Kaikki ja ei kukaan

 

 

 

 

”Sosiaalipolitiikka ohittaa jatkuvasti sen tosiasian, että ihmiset tottuvat siihen elämään jota he elävät. Olipa tuo elämä sitten millainen tahansa”.

Ote tohtori Jääskeläisen työministeriölle jättämästä selvityksestä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Luku I

 

Toni oli 20-vuotias kalpea poika. Hän istui Itäkeskuksen te-toimistossa ja odotti. Yllään Tonilla oli tummat, huonosti istuvat ryppyiset farkut ja musta hieman liian iso huppari. Jalassa Tonilla oli varsilenkkarit, jollaiset olivat menneet muodista joskus yhdeksänkymmentäluvun alkuvuosina. Tonin koko vaatekerta oli hänen äitinsä hankkima. Äiti vaatetti ja ruokki Tonin, niin kuin oli tehnyt koko tämän elämän ajan. Vaatteet äiti osti kirpputoreilta ja halpahalleista, sen kummempaan hänellä ei ollut varaa, mutta äiti yritti silti aina hankkia parasta mahdollista.

Tonin äiti ei koskaan kyseenalaistanut ehdotonta huolenpitoaan pojastaan. Hän ei koskaan vaatinut, tai ei ainakaan kovin tosissaan vaatinut, Tonia muuttamaan pois kotoa tai hankkimaan oikeaa työpaikkaa ja ammattia. Toki äiti olisi mielellään nähnyt poikansa miehistyvän, hankkivan osaamista, ammatin ja tyttöystävän. Salaa mielensä perukoilla, varsinaisesti edes ajattelematta asiaa, äiti toivoi että jonain päivänä kaikki muuttuisi. Toni nousisi aikaisin aamulla sängystään, kampaisi tukkansa, lähtisi töihin ja olisi mies.

Toni katsoi kädessään olevaa vuoronumeroa ja sitten punaista numerotaulua ja huomasi erotuksen olevan yli 40. Hän työnsi kätensä syvemmälle hupparin taskuihin, hengähti hiljaa ja keskittyi olemaan näkemättä muuta kuin kengänkärkensä.

Oli syyskuun loppu ja Toni oli ollut työttömänä yli vuoden. Edellisen vuoden heinäkuussa hän oli aloittanut armeijan, mutta oli siirtynyt, tai ehkä hänet siirrettiin takaisin siviiliin viikon palveluksen jälkeen. Toni ei oikein itsekkään ymmärtänyt, miten kaikki oikein tapahtui. Halusiko hän lähteä? Vai haluttiinko, että hän lähtee? Jotenkin hänelle oli kuitenkin jäänyt sellainen tunne, ettei armeija ollut kovin pahoillaan, vaikka hän oli sen miesvahvuudesta poistunutkin. Jotenkin se liittyi hänen selkäänsä, tai niin ainakin Toni oli muistelevinaan.

Armeija oli siis jäänyt kesken ja Toni oli palannut takaisin kotiin äidin luo. Pari viikkoa hän oli istunut kotona ja ihmetellyt, että mitä seuraavaksi, kunnes äiti oli vienyt hänet työvoimatoimistoon. Vai oliko sen paikan nimi te-toimisto? Nimet eivät koskaan olleet Tonin vahvin puoli.

Muutama viikko ilmoittautumisen jälkeen Toni oli tavannut miehen, joka oli esitellyt itsensä työvoimaneuvojaksi. Hän oli puhunut Tonin tulevaisuudesta ja Toni oli laitettu kurssille, jossa opeteltiin tekemään työhakemuksia ja sitten niitä hakemuksia lähetettiin työnantajille. Vai olivatko ne ihan oikeita työnantajia? Vai oliko kaikki ollut pelkkää harjoittelua? Sekin oli Tonille ollut alussa vähän epäselvää.

Itsestään selvää kuitenkin oli, että Toni ei kurssilla kysellyt mitään, sillä elämän mittainen kokemus oli Tonille opettanut, että hänen kysymyksensä olivat aina typeriä ja asiattomia ja johtivat vain kanssaihmisten pilkkaan ja tekivät hänet naurunalaiseksi.

Toni oli kuitenkin päässyt töihin lähetettyjen hakemusten avulla puhelinmyyjäksi Vantaalla sijaitsevaan toimistoon. Toni oli aloittanutkin työt ja käynyt töissä viikon, mutta häntä ujostutti soitella ihmisille, jotka eivät olleet kovin kiinnostuneita tilaamaan Anna-lehteä ja niin hän lopetti. Puhelinmyyjän työ oli Tonin ensimmäinen työsuhde, eikä hän oikein tiennyt miten työ lopetetaan. Saiko sitä ylipäänsä lopettaa? Hän oli jo töissä ollessaan puhunut äidilleen kuinka hankalaa töihin meno oli. Ensin piti mennä bussilla Kontulaan, sieltä metrolla tai bussilla Mellunmäkeen ja sieltä vielä kerran bussilla Tikkurilaan, ja kaiken lisäksi perillä piti vielä kävellä 15 minuuttia pysäkiltä työpaikalle.

Joku toinen olisi kävellyt matkan alle 10 minuutissa, mutta nopea käveleminen ei ollut Tonin vahvimpia puolia. Äiti ymmärsi poikaansa ja kun Toni toisen työviikon maanantaina valitteli vatsaansa, äiti soitti tämän puolesta työpaikalle ja sanoi, ettei poika pääse tulemaan. Kun vatsakipua jatkui koko viikon, eikä Toni suostunut käymään lääkärillä kerrottiin työpaikalta, ettei töihin enää tarvinnut vaivautua, ellei lääkärintodistusta ala löytymään.

Toni ja hänen äitinsä tulkitsivat asian niin, että poika oli saanut potkut ja äiti oli tapahtuneen johdosta silminnähden tuohtunut. Toni sai kuitenkin työtodistuksen kahdelta viikolta ja kun hänen vatsansakin parani, hänen tietoihinsa te-toimistoon jäi ihka aito kahden viikon mittainen työsuhde.

Virkailijan tarkastellessa Tonin työuraa te-toimiston päätteeltä, näytti työura jääneen jotenkin kesken, mutta niin oli jäänyt kaikki muukin Tonin lyhyen elämän aikana. Armeija, ammattikoulu ja pienenä poikana aloitettu partio. Toni ei koskaan ollut tuntenut kuuluvansa mihinkään ryhmään. Koulussa, armeijassa, partiossa, kaikissa pa...