G. A. Gejerstam
PIKKUVELI
Suomentanut ©Anna Hokka
Kannen kuva ©Heidi Hokka
ISBN 978-952-5261-14-1
Alkuteos Boken om lillebror, ett äktenskaps roman, 1914
Telum Saxum
2016
Sisällysluettelo
Johdanto
Ensimmäinen osa
Luku 1
Luku 2
Luku 3
Luku 4
Luku 5
Luku 6
Luku 7
Luku 8
Luku 9
Luku 10
Luku 11
Toinen osa
Luku 1
Luku 2
Luku 3
Luku 4
Luku 5
Luku 6
Luku 7
Luku 8
Luku 9
Luku 10
Luku 11
Luku 12
Luku 13
Luku 14
Luku 15
Luku 16
Luku 17
Luku 18
Luku 19
Luku 20
Luku 21
Kolmas osa
Luku 1
Luku 2
Luku 3
Luku 4
Luku 5
Luku 6
Luku 7
Luku 8
Luku 9
Luku 10
Luku 11
Luku 12
Luku 13
Luku 14
Johdanto
Olipa kerran eräs kirjailija, joka eli onnellisena vaimonsa ja kolmen lapsensa kera. Hän oli niin onnellinen ettei itse tajunnut sitä, ja kaikkien näiden vuosien kuluessa hän kirjoitti monta kirjaa toisten ihmisten onnettomuuksista.
Kuitenkaan ei rakkaus ollut se, jota hän tavoitteli suurimpana onnena; onni ei muodostunut myöskään isyydestä jonka hän otti niin yksinkertaisena ja luonnollisena asiana kuin vanhemmilla ei olisi koskaan muuta kuin iloa lapsistaan; se ei myöskään piilotellut ikuisen nuoruuden unelmassa, joka vielä monien avioliittovuosien jälkeen asusti muuttumattomana hänen kodissaan. Hänen suurin onnensa koostui siitä, ettei hän koskaan ollut kohdannut tai saanut oppia tuntemaan mitään pahaa, jota hän ei uskonut voimallaan ja järjellään voittavansa. Ne onnettomuudet, jotka olivat uhanneet ilmaantua, olivat kadonneet horisontista kuin uhkaavat myrskykuurot ja jättäneet hänen taivaansa vieläkin puhtaammaksi ja raikkaammaksi.
Ainakin hän luuli niin, ja tämä usko oli sitä todellisuutta jossa hän eli; köyhyyden, jota vastaan hän kävi loppumatonta taistelua, hän oli onnistunut pitämään kaukana. Oli olemassa vain yksi vihollinen, jonka kanssa hän ei ollut koskaan mitellyt voimiaan, ja sen vihollisen nimi oli kuolema. Tämän miehen onnista ei ehkä ollut pienin se, ettei hänen pitkään aikaan ollut tarvinnut todella pelätä kuoleman voivan iskeä kyntensä häneen itseensä tai niihin, jotka olivat häntä lähellä.
Elämän täyteyden tunteessa kirjoitti tämä sama kirjailija kerran kesänraikkaan kirjan kahdesta suuresta pojastaan, heidän leikeistään ja huveistaan, seikkailuistaan ja epäonnistumisistaan. Kirja merkitsi hänelle itselleen riehakasta leikkiä, ja kun nyt ajatuksissani palaan takaisin tuohon aikaan, minusta tuntuu, että voin tuskin tajuta tuon miehen olevan minä itse.
Kun kirja oli painettu ja sidottu ja kaikki oli valmista sen päästä levittäytymään suureen avaraan maailmaan, kirjailija toi mukanaan muutaman kappaleen tuota kotona kaivattua kirjaa. Hän kirjoitti toiseen kirjaan Olofin nimen ja toiseen Svanten nimen ja lahjoitti kirjat juhlallisesti ikuistetuille pojille. Olof otti vastaan kirjansa ja Svante omansa. Olof on enemmän toiminnan miehiä, ja sanottakoon, että hän istuutui ensimmäistä kertaa omasta tahdostaan lukemaan kirjaa. Hän taisi lukea jopa kolme lukua. Svante luki koko kirjan yhteen pötköön alusta loppuun. Sen jälkeen hän valitsi muutamia kappaleita, jotka hän luki ääneen kaikille, jotka halusivat kuunnella. Sanalla sanoen se oli suurta juhlaa koko talon väelle.
Tämän tapauksen aikana sattui pieni piipero juoksentelemaan ympäriinsä huoneessa. Hän oli Olofin ja Svanten pikkuveli, ja hänellä oli pitkä, kullankeltainen ja kihara tukka ja kaikkein suurimmat siniset silmät mitä yhdelläkään pienellä pojalla on koskaan ollut. Hänen nimensä oli Sven, ja hän oli vain kaksi vuotta vanha. Hän ei osannut vielä täysin puhua, mutta hän ymmärsi kyllä kaiken kuulemansa.
Kun Svante luki hänelle ääneen kirjasta, kysyi äiti: ”Kenestä luulet kirjan kertovan?” Ja kun Sven ei tiennyt mitä hänen pitäisi sanoa, äiti sanoi hänelle itselleen: ”Niin, se kertoo sinun isoista veljistäsi. Eikö Nenne ymmärrä sitä?”
Sveniä kutsuttiin arkisesti Nenneksi. Sen hän oli itse keksinyt koska ei osannut vielä sanoa ässää.
”Niin mutta kun veljet eivät ole sen nimisiä kuin kirjassa”, yritti Nenne.
”Oletpas tyhmä!” sanoi Olof, ”hän on keksinyt meille kirjaan eri nimet.”
Silloin Sven ymmärsi ja kysyi silmät odottavasti loistaen: ”Onko siellä mitään Nennestä?”
Isä tuli juuri sisään, ja hän nosti lempipossunsa aina kattoon asti, asetti hänet sitten lattialle ja kysyi: ”Mitä siellä voisi lukea pojasta, joka on niin pieni ettei ole tehnyt vielä mitään?”
Mutta Sven ei luopunut noin helposti. Hän käytti sinisiä silmiään niin hyvin kuin osasi ja jakeli suukkoja punaisilta pikku huuliltaan; hän soti kaikilla aseilla, joita hänellä vain oli käytettävissään. Hänkin halusi saada kirjan, joka kertoisi hänestä itsestään.
”Niin, mutta eihän Nenne osaa lukea.”
Sillä ei ollut mitään vaikutusta Nenneen. Hän juoksenteli ympäriinsä huoneessa, ja hänen eloisat kasvonsa olivat aivan ruusunpunaiset innosta. Olof oli saanut kirjan, ja Svante oli saanut kirjan. Miksi muka Sven yksin jäisi ilman?
Mikään ei auttanut. Kirjailijalla ei ollut enempää kirjoja käsillä. Niinpä äiti antoi omansa, ja kun äidin nimi oli pyyhitty kunnolla pois, kirjoitti isä arvokkaasti kirjan päälle ‘Pikku Nennelle isältä’.
Ja vasta sitten Sven oli tyytyväinen.
Se tahtoo sanoa, että näytti siltä kuin Sven olisi ollut tyytyväinen, sillä hän ei esittänyt enempää vaatimuksia. Hän käveli vain ympäriinsä ja luki uutta kirjaansa. Hän luki sitä etu- ja takaperin, hän piti kirjaa ylösalaisin ja luki ääneen niin kovalla äänellä, että se kaikui koko talossa.
Lopulta hän istuutui hetkeksi alas miettimään. Sitten kuulosti siltä kuin hän ei olisi päässyt tarpeeksi lujaa eteenpäin. Sven juoksi suoraan isän huoneeseen, jossa isä itse istui savupilven keskellä työpöytänsä ääressä. Sitten Sven kyykistyi ja ryömi työpöydän alta isän ja työpöydän väliin, työnsi päänsä esiin ja yritti katsoa isää kasvoihin.
”Mitä nyt, Sven?” kysyi isä, joka ei pitänyt siitä, että häntä häirittiin.
Mutta Sven ei luovuttanut ennen kuin tuoli oli siirretty syrjään ja hän pääsi tulemaan esiin. Sitten hän asettui isän polvien väliin, katsoi isää kasvoihin ja sanoi lempeästi mutta päättäväisesti:
”Isä kirjoittaa kirjan vain Nennestä.”
”Mitä varten?”
”Isä kirjoittaa kirjan vain Nennestä”, toisti pienokainen. Ja tällä kertaa hän korotti ääntään koko ajan. Silloin isä ymmärsi.
Pikkuveljeä oli kaivellut se, ettei hän ollut saanut olla mukana kirjassa. Niin pieni kuin olikin, hänellä oli omat käsityksensä oikeudenmukaisuudesta. Niin pieni kuin olikin, hän oli sitä mieltä, että hänellä oli yhtä suuri oikeus isään kuin isommilla veljilläkin, ja pienuudestaan huolimatta hän tiesi, että siellä missä isä, äiti ja veljet olivat, siellä hänelläkin oli oma paikkansa. Hän katsoi isäänsä suurilla, kysyvillä silmillään ja oli niin kiihdyksissään kuin kysymyksessä olisi ollut elämä tai kuolema. Isä myös otti hänet todesta ja vastasi:
”Minä lupaan sinulle että kirjoitan vielä kirjan sinustakin.”
”Vain Nennestä”, toisti pikkuveli selvästi osoittaen, mistä kenkä puristi.
”Vain Nennestä”, sanoi isä hyvin totisena. Oikeus ja kohtuus.
Pikkuveli juoksi pois. Hän huusi uutisensa aina keittiöön saakka, ja hänen äänessään kaikui täydellisen voiton maku.
Pikkuveli ei myöskään unohtanut muistuttaa asiasta. Mutta kirjailijalla on paljon muutakin kirjoitettavaa. Eihän hän ehdi tuosta vain kirjoittaa pienestä kultakiharaisesta pienokaisesta, joka ei tehnyt tässä maailmassa muuta kuin tuli ja meni ja oli kaikkien ilona. Ja runossa, joka on elämä, saavat pienet odottaa, sillä isot eivät halua päästää heitä esiin ennen kuin heidän vuoronsa tulee. Siksi pikkuveli sai odottaa kirjaansa aina tähän päivään saakka. Nyt olen itse täysin muuttunut, ja kaikki ympärilläni on uutta. Pikkuveli ei kai tiennyt mitä pyysi minulta, yhtä vähän kuin itse tiesin, mitä tulin luvanneeksi.
Kuulen kuitenkin korvissani erään äänen, joka pakottaa minut pitämään sen, mitä kerran lupasin.
ENSIMMÄINEN OSA
Luku 1
Koko tämä kirja on kirja kuolemasta, ja kuitenkin se kertoo, ainakin omasta mielestäni, enemmän onnesta kuin vastoinkäymisistä. Vastoinkäymiset eivät tarkoita sen häviämistä, mitä rakastaa, ne vain likaavat, pilaavat tai rumentavat sitä. Ja siinä on vielä yksi salaisuus, jonka saatoin oppia vasta kauan elettyäni. Rakkaus ei pysy samanlaisena. Sen on pakko vuosien varrella joko kasvaa tai vähentyä, ja se tuottaa kärsimystä muulloinkin kuin vähentyessään. Kärsimystä tuottava Eros on suurin, sillä se lujittuu koko ajan.
Haluan kuitenkin aloittaa alusta ja kertoa kaiken sen, mitä tähän kirjaan on kirjoitettu, niin kuin kerrotaan uni. Ja niin oudolta kuin se saattaa tuntua lukijasta – tämä on vain kirja, jonka pikkuveli pyysi minua kirjoittamaan.
Mutta olenko uneksinut, että olen rakastanut, mennyt naimisiin ja saanut lapsia? Olenko uneksinut, että olen ollut sanomattoman iloinen ja sanomattoman onneton? Olenko uneksinut? Vai olenko tosiaan kokenut kaiken tämän, joka ei minusta näytä miltään muulta kuin inhimilliseltä elämältä, joka on osunut kohdalleni? Minusta tuntuu, että jollain käsittämättömällä tavalla olen – en päässyt yli siitä, kaikkea muuta – sen kaiken ulkopuolella, ja ainoa mikä minut tavoittaa on hartaus, niin rajaton, että edes musiikki ei pystyisi sitä selittämään ymmärrettävällä tavalla. Kyllä, kunhan kerran olen kirjoittanut sen, mikä nyt löytää tiensä tyhjille paperiarkeille, joista jonain päivänä ehkä tulee kirja, uskon voivani toivoa, että itse tarina antaisi minulle johtolangan arvoituksen selvittämiseen, arvoituksen, joka nyt kiduttaa ja murehduttaa minua: mikä elämässäni on ollut unta ja mikä todellisuutta?
Minua nimittäin ei paina yksin suru vaan myös ajatus siitä mitä on tapahtunut, sama ajatus, joka liikahtelee kaiken tietoisen elämän pohjalla.
Muistan juuri nyt, kuinka menin illalla vaimoni huoneeseen ja löysin hänet mietiskelemästä avonainen kirja edessään. Hän ei lukenut kirjaa, ja hänen kasvonsa ilmaisivat tyytymättömyyttä.
Kumarruin hänen olkapäänsä yli ja näin, että hän oli lukenut Raam...