Kansi

Nimiö

PIERRE LEMAITRE

IRÈNE

Ranskan kielestä suomentanut

Sirkka Aulanko

Tekijänoikeudet

Ranskankielinen alkuperäisteos:

Travail soigné

Suomenkielinen laitos:

www.minervakustannus.fi

Lainaukset:

Bret Easton Ellis: Amerikan Psyko, suom. Erkki Jukarainen, Pikku-idis, 1993

James Ellroy: Musta Dahlia, suom. Juha Ahokas, Like 1996

William McIlvanney: Laidlaw, lainausten suom. Sirkka Aulanko, Hodder and Stoughton 1977

Maj Sjöwall & Per Wahlöö: Roseanna, suom. Kari Jalonen, Karisto 1969

Suomennos: Sirkka Aulanko

Kansi: Taittopalvelu Yliveto Oy

Kannen kuva: Getty Images

EPUB-konversio: Tero Salmén

ISBN 978-952-312-379-3

Teoksen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeuden haltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

Alkusanat

Pascalinelle

Isälleni

Kirjailija muokkaa lainauksista uuden teoksen

ja vain poistaa lainausmerkit.

Roland Barthes

I

Maanantai 7. huhtikuuta 2003

1

”Alice…”, hän sanoi olennolle, jota kuka tahansa muu olisi kutsunut nuoreksi naiseksi.

Hän käytti tytön etunimeä osoittaakseen myötätuntoa, mutta se ei näyttänyt tekevän minkäänlaista vaikutusta. Joten hän painoi katseensa muistiinpanoihin, jotka Armand oli kirjannut ensimmäisen kuulustelun aikana: Alice Vandenbosch, 24. Hän koetti kuvitella, miltä 24-vuotias Alice Vandenbosch normaalioloissa näytti: todennäköisesti nuorelta kaitakasvoiselta naiselta, jolla oli vaalean kastanjanruskeat hiukset ja vilpitön katse. Sitten hän katsoi edessään istuvaa tyttöä ja kohtasi mitä epätodennäköisimmän näyn. Tyttö ei ollut lainkaan oma itsensä: blondatut hiukset liimautuivat tahmaisina päänahkaan ja niissä oli pitkälti tummaa tyvikasvua, vahankalpeiden kasvojen vasemmassa poskessa helotti iso sinipunerva mustelma, suupieleen oli kuivunut ohut verinoro… eikä hurjasti harittavissa silmissä ollut enää muuta inhimillistä kuin pelko, mieletön pelko, joka sai tytön vieläkin tärisemään kuin horkassa. Hän puristi kahvimukiaan molemmin käsin kuin hänen elämänsä olisi riippunut siitä.

Camille Verhoevenin astuessa kuulusteluhuoneeseen paatuneinkin konna reagoi yleensä jotenkin. Mutta Alicessa ei liikahtanut mikään. Alice oli sulkeutunut itseensä ja vain tärisi.

Kello oli puoli yhdeksän aamulla.

Saapuessaan hetki sitten rikospoliisiin Camille tunsi itsensä väsyneeksi. Eilisilta oli venynyt aamuyhteen saakka. Illalliset hänelle tuntemattomien ihmisten, Irènen ystävien luona. Siellä oli juteltu televisio-ohjelmista ja kerrottu hauskoja juttuja, jotka olisivat naurattaneet Camilleakin, ellei hän olisi saanut pöytäseuraksi naista, joka oli kuin hänen ilmetty äitinsä. Koko aterian ajan Camille yritti raivoisasti karkottaa mielikuvaa mutta turhaan: naisella oli samanlaiset silmät ja samanlainen ketjussa tupakkaa polttava suu. Camille tunsi palaavansa ajassa kaksikymmentä vuotta taaksepäin, niihin kultaisiin aikoihin, jolloin hänen äidillään oli tapana tulla ateljeestaan maalitahraisessa taiteilijantakissaan tupakka suupielessä ja tukka pörrössä. Niihin aikoihin hän kävi vielä seuraamassa äitinsä työskentelyä. Äiti oli voimakas nainen, sinnikäs ja taiteelleen omistautunut maalari, jolla oli lähes raivokas siveltimenjälki. Ja joka eli niin omissa maailmoissaan, ettei toisinaan tuntunut edes huomaavan poikaansa. Tämä istui pitkän ja hiljaisen tuokion toisensa jälkeen ihailemassa hänen työskentelyään ja tarkkailemassa hänen jokaista liikettään kuin etsien ratkaisua johonkin oman elämänsä arvoitukseen. Se oli aikaa ennen kuin poltettujen savukkeiden armeija julisti sodan äitiä vastaan, mutta vuosia sen jälkeen, kun ne olivat aiheuttaneet sikiöaikaisen kasvuhäiriön Camillelle. Metri neljäkymmentäviisisenttiseksi jäänyt Camille ei tuolloin tiennyt, ketä hän olisi vihannut enemmän, äitiään, jonka tuhoisa riippuvuus oli tehnyt hänestä Henri Toulouse-Lautrecin kalpean mutta vähemmän rujon kopion, vai nahjusmaista isäänsä, joka katsoi vaimoaan säälittävällä ihailulla, vaiko sittenkin omaa peilikuvaansa: kuusitoistavuotiasta ja loppuelämäkseen keskenkasvuisuuteen tuomittua nuorukaista. Äitinsä tehtaillessa tauluja ja isänsä häärätessä puhumattomana apteekkinsa suojissa Camille varttui mieheksi muiden ikäistensä tavoin ja alistui hiljalleen lyhyyteensä; hän lakkasi nousemasta alinomaa varpailleen, tottui katsomaan muita ylöspäin, ei enää kurkotellut ylähyllyille nousematta ensin tuolille, sisusti huoneensa nukketaloon sopivilla kalusteilla. Ja ihmetteli äitinsä valtavan kokoisia maalauksia, jotka oli irrotettava kiilakehyksistään ja kierrettävä rullalle ennen taidegallerioihin viemistä. Joskus äiti sanoi: ”Tulehan tänne, Camille…” Äiti istui jakkaralla ja silitti mitään puhumatta hänen hiuksiaan, ja Camille tiesi rakastavansa häntä, ajattelipa jopa, ettei milloinkaan voisi rakastaa ketään toista.

Tuolloin kaikki oli vielä hyvin, Camille ajatteli illallispöydässä katsellessaan vastapäätä istuvaa naista, joka nauroi paljon, joi vähän ja poltti kuin korsteeni. Mutta sitten koitti aika, jolloin äiti kyyhötti päivät pitkät polvillaan lattialla vuoteensa vieressä poski peitteelle painettuna, ainoassa asennossa, jossa syöpä antoi hänelle hetken hengähdystauon. Sairaus oli pakottanut hänet polvilleen. Ja vaikka heidän oli tässä vaiheessa jo vaikea ymmärtää toisiaan, he saattoivat nyt viimein katsoa toisiaan silmästä silmään. Camille piirsi tuolloin paljon. Hänellä oli tapana sulkeutua tuntikausiksi äitinsä tyhjilleen jääneeseen ateljeehen. Mennessään katsomaan äitiään hän kohtasi siellä isänsä, joka vietti nyt yhtä lailla puolet ajastaan polvistuneena vaimonsa viereen, häneen kietoutuneena, hänen hartioitaan halaten, vaieten, hengittäen hänen hengityksensä tahdissa. Camille jäi yksin. Camille piirsi. Camille tappoi aikaa ja odotti.

Kun Camille pääsi oikeustieteelliseen, äiti painoi tuskin sivellintään enempää. Camillen käydessä kotona hän näki isänsä vaeltavan surun raskaassa hiljaisuudessa. Sitä kesti loputtoman kauan. Lapsen ruumiiseen ikuisesti vangittu Camille kumartui lakikirjojensa ääreen ja odotti.

Loppu tuli eräänä toukokuun päivänä. Ensin puhelimesta ei kuulunut mitään, sitten hänen isänsä ääni sanoi: ”Sinun pitäisi nyt tulla”. Camille tiesi heti, että tästedes hän olisi yksin, ettei hänen elämässään olisi enää ketään.

Nelikymmenvuotiaana sama pieni kaljupäinen mies, jonka kasvot ovat kaidat ja juonteikkaat, tiesi ettei siinä käynytkään niin. Nyt hänen elämässään oli Irène. Siitä huolimatta menneisyyden haamut olivat tehneet illanvietosta uuvuttavan kokemuksen.

Sitä paitsi riista aiheutti hänelle aina vatsanpuruja.

Suunnilleen samoihin aikoihin kun hän kantoi Irènelle aamiaisen vuoteeseen, järjestyspoliisin partio poimi Alicen mukaansa boulevard de Bonne-Nouvellelta.

Camille nousi ja meni naapurihuoneeseen tapaamaan Armandia, laihaa hörökorvaista miestä, joka oli kuulu saituudestaan.

”Kymmenen minuutin kuluttua”, Camille sanoi, ”tule kertomaan minulle, että Marco on löydetty. Surkeassa jamassa.”

”Löydetty? Mistä?” Armand kysyi.

”Mistä minä tiedän, ota selvää.”

Sen sanottuaan Camille palasi omaan huoneeseensa lyhyin kiireisin askelin.

”Kas niin”, hän sanoi Alicelle. ”Rauhoitutaanpa nyt ja aloitetaan kaikki alusta.”

Hän jäi seisomaan tytön eteen, ja heidän katseensa kohtasivat lähes samalla korkeudella. Alice näytti havahtuvan horteestaan. Hän tuijotti edessään olevaa miestä kuin näkisi tämän ensimmäistä kertaa ja tajusi luultavasti selvemmin kuin koskaan, miten mieletön maailma on: kaksi tuntia aiemmin hänet oli hakattu niin, että sisuskalut tuntuivat menneen tohjoksi, ja nyt hän istui rikospoliisin kuulusteltavana ja puolitoistametrinen pätkä kehotti häntä aloittamaan tarinansa alusta, ikään kuin kaikki ei tuntuisi hänen osaltaan olevan jo lopussa.

Camille meni istumaan työpöytänsä taakse ja otti hajamielisesti kynän niiden kymmenien joukosta, joita hän säilytti Irèneltä saamassaan puristelasisessa purkissa. Hän katseli vastapäätä istuvaa Alicea. Tyttö ei tosiaan ollut hassumman näköinen vaan oikeastaan lähes kaunis. Hauraalla ja hieman epävarmalla tavalla, vaikka holtiton elämä ja valvotut yöt olivat jo painaneet häneen jälkensä. Kärsivä madonna. Köyhän miehen pietà.

”Kauanko olet työskennellyt Santenylle?” Camille kysyi ja ryhtyi luonnostelemaan tytön kasvojen ääriviivoja lehtiöönsä.

”En minä työskentele hänelle!”

”Sanokaamme vaikka kaksi vuotta. Sinä teet töitä hänelle ja hän pitää sinut aineissa, eikö niin?”

”Ei.”

”Ja sinä kuvittelet, että siinä on ripaus rakkauttakin mukana? Niin sinä varmaan luulet?”

Tyttö vain tuijotti häntä. Camille hymyili ja jatkoi piirtämistä. Seurasi pitkä hiljaisuus. Camille muisti, mitä hänen äidillään oli tapana sanoa: ”Mallin rinnassa sykkii aina taiteilijan sydän.”

Lehtiöön ilmestyi muutamalla lyijykynänvedolla pian toisenlainen Alice, nykyistä nuorempi ja ruhjeeton mutta yhtä kärsivä. Camille katsoi häneen ja näytti tekevän jonkinlaisen päätöksen. Hän veti tuolinsa lähemmäs ja hyppäsi sille istumaan kuin lapsi niin, että jalat heiluivat parinkymmenen sentin korkeudella lattiasta.

”Voinko polttaa?” Alice kysyi.

”Santeny on korviaan myöten kusessa”, Camille sanoi kuin ei olisi kuullut. ”Kaikki yrittävät päästä hänen jäljilleen. Sinähän sen tiedät paremmin kuin moni muu”, hän lisäsi osoittaen Alicen ruhjeita. ”Taitavat tehdä kipeää? Eikö sinusta olisi parempi, että me löydämme hänet ensin?”

Alice ei näyttänyt saavan silmiään irti Camillen kengistä, jotka keinuivat lattian yläpuolella kuin seinäkellon heilurit.

”Hänellä ei ole tarpeeksi suhteita selvitäkseen tilanteesta. Annan hänelle kaksi vuorokautta aikaa, en yhtään enempää. Mutta silloin kukaan ei voi suojella sinua, joten lorusi on kohta lopussa… Missä Santeny on?”

...