Sotataidon mestareita

Teollistuvan yhteiskunnan sotahistoriaa 1700-luvulta nykypäiviin

Juha Vahe

Sotataidon mestareita

Teollistuvan yhteiskunnan sotahistoriaa 1700-luvulta nykypäiviin

ISBN 978-952-7074-70-1 (EPUB)

Copyright Juha Vahe ja Klaava Media / Andalys Oy

Kuvat ja kartat public domain -aineistoa.
Kannen kuvat: ylärivissä suomalaisia sotilaita jatkosodassa (SA-kuva) ja Clausewitz. Alarivissä Moltke vanhempi ja oikealla Napoleon.

Kustantaja: Klaava Media / Andalys Oy
kirja@klaava.fi
www.klaava.fi

Johdanto

On kaksi äärimmäistä tapaa, joilla sotahistoriaan ja sotaan yleensä suhtaudutaan. Yksi tapa on nähdä vain sotien tuottama suunnaton tuho sekä kärsimys ja ummistaa silmänsä niille jaloille teoille, joita sotaan usein liittyy. Esimerkiksi brittiläinen merijalkaväen majuri Francis Harvey antoi 1916 käskyn täyttää brittien risteilijälaivaston lippulaiva Lionin yksi tykkitorni vedellä, jolloin sisällä olleet vaikeasti haavoittuneet miehet Harvey mukaan lukien hukkuivat. Vain kyynikko voisi väittää tämän teon takana olleen halun saada kuoleman jälkeistä mainetta ja kunniaa.

Todellisuudessa Harvey toimi rationaalisesti. Osuman saaneessa tykkitornissa riehui tulipalo, joka uhkasi levitä laivan ammusvarastoon, joka räjähtäessään olisi surmannut Harveyn lisäksi kaikki laivan yli tuhat miehistön jäsentä. Uhraamalla oman ja tykkitornin miehistön hengen Harvey pelasti muut laivatoverinsa. Hänen motiivinsa oli korkein, mitä sodassa on. Korkein motiivi ei liity isänmaahan, ylipäällikköön tai kunniamerkkeihin. Yleensä sotilaitten korkein motiivi on toimia sotilasyhteisön jäsenenä. Jäsenyyden korkein aste on oletus siitä, että taistelutoverit ovat valmiita riskeeraamaan ja jopa tietoisesti uhraamaan oman henkensä tovereittensa puolesta ja on itse valmis samaan.

Sotalaitoksiin liittyvät ylevät periaatteet eivät kuitenkaan saa ummistaa silmää siltä, että suuret uhraukset ovat usein turhia. Vaikka monet sotilaat palvelivat uhrautuvasti brittien asevoimissa molemmissa maailmansodissa, niitten jälkeen maa menetti siirtomaa-asemansa. Samoin kävi Neuvostoliitolle, joka voitti toisen maailmansodan valtavin tappioin, mutta tuhoutui valtiona lopulta kokonaan. Toisen maailmansodan hävinneet Saksa ja Japani ovat puolestaan sodan jälkeen menestyneet erinomaisesti. Ne ovat rauhan oloissa voittaneet sen minkä sodassa hävisivät ilman, että yhdenkään sotilaan on tarvinnut kaatua taistelussa.

Tässä kirjassa keskitytään ns. länsimaiseen sotataitoon (millä tarkoitetaan Euroopassa syntynyttä sotataitoa) 1700-luvulta nykyaikaan. Ratkaisuun on selvä syy. Juuri tämä lännen käyttämä sotataito otettiin käyttöön vähitellen koko maailmassa.

Aikarajaksi on asetettu 1700-luku sen takia, että jo vuosisadan alussa ruutiaseet olivat käytössä suurimmalla osalla sotilaista ja sotataidon muuttuminen teollistumisen myötä tulee paremmin esille, kun kerrotaan lähtökohta, josta muutos alkoi.

Käsittelyn painopiste on sotataidossa, siis siinä, miten sodittiin. Sotataidon historiaa on kutsuttu niinkin kammottavalla nimellä kuin “sodan kulttuurihistoriaksi”, sillä se on sotahistorian hitaimmin muuttuva aihepiiri, ja on mahdollista verrata jossain mitassa eri aikojen sotia toisiinsa. Sotien tapahtumahistoriaa käsitellään kirjassa vain sen verran kuin on katsottu hyödylliseksi esimerkkeinä havainnollistaa sitä, miten kunkin ajan sotataito on toiminut käytännössä.

Kuva 1. Brittien risteilijälaivaston lippulaiva Lionin tykkitorni. Tykkitornin päällikön käskystä hänen taisteluasemansa täytettiin vedellä, jolloin hän ja muut tykkitornissa olleet haavoittuneet hukkuivat. Teko pelasti lippulaivan koko muun miehistön ammusvaraston räjähdykseltä.

Miksi on sotalaitoksia?

Vielä 1960-luvulla perustuslain mukaan Suomessa oli sotaväen päällikkö, mutta samaan aikaan alempiasteisen normiston määrittämän puolustusvoimain komentajan alaisuudessa alettiin kovin järjestelmällisesti puhua turvallisuus- ja puolustuspolitiikasta. Luotiin kuvaa, että sotalaitos on olemassa turvallisuuden takia ja sotaa käydään vain puolustukseksi. Samanlaista termistöä on ollut monessa muussakin maassa ja kielessä, vrt. esim. Wehrmacht ja Department / Ministry of Defense.

Sotalaitoksen todelliset tehtävät ovat olleet toisenlaisia. Ensinnäkin sotalaitos Suomessa ja muualla ylläpitää voimassa olevaa poliittista järjestelmää ja suojaa vallassa olevia. Eri maitten asevoimien eliitti on ajoittain koottu valtion päämiehen turvallisuutta suojaavaksi kaartiksi, joka tosin on turvallisuuden asemesta voinut osallistua vallankaappauksiin jopa aloitteen tekijänä.

Asevoimiin melko läheisesti ovat liittyneet ns. puolisotilaalliset voimat, joita Suomessa edustaa rajavartiolaitos. Ranskassa on santarmeja ja Italiassa karabinieereja, jotka hoitavat järjestyspoliisin tehtäviä, mutta on toisaalta nivelletty osittain asevoimiin.

Maan rajojen ulkopuolella asevoimien tehtävä ei suinkaan ole ollut kansalaisten turvallisuudesta huolehtiminen tai maan puolustaminen. Asevoimien tärkeimpiä tehtäviä ovat olleet siirtomaitten hankkiminen ja sodankäynti toisen maan hallituksen vaihtamiseksi. Läheskään aina jälkimmäiseen tehtävään ei ole liittynyt suuria rajamuutoksia.

Niinkin myöhään kuin 1914 suomalainen historiantutkija ja Helsingin Sanomien toimittaja Rudolf Holsti totesi ykskantaan, että “Muuten on nykyaikaisessa sodassa kaikkien suurvaltojen yleisesikuntien tärkeimpänä toiminnan ohjeena yksinomaan offensiivi eli strateginen hyökkäys”.^[1]

Suomen kokoinen maakaan ei ole mikään poikkeus. Itsenäisyytemme alkuvuosikymmeninä Suomen yleisesikunta laati hyökkäyksellisiä suunnitelmia niin Ruotsia kuin Neuvosto-Venäjää / Neuvostoliittoa vastaan ja hyökkäyksen myös toteutti vuonna 1941.

1900-luvun erityispiirre on ollut suurisuuntainen valtion sisäinen väkivalta, jota on harjoitettu esim. Stalinin Neuvostoliitossa, Hitlerin Saksassa ja Maon Kiinassa. Tämä terrori on aiheuttanut yli 100 miljoonaa kuolonuhria.

Sotien syyt

Amerikkalaisen professorin Kenneth Waltzin 1950-luvulla kirjassaan ”Man, the State and War” esittämä jaksottelu sodan syistä on yhä edelleen 2010-luvulla pätevä. Sodan syyt voidaan ryhmittää kolmeksi tasoksi: kansainväliseksi, kansalliseksi ja yksilötasoksi.

Kansainvälisen tason syitä ovat esimerkiksi etupiirit ja pyrkimys alistaa toinen valtio. Kansallinen taso kiinnittää huomiota esim. yhteiskuntarakenteeseen ja talouden dynamiikkaan. Yksilötaso keskittyy psykologisiin tekijöihin. Koska sota on valtioiden välistä toimintaa, lienee selvää, että tavallisen ihmisen psykologia ei riitä sodan syyksi. Jos sota syttyy, propagandalla voidaan toki lietsoa yksilötason tunteita, epäluuloa, kostonhalua jne.

Suurvallat ovat ahkerimpia sotijoita. Tehdyn selvityksen mukaan vuosien 1480 – 1940 välillä Euroopassa käydyissä 2600 suuressa maataistelussa Ranska oli mukana 47 %:ssa, Itävalta 34 %:ssa, Preussi 25 %:ssa, Englanti ja Venäjä molemmat 22 %:ssa.

Waltz aloittaa kirjansa toteamalla, että kysymys sodan voittajasta on yhtä järkevä kuin kysyä, kuka voitti maanjäristyksessä. Waltz ei tarjoa sodan syihin mitään yksinkertaista vastausta. Hän katsoo, että kaikkia kolmea selitystasoa tarvitaan. Hän uskoo, että ”pahat” autoritääriset valtiot vievät sotaan. Muitten maitten pyrkimys myötäillä autoritäärisiä valtioita ei ole hyvä ratkaisu, koska konflikti syttyy kuitenkin. Toisaalta myös samanlaisten valtioitten välillä käydään sotia. Ranskan Frans I:ltä kysyttiin, mikä erottaa hänet langostaan Kaarle V:stä, jolloin vastaus kuului: ”Ei mikään. Olemme aivan samaa mieltä. Me molemmat haluamme Italian valtaamme!” 

Waltz myöskin soveltaa Neumannin peliteoriaa kansainvälisiin yhteisöihin. Valtioitten kannattaa olla usein yhteistyössä toistensa kanssa. Eri selitystasojen sisällä varsinaisia teorioita Waltz luettelee useita ja hänen jälkeensä niitä on kehitetty vielä lisää.^[2]

Ydinaseaikakauden paradoksi on se, että vaikka suurvallat yhä edelleen ovat halukkaita sotimaan, vastustajaksi on valikoitunut heikompia, suorastaan alikehittyneitä maita, koska kahden ydinasevallan välinen sota katsotaan liian suureksi riskiksi.

Sodan politiikkaa

Sodan ylin johto kuuluu maan poliittiselle johdolle. Fredrik Suuren ja Napoleonin tapaisten lahjakkaiden yksinvaltiaiden osalta poliittinen ja sotilaallinen johto oli samoissa käsissä. Useimmat monarkit jättivät ainakin osan sotilaallisesta johtamisesta ammattisotilaiden osalle, vaikka monarkit kantoivatkin univormua ja olivat runsaasti tekemisissä asevoimien kanssa.

On väitetty, että Ranskan vallankumouksen luomat asevelvollisuusarmeijat lisäsivät propagandan merkitystä. Pääsääntöisesti näin varmaan onkin, mutta esim. uskonto oli keskeinen osa propagandaa jo aikaisemmin. Propagandan tarkoituksena oli leimata vihollisvaltio läpeensä pahaksi ja todistella pahuuden pitkää historiaa.

Kun em. asenteet vaikuttavat siihen tapaan, miten nykyihminen menneisyyttä tarkastelee, liittoutumien muodostaminen ja liittolaisten vaihtuminen on ollut hämmentävän nopeaa.

1700- ja 1800-luvuilla Englannin ”pysyvä” vihollinen oli Ranska ja epäluulo maitten välillä oli suuri vielä 1800-luvun lopullakin. Toisaalta Preussi ja eräät muut Saksan valtiot olivat brittien uskollisia liittolaisia, sillä olihan brittihovi saksalaista alkuperääkin. Edelleenkin Englannin välit Venäjään olivat sodan partaalla vielä 1904 vaikka kymmenen vuotta myöhemmin maat olivat liittolaisia ensimmäisessä maailmansodassa.  Edelleenkin Englannin välit Japaniin olivat hyvät 1800-luvulta aina toisen maailmansodan alkuun asti.

Lopuksi Englannin ja USA:n välit olivat huonot USA:n itsenäistymisestä alkaen aina ensimmäiseen maailmansotaan asti. Ensimmäiseen maailmansotaankin USA liittyi paljolti Ranskaa tukeakseen. Englannilla ja USA:lla oli laivastokilpailun oireita vielä 1920-luvulla. Englannissa arveltiin, että USA:n laivaston kasvua kompensoisi brittien hyvät suhteet Japaniin.

Vuosina 1870 – 1945 Saksa ja Ranska kävivät kolme veristä sotaa toisiaan vastaan, sotia, joihin maat olivat huolella valmistautuneet. Sitä taustaa vastaan on hämmentävää, miten helposti maat löysivät yhteisen sävelen 1950-luvulla. Maitten yhteistyössä oli EU:n alkusiemen.

USA puolestaan on toisen maailmansodan jälkeen vaihtanut asennettaan kehittyvien maiden poliitikkoihin pikavauhtia. Myöhemmät viholliset Saddam Hussein, Osama bin Laden ja Panaman Manuel Noriega olivat kaikki jossain vaiheessa hyvissä väleissä USA:n kanssa. Vastaavasti ”perivihollisiin” Kiinaan, Vietnamiin ja Egyptiin on solmittu suhteet hyvinkin nopeasti. 

Asevoimat

Henkilöstö

Upseeristo pyrittiin 1700-luvulla saamaan aatelistosta tai ainakin muista korkeammista yhteiskuntaluokista, siis porvariston, papiston ja suurtilallisten jälkeläisten joukosta. Merivoimat ja tykistö edellyttivät kuitenkin sellaisia matematiikan taitoja, että niissä huomattava osa upseeristosta oli ei-aatelista.

Upseeriston värvääminen ylemmistä yhteiskuntaluokista oli varsin luonnollinen ratkaisu, koska näillä yhteiskuntaluokilla oli mahdollisuus huolehtia tulevan upseerin perussivistyksestä ja kustantaa varusteet ml. ratsuja. Nuorella upseerilla ei ollut vaativia tehtäviä. Usein heitä käytettiin lipunkantajina ja taisteluryhmityksessä esim. luutnantilla oli vain joittenkin kymmenien metrien kaista vastattavanaan.

Tehtävien vaatimattomuuteen nähden upseereita oli varsin paljon. Jos tilannetta vertaa antiikin Rooman legiooniin, niissä oli syntyperään perustuvan aseman nojalla upseeriksi laskettavia vain noin yksi upseeri tuhatta miestä kohti.  Muut tehtävät olivat centurioilla, joita lähtökohtansa perusteella voi pitää aliupseereina.

Uuden ajan upseerien suuri määrä selittyy sillä, että keskiajalla koko sotalaitos oli perustunut ritariratsuväelle ja uudella ajalla aatelisto haluttiin edelleen integroida mukaan sotalaitokseen, mihin upseerivakansseja perustettiin.

Toisaalta upseeriston tappiot olivat taistelussa suuret, sillä se toimi joukkojen mukana etulinjassa. Mitään rintaman taakse sijoitettuja esikuntia ei 1700-luvulla juurikaan ollut.

Rykmentin korkeimmat upseerit olivat useimmiten kokeneita ja kykeneviä tehtäviinsä. Problemaattinen oli ylimmän aateliston (kreivit, herttuat ja hallitsijasuvun jäsenet) asema. Nämä saattoivat kohota itsenäisiin ja vastuullisiin sotapäällikön tehtäviin hyvinkin olemattoman palveluskokemuksen ja / tai koulutuksen jälkeen.

Ylimmän johdon tehtävien vaativuutta lisäsivät heikot viestiyhteydet. Pysyäkseen tilanteen tasalla komentajan oli itse tiedusteltava etenemisreitit sekä välitettävä käskyt monille osastoille. Yli 70-vuotias von Blücher oli vuonna 1815 Waterloon taisteluun liittyen päiväkausia lähes yhtäjaksoisesti satulassa.

Kuva 2. Sota ei säästänyt korkeitakaan upseereita. Preussin sotamarsalkka von Blücher oli ennen ja jälkeen Waterloon taistelun päiväkausia satulassa, vaikka Blücher oli loukkaantunut pudottuaan haavoittunen hevosen selästä.

Edelleenkin oli mahdollista, että rykmentillä oli eräänlainen muodostaja ja “omistaja“, josta nykyään käytetään nimitystä kunniaeversti, jolla ei ollut pätevyyttä tehtäviinsä. Usein rykmenttien nimelliset komentajat jäivät kuitenkin pois taistelukentältä ja rykmenttiä komensi taistelussa everstiluutnantin arvoinen varakomentaja tai majuri, joka vastasi rykmentin huollosta ja / tai toimi pataljoonan komentajana. Kapteenit olivat komppanianpäällikköjä ja vääpelit komppanian korkeimpia aliupseereja. Korpraalillakin saattoi olla kymmeniä alaisia. Lisäksi aliupseeristoon laskettiin huollon erikoismiehiä.  

Kuva 3. Taisteluun mentäessä pataljoonan komentaja oli usein joukkonsa etummaisin mies.

Aliupseereja ei yleensä erikseen pahemmin koulutettu eikä heitä valittu syntyperän perusteella muutoin kuin siinä mielessä, että aliupseerivakanssit saattoivat olla eräissä maissa tulevien upseerien lyhytaikaisia harjoittelupaikkoja. Aliupseeriksi ylennettiin riveistä kohoamalla joko pitkäaikaisen nuhteettoman palveluksen tai taistelussa kunnostautumisen perusteella.

1600-luvun uskonsodissa oli vielä käytetty runsaasti tilapäisesti palkattuja sotilaita, mutta 1700-luvulla suuri osa armeijasta oli vakinaisesti ja pitkäaikaisesti värvättyjä. Eräitä poikkeuksia oli. Kasakoitten palvelu Venäjän armeijassa perustui asevelvollisuuteen, josta oli sovittu Venäjän keskusjohdon ja kasakkaheimojen välillä. Ruotsissa ja Preussissa sotilaat olivat osa-aikaisia maanviljelijöitä pienehköillä tiluksilla. Preussissa järjestelmä ei koskenut Preussin ulkopuolelta värvättyjä sotilaita, joita oli runsaasti.

Asevoimien koko

Ranska oli vuonna 1700 Euroopan väkirikkain maa yli 20 miljoonalla asukkaallaan. Tuottelias maatalous ja valtion yhtenäisyys lisäsivät Ranskan voimaa. Sillä oli jo 1700-luvulla käytössään satojen tuhansien miesten asevoimat, mitä vahvistivat suuri laivasto ja Vaubanin suunnittelemat laajat linnoituslaitteet. Ison-Britannian väkiluku oli vain 6 miljoonaa, mutta se käytti liittolaisinaan valtiollisesti hajanaisesta Saksasta (15 miljoonaa asukasta) värvättyjä joukkoja. Italia oli väkiluvultaan Saksan kokoinen maa, mutta niin ikään se oli valtiollisesti hajanainen. Venäjän väkiluku oli noin 15 miljoonaa, mutta se oli varsin syrjässä Keski-Euroopan tapahtumista. Itävallan väkiluku oli Ranskan luokkaa. Vuonna 1700 niin Ruotsin kuin Preussinkin väkiluku oli 1,5 miljoonaa asukasta. Ruotsi oli kutistuva ja Preussi kasvava suurvalta. Preussi värväsi runsaasti sotilaita rajojensa ulkopuolelta.

Yhteen taisteluun osallistuneet asevoimat eivät 1700-luvulla ylittäneet 100.000 miestä. Suurimpia keskityksiä oli Itävallan kokoamat 80.000 miestä Leuthenin taistelussa 1757. Vastaavasti Saintesin meritaisteluun vuonna 1782 sekä Englanti että Ranska kokosivat kumpikin yli 30 linjalaivan laivaston, joissa laivoissa oli yhteensä yli 4000 tykkiä. 1800-luvulle tultaessa taisteluihin saattoi osallistua satoja tuhansia miehiä. Esimerkiksi käy Leipzigin taistelu jo vuonna 1813. 

Sotataito

Strategia on taito voittaa sota. Toisaalta asevoimia voidaan käyttää pelkkään uhkaamiseen tai niillä voidaan turvautua lähes verettömiin voimakeinoihin, jollainen esimerkiksi oli Neuvostoliiton johtama Varsovan liiton maitten suorittama Tšekkoslovakian miehitys vuonna 1968.

Taktiikka on taito voittaa taistelu. Taistelun peruselementit ovat tuli, suoja ja liike. Taistelussa tärkeitä ovat aloite, vihollisen yllättäminen, välttyä itse joutua yllätetyksi, voimien keskitys, eri aselajien yhteistyö sekä huollon ja viestiyhteyksien järjestäminen taistelun ajaksi. Sotia ja taisteluja käydään sekä fyysisin että psyykkisin keinoin. Erään määritelmän mukaan voitto saavutetaan tuhoamalla vihollisen kyky ja halu taistella. Joukon tai kokonaisen maan itseluottamus on yhteydessä siihen, millaisen kuvan johtaja onnistuu itsestään välittämään.

Yleensä puhutaan sotataidosta tarkoittaen sitä, ettei kysymys ole mistään eksaktista tieteestä vaan subjektiivisesta komentajan persoonallisuuteen kuuluvasta taidosta. Voimien keskittäminen on yksi asia ja niitten tunkeminen liian ahtaalle toimintakyvyttömäksi massaksi toinen asia. Kyseessä on saman asian kääntöpuolet, jotka erottaa toisistaan järjestelytaito. Edelleenkin vihollisen saartamista tai sen tulittamista eri suunnista pidetään saavutuksena, mutta toimiminen u:n muotoisessa asemassa mahdollistaa toisaalta lyhyitten yhteyksien hyödyntämisen ns. sisälinjoilla. 

Operaatiotaidosta

Taktiikka eli taito voittaa taistelu ja strategia eli taito voittaa sota periytyvät antiikin ajoilta. Niitten väliin sanana ja osin myös käsitteenä syntyi vasta uudella ajalla taito käydä sotatoimia, operaatiotaito, jota myös “suurtaktiikaksi “(grand tactics) kutsutaan.

Strategia ja taktiikka ovat käsitteinä selkeitä, mitä niiden väliin sijoittuva operaatiotaito ei välttämättä ole. Operaatiotaidolla tarkoitetaan taitoa käydä sotatoimia, joita aikaisemmin kutsuttiin sotaretkiksi. Siihen liittyy keskitysmarsseja, huollon järjestämistä ja ainakin ratkaisutaistelu ja yleensä joukko pienempiä muita taisteluja.

On tietenkin selvää, että esim. jo antiikin Kreikassa operaatiotaito tunnettiin siinä mielessä, että käydäkseen sotaa vaikkapa Ateenan ja Spartan pikkuvaltioitten piti marssittaa armeijansa ulos tukikohtana toimineesta pääkaupungistaan taistelua varten. Toki jo antiikin aikana tunnettiin laajemminkin käsite “sotaretki”, mutta sisältö saattoi olla epämääräinen. Etenihän Aleksanteri Suuri 300-luvulla eKr. Intiaan selvittääkseen maailman rajat ja / tai löytääkseen olemattoman vesireitin paluumarssille.

1600-luvulla ja sitä ennen operaatiotaito oli siinä mielessä kyseenalaista, että sotivat armeijat leiriytyivät usein ennen taistelua hyvinkin lähelle toisiaan ja taistelu käytiin sopivalla kentällä hieman samaan tapaan kuin jonkinlainen urheilutapahtuma (vertaus ei onnu kovin paljon ottaen huomion, että antiikin Kreikan vapaaottelu, Rooman gladiaattorinäytökset ja keskiajan turnajaiset kaikki sisälsivät ainakin mahdollisuuden ennalta arvaamattomaan väkivaltaan).

Joka tapauksessa 1700-luvun ammattiarmeijoja ei mielellään riskeerattu saati uhrattu taistelussa, vaan taistelun asemesta vihollinen pyrittiin sotatoimien eli manööverien avulla saattamaan epäedulliseen asemaan. Pyrittiin esim. katkaisemaan vihollisen yhteydet huoltotukikohtiin. Vaikka tässä harvemmin onnistuttiin, 1700-luku merkitsi alkua operaatiotaidon selkeästä eriytymisestä omaksi sotataidon osaksi.

Napoleon kehitti operaatiotaidon huippuunsa ja usein systemaattisen, sodan ratkaisuun olennaisesti vaikuttavan operaatiotaidon katsotaan alkaneen juuri Napoleonista.

Lopuksi on todettava, että sotataidon eri lajien erottamista vaikeuttaa se, että strategiasta taktiikkaan käytetään samoja sanoja, esim. hyökkäys ja puolustus, vaikka niillä tarkoitetaankin eri asioita.

Otetaan esimerkkejä. Oletetaan Helsingin ja Turun kaupunkien ryhtyvän sotaan keskenään. Strategiaa on ymmärtää Helsingin väkiluku Turkua kolme kertaa suuremmaksi. Operaatiotaitoa on tietää, että käytettävissä olevista liikenneyhteyksistä (meri- ja lentoyhteydet, rauta- sekä maantie) maantie on suorin ja yksinkertaisin reitti. Taktiikkaa on ymmärtää, että Helsinki-Turku -moottoritie kulkee yleensä kilometrin levyisten aukeitten ympäröimänä ja toisaalta tie on katkaistavissa helposti ja perusteellisesti siltojen ja tunneleitten tuhoamisella. 

Edelleen “saarrostus” voi tarkoittaa neljää eri asiaa:

Poliittisen strategian tasolla saarrostus tarkoittaa vihollisvaltion poliittista eristämistä tekemällä sen kanssa liittoutuminen riittävän epäedulliseksi. Esim. USA:n presidentti G. W. Bushin hallinto pyrki 2000-luvun alussa eristämään “roistovaltioksi” kutsumansa Pohjois-Korean.

Sotilasstrategian tasolla saartaminen voi tarkoittaa meriyhteyksien katkaisemista. Ensimmäisessä maailmansodassa Englanti esti helposti merenkulun Saksaan aiheuttaen siten maassa vakavan elintarvikepulan.

Operatiivisella tasolla saartaminen tarkoittaa armeijaa tukialueeseensa yhdistävien teitten katkaisemista tai sillä uhkaamista, joka uhkauksen muodossa pakottaa vihollisen vetäytymään.

Taktiikassa saartaminen tarkoittaa joukon eristämistä muusta armeijasta. Käsitteet ovat sillä tavalla erilaisia, että täydellinen taktinen saarto edellyttää yleensä suurta ylivoimaa, kun taas operatiivisella tasolla vihollisen huoltoyhteyksiä voidaan uhata suhteellisesti pienemmilläkin voimilla.

Otetaan vielä yksi täysin kuvitteellinen esimerkki. Kuvitellaan, että vuonna 2017 Venäjä pyrkii palauttamaan sitä asemaa, joka Neuvostoliitolla oli. Poliittisen strategian tasolla tavoite on rajallinen ja sitä voi pitää jopa defensiivisenä. Oletetaan, että tavoite pyritään saavuttamaan tuhoamalla USA:n Euroopassa olevat joukot offensiivilla, joka operatiivisesti toteutetaan maahanlaskuilla Belgiaan ja Hollantiin, joilla katkaistaan USA:n Euroopan joukkojen meri- ja ilmayhteydet valtaamalla Belgian ja Hollannin satamat ja muodostamalla sinne vahvoja ilmatorjunta-asemia. (Tässä puhtaasti mielikuvituksellisessa esimerkissä ei mitenkään pohdita sitä, mistä Venäjä joukot saa.) Jos USA:n joukot pyrkivät palauttamaan yhteydet valtaamalla satamat takaisin, taktisella tasolla venäläiset puolustautuvat.

Asevoimien potentiaalinen rooli

Ydinaseet ovat luoneet tilanteen, jossa niitä ei vuoden 1945 jälkeen ole käytetty sotatoimissa, vaikka aseilla on keskeinen asema useassakin valtiossa. Ydinaseitten osalta kyse on siitä, että niitä pidetään liian tuhovoimaisina. Kuitenkin peruskysymys siitä, että asevoimien osaa ei haluta käyttää, on paljon vanhempi.

Brittiamiraali Arthur Herbert esitti 1690, että brittilaivaston tulisi tilapäisesti pidättäytyä sotatoimista elleivät voimasuhteet olleet poikkeuksellisen suotuisat. Ilman taisteluakin brittilaivasto pelkällä olemassaolollaan sitoisi vastustajan merivoimat ja estäisi siten niiden käytön.

Herbertin idea ”fleet in being” on ollut keskeinen osa meristrategiaa. Eräs syy strategian suosioon on laivaston rakentamisen hitaus ja kalleus. Sitä ei haluta kevytmielisesti riskeerata taistelussa.

1700-luvun vakinaiset maavoimat olivat myös hitaasti muodostettavia ja kalliita, minkä takia niillä mieluummin uhattiin vihollisen yhteyksien katkaisemisella kuin että niitä olisi viety ratkaisutaisteluun. Asevelvollisuuden yleistyminen 1700-luvun lopussa muutti tilannetta.

Aseet ja aselajit

Käsitteistä

Maavoimat koostuu kolmesta taisteluaselajista ja eräistä apuaselajeista. Maavoimat sinällään on meri- ja ilmavoimien veroinen puolustushaara, mutta tässä yhteydessä käsitellään vain maavoimia. 

Ratsuväki

Ratsuväki oli 1700- ja 1800-luvuilla välttämätön sotilaallisessa tiedustelussa, vihollisen tiedustelun estämisessä sekä  huolto- ja viestiyhteyksien varmistamisessa.

Yhdessä linnoitusten kanssa ratsuväki oli juuri se aselaji, joka parhaiten pystyi valvomaan tiettyjä alueita. Jalkaväen tulivoima oli niin vähäinen, ettei se pystynyt ylläpitämään mitään satoja kilometrejä pitkiä rintamalinjoja.

Ratsuväki pystyi verhoamaan takanaan olevien päävoimien liikkeitä, väistämään ylivoimaista vihollista ja keskittämään nopeasti vahvistuksia. Esimerkiksi Napoleonin päävoimien liikkeitä ennen Austerlitzin taistelua 1805 verhosi 300 kilometriä leveänä rintamana seitsemän ratsuväkidivisioonaa vahvuudeltaan yli 20.000 miestä.

Sen sijaan ratsuväen käyttö taistelussa oli usein kyseenalaista. Ratsuväkimuodostelmat pystyivät liikkumaan nopeasti, mutta heikkojen viestiyhteyksien takia hajosivat helposti ja olivat vaikea koota.

Ratsuväen hyökkäys tiheästi ryhmittynyttä kurinalaista jalkaväkiyksikköä vastaan oli vaikuttava näky. Kuitenkin ratsumiestä epäilytti ryntääminen tiheänä törröttävien pistinten joukkoon. Epäröiminen jalkaväen edessä merkitsi yhä uusia jalkaväen yhteislaukauksia. Taaempi ratsuväkilinja ei pystynyt tukemaan etulinjaa ja etulinjan ratsukko saattoi olla alttiina jopa kymmenen jalkaväkisotilaan tulelle. Kun hevoseen tai ratsastajaan osui, taaempi linja ei ymmärrettävästi halunnut hyökätä maassa olevien tovereittensa yli omilla hevosillaan.

Ratsuväki toimi joko rykmenteittäin tai eskadroonittain taistelussa. Eskadroonia rykmentissä oli yleensä neljä.    

Ratsuväki oli kallis aselaji. Mikäli sotanäyttämöltä ei löytynyt riittävästi rehua, ratsuväen huoltaminen oli työlästä. Yksi hevonen tarvitsi päivässä kymmenisen kiloa rehua, mikä vastasi kymmenen jalkaväkisotilaan muonan painoa.

Kuva 4. Venäjän keisarillinen Chevalier-kaarti käytti vielä 1900-luvun alussa paraatiunivormunaan raskaan ratsuväen varustusta eli kypärää ja rintahaarniskaa eli kyrassia. Vasemmalla on Mannerheim.

Ratsuväki jakautui useisiin alalajeihin:

- Kyrassierit oli varustettu metallisella kypärällä, rintahaarniskalla ja ratsuväen suurikokoisimmilla hevosilla. Kyseessä oli raskas ratsuväki.

- Rakuunat oli varustettu tavallista ratsuväkimuskettia eli karbiinia pidemmällä musketilla ja rakuunat saattoivat taistella myös jalan. Rakuunat muodostivat eräänlaisen keskiraskaan ratsuväen.

- Kevyttä ratsuväkeä edustivat ratsujääkärit, jotka parhaiten oli koulutettu käyttämään karbiiniaan hevosen selästä sekä husaarit, jotka lähinnä tunnisti persoonallisesta univormusta. Ulaanit oli varustettu pitkällä työntökeihäällä, jota oli tarkoitus käyttää rynnäkköön jalkaväkeä vastaan.

Kuva 5. Pääkallo on ollut preussilaisten eräitten yksikköjen tunnuksena vuosisatoja kuten kuvan pääkallohusaarilla. 1900-luvulla Saksan SS-joukot antoivat pääkallotunnukselle uuden merkityksen.

Kaikilla ratsumiehillä saattoi täydessä varustuksessa olla miekka, kaksi pistoolia ja karbiini tai rakuunamusketti.

Kuva 6. Napoleon toi 1800-luvun alussa puolalaisen keihäsratsuväen eli ulaanit koko Euroopan tietoisuuteen. Kuvan ulaanin hevosen loimessa on edessä N-kirjain ja taaempana Ranskan keisarillinen kotka.

Jalkaväki

Musketti

James Fennimore Cooperin kirjassa Viimeinen mohikaani esiintyy amerikkalainen erämies, jonka esikuva oli Daniel Boone. Hän käytti pitkäpiippuista rihlattua Kentuckyn muskettia, jolla kuulemma saattoi tappaa kohteen jopa 200 metrin päästä.^[3]

Ennen USA:n sisällissotaa suustaladattavaa rihlattua asetta käytettiin vain vähän, koska se edellytti luodin junttaamista hitaasti latauspuikolla tiukkaan piippuun. Rihlattujen aseitten huippuna ennen Minié-luodin kehittämistä (jota siis käytettiin USA:n sisällissodassa) voinee pitää Waterloon taistelua, jossa pari brittirykmenttiä, ns. saksalainen legioona ja muitten jalkaväkirykmenttien jääkärikomppaniat oli varustettu rihlatuilla aseilla, jollaisia siis oli 10 - 15 %:lla jalkaväestä. 

Siihen nähden, mitä rihlatulla aseella teoriassa sai aikaan, käytännön tulokset paljon yleisemällä rihlaamattomalla musketilla olivat kammottavan huonoja.^[4]

Paddy Griffith arvioi, että vielä USA:n sisällissodan rihlatuilla aseillakin osastoja tuhoavan tulen vaikutuksen ala oli alle 50 metriä. Vielä hurjempiin arvoihin on päätynyt Nosworthy, joka on tode...