RAVISTA SOKERIPUUTA
Nick Wilgus
Suomentanut Paula Merensuo
Telum Saxum
2016
ISBN 978-952-5261-24-0
Alkuperäisteos Shaking the Sugar Tree, Nick Wilgus © 2014
Suomentanut © Paula Merensuo
Kansi Telum Saxum. Kannen kuvat Kiselev Andrey Valerevich/Shutterstock.com, Rido/Shutterstock.com
Telum Saxum, 2016
Kaikki oikeudet pidätetään.
Tämä tarina on fiktiota. Nimet, henkilöt, paikat ja tapahtumat ovat joko kirjailijan mielikuvituksen tuotetta tai fiktiivisesti käytettyjä, ja kaikki yhteneväisyys oikeitten elävien tai kuolleitten ihmisten, yritysten, tapahtumien tai tapahtumapaikkojen kanssa on täysin sattumaa.
Omistettu pojalleni Josef Wilgusille
Sisällysluettelo
Luku 1 Kiimaa kaupungissa
Luku 2 Jackson Ledbetterin tsekkaaminen
Luku 3 Oharit
Luku 4 Suurempikin
Luku 5 Ei vaurastu
Luku 6 Sunnuntai äidin talossa
Luku 7 H niin kuin homo
Luku 8 Uimapaikka
Luku 9 Nimeni on Juan
Luku 10 Kayla pääsee vapaalle jalalle
Luku 11 Miksi, isi?
Luku 12 Hyppy sillalta
Luku 13 Korkeintaan viisitoista ostosta
Luku 14 Kirja Noahista?
Luku 15 Tanssia
Luku 16 Voisimmeko riiustella?
Luku 17 Kirje Rautamiehelle
Luku 18 Kirjastossa
Luku 19 Kuollut minulle nyt
Luku 20 Kudzun mystinen elämä
Luku 21 Kaylan etsintä
Luku 22 Voitko laulaa?
Luku 23 Juanin vierailu
Luku 24 Saat leikkiä puutarhassani
Luku 25 Vuode kolmelle?
Luku 26 Rakastelua
Luku 27 Sääradio
Luku 28 Olet myöhässä
Luku 29 Rouva Warren tekee ostoksen
Luku 30 Pääkaupungin tytär
Luku 31 Mitä sinulla on ylläsi?
Luku 32 Myöhästyt
Luku 33 Menemme retkelle
Luku 34 Villisikoja
Luku 35 Kalastusta
Luku 36 Naku-uintia
Luku 37 Elämäni tarina
Luku 38 Isä Ginderbach
Luku 39 Lyömistä
Luku 40 Ei mitään Waltoneita
Luku 41 Hiukan hellää, rakastavaa huolenpitoa
Luku 42 Hauskaa Elviksen kanssa
Luku 43 Mitä te katsotte?
Luku 44 Grillinkastajaiset
Luku 45 Oletko vihainen?
Luku 46 Juan käy taas kylässä
Luku 47 Puhelinvastaaja
Luku 48 Äitimäinen henkilö
Luku 49 Tyrone nauraa
Luku 50 Vielä yksi mahdollisuus?
Luku 51 Entisen ystävän hautajaiset
Luku 52 Nukkuuko hän?
Luku 53 Ei mitään sanottavaa
Luku 54 Tonya tuo ruokaa
Luku 55 Terve, minä täällä
Luku 56 Herra Owen nauraa
Luku 57 Rakasta minua hellästi
Luku 58 Jacksonin kutsuminen
Luku 59 Vanhat kaverukset
Luku 60 Kutsuja
Luku 61 Onneton ajoitus
Luku 62 On minun syntymäpäiväni
Luku 63 Kuponkinatsit
Luku 64 Juhla
Luku 65 Ilotulitusta Noahille
Luku 66 Rakkauskertomus
Luku 67 Taas hyvästit
Luku 68 Mielenosoitus
Luku 69 Riiustelemmeko me yhä?
Luku 70 Tiedätkö todella miltä minusta tuntuu?
Luku 71 He toivottavat meille Iloista Joulua
Luku 72 Joulupukin käynti
Kirjailijasta
Luku 1 Kiimaa kaupungissa
Oli kuuma perjantai-iltapäivä Tupelossa, Missisipissä, ja kaikkien Ballardin puistossa hiostavassa kesäkuun helteessä kuljeskelevien kiimaisten homokavereitten lailla minäkin teeskentelin etten ollut yksi heistä, ja samaan aikaan äidit ja isä, jotka eivät osanneet epäilläkään mitään sellaista, leikkivät lastensa kanssa, ja puiston sorsat ajoivat takaa niitä, jotka olivat tarpeeksi tyhmiä pitääkseen ruokaa kädessä.
Panin frisbeen liitämään vastaleikatun nurmikon yli ja Noah sieppasi sen, sellainen taistelija kun oli, ja lähetti sen minulle takaisin harjaantuneella ranneliikkeellä, mikä ei ole pikkujuttu yhdeksänvuotiaalta pojalta, joka on aloittanut elämänsä metamfetamiinivauvana siitä todistavine syntymävikoineen.
Hän säteili mielihyvää tavasta, jolla minun oli hypättävä korkealle saadakseni siepattua kiinni hänen heittonsa. Hän ei ollut ainoa, joka arvioi minua. Paidattomana, ruskettuneena, löysissä shortseissa ja sandaaleissa en kyllä tarkalleen ottaen kaihtanutkaan huomion herättämistä. Tiskiveden väriset hiukseni oli sidottu taakse poninhännälle, ja hiki pisarteli pitkin selkääni. Ehkä olisi ollut helpompi kirjoittaa rintaani PANE MINUA hohtavan pinkillä neonvärillä.
Kallistin frisbeetäni seuraavalla heitolla siten, että se laskeutuisi lähelle nuorta, yksinäisen näköistä heppua, joka istui sokeripuun alla lähettyvillä ja teeskenteli ettei ollut kiinnostunut.
Noah ampaisi frisbeen perään. Hänen tukkansa oli hurja, kesyttämätön, vaalea kiharatakku, hänen ihonsa ruskea, hänen raajansa pistivät esiin puserosta ja shortseista kuin kiinalaiset suitsuketikut.
Frisbee laskeutui lähelle nuorta miestä, joka otti sen ylös. ”Siinä”, hän huusi ja heitti frisbeen Noahille, vilkaisi sitten minua ja hymyili epävarmasti.
Noah katsahti minua hymyillen aivan kuin sanoakseen:
”Isi, miten olisi tämä?”
Juuri silloin jalkapallo lensi jostain tyhjästä.
”Hei!” kaveri varoitti nähdessään pallon suuntaavaan suoraan kohti Noahia. ”Varo, penska!”
Noah vain seisoi siinä hymyillen minulle ilkikurisesti.
Varo! minä viitoin kiihkeästi.
Liian myöhään.
Hän kääntyi juuri sopivasti saadakseen pallon suoraan päin naamaa, ja levisi pitkin kenttää.
Kiiruhdin nurmikon yli.
”Koetin varoittaa häntä”, mies sanoi kyykistyen katsomaan Noahia. ”Oletko kunnossa?”
Oletko kunnossa? viitoin.
”Oo”, hän ähkäisi oudolla äänellään.
”Hän on kuuro”, sanoin hepulle auttaessani Noahia jaloilleen. Poika oli hiukan säikähtynyt mutta muutoin hyvässä kunnossa.
Noah ei piitannut hössöttämisestä, otti vain pallon ja meni kahta meidän suuntaamme tulossa olevaa poikaa, pallon omistajia, vastaan. Hän ojensi pallon ja sanoi: ”Voiko pelata te?” äänellä, joka oli äänekäs ja hapuileva ja kieliopillisesti virheellinen. Pojat eivät näyttäneet saavan selvää siitä, sieppasivat vain pallonsa ja ryntäsivät tiehensä aivan kuin Noahilla olisi ollut jotain pöpöjä.
Noah kääntyi minuun päin masentuneen näköisenä.
Älä niistä välitä, viitoin. Tule moikkaamaan.
”Tämä on poikani Noah”, sanoin nuorelle miehelle, joka näytti yhtä kiimaiselta kuin miksi tunsin itseni, joskin huomattavan paremmin puetulta ja puleeratulta. ”Nimeni on Wiley.”
Ojensin käteni.
”Minä olen Branden”, hän sanoi. Hänen kädenpuristuksensa oli kiinteä, ja olisin voinut vannoa Jumalan nimeen että pienoinen kihelmöivä sähkövirta meni ylös käsivarttani, mutta en ole mitenkään innokas vannomaan Jumalan nimeen, joten annoin sen olla.
”Moi”, Noah sanoi katsoen ylös tähän komeaan mieheen ja tarjosi hymyn, joka esitteli loistavasti hänen vakavasti sotkuisen hammastilanteensa, taas yhden Kaikkivaltiaan ainokaiselle lapselleni suoman lahjan.
”Onko hän veljenpoikasi?” Branden kysyi.
”Hän on oma poikani.”
”Olet siis naimisissa?”
”En varsinaisesti.”
”Sepä on… outoa”, hän sanoi.
”Pitkä tarina”, sanoin.
”Pidät häntä viikonloppuisin?”
”Ja loputkin viikosta. Olen yksinhuoltajaisä.”
”Ahaa.”
Hän loi Noahiin oudon katseen aivan kuin ei olisi täysin uskonut että olin isä, tai ei halunnut uskoa sitä.
”Pitäkää hauskaa”, hän sanoi päätettyään, että homoisät, joilla oli lapsia, eivät olleet hänen heiniään. ”Täytyy tästä lähteä.”
Katselimme perään kun hän kuljeksi poispäin. Hän tarttui kännykkäänsä ja hypisteli sitä kävellessään.
Noah katsahti ylös minuun huultaan purren.
Hän oli kiva, Noah sanoi.
Kohautin harteitani.
Löydämme vielä sinulle poikaystävän, älä ole huolissasi, hän vakuutti.
Luku 2 Jackson Ledbetterin tsekkaaminen
Seuraavana päivänä työskentelin FoodWorldin (”Kukaan ei hakkaa lihaamme!” julisti yksi epävirallisista tunnuslauseistamme) pikakassalla hoidellen tasaista virtaa päästään seonneita lauantaiasiakkaita, joilla oli sellainen hoppu joutua jonnekin kiinnostavampaan ja hauskempaan paikkaan, että avaruusolennot tuntuivat abduktoineen heidän käytöstapansa. Minua muistutettiin jatkuvasti siitä, että ”korkeintaan viisitoista ostosta” ei ole laajalti ymmärretty käsite.
Olin juuri lähtemäisilläni tauolle kun nuori mies, jolla oli yllään siniset sairaalahenkilökunnan työvaatteet, jysäytti tiskilleni kaksi keissiä Dos Equis -olutta ja hymyili niin taivaallista hymyä, että ajattelin että voi saattaisi valahtaa kekseiltäni tuosta vain.
”Kuis hurisee?” kysyin, ja ääneni vingahti hiukan.
”Ei voisi mennä paremmin”, hän sanoi jenkkiäänellä. ”Entä sinulla?”
”Vielä tässä potkiskellaan”, sanoin ihmetellen, mitä tekemistä jenkillä oli Etelän sydämessä sairaalavetimissä ja niin himskatin hyvän näköisenä.
”Hyvä homma!” hän huudahti.
”Täytyy tsekata ikäsi”, sanoin asettaen käden toiselle hänen olutkeisseistään.
”Ei hätää”, hän sanoi tarjoten Magnolia-osavaltion ajokorttia. Tuijotin sitä ehkä hiukan liian pitkään niin kuin sitä tekee silloin kun mielessä on muutakin kuin kassakone. Jackson Ledbetter näkyi syntyneen syyskuun 15. päivä 1985, mikä teki hänestä kaksikymmentäkahdeksanvuotiaan. Hän oli 5’10’’ pitkä, painoi 148 paunaa, ja hänellä oli ruskea tukka ja ruskeat silmät. Kaikki tuo tuskin teki oikeutta kreikkalaiselle jumalalle, joka seisoi edessäni, enkelille, joka näytti siltä kuin olisi juuri astunut ulos Caravaggion maalauksesta. Mikä vielä parempi, homotutkani sätkytteli kuin kala kuumalla paistinpannulla.
Saatoin nähdä hänen katsovan rinnassani olevaa nimilappua: Olen Wiley Cantrell. Kuinka voin auttaa?
”Wiley on upea nimi”, hän huomioi hymyillen hienoisesti.
Flirttailiko hän kanssasi?
Takuulla toivoin niin.
”Onko tässä kaikki?” kysyin.
”Minulla on tupaantuliaiset alkamassa kuudelta. Tule sinäkin.”
”Hyvin ystävällistä, kiitos.”
”Terrace View -huoneistot. Numero kaksikymmentäkaksi. Nähdäänkö siellä?”
Flirttailiko hän avoimesti kanssani samalla kun jono kuponkeja kätösissään puristavia asiakkaita odotteli?
”Toki”, sanoin.
”Mahtavaa!” hän huudahti. Hänen silmänsä viivyttelivät minun silmissäni kauemmin kuin niitten olisi pitänyt ennen kuin hän otti kaljat ja tallusti pois näyttäen seksikkäältä niissä sairaalakuteissaan.
Luku 3 Oharit
En tavallisesti mene täysin tuntemattomien pitämiin bileisiin, vielä vähemmän yhdeksänvuotiaan pojan kanssa, joka voi olla aikamoinen ilonpilaaja silloin kun naitattaa ja toivoo pääsevänsä panolle, mutta tässä tapauksessa tein poikkeuksen. Päätös ei ehkä ollut parhaitani, mutta kiimaisuus s...