Koottu

William Shakespearen Kuningas Juhana -näytelmän sitaatit Matti Rossin suomennoksesta (2008).

ISBN 978-951-0-41986-1

Closed Casket™ is a trade mark of Agatha Christie Limited and Agatha Christie®,
Poirot® and the Agatha Christie Signature are registered trade marks of Agatha Christie
Limited in the UK and/or elsewhere. All rights reserved.

Sophie Hannah asserts the moral right to be identified as the author of this work.

Suomenkielinen laitos © Agatha Christie Limited 2016

Suomentanut Terhi Vartia
Kansi: Heike Schuessler © HarperCollinsPublishers Ltd 2016
Kannen kuvat: Shutterstock ja Lonely Planet / Getty Images

Teoksen jakelu ja osittainen kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeuden haltijan lupaa on korvausvastuun ja rangaistuksen uhalla kielletty.

Werner Söderström Osakeyhtiö 2016

Mathew ja James Prichardille perheineen,
rakkaudella

Kiitokset

Olen äärimmäisen kiitollinen näille nerokkaille, omistautuneille ja innostaville ihmisille:

James Prichard, Mathew Prichard, Hilary Strong, Christina Macphail, Julia Wilde, Lydia Stone, Nikki White ja kaikki muut Agatha Christie Limited -yhtiössä, David Brawn, Kate Elton, Laura Di Giuseppe, Sarah Hodgson, Fliss Denham ja kaikki muut HarperCollins UK -kustantamossa, Dan Mallory, Kaitlin Harri, Jennifer Hart, Kathryn Gordon, Danielle Bartlett, Liate Stehlik, Margaux Weisman ja työryhmä William Morrow -kustantamossa sekä Peter Straus ja Matthew Turner Rogers, Coleridge & White -kustantamossa.

Kiitän myös kaikkia kansainvälisiä Poirot-kustantajiani, joita on liian monta kaikki mainitakseni mutta joiden ansiosta tätä romaania voidaan lukea eri puolilla maailmaa. Olen myös valtavan kiitollinen kaikille, jotka ovat lukeneet Nimikirjainmurhat ja kertoneet joko kirjeitse, sähköpostitse tai Twitterissä pitäneensä siitä. Kiitos teille Adele Geras, Chris Gribble ja John Curran, jotka luitte ensimmäiset luonnokset ja/tai pohditte alkuvaiheen ideoita ja autoitte kommenteillanne suuresti. Kiitos Rupert Bealelle munuaissairauksien asiantuntemuksesta ja Guy Martlandille, joka auliisti keskusteli kanssani lääketieteellisistä todennäköisyyksistä. Kiitos Adrian Poolelle, joka valotti minulle Shakespearen Kuningas Juhana -näytelmää, ja Morgan Whitelle, joka keräsi minulle kaiken tarvitsemani tiedon vuoden 1929 Irlannista.

Suuret kiitokset Jamie Bernthalille, joka on auttanut minua kaikin mahdollisin tavoin alusta loppuun saakka. Ilman häntä tästä kirjasta olisi tullut kehnompi, kirjoitustyö ei olisi ollut läheskään yhtä hauskaa – ja mikä huolestuttavinta – Lillieoakista ei olisi mainiota pohjapiirustusta!

Kuten aina, olen kiitollinen Dan, Phoebe ja Guy Jonesin eli uskomattoman perheeni antamasta tuesta. Viimeisenä vaan ei vähäisimpänä: kiitos Brewster-koiralleni, joka ehdotti erään hahmoni välityksellä, että Lillieoakissa pitäisi olla koira. Brewster on niin turhamainen, että se luuli olevansa tämän kirjan aiheena. (Ja olikin pitkään kirjan työnimenä.)

ENSIMMÄINEN OSA

1. LUKU

Uusi testamentti

Michael Gathercole seisoi ovella ja yritti saada itsensä vakuuttuneeksi siitä, että nyt olisi oikea hetki koputtaa, kun vanha kaappikello alakerran eteishallissa löi tasatunnin merkiksi.

Gathercolea oli neuvottu tulemaan paikalle neljältä, ja kello oli nyt neljä. Hän oli seissyt samassa paikassa – Lillieoakin toisen kerroksen avarassa aulassa – monet kerrat viimeisten kuuden vuoden aikana. Vain kerran hän oli tuntenut olonsa vaivaantuneemmaksi kuin tänään. Silloin heitä oli ollut kaksi miestä, ei vain hän yksin kuten nyt. Hän muisti edelleen sana sanalta tuon toisen miehen kanssa käydyn keskustelun vaikka olisi mieluiten unohtanut sen tyystin. Itsekuriinsa turvautuen hän sai kuitenkin karistettua asian mielestään.

Häntä oli varoitettu, että tämän iltapäivän tapaamisesta voisi tulla vaikea. Varoitus oli ollut osa kutsua, mikä oli tyypillistä hänen emännälleen. »Saatat järkyttyä siitä, mitä sanottavaa minulla on...»

Gathercole uskoi sen. Ennakkoilmoituksesta ei ollut hänelle mitään hyötyä, koska siinä ei mainittu sanallakaan, miten hänen mahdollisesti pitäisi tilaisuuteen valmistautua.

Hänen vaivaantuneisuutensa voimistui entisestään, kun hän katsoi taskukelloaan ja huomasi, että epäröidessään ja ottaessaan kellon esiin ja työntäessään sen takaisin liivintaskuun ja ottaessaan taas esiin tarkistaakseen ajan toisen kerran hän oli viivytellyt niin, että oli jo myöhässä. Kello oli jo minuutin yli neljän. Hän koputti.

Vain minuutin myöhässä. Hänen emäntänsä huomaisi sen – mitäpä tämä ei huomaisi? – mutta hyvällä onnella jättäisi mainitsematta asiasta.

»Käy sisään, Michael!» Lady Athelinda Playford kuulosti tavanomaisen hyväntuuliselta. Hän oli seitsemänkymmenen, mutta hänen äänensä oli kuuluva ja heleä kuin kulkusella. Gathercole ei ollut koskaan tavannut häntä vakavamielisenä. Lady Playford löysi aina aihetta innostukseen, usein niin pienistä asioista, että tavallinen ihminen ei niitä edes huomaisi. Hänellä oli kyky riemastua yhtä lailla täysin merkityksettömistä kuin erittäin kiistanalaisista asioista.

Gathercole oli pitänyt lady Playfordin tarinoista, joissa iloiset lapset selvittivät poliisia hämmentäneitä arvoituksia, aina siitä lähtien, kun hän oli saanut niistä ensimmäisen käsiinsä yksinäisenä kymmenvuotiaana lontoolaisessa orpokodissa. Kuusi vuotta sitten hän oli tavannut tarinoiden luojan ensimmäistä kertaa ja todennut, että kirjailija oli aivan yhtä valloittava ja arvaamaton kuin kirjansakin. Gathercole ei olisi uskonut pääsevänsä näin pitkälle ammatissaan, mutta kiitos Athelinda Playfordin, tässä hän nyt oli: kolmekymmentäkuusivuotiaana vielä suhteellisen nuori ja osakkaana menestyvässä lakiasiaintoimistossa nimeltä Gathercole ja Rolfe. Ajatus siitä, että kannattava yritys voisi kantaa hänen nimeään, hämmästytti Gathercolea edelleen.

Hänen uskollisuutensa lady Playfordia kohtaan ylitti kaikki muut kiintymyssuhteet, mitä hän elämässään oli solminut, mutta tutustuttuaan lempikirjailijaansa henkilökohtaisesti hänen oli ollut pakko myöntää, että vauhti ja vaaralliset tilanteet sopivat hänen mielestään paremmin turvallisen etäiseen mielikuvitusmaailmaan kuin todellisuuteen. Lienee tarpeetonta todeta, että lady Playford ei ollut hänen kanssaan samaa mieltä.

Gathercole alkoi avata ovea.

»Aiotko… No niin! Siinähän sinä olet! Lakkaa norkoilemasta. Käy istumaan, hyvä mies. Emme pääse puusta pitkään, ellemme ryhdy toimeen.»

Gathercole istuutui.

»Päivää, Michael.» Lady Playford hymyili hänelle, ja hänet valtasi sama outo tunne kuin aina: ikään kuin lady Playford olisi katseellaan nostanut hänet ilmaan, kiepauttanut ympäri ja laskenut takaisin lattialle. »Ja nyt on sinun vuorosi sanoa: Päivää, Athie. Anna tulla! Pitäisihän sen jo sujua kuin vettä vain. Ei: ’Hyvää iltapäivää, Teidän armonne’. Ei: ’Hyvää päivää, lady Playford’. Vallan ystävällisesti vain: ’Päivää, Athie’. Liekö liikaa vaadittu? Hahhaa!» Lady Playford taputti käsiään. »Ilmeesi on kuin jahdatulla ketunpojalla! Et voi käsittää, miksi kutsuin sinut tänne kokonaiseksi viikoksi, vai mitä? Saati miksi myös herra Rolfe sai kutsun.»

Riittäisivätkö Gathercolen tilapäisjärjestelyt korvaamaan hänen ja Orville Rolfen poissaolon toimistolta? Oli ennenkuulumatonta, että he molemmat olisivat poissa viisi päivää perätysten, mutta lady Playford oli yhtiön maineikkain asiakas, jonka kutsusta ei sopinut kieltäytyä.

»Taidat miettiä, onko muita kutsuttu. Keskustelemme siitä tuossa tuokiossa, mutta odotan edelleen tervehdystäsi.»

Gathercolella ei ollut valinnanvaraa. Tervehdys, jota lady Playford joka kerran häneltä vaati, ei tullut hänen suustaan luonnostaan. Hän oli mies, joka kernaasti noudatti sääntöjä, ja mikäli sellaista sääntöä ei ollut olemassa, joka kieltäisi hänen taustallaan varustettua ihmistä sinuttelemasta varakreivitärtä, Clonakiltyn viidennen varakreivi Playfordin leskeä, Gathercole uskoi lujasti, että sellainen olisi laadittava.

Olikin kovin valitettavaa – kuten hän usein toisteli itsekseen – että lady Playford, jonka vuoksi hän olisi ollut valmis tekemään kaikkensa, rienasi sääntöjä aina tilaisuuden tullen ja pilkkasi niitä noudattavia tylsimyksiksi.

»Päivää, Athie.»

»Niin sitä pitää!» Lady Playford levitti käsivartensa kuin syleilläkseen, mutta Gathercole tiesi, ettei se ollut hänen tarkoituksensa. »Koettelemus on ohi. Voit nyt rentoutua. Älä kuitenkaan liikaa! Meillä on tärkeitä asioita hoidettavana, kunhan olemme ensin käsitelleet tämänhetkisen käärön.»

Lady Playfordilla oli tapana kutsua keskeneräisiä teoksiaan kääröiksi. Tuorein nökötti kirjoituspöydän reunalla, ja lady Playford vilkaisi sitä hiukan äkäisesti. Gathercolen silmissä se ei juuri muistuttanut keskeneräistä romaania vaan paperista pyörremyrskyä: ryppyiset arkit olivat pinossa mitenkuten, mikä mihinkin suuntaan. Suorakaiteen muodosta ei voinut puhuakaan.

Lady Playford nousi hiukan vaivalloisesti nojatuolistaan ikkunan äärestä. Hän ei koskaan katsellut ikkunasta ulos, Gathercole oli pannut merkille. Jos tarkasteltavana oli ihminen, lady Playford ei haaskannut aikaansa luonnolle. Työhuoneesta avautui upea näköala: ruusutarha, ja sen takana täydellisen neliskanttinen nurmikenttä, jonka keskellä oli hänen puolisonsa Guyn, edesmenneen varakreivi Playfordin, heidän kolmikymmenvuotishääpäivänsä kunniaksi tilaama enkelipatsas.

Gathercole katseli aina kyläillessään patsasta ja nurmikenttää ja ruusupensaita sekä eteishallin kaappikelloa ja kirjaston pronssista pöytälamppua, jossa oli värikäs etanankuoren muotoinen lasivarjostin; hän oikein otti asiakseen katsella niitä kaikkia. Häntä miellytti pysyvyys, jota ne näyttivät luovan ympärilleen. Lillieoakissa muuttui harvoin mikään – mikä Gathercolen mielessä tarkoitti elottomia esineitä, ei niinkään yleistä asiaintilaa. Lady Playford tutki niin tark...