Kiitos Journalistisen kulttuurin edistämissäätiö.

© Mari Manninen, 2016

Atena Kustannus Oy
www.atena.fi

ISBN 978-952-300-268-5

ALUKSI

•

35 vuoden mittainen kokeilu, joka mullisti jokaisen kiinalaisen elämän

Varoitus: Tätä kirjaa lukiessa voi välillä kuristaa kurkkua. Itkin joskus itsekin, kun kirjoitin yhdeksää seuraavaa lukua. Niissä kerron tavallisten kiinalaisten elämäntarinoita, siitä kuinka yhden lapsen politiikka heihin vaikutti. Miltä tuntuu hylätä tytär, jotta voi tehdä pojan? Miten loppuraskauden pakkoabortista selviää järjissään? Millaista ulkomaille adoptoidun tytön on palata aikuisena Kiinaan etsimään biologisia vanhempiaan?.

Yritän myös oikaista Kiinan yhden lapsen politiikasta vellovia lukuisia harhaluuloja. Suurin niistä on se, että Kiinassa eläisi vain yhden lapsen perheitä. Maaseudulla sisarukset ovat yleisiä. Eikä sekään pidä paikkaansa, etteivät kiinalaiset halunneet adoptoida tyttölapsia. Kyllä he halusivat, mutta heidän ei annettu.

Yhden lapsen politiikkaa (1980–2015) oli maailmanhistorian tiukin ja kiistellyin syntyvyydensääntelyohjelma. Kiina pakotti kansalaisiaan tyytymään vähään, hankkimaan useimmiten vain yhden lapsen. Politiikka on vaikuttanut tavalla tai toisella joka ikisen kiinalaisen – siis maailman joka viidennen ihmisen – elämään. Kun paljastin pekingiläisille ystävilleni suunnittelevani kirjaa yhden lapsen politiikasta, lähes jokainen heistä alkoi kertoa minulle tarinaa itsestään tai läheisestään.

Yksi kertoi äidistään, joka joutui abortoimaan toisen lapsensa, jottei olisi menettänyt työpaikkaansa. Toinen puhui ”kaksoissiskostaan”, joka oikeasti syntyi vuotta myöhemmin mutta joka liikalapsisakkojen kiertämiseksi rekisteröitiin tuttavani kaksoissisarukseksi. Kolmannen tarina koski serkkua, jota hän oli alkanut epäillä sukulaisperheeseen annetuksi veljekseen. Kuulin naapurista, jonka talosta perhesuunnitteluviranomaiset repivät katon liikalapsen vuoksi, ja naisesta, joka pakeni viranomaisten ratsiaa ja piilotteli sukulaistensa nurkissa niin pitkään, että ehti synnyttää toisen lapsensa.

Tämän kirjan elämäntarinoista silti vain pari on ystävieni kertomia. Halusin haastatella kirjaan eri-ikäisiä ihmisiä eri puolilta Kiinaa, monenlaisista taustoista. Periaatteessa se ei ollut vaikeaa, sillä yhden lapsen politiikan jälkiä on kaikkialla. Käytännössä haastateltavien löytäminen oli kuitenkin työlästä, sillä suurin osa kiinalaisista haluaa jättää kipeät muistonsa perhe- ja ystäväpiiriin. Moni yrittää myös ne unohtaa. Enkä sitä ihmettele.

Löysin osan haastateltavistani tuttavien tuttavista, osan kiinalaisten lehtijuttujen perusteella ja osan kiinalaisen sosiaalisen median keskustelupalstoilta. Välillä en Pekingissä junaan tulkin kanssa hypätessäni tiennyt kuin mahdollisen haastateltavan nimen ja tämän asuinkylän. Kyselimme kylässä, kunnes löysimme oikealle ovelle ja koputimme. Tällaisissa tilanteissa minulle aina annettiin haastattelu, mikä oli yllättävää ja ihanaa. Ihastus oli usein molemminpuolista, sillä kiinalaisessa maalaiskylässä ulkomainen vieras on yhä harvinaisuus.

Eniten aikaa vei löytää äiti, joka suostui kertomaan vauvansa hylkäämisestä, sekä haastatteluun halukas perhesuunnitteluviranomainen, joka oli vahtinut naapureidensa raskauksia. Molempiin tekoihin liittyy häpeällinen, raskas leima. Helpompi oli saada haastateltaviksi ihmisiä, jotka kokivat olevansa yhden lapsen politiikan uhreja, kuten pakkoaborttiin vietyjä, vaikka he tiesivätkin, etteivät kiinalaiset paikallisviranomaiset pidä heidän haastatteluistaan.

Toisaalta uhrit tiesivät saavansa rauhassa kertoa tarinan juuri omasta kulmastaan, sillä Kiinassa viranomaiset eivät tällä haavaa hevin anna haastatteluja ainakaan ulkomaiselle toimittajalle. Joskus haastateltavani jäivätkin kiinni ristiriitaisista tarinoistaan, joskus he kieltäytyivät kertomasta kaikkea ja joskus selvästi kaunistelivat totuutta. Aina kun tällaista huomasin, kirjoitin huomioni lukijalle nähtäväksi.

Kiinassa keskustellaan paljon yhden lapsen politiikan jäljistä. Niissä kauhistellaan esimerkiksi sitä, miten vaikea miesten on löytää puolisoa, kun tyttöjä on syntynyt vähemmän kuin pitäisi, millaisia aikuisia hemmotelluista ainokaisista kasvaa ja miten ison suvun pitää pärjätä harvojen jälkeläisten ansioilla. Keskustelua ei juurikaan käydä siitä, millaisia valtavia moraalisia valintoja naiset ja perheet ovat joutuneet tekemään – ja vieläpä usein salassa. Miljoonat naiset ovat pohtineet, teenkö abortin vai menetänkö työpaikan ja saan sakot. Lähdetänkö tyttösikiön vai kärsinkö suvun vihasta, kun en saanutkaan poikaa? Joskus naisen on täytynyt päättää jopa niinkin hirvittävästä asiasta kuin siitä, antaako hän lapsensa kuolla.

Pakkoabortteja tehdään Kiinassa yhä, samoin lapsia hylätään, mutta onneksi näin tapahtuu paljon paljon vähemmän kuin 1980- ja 1990-luvuilla. Lapsia löydetään kadunvarsilta enää harvoin, sillä nykyään oikeastaan vain vammautuneita tai vakavasti sairaita vauvoja hylätään. Iso osa viime vuosien yhden lapsen politiikan jäljistä ei enää ole raakoja tapahtumia, vaan osa arkiseksi taakaksi muodostunutta kiinalaista elämää. Kuvaankin kirjassa myös ainokaisten huolta siitä, kuinka he selviävät ilman sisaruksia vanhojen vanhempiensa hoitamisesta. Oman tilansa kirjassa saavat aamusta iltaan opiskelevat nuoret, jotka elävät murskaavan paineen alla yrittäessään pärjätä koulussa koko suvun elon parantamiseksi. Sellaisia asioita pähkäilee Kiinan nuori sukupolvi.

Yhden lapsen politiikalla oli myös hyviä puolia. Eräs iso ryhmä – kaupunkien tytöt – hyötyi yhden lapsen politiikasta. Kun perinteisesti perheen pojalle varatut varat ja toiveet kanavoitiin ainokaisiin tyttöihin, tyttöjen ja nuorten naisten koulutus ja asema yhteiskunnassa paranivat kohisten. He olivatkin haastateltavistani kiitollisimpia yhden lapsen politiikasta. Myös maaseudulla tyttöjen arvostus on noussut paljon, vaikkakin se on tapahtunut myöhemmin, eikä arvostus ole vieläkään niin korkeaa kuin kaupungeissa. Naisten ja lasten kuolleisuus on laskenut ja terveys parantunut, kun synnytykset ja elätettävät ovat vähentyneet. Kiinan vaurastuessa perheiden taloudellinen tilanne on kohentunut nopeammin, kun perhe kasvattaa vain yhtä tai kahta lasta.

Vaikka nämä ovat isoja ja tärkeitä muutoksia, ne ovat ainoita yhden lapsen politiikan selkeästi hyviä vaikutuksia, joihin tutustuin kirjaa tehdessäni. Yritin kovasti löytää muutakin. Kun aloin kirjoittaa kirjaani, kuvittelin, että oivaltaisin enemmän myönteisiä puolia ja että länsimediassa vuosien varrella ilmestyneet kauhukuvailut yhden lapsen politiikasta osoittautuisivat turhan teräviksi. Ehkä järkyttävien yksittäistapausten takaa paljastuisi seesteisempi kokonaiskuva.

Kävi aivan päinvastoin. Yhden lapsen politiikka alkoi näyttää silmissäni yhä oudommalta ja julmemmalta kokeilulta, mitä pidempään siitä kirjoitin. Jotkin meillä länsimaissakin perinteisesti kiitellyt asiat paljastuivat puolityhjäksi propagandaksi. Näin kävi esimerkiksi väestönkasvuun liittyville luvuille. Kiinalaiset ovat väittäneet – ja länsimedia on usein tämän väitteen toistanut – että ilman yhden lapsen politiikka kiinalaisia olisi 400 miljoonaa enemmän. Nyt vuonna 2016 Kiinassa on yli 1,35 miljardia asukasta, mutta ilman yhden lapsen politiikkaa heitä siis olisi lähes 1,8 miljardia. Syntyvyydensääntely olisi siis säästänyt valtavasti Kiinan ja maailmankin luontoa. On sanottu, että kiinalaiset ovat uhrauksillaan auttaneet pelastamaan koko maapalloa.

400 miljoonaa on kuitenkin pahasti yläkanttiin viilattu lukema. Se on laskettu ikään kuin hedelmällisyysluvut eivät olisi Kiinassa maan nopeasti vaurastuttua pudonneet muutenkin – vauhdikkaastihan ne ovat pudonneet monissa Kiinan naapurimaissakin. Lisäksi laskelman aloitusvuosi on ajalta ennen yhden lapsen politiikan alkua. Väestötutkijoiden kärkijoukko on tätä nykyä sitä mieltä, että yhden lapsen politiikka leikkasi väestönkasvua paljon julistettua vähemmän. Esimerkiksi tutkija Yong Cai arvioi luvun puolta vähemmäksi eli noin 200 miljoonaksi ihmiseksi, mutta on olemassa tästäkin vielä puolta pienempiä arvioita.

Yhden lapsen politiikka silti nopeutti väestöpyramidin alaosan kapenemista, joten Kiinalla on edessään jättiongelma ison vanhusväestön ja vähäisen työväestön epäsuhdan vuoksi.

•

Kun Kiinan poliitikot 1970-luvun lopussa päättivät yhden lapsen politiikasta, taustalla oli aito huoli kiinalaisten määrästä. He todellakin pelkäsivät maansa tukehtuvan ihmisiin. Pohdittiin, mistä kasvavalle väestölle saadaan ruokaa, saati parempi elintaso.

Kiinan kansantasavaltaa perustamisvuodesta 1949 alkaen johtanut Mao Zedong kuoli 1976. Hänen aikanaan Kiinan väestö kasvoi 540 miljoonasta 940 miljoonaan. Lapsikuolleisuus romahti köyhässä maassa neljäsosaan ja kiinalaisen odotettavissa oleva elinaika pidentyi vuosikymmeniä.

Kiinan uusi vetäjä Deng Xiaoping halusi rikastuttaa sulkeutunutta ja takapajuista Kiinaa ja parantaa kiinalaisten elinoloja. Hänen johdollaan, vuosina 1978–89, Kiina avautui ulkomaille ja alkoi vapauttaa talouttaan. Tärkeä mittari oli bruttokansantuotteen kasvu. Dengin tavoite oli vuoteen 2000 mennessä nelinkertaistaa BKT tuhanteen Yhdysvaltain dollariin henkeä kohden. Sanat henkeä kohden pelottivat maan johtoa: vaikka Kiina maana vaurastuisi, rikastuminen ei näkyisi yhtä kansalaista kohden paljonkaan, jos väestö kasvaisi entistä kyytiä. Johtopäätös oli, että vaurauden tahkoamisen lisäksi syntyvyyttä oli hillittävä.

Tämä ei ollut mikään erityisen kiinalainen, umpiossa syntynyt ajatus, vaan koko maailma pelkäsi väestönräjähdystä. Erityisesti Rooman klubin vuonna 1972 julkaisema Kasvun rajat löi läpi ajatuksen, ettei maapallo kestäisi väestönkasvua ja kulutuksen lisääntymistä. Kun luonnonvarat loppuvat, tulee nälkä ja pula kaikesta. Länsimaat antoivat köyhille maille rahaa syntyvyyden vähentämiseksi, ja monessa maassa kampanjoitiin pienempien perheiden puolesta.

Myös Intia otti kovat otteet käyttöön aloittamall...