Alan Bradley
Loppusoinnun
kaiku kalmistossa
Suomentanut Maija Heikinheimo
Ote William Shakespearen Hamletista Matti Rossin suomennoksesta
Otteet William Shakespearen Talvisesta tarinasta
Jyrki Vainosen ja Paavo Cajanderin suomennoksista
Suomentanut Maija Heikinheimo
Englanninkielinen alkuteos Speaking from Among the Bones
Copyright © 2013 by Alan Bradley
Originally published in the US by Delacorte Press, New York, NY
as SPEAKING FROM AMONG THE BONES
Published by agreement with Licht & Burr Literary Agency,
Denmark and The Bukowski Agency Ltd., Toronto
ISBN 978-952-279-365-2
Taitto Jukka Iivarinen / Vitale
www.bazarkustannus.fi
Tämä on Bazar Kustannus Oy:n vuonna 2016 ensimmäistä kertaa painettuna julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.
Teoksen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeuden haltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.
Shirleylle
On kalmiston varjoissa marjakuusi,
ja kappelin peittää kaste uusi,
nyt kuuluiko jotain puun oksien takaa;
(hei korpit, huutonne lopettakaa,
ja moikaavat kellot, älkää mitatko aikaa
jotta kaiku ei yössä ja järvellä raikaa);
se ääni puhkeaa valittamaan,
siis luiden joukosta juttelemaan.
THOMAS PARNELL
”Yöllinen kuoleman kuvaus” (1721)
1. LUKU
IRTI LEIKATUSTA PÄÄSTÄ tippuva veri oli kuin punaista tihkusadetta, ja se kerääntyi tummanpunaiseksi lammikoksi mustavalkoiselle laattalattialle. Kasvoilla oli hämmästynyt irvistys, ikään kuin mies olisi kuollut kesken huudon. Kammottava, äänetön parkaisu oli paljastanut hampaat, joiden ääriviivat erotti selvästi.
En saanut silmiäni irti tuosta näystä.
Tulipunaiseen asuun pukeutunut nainen – sävy oli lähes prikulleen sama kuin kuolleen miehen veressä – piteli päätä ylpeästi käsivarrenmitan päässä itsestään sinisenmustista hiuksista roikottaen.
Naisen toisella puolella katseensa alas luonut naispalvelija piteli tarjotinta, jolla pää oli juuri tuotu huoneeseen. Puisella valtaistuimella istui sahraminkeltaiseen leninkiin pukeutunut matroona, joka piti nyrkkiin puristettuja käsiään käsinojilla ja nojautui innokkaasti eteenpäin nähdäkseen kauhean saaliinsa lähempää. Hänen nimensä oli Herodias, ja hän oli kuninkaan vaimo.
Nuorempi nainen, se joka roikotti irtopäätä kädessään, oli nimeltään Salome – ainakin historioitsija Flavius Josephuksen mukaan. Hän oli kuninkaan eli Herodeksen tytärpuoli, ja Herodias oli hänen äitinsä.
Irti leikattu pää kuului tietysti Johannes Kastajalle.
Vain kuukausi sitten olin kuullut tuon tarinan kaikessa karmeudessaan, kun isä oli lukenut Uuden testamentin saarnatekstin St Tancredin kirkon komeasta, kotkan muotoon veistetystä puisesta saarnatuolista.
Sinä talvisena aamuna olin nostanut katseeni ja tuijottanut lumoutuneena tuota mieltä kiihottavaa kohtausta esittävää lasimaalausta, ja katselin sitä tälläkin hetkellä.
Myöhemmin kirkkoherra oli kertonut saarnassaan Vanhan testamentin aikaisesta uskomuksesta, jonka mukaan elämänvoimamme asui veressä.
Niin tietenkin!
Veressä!
Kas kun en ollut ajatellut sitä aiemmin!
”Hei Feely”, minä sanoin ja nyin häntä hihasta. ”Minun pitää mennä kotiin.”
Sisareni ei kiinnittänyt minuun huomiota. Hän tiirasi nuottikirjaa hämärtyvän illan varjoissa, ja hänen sormensa lensivät urkujen koskettimilla kuin valkoiset linnut.
Mendelssohnin Wie gross ist des Allmächt’gen Güte.
”Niin suuria ovat kaikkivaltiaan teot”, Feely oli kertonut sen tarkoittavan.
Pääsiäiseen oli vajaa viikko aikaa, ja Feely harjoitteli kappaletta esityskuntoon ollakseen valmiina virallisessa debyytissään St Tancredin seurakunnan urkujensoittajana. Epäluotettavaksi osoittautunut urkuri Collicutt, joka oli astunut virkaansa vasta viime kesänä, oli yllättäen kadonnut ilman selityksiä, ja Feelyä oli pyydetty hänen paikalleen.
St Tancredin seurakunnassa urkurit vaihtuivat yhtä nopeasti kuin pyton sulattaa syömänsä hiiren. Vuosia sitten urkurina oli herra Taggart, sitten herra Denning. Nyt herra Collicuttin vuoro oli ilmeisesti päättynyt.
”Feely, ihan tosi”, minä sanoin. ”Minulla on tekemistä.”
Feely painoi peukalolla norsunluista rekisteritappia, ja urut ärjäisivät komeasti. Tämä sävellyksen kohta oli minusta erityisen hieno: yhdessä hetkessä tunnelma vaihtuu tyynen meren yllä hehkuvasta auringonlaskusta viidakon eläinten karjuntaan.
Mitä kovempaa urut pauhaavat, sen parempi – niin minä ainakin ajattelen.
Vedin polvet koukkuun leuan alle ja nojauduin kuorosyvennyksen nurkkaan. Näytti selvältä, että Feely urakoisi kappaleen loppuun, tuli mitä tuli, eikä minun auttanut kuin odottaa.
Katselin ympärilleni, mutta en nähnyt mitään erityistä. Yksinäinen hehkulamppu roikkui nuottitelineen yllä, ja sen hennossa valossa minä ja Feely olimme kuin pikkuruiselle valolautalle pelastautuneet haaksirikkoiset pimeällä merellä.
Kun käänsin päätäni ja kallistin sen takakenoon kuin hirtetyllä miehellä, saatoin juuri ja juuri erottaa keskilaivan puisen kattoparrun päädyssä tammesta veistetyt Pyhän Tancredin kasvot. Omituisessa iltavalossa hän näytti mieheltä, joka on painanut nenänsä ikkunalasia vasten ja katsoo ulkoa kylmästä kodikkaaseen tupaan, jonka takassa palaa tuli.
Nyökkäsin päätäni kunnioittavasti hänen suuntaansa, vaikka tiesin sen olevan turhaa, sillä hänen luunsa lahosivat alapuolellamme olevassa kryptassa eikä hän siten voinut nähdä minua. Parempi kuitenkin pelata varman päälle.
Pääkuorin toisella puolella yläpuolellani Johannes Kastaja oli murhaajineen lähestulkoon kadonnut näkyvistä. Ilta saapui äkkiä tällaisina pilvisinä maaliskuun päivinä, ja sisältä katsoen kirkon ikkunoiden upea väriloisto saattoi vaihtua sameaksi tummuudeksi yhden pidemmänpuoleisen virren aikana.
Jos totta puhutaan, olisin mieluummin ollut kotona kemianlaboratoriossani kuin istunut puolipimeässä vanhassa kirkossa, mutta olin täällä isän vaatimuksesta.
Feely oli minua kuusi vuotta vanhempi, mutta isä ei silti antanut hänen kulkea yksin kirkkoon, jossa hänellä oli harjoituksia ja kuoron kokoontumisia harva se ilta.
”Seudulla kulkee nykyisin paljon vierasta väkeä”, isä oli sanonut tarkoittaen sillä arkeologiryhmää, joka saapuisi pian Bishop’s Laceyyn kaivamaan ylös suojeluspyhimyksemme luita.
Isä ei ollut vaivautunut täsmentämään, millä tavalla minun pitäisi puolustaa Feelyä noilta hurjilta tutkijoilta, vaikka tiesin kyllä että isän sanoissa piili muutakin.
Lähimenneisyydessä Bishop’s Laceyssa oli tapahtunut useita murhia: kiehtovia kuolemantapauksia, joiden tutkinnassa olin tarjonnut apuani Hinleyn poliisilaitoksen komisario Hewittille.
Mielessäni laskin uhreja sormillani: Horace Bonepenny, Rupert Porson, Brookie Harewood, Phyllis Wyvern…
Vielä yksi ruumis, ja minulla olisi täysi käsi.
Kaikille heistä oli käynyt kalpaten täällä kotikylässämme, ja tiesin sen hermostuttavan isää.
”Kuulehan Ophelia”, hän oli sanonut, ”ei ole sopivaa, että tyttö joka pian… että sinun ikäisesi tyttö kuljeskelee iltaisin yksinään vanhassa kirkossa.”
”Ei siellä ole kuin ruumiita.” Feely oli nauranut liioitellun hilpeästi. ”Eivätkä ne minusta välitä. Eivät läheskään yhtä paljon kuin elävät ihmiset.”
Isän selän takana toinen sisareni Daphne oli nuolaissut rannettaan ja sipaissut päälaen hiuksia kuvitteellisen jakauksen molemmin puolin kuin naamaansa pesevä kissa. Hän teki pilaa Thirteen Drakes -majatalon apupojasta Ned Cropperista, joka oli kamalan ihastunut Feelyyn ja seurasi toisinaan tämän vanavedessä kuin paha haju.
Feely oli rapsuttanut korvaansa sen merkiksi, että oli ymmärtänyt Daffyn ilmeilyn. Se oli siskosten välistä sanatonta merkkiviestintää, jota ei voi ymmärtää koodikieltä tuntematta, vähän kuin lipuilla viestimistä laivojen välillä. Vaikka isä olisi sattunut näkemään Feelyn eleen, hän ei olisi ymmärtänyt sen merkitystä. Hänen koodikielensä oli aivan eri maailmasta kuin meidän.
”Oli miten oli”, isä oli sanonut, ”jos sinun pitää tehdä meno- tai paluumatka pimeän aikaan, otat Flavian mukaasi. Ei siitä haittaa ole, jos hän sattuisi oppimaan pari uutta virttä.”
Pari uutta virttä, toden totta! Vasta pari kuukautta sitten, ollessani vuoteenomana joulunpyhien aikaan, rouva Mullet oli opettanut minulle jokusen uuden laulun naurunsekaisesti kuiskaten ja vaatinut pitämään opit salassa. Olin laulaa loilottanut väsymättä tätä:
”Nyt kuulkaa laulua enkelten,
Beechamin rohtoja kiitellen
ne rauhaa ja armoa jakavat,
kaikille lääkkeitä toivovat.”
Taikka sitten tätä:
”Pöly on jo peittänyt
tuvan lattiatkin.
Tiskivesi loiskahtain
sinne kaatui myöskin.”
Tosin lopulta Feely oli pamauttanut minua virsikirjalla päähän. Yksi asia jonka olen urunsoittajista oppinut on se, ettei heillä ole lainkaan huumorintajua.
”Feely”, minä sanoin. ”Minua palelee.”
Värähdin ja napitin villatakkini ylös asti. Kirkossa oli iltaisin purevan kylmä. Kuorolaiset olivat lähteneet tunti sitten, ja ilma tuntui entistäkin kylmemmältä nyt, kun heidän lämpimät vartalonsa eivät enää olleet ympärilläni kylki kyljessä kuin laulavat sardiinit.
Feely oli kuitenkin uppoutunut Mendelssohniin. Yhtä hyvin olisin voinut puhua kuulle.
Yhtäkkiä uruista lähti värisevä huokaus, aivan kuin se olisi tukehtumassa johonkin, ja musiikki päättyi korahdukseen.
”Voihan viulu”, Feely sanoi. Karkeampaa kirousta hänestä ei irronnut – ei ainakaan kirkossa. Sisareni oli hurskas teeskentelijä.
Hän nousi seisomaan, hivuttautui pois urkujen takaa ja sai samalla koskettimista aikaan matalan, kovaäänisen ulvaisun.
”Mitäs nyt?” Feely sanoi ja nosti katseensa taivaisiin, ikään kuin vastaus voisi löytyä sieltä. ”Tämä typerä rakkine on niskoitellut monta viikkoa. Johtuu varmaan kosteasta säästä.”
”Se luultavasti heitti henkensä”, vastasin. ”Sinä rikoit sen.”
”Anna taskulamppu tänne”, hän sanoi pitkän tauon jälkeen. ”Nyt me mennään katsomaan.”
Me?
Aina kun Feely oli ku...