Junaseikkailu 2010

(Tai johdatus Sosiologiaan)

 

 

 

 

 

                                 

 

 

Sille toisellekin jalalle

 

 

 

 

 

 

”Fenneille on ominaista ihmeellinen alkukantaisuus ja viheliäinen köyhyys. Heillä ei ole aseita, ei hevosia, ei asuntoja. Ravintona ovat kasvit, vaatteina nahat, makuusijana maa. Ainoa toivo on nuolissa, joita he raudan puutteessaa varustavat luukärjillä. Metsästys elättää samalla tapaa sekä miehiä että naisia. Nämä näet seuraavat kaikkialle miehiä ja vaativat osan saaliista. Eikä lapsilla ole muuta suojaa petoja ja sateita vastaan kuin jonkinlainen oksista punottu katos. Sinne palaavat työkykyiset, se on vanhusten turvapaikka. Mutta tällaista elämää he pitävät onnellisimpana kuin huokailla pelloilla, nähdä vaivaa talojen rakentamisessa sekä toivon ja pelon vaiheilla huolehtia omasta ja vieraasta omaisuudesta. Turvassa ihmisiltä ja turvassa jumalilta he ovat saavuttaneet vaikeimman päämäärän, nimittäin sen, ettei heidän ole tarvis edes mitään toivoa”.

 

 

ensimmäinen kirjallinen maininta suomalaisista.

 

Minä haluan kertoa tämän tarinan. En oikein tiedä mistä se johtuu, ehkä se on vain huomionkipeyttä, halua saada tunnustusta tai jotain. Oli miten oli, tällainen halu minulla on ja haluan kertoa tämän tarinan.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Luku 1

 

Alku

 

Tässä tarinassa, joka on sivumennen sanoen tosi, minä matkustan ystävieni Jussin ja Matin kanssa Rovaniemeltä Helsinkiin. Menemme junalla, niin kuin asiaan kuuluu, sillä Suomen halki on matkustettava nimenomaan junalla, ei autolla tai lentokoneella. Juna menee kaiken ohi, pysähtyy hetkeksi ja jatkaa taas matkaa. Tulee ihan sellainen olo kuin olisi jossain käynytkin, vaikka onkin vain istunut humalassa ravintolavaunussa.

 

Minä ja Jussi olimme Helsingistä, olimme lapsuuden-ystäviä ja tulleet Rolloon opiskelemaan sosiologiaa ja jääneet sinne töihin. Olimme molemmat ehtineet asua muuallakin ensisaapumisemme jälkeen, minä Pietarissa ja Jussi Roomassa. Nyt olimme lähdössä kaupungista lopullisesti. Jussin työsopimus oli päättynyt ja minä olin eronnut sen hetkisestä tyttöystävästäni.

 

Lisäksi rikkana rokassa oli ystävämme Matti. Häneen olimme tutustuneet, kun muutimme Rovaniemelle kymmenisen vuotta sitten. Olimme asuneet samassa kolmiossa kaupungin keskustassa ja opimme ensimmäisen vuoden aikana tuntemaan toisemme aika hyvin. Mattikin opiskeli yliopistolla, tai ainakin hän kävi päivittäin nauttimassa siellä lounaan ja lukemassa lehdet yliopiston kirjastossa. Luennoilla meistä kumpikaan ei muistanut Mattia koskaan nähneensä.

 

Matin erityispiirre oli se, että hän oli hullu. Emme koskaan saaneet selville, mikä Mattia riivasi ja siksi olimme tulleet siihen tulokseen, että kyseessä on skitsofrenia. Se kuulosti hyvältä ja sai Matin tuntumaan jotenkin turvallisemmalta, koska hänen käytökselleen ja jutuilleen oli annettu nimi. Matti oli pitkänhuiskea reilu kolmekymppinen mies, jolla oli ikuisesti tumma, yhdenpäivän sänki kasvoillaan. Samanväriset hiukset roikkuivat Matin silmillä ja kaikesta näkyi, ettei ulkoinen olemus ollut tälle miehelle se kaikkein tärkein asia maailmassa. Tälle matkalle Matti oli pukenut ylleen kauhtuneen vihreän t-paidan ja jalkaansa hän oli vetäissyt useasta kohtaa puhki kuluneet vaaleat farkut. Sukkia Matilla ei ollut lainkaan, vaan jalassa hänellä oli kumiset sandaalit, jotka olin ostanut hänelle tuliaisiksi palatessani Pietarista.

 

Luonteeltaan Matti oli monella tapaa suurpiirteinen mies, eikä hän suinkaan pahastunut, kun sanoimme häntä Jussin kanssa hulluksi, vaan suhtautui meihin aina ystävällisesti. Hänen mukaansa oli aivan normaalia, että me ja ympäröivä maailma pidimme häntä hulluna. Se oli meidän tapamme ymmärtää häntä ja laittaa hänet siihen lokeroon, johon laitetaan se, joka suuntasi jätelavalta löytämänsä lautasantennin joelle päin saadakseen viestejä vierailta planeetoilta. Matti kertoi, että vesi, josta joki koostui oli kineettistä ainetta, jonka kautta oli mahdollista ylittää ajan ja paikan rajat. Rikkinäisen antennin ja Kemijoen yhteisvaikutuksesta hän saattoi saada ja välittää viestejä emoalukselle, joka oli siellä, kuten Matti asian ilmaisi, missä emoalukset yleensäkin majailivat eli käsityskykymme tuolla puolen.

 

Olimme kaikki lähdössä Rollosta lopullisesti. Minä ja Jussi olimme olleet lähdössä lopullisesti jo monta kertaa, mutta aina sitä oltiin palattu takaisin. Minä olin ollut kolme vuotta Pietarissa hommissa ja Jussi pari vuotta Italiassa. Jotenkin siitä Rovaniemestä oli tullut koti meille helsinkiläispojillekin, vaikka ei sitä ääneen kehdannutkaan myöntää. Siinä nyt oli jotain tuttua ja turvallista, joka oli saanut meidät aina palaamaan, kuin linnunpojat lämpöiseen pesäkoloon.

 

Jos Jussista halutaan sanoa jotain erityistä, niin hän oli monella tavalla poikkeuksellisen itsekäs ihminen. Hänen kiinnostuksensa keskiössä oli hän itse ja hän pyrkiki...