ISBN 978-951-0-42033-1

© Hanna Weselius ja WSOY 2016

Kansi: Martti Ruokonen
Kannen kuva: © www.bridgemanart.com
Kuvassa vasemmalta Helene Berg, Alma Mahler, Franz Werfel ja Alban Berg

Teoksen jakelu ja osittainen kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeuden haltijan lupaa on korvausvastuun ja rangaistuksen uhalla kielletty.

Werner Söderström Osakeyhtiö 2016







Their marriage, however, was murder
He’d scream to the heavens above
“I’m writing ‘Das Lied von der Erde’
And she only wants to make love!”

TOM LEHRER, ALMA, 1965

POIKA ON NUORI, ehkä vasta kuusitoista. Hän lampsii keskikäytävää, heittäytyy rennosti penkille Ainoa vastapäätä ja alkaa saman tien tuijottaa. Aluksi Aino ei kiinnitä poikaan huomiota, ei tajua tuijotusta, ei pidä sellaista mahdollisena tapahtumana omassa elämässään, tässä bussissa nyt, kello puoli yksi yöllä. Poika tuijottaa kuitenkin herkeämättä, katsetta ei voi olla vaistoamatta, ja Aino alkaa vilkuilla poikaa, ensin epäuskoisena: tuijottaako tuo minua, ja sitten vielä epäuskoisempana: tuijottaako tuo minua noin! Kyllä, siinä vaiheessa kun bussi kurvaa kaupungin jättävälle sillalle, Aino on varma: poika tuijottaa häntä juuri noin, juuri sillä tavalla kuin mies voi tuijottaa naista nälkäisimmillään.

Aino on katsovinaan ikkunasta ulos ja näkee oman peilikuvansa, yrittää nähdä jotain sen läpi, yrittää takertua lehdettömiin puunlatvoihin ja katulamppujen valokehiin oksistoissa, pakeneviin jäniksiin, tyhjiin venelaitureihin ja mustaan taivaaseen. Heti kun ajatus herpaantuu, katse harhautuu takaisin poikaan, ja siinä poika vain istuu, lippalakki päässä, röhnöttää raajat levällään puolimakuulla niin että koristossut sojottavat pitkällä Ainon jalkatilassa ja polvet melkein hipovat Ainon polvia. Poika katsoo Ainoa lippansa alta ja hymyilee, miten, noin! Alkaa naurattaa, uskaltaako sitä katsoa, miksei uskaltaisi. Riemukkaasti, riehakkaasti poika vain hymyilee. Se on iso kaunis musta poika, ei välttämättä somalitaustainen, voi olla muualtakin Afrikasta tullut, voi olla täällä syntynyt. Mutta missään tapauksessa ei vanhempi kuin kuusitoista. Nyt poika iskee silmää nopeasti, taitavasti, melkein kuin ei ollenkaan. Hymykuoppa.

Onko tämä mekko liian lyhyt? Ei pitäisi olla. Sitä voi vielä vähän nykiä alaspäin. Se peittää istuessakin melkein polvet. Länsimaiselle naiselle ihan normaali helma. Mekko ei ole vaaleanpunainen, kireä eikä kimaltava, vaan puuvillainen, tummansininen, väljästi tyköistuva, yksivärinen. Kaula-aukko ei ole liian iso. Olkapäillä on villatakki, kaulassa huivi ja sylissä kevättakki, turvallinen, takerruttava lisäkerros sylin ja maailman, sylin ja tuon pojan, välissä. Sukkahousut eivät ole kiiltävät eikä niissä ole silmäpakoja. Saappaissa on korot, mutta ne eivät ole mitkään terävät nahkapiikit vaan järkevät, vakaan kävelyn mahdollistavat korot. Tukka ei ole pörrössä. Huulipuna ei ole levinnyt. Ripsiväri ei ole valunut. Mutta onko sitä liikaa? Onko huulipuna liian kirkasta? Voisiko pojan opettajalla olla tämän väristä? Minä voisin ikäni puolesta kevyesti olla tuon pojan opettaja. Aino hymyilee pojalle kuin opettaja ja yrittää hymähtää toruvasti, mutta rooli ei pidä. Jumalauta, minä olen tuota poikaa yli puolet vanhempi, ja poika vain virnuilee, nuolaisee suupieltään, onko se makea vai suolainen? Nyt se painaa sormensa huulilleen, nostaa kämmenen eteensä tarjottimeksi ja puhaltaa. Lentosuukko. Ei voi olla totta. Aino katsoo poikaa suoraan, kysyy silmillään: Mitä hemmettiä sinä teet? Poika hymyilee isoilla hampaillaan, luottavaisena kuin sylilapsi ja samalla kuin onnistumisestaan varma, kaiken kokenut rakastaja, ja puhaltaa ilmaan toisen suukon. Aino ei voi muuta kuin puhaltaa takaisin. Hän antaa täysin periksi, hän kuplii ja nauraa ääneen ja katsoo poikaa ja arvaa, että hänen pupillinsa ovat nyt isot ja mustat ja imevät tuota poikaa ja tuo poika näkee sen.

Niin valaistu bussi kiitää yössä, ja siinä nämä kaksi istuvat vastakkain. Polvet ja sääret melkein hipovat toisiaan, ja he heilahtelevat mutkissa enemmän kuin olisi tarpeen, jotta polvet ja sääret osuisivat toisiinsa muka vahingossa. Ja ne osuvat. Ainon posket hehkuvat, hän painaa kätensä niille, nolostuu ja nykäisee kädet takaisin syliin, tyhjät toimettomat kädet. He pitävät tuijotuskilpailua, eivät irtaudu hetkeksikään, välillä nauravat ääneen, välillä vakavoituvat ja nuolevat toisiaan silmillään, kostuttavat ja purevat huuliaan. Miten helppoa olisi vain vähän auttaa painovoimaa bussin jarruttaessa pysäkille ja lennähtää pojan syliin. Muka vahingossa, voi anteeksi, eihän sinuun sattunut. Ei sattunut. Minä nousen tästä pois. Älä nouse.

Mutta Aino ei auta painovoimaa, ei lennä tuota ihmettä vasten joka hänen edessään häpeämättömänä on, vaan nykii helmaansa alaspäin, ja poika hymyilee kun näkee sen ja sitten koskettaa hänen polveaan omallaan aivan varovasti, niin että on koko ajan selvää että vahinko se ei ole, mikään ei ole vahinko, tämä on tarkoitettu juuri näin. Tule sinä nainen mun mukaani, arvaatko mitä tekisin sulle jos tulisit, uskallatko arvata. Uskotko että mä osaan. Mitä kaikkee mä osaan. Haluatko. Tule. Tule.

Sitten joku painaa pysähtymisnappia, bussi hidastaa ja poika nousee ja katsoo Ainoa ja pudottaa huuliltaan sanan. Tuu. Aino katsoo poikaa ja pudistaa päätään. Poika kävelee hitaasti keskiovelle selkä edellä ja hymyilee ja katsoo. Ojentaa kättään. Tuu nyt.

Rakastan sinua. Niin helppoa. Rakastaisin sinua. Miten minä sinua rakastaisin.

Ovi sihahtaa auki ja sulkeutuu, ja poika on poissa. Aino valuu selkänojaa vasten, sulkee silmänsä, avaa ne, näkee bussin kattorakenteita, teknisiä osia joille ei tiedä nimiä, niidenkö kanssa hän on nyt jäänyt tähän, ilman suuta, ilman käsiä. Hän puristaa silmät taas kiinni, hengitys vapisee eikä tasaannu. Miten tuollainen voi olla olemassa. Millainen äiti on tuon kasvattanut. Millainen maitoa tihkuva, suurisuinen, leveälanteinen, keinuva-askelinen mama Africa. Ja kuka tuon vielä saa syliinsä. Miksi en minä, miksi en heti. Miltä se tuoksuu? Voi mikä poika. Näkikö joku?

Ja sitten Aino koskettaa pysähtymisnappia, pitelee tankoa hetken kuin kättä ja nousee pois bussista omalla pysäkillään. Asfaltti näyttää lakaistulta ja asialliselta, ja sille täytyy näillä kosketetuilla jaloilla astua, pehmeät jalkapohjat saappaissa, jalka kerrallaan, vaikka huimaa. Ja bussi menee, ja katu on hiljainen, ja maailma nukkuu.

YÖLLÄ 129 TAI 230 TAI 234 nigerialaista koulutyttöä katoaa.

Illalla tytöt ovat vetäytyneet koulunsa asuntolan makuusaleihin. He ovat järjestäneet varvastossunsa riveihin maalaamattomalle betonilattialle, kiivenneet kerrossänkyihinsä, supisseet hetken kiihkeitä tytönasioitaan ja vähitellen nukahtaneet. Sitten maastopukuiset, kasvonsa huiveilla peittäneet miehet ovat kiivenneet mustista ikkuna-aukoista sisään ja kopsahdelleet lattialle kuin torakat. He ovat sohineet tytöt rynnäkkökivääreillään hereille ja tönineet alas sängyistä ja ikkunoista ulos. Pihalla ovat odottaneet käryävät kuorma-autot, joiden kuskit ovat virnuilleet hampaat välähdellen ja pumpanneet kärsimättöminä kaasupolkimiaan. Sinne tytöt on työnnetty kuormurinlavoille ohuissa yöpaidoissaan, ja jokaiselle lavalle heitä kiväärinperillä sohimaan ja käsiä heidän huutoon avautuvien suidensa eteen painamaan on kiivennyt kymmenkunta huivinaamaista miestä. Ja autot ovat jyrähtäneet liikkeelle ja liukuneet yöhön. Ja aurinko on noussut, ja touhukas kouluemäntä on mennyt herättämään tyttöjään, ja varvastossut ovat olleet seinänvierustalla siisteissä riveissä, ja lattioilla on lojunut huopia, ja sängyissä ei ole ollut ketään.

Aino lukee uutista. 234 koulutyttöä on yhä kateissa jossakin Nigerian koillisosissa. 16–18-vuotiaat tytöt vietiin Chibokin kylästä mahdollisesti jonnekin Sambisan metsän kolkkaan. Todennäköisesti he ovat ääri-islamistien panttivankeina.

Jossakin. Mahdollisesti. Jonnekin. Todennäköisesti. Uutisen kirjoittaja ei näköjään tiedä yhtään mistään yhtään mitään, mutta kuva jonka Aino näkee on kirkas: kun miehen kämmen painuu tytön suulle pimeässä, siitä ei erota kuin väreilevää yötä ja silmät, niiden kiiltelevät märät valkuaiset ja nurin kääntyvät ruskeat iirikset. Käden alta puristuu vähän vaahtoa ja verta. Sieraimet laajenevat, imevät kämmensyrjää vimmatusti, henki ei kulje, ihosta tihkuu kitkerä hiki. Pimeydessä kuuluu moottorien ärjyntä ja sydänten pauke. Aino sulkee silmänsä ja katsoo mustaa kättä, joka puristuu tytön suulle.

Kaikkien ihmisten kämmenet ovat kuitenkin vaaleanpunaisia, eivätkö olekin. Samanlaisia.

Aino etsii lisää uutisia. Tietoa löytyy vain vähän. Aino näkee pitkän betonikäytävän ja kouluemännän, joka juoksee päätään pidellen kohti rehtorin asuntoa. Kohta rehtori porhaltaa hiekkapihan poikki koulun päärakennukseen. Hän ei ole keksinyt mitään kunnollista strategiaa asian poispyyhkimiseksi, hänen täytyy ilmoittaa asiasta tyttöjen vanhemmille. Pian epäuskoiset kyläläiset avaavat talojensa ovet ja astuvat pihoille. Jotkut vain huojuvat kämmenet poskillaan. Toiset säksättävät kiihkeästi porteilla ja aitojen yli, huhu kulkee tien yli, pihan poikki, naapurilta seuraavalle. Aurinko nousee korkeammalle, päivä kuumuu hehkuvaksi ja etenee hitaasti piinaten jokaista eri tavoin. Miksi juuri minun koulussani piti käydä näin, ajattelee koulun rehtori, rypistää otsaansa ja nostaa silmälaseja hiestä liukkaalla nenällään. Miksi juuri minun pitäisi tietää tarkkaan montako tyttöä siellä nukkui. Kauhea vaiva ja häpeä. Ja tuossa jonkun tytön äiti kouristuu pölyiseen maahan ja huutoitkee. Miksi juuri minun tyttäreni vietiin, äiti kysyy hiekalta, seinältä, seinää vasten nojaavalta muovituolilta ja taivaalta ja taivaalla kulkevalta pilvenhattaralta. Miksi hänet vietiin, mihin, miten minä selviän tästä kauheasta, kauheasta päivästä? Näin päivä kuluu, matelee kuin kuivuva kyynelvana hiekassa, ja pikku hiljaa tiedotusvälineisiin kulkeutuu epämääräisiä tekstinpätkiä ja suttuista kuvaa, jota...