuin hän oli aina tiennyt todellisen rakkauden tulevan. Hän ja Shirley olivat viisi lauantaita sitten bussista noustessaan nähneet Billyn ystävineen polttamassa tupakkaa tanssisalin portailla. Heidän katseensa olivat kohdanneet, ja Laurel oli kiittänyt taivasta, että oli päättänyt uhrata viikonlopun palkan uusiin nailoneihin.

”Älä viitsi piileskellä, Laurel.” Puhuja oli Iris, jonka ääni oli helteen uuvuttama. ”Ole reilu!”

Laurel puristi silmänsä entistä tiukemmin kiinni.

He olivat tanssineet joka ikisen tanssin yhdessä. Yhtye oli soittanut skiffleä aina vain nopeammassa tempossa, Laurelin tukka oli irronnut ranskalaiselta nutturalta, jonka hän oli huolellisesti jäljitellyt Bunty-lehden kansikuvasta, ja jalat olivat tulleet kipeiksi, mutta hän ei ollut lakannut tanssimasta. Hän oli lopettanut vasta, kun Shirley oli harmistuneena syrjään jäämisestään tullut tätimäisesti sanomaan, että viimeinen bussi oli lähdössä, jos Laurel halusi ehtiä kotiin määräajassa (Shirleyn mielestä oli se ja sama miten tehtäisiin). Ja sitten Shirley oli naputellut jalallaan kärsimättömästi lattiaa sillä aikaa, kun Laurel oli hyvästellyt posket punaisina, ja Billy oli tarttunut häntä kädestä ja vetänyt hänet lähelleen, ja jossain syvällä Laurelin sisällä oli varmistunut sokaisevan kirkas varmuus siitä, että tämä hetki, tämä kaunis, säteilevä hetki, oli odottanut häntä koko hänen ikänsä...

”Äh, olkoon sitten.” Irisin ääni oli nyt tiukka ja vihainen. ”Älä sitten syytä minua, jos sinulle ei jää syntymäpäiväkakkua.”

Aurinko oli livahtanut iltapäivän puolelle, ja majan ikkunasta tunkeutui sisään hellekiila, joka värjäsi Laurelin silmäluomet sisäpuolelta sinipunaisiksi. Laurel nousi istumaan, mutta ei lähtenyt minnekään piilostaan. Uhkaus oli tehokas, sillä Laurel oli tunnetusti perso äitinsä täytekakuille, mutta nyt se ei tehonnut. Laurel tiesi varsin hyvin, että kakkuveitsi oli unohtunut keittiön pöydälle kaiken kaaoksen keskellä, kun perhe oli keräillyt mukaansa eväskoreja, vilttejä, kuplivaa limonadia, pyyhkeitä ja uuden transistoriradion ja purkautunut ulos talosta kohti jokea. Hän tiesi sen siksi, että oli kääntynyt takaisin piiloleikin varjolla ja livahtanut viileään, hämärään taloon hakemaan pakettiaan, ja silloin hän oli nähnyt kakkuveitsen hedelmäkulhon vieressä punainen rusetti kahvan ympärillä.

Veitsi oli vanha perinne. Sillä oli leikattu kaikki syntymäpäiväkakut, joulukakut ja piristyskakut koko Nicolsonin perheen historian ajan, ja heidän äitinsä piti tiukasti kiinni perinteistä. Siksi Laurel tiesi olevansa vapaa siihen saakka kun joku lähetettäisiin hakemaan veistä. Ja miksi ei? Omasta rauhan hetkestä luopuminen oli suoranainen pyhäinhäväistys heidän kotinsa kaltaisessa taloudessa, missä hiljaiset hetket olivat harvemmassa kuin kanan hampaat.

Varsinkin tänään hän tarvitsi omaa rauhaa.

Paketti oli tullut Laurelille edellisen torstain postissa, ja onneksi postinkantajaa oli ollut vastassa Rose, ei Iris eikä Daphne eikä – taivas varjelkoon – äiti. Laurel oli heti tiennyt, keneltä paketti oli. Hänen poskensa olivat palaneet tummanpunaisina, mutta hän oli onnistunut änkyttämään jotain Shirleystä ja yhtyeestä ja EP:stä, jonka oli saanut lainaksi. Rose ei huomannut harhautusyritystä lainkaan, sillä hänen parhaimmillaankin epäluotettava havaintokykynsä oli jo kohdistunut aidantolpalla istuvaan perhoseen.

Kun he myöhemmin samana iltana olivat kerääntyneet television ääreen katsomaan levyraatiohjelmaa ja Iris ja Daphne kiistelivät Cliff Richardin ja Adam Faithin ansioista ja heidän isänsä valitteli jälkimmäisen valheellista amerikkalaista ääntämistapaa ja ylipäätään koko Brittiläisen imperiumin rappiota, Laurel oli livahtanut pois. Hän oli sulkeutunut lukkojen taakse kylpyhuoneeseen ja asettunut lattialle selkä lujasti ovea vasten.

Sormet vapisten hän oli repinyt paketin auki toisesta päästä.

Hänen syliinsä oli tipahtanut pieni silkkipaperiin kääritty kirja. Hän oli nähnyt kirjan nimen paperin läpi: se oli Harold Pinterin Syntymäpäiväjuhla. Jännityksen väreet olivat kiirineet pitkin hänen selkäpiitään. Hän ei voinut olla hihkaisematta ääneen.

Sen jälkeen hän oli nukkunut kirja tyynyliinansa sisällä. Se ei ollut erityisen mukava järjestely, mutta hän oli halunnut pitää kirjan lähellään. Oli pakko saada pitää se lähellä. Se oli tärkeä.

Laurel uskoi vakaasti, että joinakin hetkinä ihminen tuli tienristeykseen ja että silloin tapahtui yhtäkkiä jotain, mikä muutti tulevaisuuden kulun. Pinterin näytelmän ensi-ilta oli ollut juuri sellainen hetki. Laurel oli lukenut siitä sanomalehdestä ja tuntenut selittämätöntä tarvetta mennä katsomaan näytelmää. Hän oli sanonut vanhemmilleen menevänsä Shirleyn luo ja vannottanut Shirleytä pitämään kaiken visusti salassa, ja sitten hän oli matkustanut bussilla Cambridgeen.

Se oli ollut hänen ensimmäinen yksin tekemänsä matka, ja istuessaan pimennetyssä Arts-teatterissa katselemassa Stanleyn painajaiseksi muuttuvaa syntymäpäiväjuhlaa hän oli kokenut niin voimakkaan ylevöitymisen tunteen, ettei ollut tuntenut moista koskaan aikaisemmin. Se oli samanlainen ilmestyksenomainen kokemus, jollaisen punoittavakasvoiset Buxtonin neidit kokivat sunnuntaiaamuisin kirkossa. Laurel tosin epäili, että neitien innostus liittyi pikemminkin uuteen nuoreen kirkkoherraan kuin Jumalan sanaan. Kun hän istui halvan katsomopaikkansa tuolin laidalla, näyttämöllä tapahtuvan draaman elinvoima tunkeutui hänen rintaansa ja yhdistyi hänen omaan elinvoimaansa, ja hän tunsi kasvojaan kuumoittavan autuaasti ja tiesi. Hän ei ollut ihan varma siitä mitä hän tiesi, mutta hän tiesi sen ehdottomasti: elämässä oli vielä paljon muuta ja se kaikki odotti häntä.

Laurel oli vaalinut salaisuuttaan epävarmana siitä, mitä sillä pitäisi tehdä, ja täysin tietämättömänä siitä, miten sen voisi selittää toiselle ihmiselle, kunnes hän oli kerran illalla Billyn käsivarsi ympärillään ja poski tiukasti Billyn takkia vasten tunnustanut kaiken...

Laurel otti Billyn kirjeen kirjan välistä ja luki sen uudestaan. Viesti oli lyhyt, siinä sanottiin vain, että Billy odottaisi häntä moottoripyöräajelulle kujan päässä lauantaina puoli kolmelta iltapäivällä. Billy halusi näyttää hänelle lempipaikkansa meren rannassa.

Laurel katsoi kelloaan. Ei enää kahtakaan tuntia aikaa.

Billy oli nyökännyt, kun Laurel oli kertonut Syntymäpäiväjuhlien esityksestä ja siitä, mitä se oli saanut hänet tuntemaan. Billy oli puhunut Lontoosta ja teatterista ja nimettömissä yökerhoissa kuulemistaan yhtyeistä, ja Laurel oli nähnyt vilahduksen kimmeltävistä mahdollisuuksista. Ja sitten Billy oli suudellut häntä. Se oli hänen ensimmäinen kunnon suudelmansa, ja hänen päänsä sisällä palava hehkulamppu oli räjähtänyt niin että kaikki oli polttavan valkoista.

Laurel vaihtoi asentoa lähemmäs Daphnen majaan tuomaa pientä käsipeiliä ja katseli itseään vertaillen toisiinsa mustia viivoja, jotka hän oli piinallisen huolellisesti maalannut kumpaankin silmänurkkaan. Varmistuttuaan, että viivat olivat tasaiset, hän silitti otsatukkaansa ja yritti tukahduttaa kuvottavan tunteen, että hän oli unohtanut jotain tärkeää. Hän oli muistanut pyyhkeen, ja uimapuku oli valmiina mekon alla. Hän oli sanonut vanhemmilleen, että rouva Hodgkins tarvitsi hänet ylitöihin lakaisemaan ja siivoamaan salongissa.

Laurel käänsi katseensa peilistä ja pureskeli repeytynyttä kynttä. Ei oikeastaan ollut hänen luonteensa mukaista hiiviskellä salaa. Hän oli hyvä tyttö, kaikki sanoivat niin, opettajat, ystävien äidit ja rouva Hodgkins, mutta eihän hänellä oikeastaan ollut valinnanvaraa. Miten sen voisi selittää omalle äidille ja isälle?

Laurel oli varma, etteivät hänen vanhempansa olleet koskaan tunteneet rakkautta, vaikka he mielellään kertoilivat siitä, kuinka olivat tutustuneet. Niin, kyllähän he toisiaan rakastivat, mutta se oli turvallista vanhojen ihmisten rakkautta, jota ilmaistiin hieromalla toisen hartioita ja juomalla loputtomasti teetä. Ei, Laurel huokaisi kiihkeästi. Aivan varmasti saattoi sanoa, ettei kumpikaan hänen vanhemmistaan ollut tuntenut kiihkeää rakkautta, jossa ilotulitteet räiskyivät ja sydän jyskytti ja missä – Laurel punastui – oli haluja.

Lämmin tuulahdus toi mukanaan äidin naurun kaukaisen kaiun ja epämääräisen tietoisuuden siitä, että hän seisoi elämässään jonkinlaisen jyrkänteen reunalla. Se sai hänet ajattelemaan äitiä hellästi. Äitikulta. Ei ollut äidin vika, että äidin nuoruus oli mennyt hukkaan sodan takia. Eikä se, että äiti oli ollut melkein kaksikymmentäviisi, kun hän oli tavannut isän ja mennyt naimisiin. Että äiti edelleen turvautui taitoonsa taitella paperiveneitä, kun joku lapsista kaipasi piristystä ja että äidin kesän kohokohta oli ollut se, kun hän voitti kylän puutarhapalkinnon ja sai kuvansa lehteen. (Eikä vain paikallislehteen, vaan kaikkiin Lontoon lehtiin, joissa oli ollut iso erikoisartikkeli alueellisista tapahtumista. Shirleyn lakimiesisä oli ollut kovin mielissään, kun oli voinut leikata artikkelin lehdestä ja tuoda sen heidän nähtäväkseen.) Äiti oli ollut nolostuvinaan ja pannut vastaan, kun isä oli kiinnittänyt lehtileikkeen uuden jääkaapin oveen, mutta ei hän tosissaan vastustellut eikä ottanut sitä pois ovesta. Niin, äiti oli ylpeä ennätyspitkistä köynnöspavuistaan, todella ylpeä, ja juuri sellaisia asioita Laurel tarkoitti. Laurel sylkäisi suustaan irti puraisemansa kynnenpalasen. Jotenkin selittämättömästi tuntui ystävällisemmältä pettää ihmistä, joka ylpeili köynnöspavuista, kuin pakottaa tämä hyväksymään, että maailma oli muuttunut.

Laurelilla ei ollut paljon kokemusta pettämisestä. Perheenjäsenten väliset suhteet olivat läheiset, niin kaikki hänen ystävänsäkin sanoivat. Suoraan ja sen lisäksi selän takana, Laurel tiesi kyllä. Ulkopuolisten mielestä Nicolsonit olivat syyllistyneet äärimmäisen epäilyttävään syntiin: he näyttivät kaikki pitävän toisistaan aidosti. Viime aikoina tilanne oli kuitenkin ollut toinen. Laurel toimi ulkonaisesti niin kuin ennenkin, mutta hän oli huomannut oudonlaisen uuden etäisyyden tunteen. Hän rypisti otsaansa hiukan, kun kesätuuli riepotti hiussuortuvia poskella. Kun he iltaisin istuivat päivällispöydässä ja isä kertoili herttaisia vitsejä, joille kaikki nauroivat vaikka ne eivät olleet lainkaan hauskoja, Laurelista tuntui että hän katseli toisia ulkopuolelta. Ihan kuin toiset olisivat junanvaunussa keinahtelemassa perheen tuttuun rytmiin ja hän itse seisoisi asemalla katselemassa junan lähtöä.

Paitsi että lähtijä olisikin Laurel, ja hän lähtisi pian. Hän oli ottanut selvää asioista. Oli mentävä puhe- ja teatterikouluun. Mitähän vanhemmat sanoisivat, kun hän ilmoittaisi haluavansa lähteä pois kotoa? Kumpikaan vanhemmista ei ollut erityisen kiinnostunut muusta maailmasta. Äiti ei ollut edes käynyt Lontoossa Laurelin syntymän jälkeen. He saisivat varmasti halvauksen jo pelkästä vihjauksesta, että vanhin tytär harkitsi muuttoa Lontooseen.

Alapuolella heilahtelivat pyykit märkinä narulla. Nicolsonin suvun puoleisen isoäidin syvästi inhoamien farkkujen (”Sinä näytät niissä halvalta, Laurel. Ei ole mitään sen pahempaa kuin tyttö joka tekee itseään tykö.”) lahkeet läiskähtivät tuulessa yhteen ja säikäyttivät yksisiipisen kanan juoksemaan kotkottaen ympyrää. Laurel antoi valkokehyksisten aurinkolasiensa liukua nenälle ja lysähti majan seinää vasten.

Ongelmana oli sota. Se oli ollut ohi kuusitoista vuotta – koko hänen ikänsä – ja maailma oli kulkenut eteenpäin. Kaikki oli nyt erilaista. Kaasunaamarien, sotilaspukujen, säännöstelykorttien ja sen sellaisen paikka oli ainoastaan isän ullakolla säilyttämässä isossa vanhassa vaaleanruskeassa arkussa. Valitettavasti jotkut eivät tuntuneet tajuavan sitä, toisin sanoen koko yli kaksikymmentäviisivuotias väestönosa.

Billy sanoi, ettei hän mitenkään pystyisi keksimään keinoa, jolla saisi vanhemmat ymmärtämään, ja väitti, että sitä sanottiin sukupolvien väliseksi kuiluksi ja että oli turhaa yrittää selittää. Billyn kaikkialle taskussaan kuljettamassa Alan Sillitoen kirjassa sanottiin, ettei aikuisten pitänytkään ymmärtää lapsiaan ja että jossain oli vikaa, jos he ymmärsivät.

Laurel oli tottunut olemaan hyvä tyttö ja lojaali vanhemmilleen, mutta hän ei ollut sanonut mitään, vaikka oli tehnyt mieli olla eri mieltä. Sen sijaan hänen ajatuksensa olivat viime aikoina kääntyneet niihin iltoihin, joina hänen onnistui livahtaa karkuun sisariltaan, astua leppeään hämärään transistoriradio puseron alle kätkettynä ja kiivetä sydän pamppaillen puuhun rakennettuun majaan. Siellä hän yksin jäätyään etsi kiireesti Radio Luxemburgin taajuuden, asettui makuulle pimeässä ja antoi musiikin virrata ylitseen. Musiikki tunkeutui ulos maaseudun liikkumattomaan ilmaan ja verhosi ikivanhan maiseman kaikkein uusimpiin lauluihin, ja Laurelin ihoa kihelmöi ylimaallisen päihdyttävä tieto, että hän oli osa jotain suurempaa, maailmanlaajuista salaliittoa, salaseuraa. Kokonainen uusi ihmissukupolvi kuunteli samaa musiikkia samalla hetkellä ja ymmärsi, että elämä, maailma ja tulevaisuus odottivat sitä...

Laurel avasi silmänsä, ja muisto pakeni, mutta sen lämpö viipyi, ja tyytyväisesti venytellen hän seurasi katseellaan pilvenkaistaleen poikki kiitävää mustavarista. Lennä, pikku lintu, lennä. Noin hänkin lentäisi heti kun saisi koulun loppuun. Hän katseli edelleen haluamatta räpäyttää silmiään ennen kuin lintu olisi pelkkä neulankärjen kokoinen piste kaukaisessa sinessä. Jos hän onnistuisi siinä, hän oli varma, että vanhemmat näkisivät tilanteen hänen tavallaan ja tulevaisuus avautuisi eteen mutkattomana.

Silmät vettyivät voitonriemuisesti, ja hän painoi katseensa taas kohti taloa, oman makuuhuoneensa ikkunaa, elokuunasteria, jonka hän ja äiti olivat istuttaneet Constable-kissaparan haudalle, ja tiilimuurissa olevaa koloa, johon hän oli noloa kyllä jättänyt pikkutyttönä kirjeitä keijukaisille.

Mielessä häälyi hämäriä muistoja entisistä lapsuusajoista ja siitä, kuinka hän oli kerännyt rantakotiloita lammikosta meren rannalta ja syönyt iltaisin päivällistä isoäidin meren rannassa sijaitsevan täysihoitolan salissa, mutta ne muistot olivat kuin unta. Maatalo oli ainoa koti, jonka hän oli tuntenut. Hänestä oli hauskaa nähdä vanhempansa samanlaisissa nojatuoleissaan iltaisin, vaikka hän ei itse halunnutkaan samanlaista tuolia. Oli hauska tietää nukahtaessaan, että vanhemmat puhuivat hiljaa toisilleen ohuen seinän toisella puolella ja että hänen tarvitsi vain ojentaa kätensä jos halusi kiusata sisariaan.

Hänen tulisi heitä ikävä, kun hän lähtisi.

Laurel räpäytti silmiään. Hänen tulisi heitä ikävä. Varmuus tuli nopeasti ja painavana ja kyyhötti vatsanpohjassa kuin kivi. Siskot lainasivat hänen vaatteitaan, rikkoivat hänen huulipunansa ja naarmuttivat hänen levyjään, mutta hänen tulisi heitä ikävä. Hänen tulisi ikävä heidän metelöintiään ja tunkeiluaan, liikettä ja kinastelua ja järisyttävää iloa. Siskot olivat kuin koiranpentuja jotka temmelsivät heidän yhteisessä makuuhuoneessaan. He olivat liikaa aikuisille, ja se oli heille mieleen. He olivat Nicolsonin tytöt, Laurel, Rose, Iris ja Daphne, puutarhantäysi tyttöjä, niin kuin isä runollisesti sanoi kun oli juonut kolpakollisen liikaa. Kauhukakaroita, julisti isoäiti heidän lomavierailujensa jälkeen.

Nyt Laurel saattoi kuulla kaukaiset hihkaisut ja kiljaisut, joen varressa vietetyn kesän etäiset vedenloiskeiset äänet. Hänen sisällään kiristyi jokin kuin köydestä kiskottuna. Hän näki siskot sielunsa silmillä kuin muinaisen maalauksen henkilökuvaelman: hameenhelmat alushousujen lahkeisiin tungettuina ajamassa toisiaan takaa matalikolla. Rose pakeni turvaan kivenlohkareelle, ja hänen laihat nilkkansa roikkuivat vedessä, kun hän piirteli hiekkaan märällä kepillä. Iris oli jotenkin kastunut likomäräksi ja oli raivoissaan, ja Daphne nauroi kaksinkerroin korkkiruuvikiharoissaan.

Ruudullinen retkipeite oli luultavasti levitetty ruohikkoiselle rantapenkereelle, ja äiti seisoi polvia myöten joenmutkan virtapaikassa laskemassa uusinta paperivenettään vesille. Isä katseli sivummalta housunlahkeet ylös käärittyinä ja savuke huulien välissä. Laurel näki elävästi silmiensä edessä isälle ominaisen lempeän hajamielisen ilmeen, ihan kuin hän ei oikein voisi uskoa onneaan, kun elämä oli tuonut hänet juuri siihen paikkaan ja hetkeen.

Isän jalkojen juuressa loiskutteli luultavasti kiljuva ja naurava pikkuinen, joka tavoitteli palleroisilla pikku käsillään äidin venettä. Heidän kaikkien elämän valo...

Pikkuinen. Oli pojalla toki nimikin, se oli Gerald, mutta kukaan ei koskaan käyttänyt pojasta nimeä. Se oli aikuisen nimi, ja Gerald oli vasta ihan pikkuinen. Poika täytti kaksi vuotta tänään, ja kasvot olivat vielä pyöreät ja hymykuoppaiset, silmät loistivat pahankurisesti ja valkoiset jalat olivat ihastuttavat palleroiset. Toisinaan Laurelin oli vaikea olla puristamatta niitä liian kovaa. Kaikki pyrkivät pikkuisen suosioon ja väittivät olevansa pojan suosikkeja, mutta Laurel tiesi että pikkuisen ilme kirkastui eniten, kun hän ilmestyi esiin.

Siksi oli mahdotonta ajatellakaan, että Laurel jäisi hetkeksikään pois pikkuisen syntymäpäiväjuhlista. Miksi ihmeessä hän oli piileskellyt majassa niin kauan, varsinkin kun hän aikoi myöhemmin livahtaa tiehensä Billyn kanssa?

Laurel rypisti otsaansa, ja hänet valtasi kuuma itsesyytösten aalto, joka pian jäähtyi päättäväisyydeksi. Hän korvaisi kaiken, kiipeäisi maahan, hakisi kakkuveitsen keittiön pöydältä ja veisi sen suoraan joelle. Hän olisi mallitytär, täydellinen isosisko. Jos hän ennättäisi tehdä sen kaiken ennen kuin kymmenen minuuttia ehtisi kulua hänen rannekellonsa mukaan, hän saisi lisäpisteitä siihen kuviteltuun kirjanpitoon, jota hän piti ajatuksissaan. Tuuli puhalsi lämpimänä hänen paljasta ruskettunutta jalkaansa vasten, kun hän astahti kiireesti tikkaiden ylimmälle puolalle.

* * *

Myöhemmin Laurel mietti, olisiko kaikki käynyt toisin, jos hän olisi liikkunut hiukan hitaammin. Olisiko koko hirvittävä tapahtuma jäänyt toteutumatta, jos hän olisi ollut varovaisempi. Hän ei kuitenkaan liikkunut hitaammin eikä ollut varovaisempi. Hän hätäili, ja siksi hän oli aina syyttävä itseään jollakin tavoin siitä, mitä seuraavaksi tapahtui. Sillä hetkellä hän ei ollut kuitenkaan voinut sille mitään. Vaikka hän oli aikaisemmin halunnut kiihkeästi olla yksin, nyt tarve olla tapahtumien keskipisteessä ahdisti häntä niin että henki oli salpautua.

Laurelin mieliala oli ailahdellut paljon viime aikoina. Hän oli kuin talon harjalla kohoava tuuliviiri: tunteet heilahtelivat suunnasta toiseen kuin tuulen oikusta. Se oli välillä outoa ja pelottavaa, mutta myös jotenkin jännittävää. Ihan kuin huvipuiston vuoristoradassa meren rannalla.

Tällä kertaa se oli myös vahingollista, sillä kiihkeässä halussaan päästä joen rannassa juhlivaan joukkoon hän raapaisi polvensa majan puulattiaan. Polvea kirveli, ja hän värähti nähdessään verta, hämmästyttävän punaista verta. Sen sijaan että olisi jatkanut matkaa maahan hän kapusi takaisin majaan tutkimaan vahinkoa.

Hän istui paikallaan katselemassa polvesta valuvia kyyneliä, kirosi hätäilyään ja mietti, mahtaisiko Billy huomata ison ja ruman ruven ja miten sen voisi naamioida. Silloin hän kuuli metsikön suunnasta melua. Kahinaa, luonnollista mutta silti erilaista kuin iltapäivän muut äänet, ja siksi se kiinnitti hänen huomionsa. Hän vilkaisi majan ikkunasta ja näki Barnabyn juosta hölköttävän pitkässä heinikossa silkinpehmeät korvat lepattaen kuin samettisiivet. Äiti ei ollut kaukana koiran takana. Hän harppoi kedon poikki kohti puutarhaa itse ompelemassaan kesämekossa. Pikkuinen istui kiilautuneena mukavasti hänen lonkalleen paljaat sääret helleasusta esiin pistäen.

Äiti ja pikkuinen olivat vielä jonkin matkan päässä, mutta tuulenvireen omituisen oikun vuoksi Laurel kuuli selvästi laulun, jota äiti lauloi. Sitä äiti oli laulanut kaikille lapsille vuorollaan, ja pikkuinen nauroi iloisesti ja huusi: ”Taas! Taas!” (kuulosti siltä kuin hän sanoisi: Taa! Taa!) kun äiti juoksutti sormiaan lapsen vatsaa pitkin ja kutitti leuan alta. Molemmat olivat niin keskittyneet toisiinsa, ja heidän yhdessäolonsa auringon syleilemällä kedolla oli niin idyllinen, että Laurel tunsi toisaalta iloa kun sai nähdä heidän yksityisen vuorovaikutuksensa ja toisaalta kateutta kun joutui jäämään ulkopuolelle.

Kun äiti avasi portin ja lähti kohti taloa, Laurel käsitti masentuneena, että äiti oli ehtinyt tulla hakemaan kakkuveistä itse.

Askel askeleelta Laurelin tilaisuus hyvittää laiminlyöntinsä pakeni kauemmas. Hän alkoi murjottaa, ja siksi hän ei huutanut eikä kiivennyt alas, vaan jäi majan lattialle. Siinä hän istui harmissaan ja synkeästä kiukusta jotenkin oudon miellyttävästi kihisten, kun äiti meni ovesta sisään taloon.

Toinen hulavanne kaatui äänettömästi maahan, ja Laurel piti sitä solidaarisuuden osoituksena. Hän päätti jäädä sinne missä oli. Ihmetelkööt hänen viipymistään vielä vähän aikaa. Hän menisi rantaan sitten kun olisi valmis. Ensin hän aikoi lukea Syntymäpäiväjuhlan uudestaan ja kuvitella tulevaisuutta, jonka viettäisi kaukana täältä, elämää jossa hän olisi kaunis ja hienostunut aikuinen jolla ei olisi rupisia polvia.

* * *

Kun mies ensimmäisen kerran ilmestyi näkyviin, hän oli vain hämärä tuhru taivaanrannassa pihatien kauimmaisessa päässä. Laurel ei ollut myöhemmin ollenkaan varma, mikä oli saanut hänet kohottamaan katseensa juuri silloin. Nähdessään miehen kävelevän kohti talon takaosaa Laurel kuvitteli yhden kauhean hetken ajan, että mies oli Billy, joka oli tullut hakemaan häntä sovittua aikaisemmin. Hän uskalsi henkäistä helpotuksesta vasta, kun miehen ääriviivat tarkentuivat ja vaatetus paljastui toisenlaiseksi: tummat housut, paita ja musta hattu, jossa oli vanhanaikainen lieri.

Heti helpotuksen kannoilla tuli uteliaisuus. Talossa kävi harvoin vieraita ja vielä harvemmin jalkaisin, vaikka Laurelin mielen perukoilla häälyi miehen lähestyessä outo tuttuuden tunne, jota hän ei osannut määrittää vaikka kuinka yritti. Laurel unohti murjottavansa ja antautui piilopaikan tarjoaman tilaisuuden varjolla tuijottamaan.

Hän nojasi kyynärpäitään ikkunalautaan ja leukaa käsiinsä. Mies ei ollut hullumman näköinen niin vanhaksi, ja hänen ryhdissään oli jotain itsevarmaa ja määrätietoista. Siinä oli mies, jonka ei tarvinnut hosua. Laurel ei kylläkään tuntenut miestä, tämä ei ollut isän ystäviä kylältä eikä maatalojen työmiehiä. Ehkä hän oli eksynyt matkailija, joka oli tullut kysymään tietä, vaikka talo ei kylläkään ollut kovin todennäköinen tiedustelupaikka, sillä se oli kaukana tiestä ja näkymättömissä. Ehkä mies oli mustalainen tai kulkuri? Niitä onnen hylkimiä miehiä, jotka sattuivat joskus kulkemaan ohi ja jotka olivat kiitollisia, jos isällä oli antaa heille jotain työtä. Tai sitten – kauhistuttava ajatus sai Laurelin kihelmöimään jännityksestä – mies saattoi olla se josta hän oli lukenut paikallislehdestä, se josta aikuiset puhuivat hermostuneeseen sävyyn ja joka oli häirinnyt retkeilijöitä ja säikytellyt kauempana joen rannassa yksin kuljeskelevia naisia.

Laurelia puistatti, hän oli saanut itsensä säikähtämään hetkeksi, mutta sitten hän haukotteli. Ei mies mikään pahantekijä ollut. Hänellä näkyi olevan nahkalaukku. Oli varmaan kulkukauppias ja oli tullut kertomaan äidille uusimmasta tietosanakirjasta, jota ilman ei kukaan tullut toimeen.

Ja niin Laurel katsoi poispäin.

* * *

Kului muutama minuutti, ei kovin monta, ja seuraavaksi Laurel kuuli Barnabyn matalan murinan puun juurelta. Hän kömpi ikkunaan ja näki ulos kurkistaessaan spanielin seisovan jännittyneenä keskellä kivettyä polkua. Koira katseli pihatielle päin ja seurasi, kuinka lähemmäs ehtinyt mies avasi puutarhaan johtavaa rautaporttia.

”Hiljaa, Barnaby”, äiti huusi sisältä. ”Tullaan, tullaan.” Hän ilmestyi ulos pimeästä eteisestä ja pysähtyi ovelle kuiskaamaan jotain pikkuisen korvaan ja antamaan suukon pullealle poskelle niin että lapsi nauraa kihersi.

Kanatarhan viereinen portti narahti talon takana – sen saranaa piti rasvata vähän väliä. Koira murisi taas, ja sen selkäkarvat nousivat pystyyn.

”Lopeta, Barnaby”, äiti sanoi. ”Mikä sinua oikein vaivaa?”

Mies tuli kulman ympäri ja äiti vilkaisi sivulle. Hymy valahti hänen kasvoiltaan.

”Päivää”, vieras sanoi ja pysähtyi taputtelemaan ohimoitaan nenäliinalla. ”Kaunis ilma.”

Pikkuisen kasvot levisivät ilahtuneeseen hymyyn, ja lapsi tervehti tulijaa ojentamalla innostuneesti pulleita käsiään ja avaamalla ja sulkemalla nyrkkiä. Lapsen kutsua ei kukaan voinut vastustaa, ja mies työnsi nenäliinan takaisin taskuun ja astui lähemmäksi kohottaen kättään ikään kuin aikoisi kostuttaa pikkuisen pään vihkivedellä.

Silloin äiti toimi hätkähdyttävän ripeästi. Hän riuhtaisi lapsen pois ja pani sen rajusti maahan taakseen. Paljaiden säärien alle jäi soraa, ja kun lapsi oli siihen saakka saanut kokea pelkästään lempeyttä ja rakkautta, järkytys oli liikaa. Surkeana poika pillahti itkuun.

Laurelin sydäntä raastoi, mutta hän oli jähmettynyt aloilleen eikä kyennyt liikkumaan. Niskakarvat olivat nousseet pystyyn. Hän katseli äitinsä kasvoja, samanlaista ilmettä hän ei ollut koskaan ennen nähnyt niillä. Se oli pelkoa, hän käsitti. Äiti pelkäsi.

Oivallus vaikutti Laureliin heti. Elinikäinen varmuus muuttui savuksi ja haihtui tuuleen. Kylmä hätä tuli sen tilalle.

”Hei, Dorothy”, mies sanoi. ”Siitä onkin pitkä aika.”

Mies tiesi äidin nimen. Hän ei ollut tuntematon.

Mies puhui taas, mutta niin hiljaa, ettei Laurel kuullut, ja äiti nyökkäsi hiukan ja kuunteli edelleen pää kallellaan. Kasvot kääntyivät kohti aurinkoa ja silmät sulkeutuivat pieneksi hetkeksi.

Seuraavaksi kaikki tapahtui nopeasti.

Hopeahohtoisena läikehtivä välähdys syöpyi Laurelin muis...