Kansi

Nimiö

Riikka Pulkkinen

PARAS MAHDOLLINEN MAAILMA

Kustannusosakeyhtiö Otava

Tekijänoikeudet

Kannen suunnittelu: Anna Lehtonen

Lainauksen Rainer Maria Rilken Duinon elegioista suomentanut Aila Meriluoto

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2016 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

ISBN 978-951-1-30567-5

Kustannusosakeyhtiö Otava 2016

I

1

Aurelia halkoo koko vartalonsa voimalla vettä joka ei ehdy. Uimahallin äänet ovat läpeensä tuttuja: vaimea kajahtelu, loiske, ajoittainen kuohunta, polskahdukset, kaiken aikaa kuuluva liplatus.

Halkoo? Hän vetää mielessään viivan verbin yli. Hän korjailee ajatteluaan jatkuvasti. Kenelle hän nyt esiintyy? Ehkä hän esittää itseään itselleen. Ei, pikemminkin hän täsmentää itseään itselleen. Mitä muuta hänellä on, jos ei puhtaita tunteita ja selkeitä ajatuksia?

Hän luovii ehtymättömässä vedessä.

Liikaa. Liian runollista, teeskentelevää, liian mahtipontista tähän arkiaamuun. VMP, sanoisivat hänen ystävänsä, etenkin Tekla, mutta myös Sara ja Niklas. He kaikki vihaavat turhaa taidepuhetta. VMP:n voi sanoa lempeästi, venyttää jokaista kirjainta ja jättää niiden väliin ilmaa, V-M-P, tai sitten sillä voi täystyrmätä kuin jättimäisellä lekalla. Ei luovimista. Ei ehtymättömyyttä.

On keskiviikko, ja Aurelia vain ui. Joskus pelkkä on parhain. Näyttämöllä, elämässä. Ohjaaja sanoi eilen harjoituksissa: ”Älä esitä mitään, kenellekään, älä edes itsellesi. Pyri täydelliseen paljauteen.”

Mutta mitä sitten on täydellinen paljaus? Eikö jokainen kokemus ja eletty hetki, koettu tunne ole kerros, vaatteen kaltainen, vaate jonka pukee ylleen, ja jos pyrkii riisuutumaan paljaaksi, jäljelle jää vain kasa kuoreksi muuttuneita hetkiä jotka joku voi poimia käteensä: kas, tässä on jonkun ohikiitävä onni joltakin kesäkuulta, ja tässä saman ihmisen itseinho, tässä hailakanvioletti kaipuu, tässä riittämättömyys, ja miten huoliteltu syvänsininen surupuku, tietääkö tämä ihminen itsekään miksi pukeutuu siihen päivästä toiseen? Lopulta, riisuuduttuaan, ihminen on paljas, mutta paljaus on pelkkää vettä ja verta, pelkkä perna ja maksa, jonkin verran ihonalaista rasvaa. Se paljaudesta, Aurelia ajattelee.

No niin. No niin. Aurelia siis ui. Tämänhetkinen tosiasia hänestä. Hän on näyttelijä ja hänellä on kelvollinen vapaauintitekniikka.

Hän ui uutterasti kolmena aamuna viikossa. Yrjönkadun uimahallin jokainen kaakeli on hänelle tuttu. Tämä on hänen oma yksityinen hetkensä ennen teatterille menoa, vaikka vapaauinti 45 minuuttia lukee hänen harjoitusohjelmassaan.

Hänen on kasvatettava lihasmassaa ja tehtävä pitkiä lenkkejä jotta hän kykenisi juoksemaan lavalla samaan aikaan kuin puhuu tai huutaa. Hänen on kyettävä sekä kiipeämään Berliinin muurille ja muurin yli vapauteen että olemaan itse muuri. Kaikkeen on varauduttava.

Muita tosiasioita Aureliasta: hänestä on mitä todennäköisimmin tulossa puoliorpo. Isä makaa sairaalassa eikä kukaan lääkäreistä tohdi lausua ennustetta. Kaikesta päätellen isä ei palaa ennalleen. Aurelia ei voi tehdä mitään muuta kuin vierailla isän luona, olla kelpo tytär, pöyhiä peittoa, kohentaa tyynyä isän pään alla ja yrittää hoitaa työnsä teatterilla, vaikka enimmän aikaa hän haluaisi käpertyä isän sairaalasängyn alle tai tämän viereen, pitää kiinni kädestä joka yhä on lämmin mutta halvauksen vuoksi veltto.

Aurelia on saman ikäinen kuin vapaa Eurooppa. Miten sattuva lause, kuin iskurepliikki. Hän keksi sen teatterikorkeakouluaikoinaan. Se kuulosti hyvältä lausuttuna tuoppien yli, baarissa, tanssilattian laidalla. Hän oli pelkkä tyttö jonka hiukset tarttuivat huulikiiltoon, mutta lause teki hänestä syvän ja sielukkaan; ikään kuin Eurooppa olisi nainen, hän itse, yhtä aikaa ikivanha mutta niin nuori, että olisi vasta hiljattain irrottautunut monenlaisista ikeistä. Viisas, huikentelevainen, satutettu, arpinen, rosoinen, majesteetillisen surullinen ja mahdoton sekä itselleen että muille, paradoksi kerta kaikkiaan, eräänlainen mielipuoli, tai vähintään mieletön, mieltä vailla, ja siksi nauraessaan äänekäs. Hän luetteli joskus kaikki nämä määreet ja joi tequilan loppuun, meni tanssilattialle, alkoi keinahdella, pyöriä, hitaasti, hitaasti, kietoi kädet ympärilleen, kohotti ne ilmaan, hänessä oli lempeyttä ja hulluutta, hänen rajansa olivat häilyvät, hänen lähelleen sai tulla, lämmittelemään, hakemaan lohtua, mutta hänen lakejaan ja historiaansa tulisi kunnioittaa; hän olisi kaikkien oma, mutta eniten itsensä.

Roskaa, kaunosanoja.

Yösanoja, sanoja jotka lausutaan melun yli, gintonicin yli ennen kuin jokin tunnuskappale, Beyoncén Crazy in Love tai Michael Jacksonin Beat It, alkaa soida ja on syöksyttävä tanssilattialle ja unohdettava kaikki määritelmät. Tällainen tyttö hän oli, ja nyt hän ei tiedä kuka on.

Toukokuussa Aurelia sai tutkintotodistuksen. Oli tuulista, aurinkoista, hänellä oli uudet korkokengät ja kynsissä punaista lakkaa. Kaikki oli tyypillistä ja ainutlaatuista: tytöillä oli mekot ja pojilla kapeat puvunhousut muodin mukaan. Valmistujaisiltana hän joi itsensä mojitohumalaan ja huusi hotelli Tornin kattoterassilta jonkun yllyttämänä nimeni tulette tuntemaan. Yöllä hän oksensi Kaisaniemen puistossa, mutta söi aamulla pitsaa niin kuin muutkin, tahmeanonnellisena, vain hiukan vapisevana.

Kesä maistui suolalta ja tuulelta ja haaveilta. Aurelia luki Sarah Kanea ja Beckettiä ja juoksi iltaisin kaupungin rantoja. Oli valmistauduttava, mihin, ehkä elämänsä rooliin, elämään, jahka se alkaisi toden teolla, vaikka mitään ei ollut näköpiirissä. Hän hengitti odotusta, söi odotusta, juopui odotuksesta, pitkästyi aika ajoin, kunnes Tekla tai Niklas tai Sara taas soitti ja pyysi ulos ja taivas kumarsi heille koska he olivat yhtäkkiä niin iloisia ilman syytä.

Heinäkuun lopussa Aurelia leikkasi hiuksensa sillä halusi jonkin jo alkavan. Mikään ei alkanut ja hän poltti liikaa tupakkaa sateisina päivinä porttikongeissa ja puhui puhelimessa Saran kanssa siitä että asiat, sitten kun tapahtuvat, tapahtuvat aina yhtäkkiä.

Ja niin kävikin. Elokuussa Aurelia sai puhelun. Arvostettu teatteriohjaaja, varsinainen paradigma mieheksi, haki pääroolin esittäjää näytelmäänsä jonka aihe oli ”Berliinin muurin viimeiset päivät, kaikki se mikä tapahtui ja sekin mikä olisi voinut tapahtua”. Ohjaajan assistentti kutsui hänet koe-esiintymiseen ja hän meni. Hän oli niin hermostunut että vapisi.

Hän ajatteli että hänen olisi mainittava heti että on syntynyt yhdeksäs marraskuuta, päivänä jona muuri murtui. Voisiko hän sanoa ohjaajalle olevansa yhtä vanha kuin Euroopan vapaus, vai olisiko ohjaaja yksi niistä jotka alkavat lauseen kuullessaan viisastella Ranskan vallankumouksesta tai toisen maailmansodan päättymisen vuosipäivästä? Joka tapauksessa hän sanoisi syntyneensä sinä yönä kun ihmiset kiipesivät muurille, hakkasivat siitä paloja pienillä työkaluillaan, puutarhakuokilla, jakoavaimilla, ja sitten, häkeltyneinä ja ihmetellen, kulkivat vasta avatusta portista ilman asiakirjoja. Hän syntyi sinä yönä, kun ihmiset astelivat länteen ja ostivat banaaneja, leluja, purkkaa, tavaroita joita eivät tarvinneet, ja palasivat itään koska tuli yö ja oli nukuttava niin kuin muinakin öinä.

Aurelia odotti yleisölämpiössä yksin ja ihmetteli, miksi ohjaaja halusi hänen saapuvan saliin kuin hän olisi yksi katsojista. Hän istui tuolissa minuutin, kaksi, viisi minuuttia. Hän kuulosteli itseään, jännitystään: oksettiko, aivastuttiko, vai nukuttiko häntä? Joskus ramppikuume iskee uneliaisuuden muodossa: alkaa haukotella. Ilmiö liittyy hapensaantiin ja sympaattiseen hermostoon.

Aurelian vatsaa väänsi. Paniikki kohoaa aina pallean seutuvilta. Kun sitä ei saa enää nieltyä alas, alkaa vilkuilla ympärilleen. Etsii ulospääsyä, roskakoria johon oksentaa, paperipussia johon hengittää.

Aurelia näki nurkassa, sateenvarjotelineen takana, lahjapussin, harppoi viidellä askeleella sen luo, kaappasi sen, juoksi vessaan, lukitsi eriön ja hengitti pussiin. Vitun amatööri, Aurelia ajatteli. Hengität Iittalan lahjapussiin. Nyt kokoat itsesi. Niin Aurelia teki, hän käänsi väkipakolla ajatustensa suunnan. Hän ajatteli ihoaan. Hänen mielenrauha-ajatuksensa on aina ollut iho. Iho on niin hauras, että oikeastaan, kun alkaa ajatella, mitään minuutta ei ole. Oikeastaan jokainen tunne on maailman itsensä tunne. Jokainen ihmissydän: elämän kaino taustarumpu. Hermostuneisuus: todellisuuden itsensä värinää. Paniikki: maailman hetkellistä kyvyttömyyttä säilyttää rytminsä.

Vähitellen Aurelian hengitys tasaantui. Jäseniin levisi suloinen lohtu. Aurelia oli jo melko varma että kykenisi. Hän astui ulos eriöstä ja pesi kasvonsa kylmällä vedellä. Hän oli valmis. Kun hän palasi aulaan, ovi oli auki. Hän vilkaisi ympärilleen, etsi jonkinlaista merkkiä, pitikö hänen vain mennä sisään? Kun ketään ei tullut ovesta ulos eikä kukaan ollut antamassa ohjeita, hän astui sisään.

Suuri näyttämö, naksahteleva, huriseva hiljaisuus. Pimeä katsomo, rampissa vain muutama työmaavalo.

– Hei?

Aurelia kuuli oman äänensä. Se oli naurettava, liikuttavan epävarma. Mutta siihen vastattiin:

– Nouse vain näyttämölle. Haluan katsella sinua hetken ihan rauhassa.

Aurelia teki niin.

Katsomosta on näyttämölle yllättävän lyhyt matka. Suurellakin näyttämöllä vain alle kymmenen askelmaa. Mutta kun siellä on, kaikki muuttuu. Seisoo alttiina, esillä, silti enemmän ihmisten kanssa kuin koskaan missään väkijoukossa. Vaikka kipujaan kantaa mukanaan myös näyttämölle ja ehkä nimenomaan sinne, omat surut, huolet ja traumat ovat sulaa vahaa josta voi muovata vaikkapa joutsenen tai leijonan. Kukan. Puun. Tai jotakin vaarallisempaa, synkempää, mahtipontista. Muurin?

VMP, Tekla sanoo tä...