Aleksille

jonka ehdotuksesta tämä seikkailu sai alkunsa

Sisällysluettelo

• Prologi
• Noora
• Samuel
• Pontus
• Raimo
• Pontus
• Raimo
• Olavi
• Noora
• Max
• Samuel
• Pontus
• Olavi
• Noora
• Max
• Samuel
• Noora
• Otso
• Raimo
• Max
• Pontus
• Samuel
• Noora
• Olavi
• Raimo
• Max
• Samuel
• Pontus
• Olavi
• Otso
• Noora
• Max
• Raimo
• Ben
• Pontus
• Noora
• Samuel
• Olavi
• Max
• Noora
• Epilogi

Prologi

Kämmenpohjat tuntuivat jo liisterisen hikisiltä, ja puinen tuoli kovisteli takapuolen alla epämiellyttävästi istumalihaksia, kun hän tuijotti ahnaasti pöydällä olevaa paperiarkkia ja kynää, kuin ne olisivat ainoat asiat koko huoneessa. Ajan, joka vastasi pientä ikuisuutta.

Ajatukset laukkasivat vapaina kuin villihevoset, pyörien, puikkelehtien, temmeltäen. Mielessä kuohui ilon ja sumuisena valjenneen harmaan syysaamun erikoinen yhdistelmä.

Sormet kietoivat lopulta tummansinisen mustekynän otteeseensa, ja sen ylänappi kliksahti nirhautuneen peukalon alla kertaalleen. Se sujahti A4-paperiarkille, kun ensimmäiset sanat piirtyivät sen puhtaan valkoiselle pinnalle. Kirjoitustyylillä, jonka tärisevä käsi muokkasi etäiseksi versioksi hänen aiemmasta käsialastaan. J-kirjain lipui totuttua alemmas, ässän koukeroihin piirtyivät terävämmät kaaret.

Hän syleili taukoa huokaisten raskaasti liiemmät ilmat pois keuhkoistaan, katsahtaen ylös kattoon ja sen jälkeen kynän päähän. Repaleiset ajatukset leikkivät jälleen piiriä ympärillä, kunnes vähitellen ne löysivät toisensa.

Ja sitten hän viimeisteli kirjeen, jota ei halunnut vastaanottajan koskaan lukevan.

Noora

Pelko. Ahdistus. Suru, tyttö ajatteli.

Noora katsoi lasittuneesti pientä poikaa suoraan kullanruskeisiin silmiin, asettaen itsensä tämän kokoa 35 oleviin rapaisiin, sinimustiin lenkkareihin. Hän tunsi iltahämärän laskeutuvan sisuksissaan. Ei ollut vielä täysin pimeää, mutta kirkkain valo oli laskeutunut jo mailleen.

Niitä sanotaan sielun peiliksi, eikä ihan syyttä. Ne kun heijastavat ihmisen tunteet brutaalin rehellisesti. Ja vielä tehokkaammin silloin, kun tunteet kuohahtavat syvältä viattoman lapsen silmistä.

Ikivanhasta autonrenkaasta väsätyssä keinussa istuva poika luultavasti tarpoi vasta ensimmäisellä vuosikymmenellään, eikä hän varmastikaan ollut tehnyt edes aiemmassa elämässään mitään niin julmaa, että olisi ansainnut niin kivikovaa kohtaloa. Mutta siten vain kävi luoja ties miten lukemattomille lapsille tämän herkältä vaikuttavan pojan lisäksi.

”Mitä tuumit?” Noora kysyi kuin ohimennen.

”Kylmä”, poika vastasi alakuloisesti.

”Me löydetään varmasti paksumpia vaatteita”, Noora sanoi. ”Ne saattaa olla ihan kulman takana.”

”Joo”, tyytyi poika toteamaan.

Sattuma oli kylvänyt satoaan, kun Nooran ja lapsen tiet olivat ristenneet. Tyttö oli etsiskellyt syvissä ajatuksissaan jälleen kerran ruokaa lähellä Koivuhovia ja sen juna-asemaa, kohti Ymmerstaa taivaltaen. Oranssiseinäiset rivitalot olivat kätkeneet sillä kertaa sisäänsä muutaman purkin hernekeittoa sekä puoliksi syödyn suklaalevyn. Asumusten ulkopuolella oli hortoillut pelokas lapsi, joka ei muutamaan ensimmäiseen viikkoon puhunut kuin muutaman niukan sanan siellä, toisen täällä.

He pitivät sen jälkeen tiukasti yhtä. Kulkivat talosta taloon, kadulta kadulle. Välttelivät parhaansa mukaan vaarallisia Varjolaisia, joita vetivät puoleensa erityisesti voimakkaat äänet ja epätavalliset tuoksut. Siten Nooraa ei juurikaan harmittanut se, ettei poika soittanut alati suutaan.

Uteliaisuus pysyi kuitenkin suurena; tyttö halusi oppia pojasta lisää, muttei tahtonut painostaa häntä – vielä ei ollut sen aika.

Pian kaksikko mittaili verkkaisesti Martinsillantietä kuluneilla kengillään, ja suunnisti kohti Suomenojan suurta liikenneympyrää, edeten kohti liikkeitä, joiden julkisivut piirtyivät esiin pahaisina irvikuvina itsestään. Ostoskeskukset, kaupat ja aiemmin sykkivää elämää sädehtineet kulutuskeitaat korostivat karmivalla tavalla sitä kurimusta, joka oli levittänyt kouransa yhteiskunnan ympärille vain muutaman hassun kuukauden aikajänteellä. Tällaista tuhoa ei viimeinen hallituskaan saanut aikaan, Noora mietti. Vaikka se lähellä olikin.

Hän mielsi itsensä kevyesti epätyypilliseksi lukion toista käyväksi nuoreksi – tai käyneeksi. Joskus se raadollinen pikkuseikka, että tytön entinen koulu Kuninkaantiellä todennäköisesti kuhisi Varjolaisia, joista osa ehkä tarpoisi opinahjon käytäviä hänen entisinä ystävinään, pääsi joskus unohtumaan. Matikan opettaja taisi kyllä alun alkujaankin vaappua sellaisena siellä, hän mietti.

Noora ei rakastanut alkoholinhuuruisia bileitä, kalliita merkkivaatteita tai baareihin keinottelua. Hän ei ollut erityisen suosittu tai vihattu. Hän vain oli – yksi lukemattomista.

Luonnollisen porkkananpunaiset polkkamallin hiukset leikkivät vähän väliä tämän silmillä kiertyen vaivattomasti pienille kiharoille. Hän muistutti hienokseen sotkuisine tukkineen ”out of bed” -hiustuotteiden mainoksissa keimailevia malleja. Haaleat pisamat näkyivät kapeassa, suorassa nenässä söpösti vain nimeksi asti. Oikeaa poskea koristi yksi luomi.

Armeijanvihreä parkatakki vaatetti tyttöä sopivan lämpimästi marraskuussa. Tummansiniset pillifarkut korostivat Nooran kapeaa uumaa ja sopusuhtaisen pientä peppua, joka aiemmin käänsi teinipoikien päitä Kuninkaantien lukion käytävillä. Espoon asvalttia hän kulutti mokkanahkaisilla saappailla, joiden paksu fleecevuoraus säilytti miellyttävästi lämmön pienissä varpaissa. Niiden kynnet halkeilivat aluksi pahasti pitkien taivallusten jälkeen, mutta nyt ne olivat jo karaistuneet uuteen elämään.

Olemattoman ravinnon takia 165 senttiä pitkä tyttö karisti nopeasti nekin ylimääräiset rasvat kehostaan, jotka olivat tarttuneet viikonloppujen irtokarkki- ja suklaaostosten vuoksi Nooran luontaisen solakkaan varteen. Rasvakerros on nyt käytetty.

Vajaa vuosi sitten hän oli ansainnut ensimmäisen oikean työpaikkansa, kun tyttö oli päässyt töihin urheiluliikkeen varastoon hyllyntäyttäjäksi koulunkäynnin ohella. Yksi työhaastattelun kysymyksistä oli jäänyt tämän mieleen klassisena, kun haastattelija kysyi, missä tyttö olisi puolen vuosikymmenen päästä.

Viisi vuotta? Kivat sulle. Olen onnekas, jos olen elossa vielä viiden päivän kuluttua, Noora mietti. Hän ei tietenkään vastannut niin, koska ei kyennyt näkemään tulevaisuuteen.

Tyttö vaipui taas hetkeksi mietteisiinsä muistoon hukkuen.

* * *

Kun linnut visertävät, ja aikaiset pajunkissat tekevät tuloaan solisevien purojen vieressä, vastaanottaa Noora keväisenä tiistai-iltapäivänä XXL-urheilukaupassa työskennellessään uudet toimitukset, loputtoman tuntuisen pahvilootien tungoksen. Tyttö nappaa käteensä kiiltelevän terävän, oranssikahvaisen veitsen – sellaisen, josta tänä päivänä saattaa riippua elämä ja kuolema – ja availee paketit, toisen toisensa perään. Ne pitävät sisällään hyvin tavallisia urheiluvälinekaupan tavaroita: tennispalloja, käsipainolevyjä ja -tankoja, urheilujuomia sekä välipalapatukoita.

Kun Noora lopulta pitkän hikisen huhkimisen jälkeen riistää teipit viimeisestä laatikosta, sen sisältö lumoaa hänet.

Jousipyssyjä.

Siepatessaan halvan, mustan ja lilan värisen vastakaarijousen sieviin kätösiinsä, Nooran sisällä syntyy harvinainen tunne. Aloittelijoille suunnattu pitkän matkan ase ajaa tytön sydämen pamppailemaan jännityksestä, sillä hänen rakastamansa kirjasarjan sankarittaren ase näyttää ihan samalta. Jänteen kiristäminen tuntuu näpeissä kiehtovalta ja oudosti voimaannuttavalta.

Työtehtävät pysähtyvät hetkeksi, kun tyttö kuvittelee itsensä ampumaan mehukkaita omenia niiden ärsyttävien pissisten päiden päältä, jotka mielenkiintoisilla historian tunneilla puhuvat opettajan päälle, kun tämä yrittää valistaa nuoria maan toivoja parhaansa mukaan.

Pelkkä ajatus kuljettaa Nooran kasvoille lavean hymyn.

* * *

”Sinähän olet syntynyt jousi kädessäsi.”

Nooran valmentaja ei peittele intoaan, kun tyttö ampuu maastonvärisellä komposiittijousella ensimmäisellä harjoitustunnillaan Tuulimäen sisähallin karujen harmaaseinien uumenissa. Noora tietää, että valmentajan tehtäviin kuuluu valaa uusi oppilas piripintaan uskoa itseensä. Tämän sisällä kytee silti kipinöitä ritisevä ajatus, että tällä kertaa mies todella tarkoittaa oikeasti kauniita sanojaan.

Nooran isä seuraa tunnin etenemistä tyytyväisenä myhäillen. Nuorempana metsästämistä harrastaneen miehen silmät täyttyvät liikutuksesta, kun Noora virittää siron pehmeällä liikkeellä keltasulkaisen hiilikuitunuolen korvalleen, salpaa henkensä kulun, ja laukoo harjoitustunnin loppupuolella ensimmäisen, suoraan mustavalkoisen taulun keskelle osuvan napakymppinsä.

Se saa isäukon pakahtumaan ylpeydestä. ”Lienee turha kysyä, mutta haluat varmaan toistekin tänne ampumaan?” hän kysyy tyttäreltään, kun tunti on kulunut umpeen. Noora ei edes vastaa siihen mitään. Riittää, että tyttö katsoo isäänsä säteilevä hymy silmissään ja suupielissään.

Isä nyökkää, ja nauraa takaisin.

* * *

Isä… missä ihmeessä sinä oikein olet? Muisto laukaisi Nooran mielessä kipeän ajatuksen.

Vajaa kuukausi takaperin tyttö oli kadottanut isänsä olosuhteissa, joille mikään mahti maailmassa ei voinut yhtään mitään. Siltä se ainakin tuntui.

Ajatukset temmelsivät mielessä. Hengittäisikö tärkein ihminen hänen elämässään vielä tämän uuden julman maailman ilmaa? Toivonrippeeseen takertuminen tuntui epätoivoiselta, mutta samalla myös mahdolliselta; hänen kirkasjärkinen isänsä keksi keinot tilanteessa kuin tilanteessa. Osasi metsästää ja suunnistaa tähtitaivaan alla. Oli aina jaksanut valvoa Nooran sängyn vieressä, kun tämä oli lapsena nähnyt pahaa unta.

Yhteiskunnan vajoaminen polvilleen tapahtui vain joitakin kuukausia sitten, mutta se aika tuntui hämmentävän pitkältä. Jokainen ahdistavassa maailmassa vietetty hetki mateli ainakin triplasti verkkaisempana kuin normaalisti.

Kello jähmettyi kauhun edessä.

* * *

Välimatka urheiluliikkeen ja nuoren parivaljakon välillä hupeni hupenemistaan. Tyttöä patisti eteenpäin polttava halu, kutkuttava mahdollisuus löytää todennäköisesti lattiasta kattoon putsatun kaupan hyllyiltä tai varastojen uumenista edes jonkinlainen väline puolustautumiseen.

Kiväärit ja teräaseet tekivät lähes varmasti kaup...