Tanskankielinen alkuteos
Pigerne fra Englandsbåden by Lone Theils
© 2015 Lone Theils
First published by Lindhardt & Ringhof, Denmark.
Published by arrangement with Nordin Agency AB, Sweden
ISBN 978-952-7190-35-7
© Kustannusosakeyhtiö Aula & Co, 2016
Kansi: Tuomo Parikka
Tekninen toteutus: Keski-Suomen Sivu Oy
Kustannusosakeyhtiö Aula & Co
Meritullinkatu 21, 00170 Helsinki
www.aulakustannus.fi
Luku 1
Mies oli kaljuuntunut ja näytti samalta kuin kuka tahansa keski-ikäinen afrikkalainen opettaja. Hänellä oli yllään vaaleanharmaat samettihousut ja vasta silitetty paita. Hän kaatoi hillityn säntillisesti Earl Greytä kukallisiin posliinikuppeihin. Nora tunsi hienoisen manteliöljyn ja pesupulverin tuoksun, kun mies kumartui pienen, kolhiintuneen kaakelipöydän ylle ja lisäsi ystävällisesti maitoa hänen teehensä. Mies pani omaan teehensä kaksi sokeripalasta ja hämmensi yhden kierroksen lusikallaan. Sitten hän rupesi kertomaan. Teloituksista, raiskauksista, silpomisista ja murhista.
Noran mieli täyttyi hirvittävistä raakuuksista, joihin mies oli osallistunut. Hirmuteot seurasivat toisiaan. Koululaiset katselivat opettajattarensa joukkoraiskausta, kunnes heidät murhattiin viidakkoveitsillä. Kokonaisia maalaiskyliä pyyhittiin pois kartalta, ja tappaminen jatkui, kunnes murhaajat eivät jaksaneet enää kohottaa kättään. Eloonjääneet lukittiin vainajien sekaan odottamaan seuraavaa päivää. Mies, joka oman turvallisuutensa vuoksi halusi käyttää pelkästään nimeä Mr. Benn, jatkoi loputtomiin yksitoikkoista puhetulvaansa.
Nora puristi teekuppiaan. Hänen olisi tehnyt kovasti mieli paiskata tulikuuma tee tuon hillityn miehen kasvoille. Jotta olisi nähnyt jonkinlaisen reaktion, edes välähdyksen inhimillisyyttä ilmeettömillä kasvoilla. Tunnetta. Närkästystä.
Hän hillitsi itsensä. Nora Sand, Globalt-viikkolehden ulkomaankirjeenvaihtaja, ei työskentele niin. Hän kuuntelee, hän hankkii tietoa, ja sitten hän kirjoittaa. Hän on ammattilainen.
”Nyt minulla onkin enää vain yksi kysymys”, hän sanoi ilmeettömästi.
Mies loi hänen katseen, josta kaikki inhimillisyys oli karissut jo kauan sitten.
”Niin?”
”Miksi? Miksi teit sen?”
Mies kohautti olkapäitään. ”Miksi en? Ne eivät ansainneet parempaa. Ne olivat torakoita, ja me siivosimme keittiön.”
Noraa puistatti. Hän hapuili sanelukoneen nappia, nielaisi ja nousi seisomaan, hieman liian äkisti.
Pete, joka oli istunut nurkassa, nousi myös, vaihtoi kameraan toisen objektiivin ja ryhtyi työhön.
Kuvia miehestä, joka käytti nimeä Mr. Benn. Varjossa. Epätarkkoja kuvia hänen kasvoistaan. Lähikuvia tummista käsistä. Vaikka Mr. Bennin kädet olivatkin puhtaat ja kynnet hyvin hoidetut, Nora tunsi näkevänsä niissä kuivuneita veritahroja.
Kuvissa oli ihminen, joka kulki nyt vapaalla jalalla siksi, että oli päättänyt laverrella niistä jotka olivat häntä ylempänä komentoketjussa. Mr. Benn oli läpäissyt Britannian turvapaikanhakujärjestelmän seulan, ja nyt häntä odotti rauhallinen elämä eteläenglantilaisessa rannikkokaupungissa, jossa ei luultavasti tapahtuisi koskaan mitään vuotuista karnevaalia kummempaa. Noraa alkoi oksettaa.
*
Pete astui ulos. Nora otti auton avaimet taskustaan ja nakkasi ne hänelle. Hän sieppasi ne ilmasta.
”Sinä ajat. Minä olen ihan riekaleina”, hän sanoi ja istahti Peten kovia kokeneen Ford Mondeon etupenkille.
Pete kohotti kulmiaan. ”Pahastikin?”
Hän ei puhunut turhia. Sen vähän hän sanoikin painokkaasti ja selvästi tunnistettavalla australialaisella korostuksella.
Noran olisi tehnyt mieli sanoa paljonkin. Mutta sanat juuttuivat kurkkuun.
”Silläkin on rajansa, mitä…”
Pete pakkasi kameralaukkunsa tavaratilaan sanomatta sanaakaan, istahti autoon ja käynnisti moottorin. Sen sijaan, että hän olisi ajanut takaisin Lontooseen vievälle moottoritielle, hän kääntyikin rantatielle.
Nora ei sanonut mitään. He olivat työskennelleet yhdessä siitä lähtien, kun Nora oli tullut viisi vuotta sitten Lontooseen aivan kokemattomana toimittajana. Tehtyään yhdessä lukemattomia matkoja aina Afrikasta Itä-Eurooppaan he eivät enää juuri tarvinneet sanoja ymmärtääkseen toisiaan.
Auringon viimeiset kalvakat säteet lankesivat jo seudun ylle, kun he kääntyivät pieneen Brinen kalastajakylään ja pysäköivät paikallisen pubin taakse.
Nora hyppeli viluissaan ja veti takin korviensa suojaksi.
He menivät rannalle, missä vihreä vedenpinta sulautui helmiäisenhohteiseen taivaaseen. Tuuli nipisteli poskia, ja puolen tunnin kuluttua Nora huomasi, kuinka myrkky alkoi vähitellen haihtua elimistöstä. Tai pikemminkin koteloitua, muuttua käsiteltävään muotoon, joksikin minkä saattoi sijoittaa johonkin pimeään paikkaan hänen sisällään, hyllylle muiden samansisältöisten ja -suuruisten asioiden viereen.
”Tule, mennään kylälle. Näillä seuduilla saa hyvää kalaa, kävin täällä kerran Carolinen kanssa”, Pete sanoi.
Tuttuun tapaan hänen ääneensä hiipi häivähdys surua aina kun hän puhui elämänsä rakkaudesta, joka oli jo aikoja sitten muuttanut takaisin Melbourneen ja mennyt naimisiin kirurgin kanssa.
He maleksivat kapeita katuja, jotka näyttivät merkillisen autioilta, kun ei ollut turistikausi eikä edes viikonloppu.
”Hei, odota vähän.”
Nora pysähtyi tarkastelemaan myymälää, joka erottui ympäröivästä keramiikkapajojen ja savukalaa myyvien herkkukauppojen pastellinvärisestä sekamelskasta. Julkisivu oli hilseillyt ja ikkunat likaiset, mutta ikkunan takaa Nora erotti kuluneen tummanruskean nahkaisen matkalaukun, joka sopi täydellisesti hänen kokoelmaansa.
Hän tempaisi ovesta, ja hänen yllätyksekseen se oli auki.
Homeen ja pölyn haju leyhähti häntä vastaan huoneessa, joka oli aivan ääriään myöten täynnä ja näytti siltä kuin seinät olisivat haljenneet, jos joku olisi vielä yrittänyt tunkea sinne edes pienen paperipainon verran lisää tavaraa. Yhtä seinää vasten kohosi nahkaselkäisiä kirjoja korkeissa pinoissa, ja niiden vierellä hyllyt pursuilivat kristallilaseja ja vaillinaisia astiastoja.
Hyllyjen väleissä oli vain vähän tyhjää tilaa, ja niihin oli ripustettu vaihtelevan tasoisia maalauksia. Nora huomasi, että merimaalaukset olivat selvästi suosituin aihe.
Takahuoneessa rahiseva Glenn Miller alkoi jo hyvää vauhtia olla In the Mood. Mies, jolla oli tuuhea ja pitkä punainen parta, hyräili mukana tiskin takana hangatessaan messinkistä kynttilänjalkaa puhtaaksi.
”Tervetuloa”, mies sanoi hymyillen.
Nora vastasi hymyyn ja teki pikaisen kierroksen myymälässä. Hän mietti hetken, olisiko ostanut hopeoidun simpukanmuotoisen voiastian, mutta palasi sitten ikkunassa näkemänsä matkalaukun luo.
”Voisinko katsella tuota vähän tarkemmin?” hän kysyi ja osoitti laukkua sormellaan.
Mies vääntäytyi esiin myyntitiskin takaa. Hän oli isokokoinen mutta liikkui yllättävän ketterästi puikkelehtiessaan hylättyjen huonekalujen ja kuolinpesistä hankittujen loppuun kuluneiden tavaroiden välistä.
Hän siirsi sivuun peltirasian ja pinon LP-levyjä, ja hivutti matkalaukun esiin ikkunaan asetellusta tavarapinosta.
”Laukku tuli juuri viime viikolla. Se on erinomaisessa kunnossa”, hän sanoi.
Nora otti laukun käteensä ja tunnusteli sitä. Aitoa nahkaa. Tummanruskea, naarmuuntunut. Juuri sopivan kulunut vaikutelma.
”Mitä olit ajatellut?” hän kysäisi.
”Hmm. Jaa”, mies sanoi ja sulki silmänsä. ”Sanotaanko viisikymmentä puntaa?”
Noran kasvoille levisi irvistys. ”Olin ajatellut pikemminkin kahtakymppiä.”
”Se on aitoa nahkaa”, mies vastasi.
Nora painoi lukkoa. Se ei antanut periksi. Hänen otsansa meni ryppyyn. ”Onko se mennyt takalukkoon?”
Mies kohautti olkapäitään. ”Äh, eihän siihen tarvita kuin hiusneula ja vähän sorminäppäryyttä”, hän sanoi.
”Niin, mutta siellähän voi olla ihan mitä tahansa. Se voi olla homeessa.”
Mies otti matkalaukun hänen kädestään ja ravisteli sitä. Sieltä kuului hiljainen kumea ääni.
”Hmm. Ehkä siellä on jotain papereita. Kuulehan. Jos otat tämän nyt neljälläkymmenellä punnalla, saat sisällön kaupan päälle. Katsomatta. Kukapa tietää? Jos vaikka siellä olisi voittoarpa? Mainio tilaisuus!”
Kolmen minuutin kuluttua Nora astui ulos liikkeestä kolmekymmentä puntaa köyhempänä matkalaukku toisessa kädessään.
”Sinä olet parantumaton”, Pete sanoi silmiään pyöritellen.
”Niin niin. Mutta myönnä pois – se sopii täydellisesti sohvapöydän alle. Merimieskirstun viereen.”
Pete pudisteli päätään ja kiskoi häntä eteenpäin mäkeä ylös.
He söivät vastapaistettua punakampelaa hernepyreen ja käsin leikattujen ranskalaisten kera. Kun he viimein istuivat autossa ja Pete pani Eaglesin cd:n soimaan ja sääti navigaattorin ”kotiin”, Nora oli ehtinyt toipua jo sen verran että ryhtyi kokoamaan mielessään ruandalaisen opettajan tarinaa valmiiseen muotoon.
Kun Pete jätti hänet kotiovelleen Belsize Parkiin, hän oli kuolemanväsynyt ja jaksoi hädin tuskin raahautua ovesta sisään ja pestä hampaat, kun hän kellahti suoraan sänkyyn.
Luku 2
Big Benin lyönnit kaikuivat ympäri asuntoa. Se oli matkapuhelimen soittoääni, jonka hän oli valinnut omalle esimiehelleen, Oscar Krebsille. Krebsiä kutsuttiin yleisesti Kravuksi, koska hän löysi hetkessä tarinasta kuin tarinasta heikon kohdan ja ryhtyi napsimaan sitä saksillaan, kunnes juttu hajosi kokonaan tai toimittaja teki taustatyönsä paremmin. Itse hän ainakin tulkitsi lempinimen niin. Muut lehdessä väittivät, että nimitys kuvasi erityisen hyvin väriä, joka ilmestyi hänen kasvoilleen aina kun hän oli stressaantunut.
Nora kunnioitti hänen pakkomiellettään tarkistaa kaikki jutut kahteen ja joskus kolmeenkin kertaan, ennen kuin ne päätyivät Globaltin sivuille. Sen sijaan häntä ärsytti suunnattomasti Kravun pettämätön kyky hahmottaa Greenwich Mean Time aivan päin seiniä. Ensinnäkin hän unohti, että Nora oli häntä tunnin jäljessä. Sitten hän oikein inttämällä intti, että Nora oli tunnin edellä. Yritettyään selittää asiaa uudelleen ja uudelleen Nora oppi, että maailmassa kerta kaikkiaan oli sellaisia asioita joita pomoille ei voi opettaa.
”No, mutta sinähän olet ollut jo monta tuntia hereillä”, Krapu sanoi pirteällä äänellä.
Nora vilkaisi herätyskelloa yöpöydällä. Kello oli 6.30 Britannian aikaa. Hän heilautti jalkansa sängyltä.
”Hmmmh.”
”Hyvä juttu. Milloin voit lähettää sen Ruandan? Ajateltiin laittaa sinut sivulle 7, ja se lähtee painoon aikaisin iltapäivällä.”
Hän mumisi epämääräisesti jotain kello kahdesta ”Tanskan aikaa”, katkaisi puhelun ja löntysti asunnon toiseen varsinaiseen huoneeseen, johon hänen oli onnistunut mahduttaa olohuoneentapainen, työhuone, kirjasto ja keittonurkkaus. Hän teki puoliunessa tavanomaisen aamukierroksensa – käynnisti tietokoneen, avasi televisiosta BBC News 24 -kanavan, pani vedenkeittimen päälle – ja laahusti sitten pienenpienen kylpyhuoneensa suuntaan.
Siinä kohtaa rutiini keskeytyi, sillä äkkiä hän makasi pitkin pituuttaan eteisen lattialla kompastuttuaan matkalaukkuun, jonka hän oli vain jättänyt ulko-oven eteen myöhään illalla. Lukko pomppasi auki, ja matkalaukun sisältä ryöpsähti pino polaroidkuvia. Nora istahti lattialle ja avasi laukun kokonaan.
Hän otti pinon käteensä ja selasi kuvia. Kaikki esittivät nuoria tyttöjä, teini-ikäisiä. Yksinäisiä tyttöjä kuvattuina seinän tai muurin edessä kutakuinkin samassa asennossa. Kaikki katsoivat suoraan kuvaajaan.
Jotkut heistä flirttailivat avoimesti kameralle hymy huulillaan. Toiset näyttivät estyneiltä ja kiusaantuneilta koko tilanteesta. Hiusten ja vaatteiden perusteella hän arvioi kuvia olevan alkaen jostakin 1980-luvulta MC Hammer -paitoineen, geelikampauksineen ja Ball-paitoineen jonnekin 1990-luvulle, jolloin U2 ilmaantui kuvaan yhdessä T-paidassa.
Kokoelma oli varmaan kuulunut jollekulle amatöörikuvaajalle. Sen verran hän sentään oli oppinut kiertäessään maailmaa Peten kanssa. Tämä ei ollut kenenkään ammattilaisen kokoelma, pikemminkin pieni kiintoisa katsaus jonkun ihmisen haparoiviin yrityksiin opetella valokuvaamisen vaikeaa taitoa. Näköjään hän oli mies, jota kiehtoivat nuoret naiset, mutta hän ei ollut selvästikään oppinut missään vaiheessa yhtään mitään aiheen valinnasta eikä valon käytöstä, eikä hänellä ollut lainkaan taiteellista silmää. Nora kohautti olkapäitään ja oli juuri sulkemaisillaan laukun uudelleen, kun hänen katseensa osui valokuvaan, joka poikkesi kaikista muista.
Siinä oli kaksi tyttöä samassa kuvassa. Hymyilevä blondi, joka oli vähän pullean oloinen mutta kaunis. Hänen vieressään tummatukkainen hontelo tyttö, joka kyräili valokuvaajaa kulmien alta. Oli kesä, ja he seisoivat sortsit jalassa valkoista taustaa vasten. Toisen tytön haalistuneen Feed The World -T-paidan perusteella Nora päätteli kuvan olevan otettu vuosi tai kaksi vuoden 1984 Live Aid -konsertin jälkeen.
Hänen huomionsa ei kuitenkaan kiinnittynyt T-paitaan. Vaan tyttöjen takana näkyvään kylttiin, jossa ison punaisen nuolen vieressä luki selvällä tanskan kielellä ”Autokansi 2”.
Hän pani kuvan sivuun ja meni wc:hen, harjasi hampaansa ja pirskotti vähän vettä päälleen. Hän keitti kupin Nescaféta pikimustana, kaatoi sekaan maitoa kunnes juoma oli sopivan väristä, asettui tietokoneen ääreen ja pani sanelukoneen päälle.
Mr. Bennin tunteeton ääni täytti huoneen, ja seuraavat tunnit Noran elämässä ei ollut muuta kuin hän ja hänen pelkonsa. Noran sormet tanssahtelivat näppäimistöllä.
*
Nora oli lähettänyt artikkelin ja odotteli kuittausta samalla kun yritti mietteissään raivata kirjoituspöydälle kasautuneita paperipinoja. Hän vilkaisi jääkaappiin ja mietti, jaksaisiko lähteä retkelle Kensingtonin Whole Foodsiin etsimään jotain syötävää. Hänestä oli ihana kierrellä tuntikaupalla kolmikerroksisessa liikkeessä, joka tunnettiin erinomaisista elintarvikkeistaan, ja hän palasi sieltä aina lompakko tyhjänä ja syli täynnä italialaista vuohenjuustoa, spelttikeksejä, luomuherukoita tai leipomo-osaston juustokakkua. Tänään ei kuitenkaan tuntunut siltä.
Jokin lautalla otetussa kuvassa vaivasi häntä. Samalla tavoin kuin olisi katsellut vanhoja sotilaskuvia nuorista, leveästi hymyilevistä miehistä, jotka uskoivat olevansa kuolemattomia mutta joista oli jäänyt jäljelle vain muutamia graniittiin hakattuja kirjaimia sammaloituneeseen hautamuistomerkkiin jonnekin päin Normandiaa.
Hän yritti karistaa mielestään synkät ajatukset. Kuvan kaksi tyttöä olivat varmasti menneet naimisiin ja sitten eronneet ja unohtaneet kokonaan joskus vuosikymmeniä sitten tekemänsä lauttamatkan.
Nora otti tyttöjen kuvan uudelleen käteensä. Toinen vaalea ja toinen tumma. Vaaleatukkaisen katse oli kova, ikään kuin hän olisi halunnut ottaa kuvaajasta mittaa, kuka tämä sitten olikaan: Hittoako sinä minusta haluat? Tummatukkainen näytti ujolta. Hänellä oli pää kallellaan ja katse luotuna alas, aivan kuin hän olisi uskaltanut katsoa kuvan katsojaa vain syrjäkarein.
Nora käänsi kuvaa. Sen takana ei ollut mitään.
Ovipuhelimen käheä surina keskeytti hänen mietteensä.
”Niin?” hän kysyi epävarmasti.
”Hyvää päivää – poliisista. Meille on tullut ilmoitus perheriidasta”, kuului leveällä Pohjois-Jyllannin murteella.
Äh! Hän oli kokonaan unohtanut lounastapaamisen Andreaksen kanssa.
He olivat olleet ystäviä lukiossa, mutta loppuaikoina eräissä juhlissa Andreas oli ollut liian humalassa ja julistanut hänelle suurta, täyttymätöntä rakkauttaan. Ja kun Nora ei ollut kyennyt vastaamaan siihen ja oli pyytänyt että he voisivat olla ystäviä, Andreas oli vältellyt häntä viimeiset viikot ennen kuin he saivat ylioppilaslakin päähänsä.
Pian sen jälkeen Nora oli lähtenyt Englantiin pitämään välivuotta, ja Andreas päässyt poliisikouluun. Sen jälkeen hän oli edennyt urallaan ja päätynyt rikospoliisiin. Nora oli seurannut etäältä hänen vaiheitaan. Nyt aika oli näköjään parantanut Andreaksen loukatun ylpeyden. Hän oli löytänyt Noran Facebookista ja lähettänyt tälle viestin, että hän saapuisi muutamaksi viikoksi Lontooseen osallistuakseen Scotland Yardin erikoiskoulutukseen, jossa perehdyttiin terroristisolujen toimintaan.
Nora vilkaisi kalenteriaan, joka oli jäänyt monta päivää vanhan The Guardianin, lasten köyhyyttä käsittelevän WHO:n raportin ja hänen pitkään etsimänsä, The Economistista revityn maahanmuuttoartikkelin alle.
Siinä luki totta tosiaan: Lounas Andreas kello 13.30.
”No, mitäs tehdään?” Andreas sanoi ovipuhelimeen.
Nora päästi hänet sisään. ”Tule tänne ylös. Olen kohta valmis.”
Andreaksella oli leveät hartiat ja kullankeltaiset hiukset ruskeiden silmien yllä aivan kuten Nora oli muistanutkin. Ja silti hän huomasi selvästi, kuinka vuodet olivat jättäneet jälkensä Andreaksen kasvoihin. Hänestä oli tullut aikuinen.
Sanaakaan sanomatta hän levitti käsivartensa, ja Nora katosi hänen suureen syleilyynsä.
”Yhä vain kaunis kuin merenneito”, Andreas sanoi hymyillen vinoa hymyään.
Nora pyöritteli silmiään.
”Ainakaan et ole kasvattanut poliisiviiksiä. Se olisi saattanut olla minulle liikaa.”
Hän heilautti kättään ja pyysi Andreaksen peremmälle asuntoonsa, joka näytti nyt entistäkin pikkuruisemmalta, kun sinne oli saapunut lähes parimetrinen lihaksikas poliisi.
”Olen tehnyt töitä siitä asti kun heräsin. Minun täytyy vain käydä suihkussa ennen kuin lähdetään mihinkään. Haluatko kupin kahvia odottaessasi?”
”Mitä oikein tarkoitat? Etkö sinä aiokaan lähteä kanssani lounaalle kungfu-aamutakissa? Ettet vain ole ruvennut pikkuporvariksi vanhoilla päivilläsi?” Andreas virnuili ja katseli uteliaana ympärilleen.
Nora esitti närkästynyttä ja osoitti vedenkeitintä nakellen niskojaan.
”Vettä. Kahvia. Maitoa jääkaapissa. Menen nyt.”
Hän laski lämpimän veden virtaamaan vartalollaan samalla kun mietti minne veisi Andreaksen syömään. Kulman takana oli Honey Bee -luomukahvila, tai sitten he voisivat mennä pieneen tapasbaariin metroaseman lähistölle. Hän torjui ajatuksen. Liian eksoottista pohjoisjyllantilaiselle, mitä Andreaskin pohjimmiltaan oli. Hän päätti että pieni turkkilainen ravintola marketin luona sai kelvata.
Hän kuivasi hiuksensa ja puki pikaisesti päälleen melkein käyttämättömän valkoisen T-paidan, mustat farkut ja sandaalit. Vähän meikkiä sinivihreiden silmien ylle ja pikkuisen huulikiiltoa, ja hän oli melkein valmiina lähtemään tyylikkäänä lounaalle.
Kun hän astui huoneeseen, Andreas istui siellä kahvikuppi toisessa kädessään ja valokuva kahdesta tytöstä toisessa.
”Liittyykö tämä johonkin juttuun jota kirjoitat?”
Nora pudisti päätään.
”Ostin eilen vanhan matkalaukun, ja kuva oli kirjekuoressa, joka oli jäänyt vuorin väliin”, hän selitti ja viittasi kädellään kohti matkalaukkua, joka lojui yhä eteisen lattialla.
”En tiedä mikä siinä on. Jokin tuossa kuvassa kiinnostaa minua. Ja minua ärsyttää etten osaa yhdistää sitä mihinkään. Ihan kuin minun pitäisi tietää, ketä tai mitä se esittää”, hän selitti.
Andreas sulki silmänsä. ”Toisella tytöistä näyttäisi olevan rannekoru. Onko sinulla suurennuslasia?”
Nora penkoi parista laatikosta kunnes löysi suurennuslasin. Se oli hautautunut hakaneulojen, väriliitujen ja vanhojen laturien sekaan, joita hän ei ollut ikinä saanut heitetyksi pois.
Hän sieppasi kuvan Andreaksen käsistä. Siitä saattoi totta tosiaan erottaa kirjaimista kootun rannerenkaan toisen tytön ranteessa. Se kohta kuvasta oli epäterävä, mutta Nora oli näkevinään L-kirjaimen... Ja kenties E:n tai I:n?
Lene? Line? Lisette? Lea? Mikään nimistä ei auttanut sen enempää tajuamaan, mikä häntä siinä kuvassa vaivasi. Johtuiko kaikki vain siitä, että lautta jolla kuva oli otettu oli jollain tavoin tuttu?
Andreas keskeytti hänen pohdiskelunsa. ”Sinusta en tiedä, mutta minä en tosiaankaan ole syönyt mitään aamiaiseksi, joten mitä tehdään? Saanko minä tänään syötävää, vai mitä?”
*
Pian sen jälkeen he istuivat Abdulin ravintolassa, ja Andreas yllätti Noran tilaamalla tottuneesti ruokaa listalta. Köfteä ja cacıkia ja pideä, ja hän sanoi vieläpä ”Teşekkür” Abdulille, jonka kasvoille oli ilmestynyt päivän kunniaksi leveä hymy.
Nora kohotti kulmiaan.
”Mitä?” Andreas sanoi kuivasti. ”Etkö usko, että Aalborgista lähtee lentoja ulkomaille?”
”Anteeksi. Minulla oli vain sellainen muistikuva että olet enemmän peruna- ja kastiketyyppiä. Minun täytyi maanitella sinua tuntikausia maistamaan lasagnea”, hän huomautti hieman ujosti hymyillen.
”Kyllähän ihmiset muuttuvat”, Andreas vastasi kohauttaen olkapäitään.
Abdul toi kannullisen jäävettä, ja Nora alkoi taas miettiä tyttöjen valokuvaa.
”Jokin siinä kuvassa jäi vain vaivaamaan minua. Ihan kuin minun pitäisi tunnistaa ne tytöt”, hän aloitti.
Andreas nyökkäsi. ”Minusta tuntuu ihan samalta.”
”Okei. Kaksi tyttöä. Toisen nimi alkaa L:llä. Tai ehkä hänellä oli poikaystävä, jonka nimi alkoi L:llä. Lautalla? Lise lautalla? Line? Lis...?”
Ja äkkiä. Juuri kun Abdul laski pöydälle punaisen muovikorin, jossa oli lämmintä turkkilaista leipää, palaset loksahtivat kohdalleen.
”Lisbeth!” hän sanoi ja löi kämmenellä otsaansa.
”Voi hemmetti, Andreas! Sehän on Lisbeth. L niin kuin Lisbeth. Etkö muista sitä juttua? Englanninlaivan tyttöjä?”
Se oli niitä juttuja, jotka aika ajoin ilmestyivät yhä uudelleen esiin tv-dokumenteissa, ja Nora muisti, kuinka hän oli viime keväänä Trinen kesämökillä käydessään katsellut ajatuksissaan viisi viimeistä minuuttia ohjelmasta, jossa todettiin jälleen kerran, että oli edelleenkin arvoitus, mitä oli tapahtunut Lisbethille ja sille toiselle tytölle, jonka nimeä Nora ei muistanut.
Andreas nyökkäsi samalla kun mursi leipää ja pani sen suuhunsa.
”Aivan. Minullekin muistuu siitä jotain mieleen.”
Nora kaiveli mielensä sopukoita muistaakseen mistä siinä oli kyse.
”Se liittyi jotenkin siihen että he katosivat lautalta. Eikä heitä löydetty koskaan.”
Andreas kohautti olkapäitään. ”Se on vanha juttu. Luulenpa, että nyt he varmaan makaavat meren pohjassa. Eikä heitä löydetä koskaan. Muistaakseni Svend-sedällä on joku työkaveri, joka taisi olla aikoinaan mukana tuon jutun tutkinnassa.”
Ruoka saapui, ja he vaikenivat samalla kun täyttivät lautasiaan. Kun he olivat syöneet jonkin aikaa, Nora ei pystynyt enää hillitsemään itseään.
”Etkö voisi soittaa sille sedällesi? Minun on kerta kaikkiaan pakko saada tietää nyt.”
Andreas nojasi taaksepäin ja katseli häntä silmät puoliummessa.
”Eikö meidän pitäisi kuitenkin odottaa että saadaan syötyä?”
”Älä viitsi. Minä tilaan kahvia”, Nora suostutteli.
Andreas huokaisi hiljaa ja otti matkapuhelimensa.
Nora kohtasi Abdulin katseen ja nyökkäsi tuomaan kahvia samaan aikaan kun Andreas tavoitti setänsä.
Kahvi tuotiin pienessä kuparipannussa, jonka vieressä oli pienet lasit ja kaksi turkkilaista konvehtia aseteltuina tyylikkäästi pitsiliinalle.
Nora kaatoi Andreakselle ja itselleen sillä aikaa kun Andreas sai puhutuksi sedän kanssa. Hän siemaisi väkevää kahvia ja pani suuhunsa sokeripalasen enimmän kitkeryyden taittamiseksi.
Andreas lopetti puhelun. ”No, mutta sano terveisiä Annikalle.”
Hän ei turhia kiirehtinyt, hörppäsi ensin kahvia, irvisti ja pani siihen sokeria.
Nora loi häneen kärsimättömän katseen. ”No. Antaa kuulua.”
”Niin, se piti paikkansa. Setäni tekee töitä Karl Starkin kanssa, ja tämä työskenteli nuorena konstaapelina Esbjergissä silloin kun tytöt katosivat. Hän ei ole ikinä lopettanut kokonaan jutun tutkimista.”
”Selvä, mitä siellä tapahtui?”
”Setäni muisti sen noin pääpiirteittäin: kaksi tyttöä katosi nuorisokodista Ringkøbingin lähistöltä. Kahdeksan nuorta ja kolme aikuista olivat lähdössä kolmen päivän matkalle Lontooseen. Lautalla Lisbeth ja Lulu kuitenkin katosivat jäljettömiin. Kuin maan nieleminä. Tai veden, jos sikseen tulee. Heitä ei löydetty enää ikinä. Lisbethin musta reppu löytyi aurinkokannelta, ja se on ainoa jälki.”
”Johan nyt. Ja sen toisen tytön nimi oli Lulu”, Nora keskeytti.
”Juttua käsiteltiin viime vuonna DR:n Uopklaret-ohjelmassa, joten luultavasti näit loppuminuutit juuri siitä”, Andreas arveli.
Nora mietti hetken.
”Hmm. Asuuko setäsi vielä Esbjergissä?”
”Ei, hän löysi elämänsä suuren rakkauden, Annikan, ja muutti hänen kanssaan yhteiseen taloon Dragøriin. Hän työskentelee nyt Kööpenhaminassa henkirikososastolla, samoin Karl Stark. Pyydänkö sedältä hänen numeronsa?”
Nora nyökkäsi. ”Kyllä kiitos.”
Abdul toi pyytämättä lisää kahvia. Ja iski silmää Noralle, kun tämä vilkaisi häntä kysyvästi.
”Tänään on ihan erityinen päivä, Miss Nora. Hauska nähdä sinua kerrankin niin ettet stressaa matkapuhelimesta ja otat muutakin kuin noutoruokaa kirjoituspöydän ääreen”, hän naureskeli.
Andreas pudisti päätään hymyillen. ”Jotkin asiat eivät muutu koskaan. Vai muuttuvatko?” hän sanoi.
Ja sitten he aloittivat keskustelun jolta ei voinut välttyäkään. Siitä mitä kukakin teki. Mitä Olesta, Klausista ja Punaisesta Ritasta oli tullut, kuka oli mennyt naimisiin, kenestä oli tullut kotiäiti tai -isä ja kenestä uraohjus.
”Entä sinä?” Nora kysyi varovasti, kun Andreas oli kertonut avioeroista, julkisista nimityksistä ja ainoasta kaksossynnytyksestä aiempien luokkakaverien joukossa.
Nora oli totta kai tarkistanut Andreaksen Facebook-profiilin heti kun tämä oli ottanut yhteyttä, mutta tietoja oli niukasti. Andreas ei ollut ilmoittanut, oliko hän naimisissa vai sinkku. Niistä ryhmistä, joissa hän oli jäsenenä, Nora ei pystynyt päättelemään muuta kuin että hän harrasti nähtävästi edelleenkin triathlonia eikä ollut lakannut fanittamasta Monty Pythonia ja Chelsean jalkapallojoukkuetta.
”Niin, mitä minusta?” Andreas kysyi.
Samalla hetkellä soi puhelin. Siellä oli Krapu.
”Kuule. Se on hemmetin hyvä artikkeli. Mutta haluaisin että kirjoitat pikkuisen uusiksi. Minusta tuntuu, että hänet on liian helppo tunnistaa maantieteellisten yksityiskohtien perusteella, joten niitä täytyy hieman hämärtää. Ja kolmatta kappaletta pitää lyhentää. Hän toistaa itseään. Lähetän sen kohta takaisin. Deadline on puolen tunnin päästä. Hei hei.”
Ennen kuin Nora ehti vastata, hän oli katkaissut puhelun.
Nora otti kukkarostaan kahdenkymmenen punnan setelin ja laski sen pöydälle.
”Valitan. Töitä”, hän selitti.
Andreaksen ilme ei värähtänytkään.
Nora yritti pehmittää häntä. ”Kauanko olet vielä kaupungissa?”
Hän sai palkakseen tutun vinon hymyn. ”Ei muuta kuin menoksi. Meilaillaan.”
Luku 3
Nora heräsi hiljaiseen trumpettifanfaariin, joka kertoi siitä, että halpalentoyhtiön kone onnitteli juuri itseään saapumisesta aikataulun mukaan Kööpenhaminan lentokentälle.
Lento oli tyypillinen haamuvuoro, mikä tarkoitti sitä että hän oli joutunut heräämään ennen aamuneljää ehtiäkseen ajoissa lentokentälle, ja hän oli nukahtanut uudelleen ennen kuin kone oli ehättänyt edes rullata Stanstedin kiitoradan päähän.
Matkalukemiseksi aiottu kirja – kunnianhimoinen teos Afrikan öljysodista – lojui avaamattomana sylissä, ja Nora pisti sen takaisin käsilaukkuunsa ennen kuin nousi ja lähti saapuvien lentojen terminaaliin.
Ja siellä mies seisoi koko komeudessaan odottamassa heilutellen Starbucksin pahvimukia ikään kuin Nora ei olisi heti tunnistanut häntä tummanvihreässä puvussaan. Nora ei tuntenut ketään muuta joka olisi käyttänyt liivipukua. Varsinkaan kesäkuussa. Harmaan parran peittämille kasvoille ilmestyi leveä hymy. Christian Sand, tunnettu historioitsija, joka oli erikoistunut Tanskan 1600-luvun historiaan, ja syy siihen että Noran passiin kirjattu koko nimi ei ollut enempää eikä vähempää kuin Leonora Christine Sand.
”Isä. Ei sinun olisi tarvinnut tulla hakemaan minua.”
”Tulen ihan mielelläni. Minulla on kumminkin vapaata ennen kuin pitää lähteä ensi viikolla konferenssiin Tukholmaan. Kirjoitan uutta tutkielmaa, joka käsittelee Ulfeldtin pakoa Hammershusista”, hän selitti hilpeästi ja tarttui Noran matkalaukkuun.
He ajoivat kotiin Bagsværdiin pienellä herneenvihreällä Fiat Puntolla, jolla isä oli körötellyt vähintäänkin vuosikymmenen. Oikeastaan se oli kuulunut heidän äidilleen, mutta kun äiti oli jättänyt heidät, isä oli pitänyt auton sentimentaalisena muistona lähes kaksikymmentä vuotta kestäneestä kutakuinkin onnellisesta avioliitosta.
Talossa tuntui isän tuttu tuoksu. Pölyisten kirjojen, piipunsavun, nahkan ja ruisleipätaikinan, joka oli kohoamassa isossa saviastiassa apukeittiössä. Isä teki keittiössä kahvia pressopannuun, sillä aikaa kun Nora vei matkalaukun huoneeseensa toiseen kerrokseen. Hänen vanha hilseillyt sänkynsä oli täsmälleen siinä missä ennenkin, ja jopa häneltä jääneet Tintti-julisteet riippuivat yhä seinillä. Ehkä jokin saisi Christian Sandin vielä jonain päivänä kiinnostumaan sisustuksesta ja kodin kunnostamisesta, mutta Nora ei keksinyt suoralta kädeltä mikä senkin saisi aikaan.
Hän otti laukusta pilkullisen leningin ja ripusti sen henkariin, jotta se suoristuisi huomisiltaan mennessä.
”Juhlat alkavat viideltä. Me menemme Ellen-tädin luo vähän aiemmin ja viemme hänet ja Jens-sedän ravintolaan”, isä selitti.
”David ei tule. Hän on lähtenyt siirtolapuutarhamökkiin. Hän ei jaksa kaikkia ihmisiä”, isä lisäsi hiljaa huokaisten.
Se ei ollut mikään yllätys. Noran huippulahjakasta isoveljeä ei koskaan ollut virallisesti diagnosoitu autistiksi, mutta sen perusteella, mitä Nora oli lukenut, hänellä oli jokin senkaltainen vaiva.
David työskenteli aktuaarina suuressa vakuutusyhtiössä, missä hän saattoi hyödyntää matemaatikon lahjojaan, mutta samalla hänellä oli mahdollisuus työskennellä kotona ja vältellä näin parhaansa mukaan kaikkia hämmentäviä ja turhauttavia ihmisiä, joita maailma oli pullollaan.
Hyvänä päivänä hän oli vain hieman sulkeutunut ja arka. Huonona päivänä hän oli täysin tavoittamattomissa. Davidia saattoi tavata Davidin ehdoilla, tai sitten häntä ei tavannut ollenkaan.
”No, mutta kyllä niistä tulee vielä hienot juhlat, isä. Onko sinulla puhe valmiina?”
Hänen isänsä nyökkäsi.
Nora tuskin malttoi odottaa, että pääsisi taas näkemään Kalundborgissa asuvan lempitätinsä, ja hän oli järjestänyt itselleen vapaata, jotta pääsi tämän 70-vuotispäiville.
”Okei, mutta piipahda sitten toimituksessa, kun kerran olet kaupungissa”, Krapu oli kehottanut.
Ja sen hän oli...