SESSE KOIVISTO

Tapiiri

sohvapöydän

alla

Myllylahti Oy

Espoo

www.myllylahti.fi

© Sesse Koivisto sekä Myllylahti Oy

ISBN 978-952-202-738-2 (Sidottu)

ISBN 978-952-202-762-7 (e-kirja, epub)

Myllylahti Oy

Espoo 2016

Omistan kirjani Ernst ja Trude Langin, Peter ja Lucie Weilenmannin, Frieda Hebsackerin, Carl ja Kitty Wahlbergin sekä Ilkka Koiviston muistolle. Ilman heitä tätä kirjaa ei olisi koskaan syntynyt.

ESIPUHE

Tämä kirja kertoo villieläimistä, jotka syystä tai toisesta ovat joutuneet ihmisten kotihoidokeiksi. Aiheesta kertyi minulle runsaasti kokemuksia asuessani 25 vuotta Korkeasaaren eläintarhassa, jossa puolisoni Ilkka Koivisto toimi johtajana. Tuohon aikaan johtaja myös asui Korkeasaaressa, joten työt tulivat usein kotiin, aivan konkreettisesti!

Osa tarinoista saattaa olla lukijalle ennestään tuttuja, sillä olen kertonut hoidossamme olleista eläimistäOtavan julkaisemissa kirjoissani, joista ensimmäinen oli Eläintarha olohuoneessamme (ilmestynyt vuonna 1972, uusintapainos 1982) ja seuraava yhdessä Ilkka Koiviston kanssa kirjoitettu Tarinoita eläinten saarelta (1977). Niin omista kuin muidenkin ihmisten eläinhoidokeista olen lisäksi kertonut teoksessa Rakkaat ja raivostuttavat eläinystävämme (1985).

Komodonvaraaneja emme me eivätkä ystävämme ole kotona pitäneet, joten niistä ei aiemmissa kirjoissani ole ollut, mutta nyt nämä jättiläisliskot saavat edustaa muuten vain mielenkiintoisia tuttavuuksia. Uutena lisänä on myös muistoja joidenkin eläinystäviemme myöhemmistä vaiheista sekä yleistietoa esimerkiksi lajien uhanalaisuudesta. Tiedot koskevat tätä päivää.

Korkeasaaren eläintarhan historia alkaa jo vuonna 1889. Helsingin päättäjät olivat ensin suunnitelleet rakentamista aivan toisaalle, keskeiseen kaupunginosaan, jolle sen vuoksi jäi harhauttavasti nimi Eläintarha. Paikaksi valittiin kuitenkin kaupungin eteläpuolella sijaitseva 22 hehtaarin kokoinen saari.

Perheemme muutti Korkeasaareen jouluna vuonna 1968. Aluksi saari oli todellakin saari, sillä sinne ei ollut siltaa. Yleisöliikennettä hoidettiin vesiteitse vain kesäisin: lautta lähti Pohjoisrannasta, ja Hakaniemestä ajoivat puolestaan vesibussit. Talvisin henkilökunta matkasi saaren ja kaupungin väliä pienellä rautaveneellä niin kauan kuin vene kykeni jäissä kulkemaan; sen jälkeen tultiin Mustikkamaalta jäälle tehtyä tietä pitkin. Myös yleisö pääsi jäätä pitkin saareen. Tuohon aikaan kuorma-auton ja traktorin virkaa Korkeasaaressa hoitivat työhevoset Tähti ja Leija aivan kuin maaseudulla. Silta, joka rakennettiin vuonna 1974, helpotti elämää todella paljon.

Korkeasaari oli myös pieni yhteisö, jossa meidän lisäksemme asui eläintenhoitajia ja muita työntekijöitä. Johtajan virka-asunto oli suuri puuhuvila pohjoisrannalla vastapäätä Mustikkamaata, eteläpuolella alppimajan näköisessä huvilassa asui rehumestari perheineen. Nykyään omasta kodistamme on tullut toimisto, rehumestarin talo toimii kahvilana. Pohjoisrannalla on vieläkin henkilökunnan rivitalo, sen sijaan jotkut muut henkilökunnan asunnot, kuten Kulosaarta vastapäätä olevan Palosaaren suuri valkoinen huvila on purettu. Palosaareen tuli jo meidän aikanamme karanteeni, nyt siellä toimii villieläinsairaala.

Ilkka Koivisto oli eläintarhanjohtajana Suomessa edelläkävijä, joka halusi rakentaa eläimille mahdollisimman hyvät olot. Hän halusi tehdä Korkeasaaresta ennen kaikkea eläinten turvapaikan, jossa uhanalaiset lajit saataisiin lisääntymään. Niitä voitaisiin istuttaa takaisin luontoon sitten, kun se taas joskus olisi mahdollista. Kotieläimet poistettiin, onhan kotieläinpuistoja muutenkin ympäri Suomea. Näin toimivat nykyään ei-kaupalliset, maailman parhaat eläintarhat. Vaikka kävijöiden toivotaan viihtyvän eläintarhassa, heidän huvittamisensa ei ole päätarkoitus; tärkeämpää on lisätä ihmisten eläintuntemusta ja tietoisuutta luonnonsuojelun välttämättömyydestä. Eläintarha ei saisi olla mikään huvipuisto.

Meidän aikanamme Korkeasaaressa ei ollut vielä orpojen poikasten ja sairaiden eläinten ympärivuorokautista hoitoa, joten sitä tarvitsevat eläimet otettiin joko meidän tai eläinlääkäri Carl Wahlbergin ja hänen Kitty-vaimonsa kotiin. Sama tilanne oli myös tässä kirjassa kertomieni sveitsiläisten eläintarhojen johtajaperheissä.

Kun kasvattaa villejä eläimiä omassa kodissaan lastensa sisaruksina, syntyy tilanteita, jotka eivät aina ole kovin hauskoja – paitsi jälkeenpäin ja ulkopuolisten silmissä! Eläintieteilijöille näistä joskus vaivalloisistakin kumppaneista on silti paljon hyötyä tutkittaessa eläinten käyttäytymistä; erityisen selväksi on käynyt se tosiasia, että myös jokaisella eläinyksilöllä on oma persoonallisuutensa. Ja kun nämä persoonat aikanaan kasvoivat aikuisiksi tai paranivat jostakin vammasta, niihin oli ehtinyt kiintyä ja niitä jäi kaipaamaan. Tunne ei ollut suinkaan aina yksipuolinen: myös moni eläin säilytti rakkauden hoitajaansa elämänsä loppuun asti.

Haluaisin kuitenkin korostaa, ettei villieläinten hoito ollut meille itsetarkoitus, vaan pakkotilanne, ja tarkoitus oli aina eläinten kuntouttaminen ja saattaminen takaisin eläintarhaan tai luontoon. Villieläimiä ei voi suositella kenellekään lemmikiksi, koska niille on erittäin vaikea järjestää kunnollisia elinoloja. On viisaampaa pitäytyä tutuissa koti- ja lemmikkieläimissä, joiden tarpeista tiedämme enemmän ja joita pystymme paremmin hoitamaan. Eksoottisten eläinten kauppa sitä paitsi uhkaa monien lajien säilymistä.

Jos luonnossa kohtaa hätään joutuneen eläimen, sitä täytyy tietysti auttaa – tai pyytää apua viranomaisilta tai villieläinhoitolasta. Lemmikiksi kotimaista luonnoneläintä ei silti pidä ottaa, sen kieltää jo laki. Ei ole myöskään hyvä rohkaista luonnoneläintä ihmisen läheisyyteen ruokkimalla sitä, mikäli kesyyntyminen voi koitua eläimelle vahingoksi. Aina on ihmisiä, joille arkuutensa menettäneet eläimet ovat vain metsästettäviä saaliita tai suorastaan kiusankappaleita ja ”häirikköjä”, joiden tappamista aletaan vaatia. Onnellisinta onkin, kun villieläin saa elää omaa elämäänsä ja ihminen voi pysytellä sille yhdentekevänä tarkkailijana.

Kirjoitin tämän kirjan osoittaakseni, että villieläimillä on oikeus omaan elämään, ne eivät elä meitä varten. Ne ovat meidän veljiämme ja sisariamme, joita täytyy kunnioittaa.

Helsingissä, joulukuussa 2015

Sesse Koivisto

MARTTA, ENSIMMÄINEN SUOMESSA SYNTYNYT TIIKERI

Muuttaessaan uuteen kotiin ihmiset valitsevat yleensä järkevän muuttopäivän. Järjettömät, niin kuin Ilkka ja minä, voivat muuttaa kesken talon remontin ja vielä jouluaatonaattona. Lapset olivat tietysti mukana sotkemassa ja häiritsemässä. Muuttoapuna oli eläinlääketieteen professori, ihana Erkki Rajakoski, jonka kanssa ystävystyimme, kun hän ja Ilkka tutkivat yhdessä hirven lisääntymistä. Nämä miehet kävivät hirvijahdeissa siinä vaiheessa kun eläimet oli jo tapettu – hakemassa naaraiden sukuelimet. Erkki tuli edellisenä jouluna Vuosaaren kotiimme joulupukkina, mutta ei savupiipusta kuten joulupukit Amerikassa eikä ovesta, kuten Suomessa tavallisesti, vaan kiipeämällä parvekkeen kautta lastemme riemuksi.

Kuten jo kerroin esipuheessa, Korkeasaareen ei silloin vuonna 1968 vielä ollut siltaa, joten kuorma-auto jätti muuttotavarat Mustikkamaan rantaan. Siitä ne kuljetettiin proomulla salmen yli Korkeasaareen, koska jää oli vasta noin yhden yön paksuista. Matka jatkui nyt jo yli 100-vuotiaaseen huvilaan hevoskyydillä. Minä olin jäänyt entiseen kotiin siivoamaan. Tulin uuteen kotiini illan pimeydessä Pohjoisrannasta jäälauttojen välissä keikkuvalla rautaveneellä.

Jouluaaton aamuna seisoin keittiön ikkunassa väsymyksestä ja nälästä pökerryksissä, koska en ollut syönyt muuttopäivänä mitään. Hieraisin silmiäni, sillä näin Mustikkamaan rannasta erkanevan miehen, joka lähti kävelemään ohuen jään yli olkapäällään pitkä seiväs. Arvasin, että seipään tarkoitus on pelastaa hänet, jos hän hurahtaa jään läpi. Hän käveli kuitenkin salmen yli, heitti seipään rantaan ja nousi mäkeä talouspihalle. Kuulin myöhemmin, että hän oli metallimies Antero Kettunen, jonka tapana oli tulla jään yli ensimmäiseksi joka syksy ja viimeiseksi joka kevät. Kukaan muu ei ole hänen jälkeensä onnistunut. Huokasin helpotuksesta, mutta samalla hetkellä huomasin sairastuneeni ankaraan vatsatautiin. Koko joulun viruin sängyssä kykenemättä mihinkään, en varsinkaan syömään jouluateriaa.

Ensimmäiset viikot Korkeasaaressa asuimme vain talon pohjoisosassa, keittiössä, ruokasalissa ja edellisen johtajan Curt af Enehjelmin entisessä toimistohuoneessa, jossa tämä oli joka aamu ottanut vastaan työnjohtajan ja rehumestarin. (Rehumestari-titteli lienee aika harvinainen!)

Olohuone, kirjasto ja koko yläkerta olivat vielä remontin alla. Enehjelmin entinen työhuone, jossa aluksi nukuimme, muuttui myöhemmin silityshuoneeksi; nykyään puhuttaisiin kai kodinhoitohuoneesta, mutta käytännössä siitä tuli pikemminkin eläinhoitohuone – sinne näet majoitettiin milloin mikäkin eläin.

Eläintarhan toimistotilat sijaitsivat isossa rakennuksessa kivenheiton päässä kodistamme. Ilkka valitsi sieltä työhuoneekseen yläkerran entisen petolintuhäkin. Talossa olivat myös eläinlääkärin vastaanotto- ja leikkaustilat, ja alakerrassa, toimiston toisella puolella sijaitsi rehukeittiö, jossa saaren eläimille valmistettiin syötävät. Myöhemmin rehukeittiö siirtyi omaan, erilliseen rakennukseensa parempiin tiloihin.