Kansi

Nimiö

Christian Rönnbacka

Kaikki mikä kiiltää

Helsinki

Tekijänoikeudet

© 2016 Christian Rönnbacka

Kannen ulkoasu Jussi Jääskeläinen

Sisuksen ulkoasu Tom Backström

Taitto Noora Ohvo

Sähkökirjan taitto Tero Salmén

ISBN 978-952-289-303-1

E-kirjan toteutus Elisa Kirja 2016

Alkusanat

One for sorrow

Two for mirth

Three for a funeral

Four for birth

Five for heaven

Six for hell

Seven for the devil’s own sell!

Skottilainen sananlasku 1800-luvulta

1. luku

1. LUKU

Kesäkuinen aurinko tuli esiin pilven takaa, ja porvoolainen Anton Virta pani uudet aurinkolasinsa silmilleen. Helsinki-Vantaan lento­aseman kakkosterminaalin edessä huomioliiviin pukeutunut liikenteenohjaaja loi käskevän katseen Antonin suuntaan. Harmaapäinen mies osoitti häntä sormella ja vaati siirtymään. Anton käynnisti autonsa kaistalla, jolla matkustajat jäivät kyydistä. Hän ei halunnut enempää huomiota ja odotti, kunnes takana tullut tilataksi väläytti valojaan merkiksi siitä, että ottaisi Antonin paikan jonossa. Anton olisi voinut jättää autonsa pysäköintialueelle, mutta silloin käynti lentoasemalla olisi tallentunut valvontakameraan. Lähdettyään liikkeelle hän vilkaisi puhelimestaan saapuvan lennon tiedot. British Airwaysin hetki sitten laskeutunut lento Lontoosta oli myöhässä yli 20 minuuttia. Anton heitti pienen lenkin, mutta ei palattuaan päässyt enää ajamaan sivuun, vaan joutui pysähtymään keskelle kaistaa, kun eläkeläispariskunta poimi auki repsahtaneesta laukusta maahan levinneitä tavaroitaan. Huomioliivimies tuli apuun. Tungettuaan asvaltilla pyörineet ruisleipäpussit laukkuun hän sai pariskunnan ohjattua pois kaistalta. Samassa Antonin auton takaovi aukesi ja sisään lensi vihreä reppu. Sebastian istahti etupenkille hampurilaispussi kädessään.

– Mennään, Sebastian sanoi hyväntuulisesti ja nosti aurinko­lasinsa ruskettuneelle otsalleen. Niiden jättämät ääriviivat kertoivat, että aurinkoa oli saatu riittävästi. Antonille ei tullut mieleenkään sanoa ääneen, että Sebu näytti riutuneen pandan negatiivilta.

– Moro vaan sullekin, Anton vastasi helpottuneena siitä että pääsi lopulta lähtemään. Hän vilkuili peileihin lähes taukoa­matta, ja Sebastiania alkoi hymyilyttää. Anton sääti stereoi­ta hieman hiljaisemmalle ja vilkaisi vielä kerran epäluuloisena taustapeiliin, ennen kuin uskalsi painaa kaasua.

– Oliko hyvä reissu? hän kysyi Sebastianilta, joka rapisteli paperipussista esiin hampurilaistaan. Oikeaan ranteeseen oli ilmestynyt paksu kultainen panssariketju.

Sebastian nyökkäsi haukatessaan purilaista. Hän pyyhkäisi suupielestään majoneesin ennen kuin vastasi.

– Aivan vitun siisti reissu. Vähän töitä ja niitä odotellessa biletystä.

Anton tunsi kateuden piston sisällään. Hän olisi halunnut päästä reissulle mukaan, mutta Sebastian oli hoitanut sen jonkun toisen kanssa. – Oliko ongelmia?

– Riossa ja Lontoossa kaikki meni kuten aina ennenkin. Sitten me heitettiin yks autokeikka Amsterista Lontooseen. Tunnelin jälkeen kytät ratsasi meidät.

– Eikä!

– Ei meillä tietenkään ollu mitään päällä. Sebastian hymyili leveästi ja tunki ranskalaisia lauseen sekaan. Nielaistuaan hän jatkoi: – Mutta pistivät auton melkein palasiksi.

– Mitään ei siis löytynyt?

– Bro, olisinko mä tässä jos olisi?

– Mitä ne etsivät?

– Ei hajuakaan. Sebastian kohautti olkapäitään ja hörppäsi sitten juomastaan. – Eikä kuulu mulle. Ne kytät eivät paljon jutelleet.

– Mitenhän ne osasi ratsata teidät?

– Varmaan joku pistotarkastus. Veikkaan että olen reissannut liian paljon. Ovat ehkä ryhtyneet profiloimaan lentoyhtiön matkustajalistoja. Seuraavan keikan saa tehdä joku muu.

– Pääsenkö mä välillä? Edellisestä on jo kuukausi, Anton esitti.

– Mun puolesta, mutta Toppa päättää sen viime kädessä, Sebastian sanoi ja tunki loput purilaisesta yhdellä haukulla suuhunsa.

Syötyään Sebastian kaivoi taskusta passinsa ja tarkastuskorttinsa.

– Pysähdy tuossa bensiksellä, hän sanoi samalla kun repi passinsa sivuja ja pudotti ne purilaispussiin. – Sitten apteekkiin hakemaan jotain tököttiä. Mulla on rööri ihan ruvella.

– Onko sulla…? Anton aloitti, mutta Sebastian nosti sormen suunsa eteen.

– Älä kysele koko ajan. Ei vaan nukuttu juuri ollenkaan. Käännä tohon roskikselle.

Anton tiesi Sebun vastauksesta, että hänen tuliaisensa olivat Kinder-munan kapselissa. Anton hidasti, ja Sebastian sujautti purilaispussinsa avoimesta ikkunasta pöntön kitaan.

Kun Antonin omin käsin vahaama, musta BMW 630 oli kadonnut näkyvistä, kääntyi huoltoaseman pihaan likainen Škodan farmari, joka oli odotellut lähettyvillä. Škodassa istuvat kaksi miestä katsoivat bemarin perään. Heidän ohitseen kaasutti sininen Kia, joka jatkoi bemarin seuraamista. Škoda pysähtyi roskapöntön luokse. Parrakas apukuski mustassa pilottitakissaan nousi ulos. Mies vilkaisi ympärilleen ennen kuin veti kerta­käyttöhansikkaan käteensä, tunki kätensä roskikseen ja kaivoi hetken. Hän poimi hampurilaispussin, avasi sen ja kirosi. Hän kurkisti pönttöön uudelleen ja löysi sieltä toisen samanlaisen.

2. luku

2. LUKU

Vanhempi rikoskonstaapeli Tarmo Pappa Lindfors istui työkoneensa äärellä ja viimeisteli lähes vuosi sitten tapahtuneen pahoinpitelyn pöytäkirjaa. Hän oli sulkenut sälekaihtimet vähentääkseen ulkona paistavan auringon houkutusta jättää poliisitalo ja etsiä joltain terassilta sopiva aurinkoinen paikka, jossa voisi katsella ohikulkijoita tuopin takaa. Tarmokkuutta korostaakseen hän oli käärinyt sinisen ruutupaitansa hihat. Käsiteltävät jutut olivat kasaantuneet, eikä ollut enää poikkeuk­sellista, että juttu viipyi esitutkinnassa kauemmin kuin joku sisäministeriön herra oli laskenut oman työpöytänsä ääressä. Lindfors tulosti esitutkintapöytäkirjan kansilehden ja lähti hakemaan sitä käytävän tulostimesta. Käytävällä vastaan käveli hänen esimiehensä, nelikymppinen pohjalaissyntyinen tutkinnan­johtaja Antti Hautalehto kädessään hänen juuri printtaamansa paperi.

– Nappasin tuon sun kansilehden tullessani, Antti ojensi paperin Lindforsille. – Säästyvät tähtitutkijan prässihousut muutamalta askeleelta.

– Kiitoksia vaan, Lindfors sanoi. – Taas on yksi rikos kansissa ja lähdössä syyttäjälle.

– Hieno homma, Antti vastasi päästen lopultakin varsinaiseen asiaan. – Joudatko kattomaan yhden jutun? Vaikka tuolla sun huoneessasi?

– Eipä tässä kiireitä. Viikonloppu edessä ja valmiiseen pöytään menossa, mutta vasta tunnin päästä. Lindfors naputti ranne­kellonsa lasia etusormellaan kykenemättä salaamaan tyytyväisyyttään. Hän oli jo reilut puoli vuotta leikkinyt kotia Irman, Porvoon poliisipäällikön Berglundin entisen vaimon kanssa. Berglundin vaimo oli nostanut kytkintä edellisenä syksynä ja jäänyt hänen vetokoukkuunsa pikkujouluista. Kaikesta päätellen Papan uusi rakkaus kukoisti, ellei jopa rehottanut. Pinttynyt naistenmies oli huomattavasti rauhoittunut, eikä hänellä tällä kertaa tuntunut olevan naisia muille sormille. Irma näytti pitävän Papastaan huolta, sillä muutoin pitkään hoikkaan varteen oli kertynyt vyön päälle hieman ukkomiesvatsaa.

– Kevyt iltapala ja valkoviiniä? Sitten keskustelua kirjallisuudesta sohvalla? Antti kysyi, vaikka tiesikin mille polulle kysymyksellään joutuisi.

– Nussittuna nukkuu paremmin, Lindfors virnisti. – Virkamieskin. Mitä sulla oli mielessä? hän kysyi ja käveli edellä työhuoneeseen.

– Kenttäpartio Söderström ja Kujala oli löytänyt viime yönä tällaisen. Kävivät katsomassa porukkaa yökerhon edessä eilen, Antti sanoi ja heitti pöydälle muovipussin jossa oli parin gramman verran valkoista jauhetta.

Lindfors otti pussin käteensä ja ravisti sitä vähän. Ohut valkoinen pulveri takertui pussin pintaan. Hän laski silmälasit otsalta nenälleen ja hetken pussia tiirailtuaan kysyi:

– Minigrip-pussillinen jotain möhnää. Olisko ihan kokkelia?

– Sitäpä juuri, ainakin testerin mukaan, Antti vastasi. – Joku ravintolan edessä norkoilevasta nuorisosta oli ilmeisesti panikoinut ja tiputtanut sen maahan siltä varalta että partio alkaisi kollata taskuja.

– Sen siitä saa kun kansalaisten toiveesta jalkautuu. Heti tulee lisää töitä. Tässä on useamman huntin edestä viivaa, Lindfors sanoi. – Ei tätä meillä päin kovin usein näe. Lieneekö pappa betalar -mussukoiden tähtipölyä?

– Vaikea sanoa, Antti myönsi. – Keskivertokäyttäjiltä tätä löytyy harvemmin. Edellisestä on aikaa. Katsotaan nyt jos sitä alkaa löytyä enempi, niin pitää alkaa kohdentaa valvontaa.

– Mitä rosvot edellä, sitä me perässä, Lindfors virnisti. – Onhan tämä herrasmiehen mömmöä. Ei tarvitse kuljettaa verisiä rojuja mukana taikka kääriä paskalle haisevaa sätkää. Luottokortti ja rullattu seteli riittää.

– Siinä olet oikeassa, Antti hymähti. – Seurataan tilannetta. Ehkä tuo oli jonkun ylioppilaslahja.

3. luku

3. LUKU

Paksun kultaisen kantasormuksen kalke kaikui Topan työhuoneessa, kun hän tapansa mukaan naputti sormusta työpöytään. 56-vuotias Torsti Palin istui savupilven keskellä ja karisti välillä punaisen nortin tuhkat kukkuraiseen tuhkakuppiin. Tumpattuaan edellisen jonnekin tumppi- ja tuhkaläjän uumeniin hän oli tarkistanut Yahoo-sähköpostinsa. Hän odotti malttamattomana kuittausta siitä että vastaanottaja oli saanut lähetyksen.

Toppa oli kuvaava lempinimi vuosia Porvoon ja Haminan väliä hallinneelle jämäkälle rikollispomolle. Topan toinen nimi olisi voinut olla Teflon, sillä hän oli istunut vain kerran, parikymmentä vuotta sitten nuorena miehenä tapahtuneesta kuolemantuottamuksesta. Silloin hän oli portsarina ollessaan kurkuttanut vastahankaisen ravintola-asiakkaan hengiltä. Toppaa ei ollut pilattu pituudella, mutta vieläkin tämä tappi nosti penkistä 110 kiloa lämmittelemättä. Toppa oli älykäs, vaikka ei ollutkaan koulunpenkkejä kuluttanut. Jos hänellä olisi Facebook-profiili, siinä lukisi koulutuksen kohdalla elämän kova korkeakoulu. Älykkyydellään ja hyvällä ihmistuntemuksellaan hän oli raivannut tiensä Loviisan alamaailman huipulle, ja hänen nikotiinin kyllästämät sormensa olivat jollain tavalla mukana kaikessa mitä kaidan polun varsilla tapahtui. Nyt pöytää naputtavan sormen liike pysähtyi kun ruudulle ilmestyi lyhyt viesti. The sun is shining.

– Pentele! Toppa murahti tyytyväisenä ja sulki sähköpostin. Tämä tieto riitti hänelle. Hän nousi hymyillen ja katsoi työhuoneensa likaisesta ikkunasta varastoalueelle Loviisan reunalla. Hänen valtakuntansa linnake ei näyttänyt kaksiselta ulospäin – ja se oli tarkoituskin. Peitetoiminnaksi tarkoitettu metallialan romukauppa ei tuottanut maltaita. Se olisi ehkä tuottanut enemmän, jos Toppa olisi jaksanut panostaa siihen. Pojat kävivät joskus hakemassa metallikuorman ja lastasivat sen pihaan odottamaan kuljetusta. Kun sekalaista sälää oli tarpeeksi, kuskattiin ne eteenpäin. Kesäkuun alusta olivat Topan apupojat kuitenkin olleet lomalla, eikä kaksikerroksisessa varastorakennuksessa ollut pariin päivään käynyt ketään. Järjestely toimi, sillä Toppa sai rauhassa harjoittaa pääelinkeinoaan, jossa ei verokortteja kysytty eikä alveja tunnettu kuin korkeintaan ulkonäöltä. Poliisi oli muutamaan kertaan ratsannut paikan, mutta tuloksetta, sillä Topan ehdoton sääntö oli, että kotipesään ei tuotu koskaan mitään laitonta. Sääntöä rikkonut tomppeli sai olla onnellinen, jos terveyskeskus pystyi muutamalla tikillä harsimaan naaman kasaan sen jälkeen kun tämä oli rangaistukseksi kaatunut tapaturmaisesti rappusissa.

4. luku

4. LUKU

Porvoon Jokikadun terassit olivat pullollaan väkeä nauttimassa kesäkuun ensimmäisestä lämpimästä viikonlopusta, kun Anton Virta ajeli pitkin kotikaupunkinsa katuja. Ennen lähtöään hän oli pessyt käsin mustan kiiltävän BMW 630:nsa, vaikka maalipintaan ei ollut edellisen kerran jälkeen tullut kuin ohut kerros siitepölyä. Stereoiden jyhkeä basso potki hänen selkäänsä nahka­verhoillun istuimen läpi. Antonin maailma näytti valoisalta, vaikka hän katsoikin suojatietä ylittäviä ikäisiään parikymppisiä neitoja auton tummennettujen lasien läpi. Tytöt sanoivat jotain toisilleen vilkaistuaan hänen suuntaansa ja katsoivat uudestaan. Tähänkin voisi tottua, Anton ajatteli ja hymyili leveästi tytöille, jotka vilkuttivat hänelle.

Anton oli vihdoin tyytyväinen. Ensimmäistä kertaa hänellä oli varaa muuhunkin kuin kädestä suuhun elämiseen. Kouluttamaton nuori ei ollut saanut kuin väliaikaisia hanttihommia, ja nekin olivat olleet vähissä. Pääosin hän oli ollut Kelan listoilla, eikä niillä masseilla paljon huviteltu. Anton hiveli autonsa nahkaista rattia ja vilkaisi toista kännykkäänsä ennen kuin lähti liikkeelle. Se oli vanha kirpputorilta ostettu nokialainen, johon oli näppärä vaihtaa prepaid-kortti. Missä äijä? Venaillaan jo täällä. Viesti oli Sebastianilta, jonka kanssa hänellä oli tapaaminen ravintolalaivan terassilla. Sebastian oli hänen lapsuudenystävänsä ja nykyinen liikekumppaninsa, jos heidän toiminnastaan voisi sellaista nimitystä käyttää. Ainakin rahaa tuli ja hommat olivat helppoja. Käytännössä Sebastian oli ainut johon hän pystyi luottamaan. Lapsuus ei ollut ollut ruusuinen, eikä hänellä ollut siitä paljonkaan hyvää sanottavaa. Hän oli viettänyt lapsuutensa lastenkodeissa äitinsä kuoltua 11-vuotiaasta lähtien. Pääosin Kuusankoskella, missä hän oli tavannut Sebastianin. Yhdessä he olivat selvinneet tähän asti.

Anton odotti vilkku päällä, että harmaahiuksinen pukumies sai kammettua katumaasturinsa taskuparkista ja käännettyä sen kadulle. Sitten hän pysäköi vapautuneeseen paikkaan ja nousi ulos lämpimään kesäiseen alkuiltaan. Koska aurinko vielä paistoi Porvoonjoen takana, Anton jätti Amsterdamista, Schipholin lentokentältä ostetut kultasankaiset aurinko­lasit nenälleen ja kietoi samalta reissulta ostamansa neulepaidan hartioilleen kuten oli nähnyt purjehtijoiden tekevän. Vielä viimeinen vilkaisu kiiltävän auton suuntaan, ja sitten Anton lähti kävelemään ravintolalaiva Gluckaufin terassille. Hän ohitti kahvilan, jonka pöydän ääressä motoristit joivat kahvia ajoasut rullattuina vyötäisille. Heidän moottoripyöränsä olivat rivissä kävelytien ja ajoradan välissä. Anton katsoi kuvajaistaan mustan Triumphin taustapeilistä ja hieraisi vahalla pystyyn vedetyt mustat hiuksensa ojennukseen. Auringonsäteet saivat kromiset pakoputket kimaltamaan, ja Anton lisäsi hankintalistaansa moottoripyörän. Jos heidän keikkansa jatkuisivat yhtä tuottoisina, ensi keväänä hänellä olisi varmaan moottoripyöräkin, Anton mietti kävellessään täyden terassin portista sisään. Tiskiltä hän tilasi oluen.

Takapöydästä nousi käsi vilkutukseen. Sebastian istui rehvakkaasti polvet levällään ja nojasi taaksepäin tuolissaan. Hänen vieressään istui kaksi vaaleaa pitkäripsistä neitoa. Heidän tiukat minihameensa tuskin peittivät kriittiset paikat, minkä takia he istuivat polvet tiukasti yhdessä kuohuviinilasit kädessään ja katsoivat kiinnostuneina Antonia. Vaaleamman mimmin olkaimeton toppi paljasti rusketusrajat. Anton tunsi tytöt ulkonäöltä joltain ravintolareissulta. He varmaan asuivat Porvoossa, mutta Anton ei ollut puhunut heidän kanssaan.

– Jonkun pitäisi rasvata sun olkapäät, Anton sanoi Sebastianin oikealla puolella istuvalle mimmille päästyään pöydän ääreen samalla kun kätteli ja halasi Sebastiania lyöden toisella kädellä häntä selkään. – Mä olen Anton, hän esittäytyi neidoille.

– Frida, toppimimmi vastasi ja räpsytteli pitkiä tekoripsiään. – Linda rasvasi ne jo.

Lindaksi osoittautunut neito hymyili ja kohotti kuohuviinilasiaan. Antoi istui alas ja katseli Porvoonjoen yli vastarannalle, missä kaksi nuorta poikaa heitti virveliä.

Sebastian oli jo syntymästään saakka ollut vilkkaampaa sorttia. Nyt hän oli käynyt käymälässä hakemassa vielä lisää vauhtia. Isästään hän ei tiennyt muuta kuin että tämä saattoi olla joku takavuosien tummatukkainen tangokuningasfinalisti. Äitiään hän ei ollut nähnyt kymmeneen vuoteen. Koulunkäynti oli jäänyt laitoksissa retuperälle, mutta sen minkä hän koulutuksessa oli hävinnyt, oli hän paikannut sosiaalisilla taidoillaan ja liukkaalla kielellään. Vilkkaat tummat silmät pälyilivät ympärilleen kunnes ne naulautuivat Antoniin.

– Siistiä kun pääsit, Sebastian hymyili leveästi.

– Tulin autolla, Anton vastasi ja kolautti nyrkkinsä Sebastianin ojossa olevan käden rystysiin.

– Sen voi aina jättää parkkiin, Sebastian sanoi edelleen leveästi hymyillen. – Tänään juhlitaan!

Anton ei pystynyt lukemaan Sebastianin ilmeestä mitä tämä tarkoitti. Hän hörppäsi oluestaan ja vilkaisi viereiseen pöytään, jossa kaiuttimista kuuluva korkkarit kattoon laukaisi keski-ikäisissä naisissa bailurefleksin ja pari naista nousi skumppalasit kohotettuina keinuttamaan lantiota. Frida katsoi menoa hetken ja käänsi päänsä pois peittääkseen tirskahduksen rakennekynsien taakse.

– Me juhlitaan kihlajaisia, Sebastian sanoi ja heilutti olkapäitään Kaija Koon tahtiin.

– Kuka on mennyt kihloihin? Anton ihmetteli ja sai melkein oluen väärään kurkkuun, kun Sebastian hakkasi häntä kämmenellä selkään.

– Ei vielä kukaan, Sebastian hymyili salamyhkäisesti ja tarjosi Lindan tupakkaan tulta.

– En ole yhtään kärryillä, Anton sanoi ja laski tuopin alas. – Meidän piti puhua seuraavasta reissusta.

– Niin me puhutaankin, Sebastian vakavoitui ja kaivoi farkkujensa taskusta pienen kirjekuoren. Hän laski kuoren pöydälle ja työnsi Antonille, joka otti sen käteensä ja tunnusteli muhkuroita yrittäen arvata mitä siinä oli. Sitten Anton avasi kuoren ja pudotti sisällön kämmenelleen.

– Kaksi kultasormusta, Anton sanoi tajuamatta mitään. Sebastianin leikki alkoi turhauttaa häntä.

– Laita toinen vasurin nimettömään, Sebastian sanoi. Hän odotti, kunnes Anton totteli. Sormus sopi hyvin Anto­nin sormeen, ja Sebastian hymyili tyytyväisenä. – Ja nyt sulhanen valitsee tarkkaan, kumpi neidoista on morsian.

Anton katsoi hieman hämillään edessään olevia tyttöjä, jotka molemmat tekivät parhaansa ollakseen mahdollisimman söpöjä. Hän hymyili ja nojautui taaksepäin tuolissaan katsellen vuorotellen Fridaa ja Lindaa. Hän sulki hetkeksi silmänsä ja katsoi uudestaan. Frida vaikutti hieman kylmältä ja teennäiseltä Lindan rinnalla. Lindan nenänvarteen tuli söpöt uurteet kun hän hymyili, ja hänellä oli isommat rinnat. Anton ojensi kätensä Lindalle, joka pani omansa pehmeästi käden päälle vasen nimetön vähän hassusti töröllään. Anton pujotti sormuksen Lindan sormeen. Se oli hieman liian iso. Linda hymyili ja siveli sormusta. Fridan silmissä välähti kiukku, mikä varmisti Antonille että hän oli valinnut oikein.

– Onnea kihlaparille! Sebastian riemuitsi. – Tarjoilija. Samppanjaa, nyt juhlitaan!

Kahdeksankymmentä kiloa rottweileria hölkytti Antin edessä selvästi nauttien juoksulenkistä. Leenan koirat Romulus ja Remus ravasivat tasaista vauhtia Antin ja Leenan edessä heidän ohittaessaan Leenan uuden työpaikan ja jatkaessaan kohti Porvoonjoen ylittävää kävelysiltaa. Kohta olisi reilun tunnin mittainen lenkki takana. Antti katsoi vierellään myös paljain jaloin juoksevaa Leenaa, joka vastasi hymyllä.

– Kiitos rakas, Leena sanoi heidän juostuaan hetken.

– Ole hyvä. Kerrotko vielä mistä?

– Siitä että tuit minua päätöksessä vaihtaa työpaikkaa Porvoon sairaalasta etkä vastustellut muuttoa Helsinkiin uuteen paikkaan.

– Mutta niinhän ei käynyt, Antti sanoi ja pysähtyi siksi aikaa, että Romulus sai nuuhkia sillankaiteeseen jätettyä tervehdystä. Romulus tutki viestiä kulmat rytyssä, kunnes nosti jalkansa ja kuittasi. Remus ei vaivautunut edes nuuhkaisemaan, vaan roiskaisi veljensä signeerauksen päälle omansa lähes välinpitämättömästi.

– Kiitos siitäkin, että jotenkin vaivihkaa sait minut tajuamaan, että täällä on ihan hyvä olla, ja sitten tulikin tuo uusi tarjous. En oikeasti olisi halunnut muuttaa Porvoosta. Nyt kun me juostaan täällä, tajuan sen paremmin kuin koskaan.

– Tuuria tai sattumaa, Antti hymyili. – Jonnekin jokainen kuuluu, eikä tämä ole siihen kuulumiseen yhtään paskempi paikka.

– Anna pusu!

Antti totteli ja muiskautti Leenan suulle suukon. He jatkoivat sillan yli. Vasemmalla puolella näkyi Gluckauf ja joen varressa punamullalla maalatut rakennukset. Taustalla häämötti Porvoon kirkko. Ei todellakaan huonot lenkkimaisemat, vaikka siltaa ylittäessään Antti tunsi vatsassaan synkän möykyn, jonka hän yritti työntää syrjään. Tapahtuneita ei voinut paeta, eikä niitä ollut helppo unohtaa. Porvoo oli höylännyt siivun Antin sielusta, eikä arpea koskaan saisi hangat­tua pois. Jonkin aikaa Anttikin oli harkinnut maisemanvaihtoa, mutta olisiko se ollut kuitenkaan oikein. Olisiko se ollut raukkamaista pakenemista, luovuttamista, mikä ei taas hänen luonnolleen sopisi. Töitä hän olisi saanut näytöillään mistä tahansa poliisipiiristä tai KRP:stä. Hänen onnekseen Leena oli kuitenkin päättänyt jäädä Porvooseen, eikä hänenkään ollut lopulta tarvinnut miettiä uutta. Ei hän olisi edes halunnut. Porvoon tutkintaryhmä Pappa Lindfors, Jonna Holm ja ryhmään alipäällystökurssilta palannut Petri Nummi loivat sen työyhteisön, jossa Antti halusi jatkaa.

Lindfors oli käynyt hakemassa kaupasta Irman pyytämän vihreän teen ja itselleen muutaman oluen ja kävellyt joen rantaan. Kohta hänen olisi ylitettävä kävelysilta. Toisinaan, kun vältteli ajatuksiaan, hän kiersi Irman luo toisen sillan kautta. Aina ajatukset kuitenkin tavoittivat hänet, ja nykyään hän useimmiten valitsi kävelysillan, jonka juuressa hänen poikansa Tero oli hukutettu. Ennen siltaa Lindfors laski kauppakassinsa jalkakäytävälle ja kaivoi takkinsa povitaskusta rasian, valitsi sieltä toiseksi viimeisen pikkusikarin ja sytytti. Gluckaufin kannelta kantautuva puheensorina lakkasi kuulumasta hänen korviinsa, kun hän pinnisteli kuullakseen vastauksen ääneti sanomaansa. Mulla on ikävä sinua Tero.

Vastausta ei kuulunut, kuten ei aikaisemmillakaan kerroilla. Lindfors poltteli sikariaan verkalleen ja mielessään kertoi Terolle päivänsä kuulumiset, luottaen että poika kuulisi hänet. Kun Lindfors tumppasi sikarinsa ja nosti kauppakassinsa, hän huomasi kadunvarteen parkkeeratun likaisen farmari-Škodan. Auto oli pysäköity keula kohti ravintolalaivaa. Kyydissä istui kaksi miestä tuijottamassa terassille. Lindfors tunnisti apukuskin paikalla istuvan partamiehen. Kun oli varma siitä, ettei autossa huomattaisi häntä, jatkoi hän matkaa sillan yli.

Aurinko paistoi Leenan makuuhuoneeseen raollaan olevien sälekaihtimien läpi ja teki heidän alastomista vartaloistaan raidalliset. He olivat juuri rakastelleet. Nyt Leena kuljetti sormiaan Antin rintakarvojen seassa ja valitsi niistä pisimmät joita pyöritti nippuun ajatuksissaan.

– Että mä odotan sitä että päästään lomalle, Leena sanoi. – Kahdestaan Lappiin sinne sun paikkaasi.

– Se on meidän ensimmäinen yhteinen varsinainen loma, Antti hymyili. – Onneksi sulle kelpasi mun idea.

– Se kelpasi kahdestakin syystä.

– No?

– Ensinnäkin saan olla sun kanssa ihan kahdestaan, ja toisek­si en ole käynyt pohjoisessa koskaan kesällä, Leena sanoi ja kään­tyi selälleen.

– Kelpuutan perustelut, Antti sanoi. – Sotajoen jälkeen tuntureilla siellä järvien välissä ei pitäisi olla ketään. Olen ollut siellä muutaman kerran.

– Jonkinlainen retriitti?

– Niin kai. Siellä saa olla hiljaisuudessa. Nukkua kun nukuttaa ja herätä, kun ei jaksa enää nukkua. Kuljeskella ympäriinsä ja kalastaa.

– Ja rakastella, Leena sanoi ja puristi Anttia reidestä.

– Luin juuri iltapäivälehden artikkelin lomaseksistä, Antti sanoi. – Siinä kehotettiin harrastamaan seksiä kolme kertaa viikossa. Se takaa onnistuneen loman.

– Sitten mä en lähde, Leena ilmoitti napakasti ja otti kätensä pois.

– Miten niin? Antti ihmetteli.

– Sä meinaat että kun on loma, niin mun pitää pärjätä jollain kolmanneksella?

– Ai niin joo, Antti harmitteli. – Ehkä mä lopetan iltapäivälehtien parisuhdeartikkelien lukemisen.

– Hyvä idea! Leena hymyili leveästi. – Sitten mä voin tulla mukaan.

5. luku

5. LUKU

Maanantaiaamu ei ollut karistanut Pappa Lindforsin kestohilpeyttä. Kantaessaan kahvikuppiaan kohti työhuonettaan hän vilkaisi ylikomisario Berglundin huonetta, jonka ovi oli vielä kiinni. Berglund ei vielä ollut tullut töihin. Onneksi tämä oli toipunut Irmansa lähdöstä ja etenkin siitä, että Lindfors oli alkanut seurustella Irman kanssa. Nyt ei tarvinnut enää puolin ja toisin kyräillä, kun Lindforsin hätäpäissään keksimä veto oli onnistunut ja hän oli päässyt tuulensuojaan esimiehensä pahimmilta myrskyiltä. Hän oli saattanut Berglundin yhteen ystävänsä Ilonan kanssa, jonka miehenkaipuu oli valtaisa. Yksinäinen Berglund oli löytänyt lohduttajan, ja hänen katkeruutensa oli vaihtunut jopa hieman kiusalliseen hössöttämiseen.

Lindfors vilkaisi kelloaan. Reilun tunnin päästä olisi viikkopalaveri. Hän ehtisi sitä ennen tarkistaa koneelta mitä Porvoossa ja lähipiireissä oli viikonlopun aikana tapahtunut. Hän kurkkasi sisään Antin työhuoneeseen.

– Sitä on Anttikin päässyt töihin, Lindfors totesi kun näki Antin koneensa ääressä.

– Piti tulla, Antti vastasi. – En keksinyt mitään syytä olla tulematta.

Käytävältä kuului kolahdus ja Lindfors kääntyi. Ylikomisario Berglund tuli käytävää reippaasti kohti työhuonettaan. Hän oli pukeutunut ihonmyötäisiin sinisiin juoksuhousuihin ja kiiltäväpintaiseen sinimustaan juoksutakkiin. Toisessa kädessään hän kantoi kävelysauvoja, toisessa oli päivän sanomalehti.

– Huomenta, Berglund sanoi hyväntuulisesti.

– Huomenta. Sitä ollaan lenkiltä tulossa? Lindfors kysyi ja katseli ilmestystä ihmetyksen vallassa. Berglund ei hänen tietääkseen ollut urheilumiehiä.

– Tultiin Ilonan kanssa samaa matkaa. Aamulenkki antaa puhtia päivään.

– Niin se kuuluu tekevän.

Berglund kurkisti Lindforsin vierestä Antin huoneeseen.

– Huomenet Antillekin.

– Kiitos, miten viikonloppu meni? Antti kysyi salatakseen oman hämmästyksensä.

– Pyöräiltiin Ilonan kanssa ja käytiin Loviisassa salaatilla.

– Aika railakasta menoa.

– Olihan se, Berglund myönsi. – Nyt minun pitää mennä suihkuun ja smoothielle.

Lindfors jäi katsomaan Berglundin perään kun hän taapersi kohti huonettaan.

– Voi herra mun vereni, Antti sanoi kun Lindfors kääntyi. – Kaikkea sitä näkee kun vanhaksi elää.

– Tuo on todella pelottavaa, Lindfors myönsi. – Tässähän alkaa jo vähän katua, että saatoin heidät yhteen. Jotenkin mä pidin siitä vanhasta äkäpussista paljon enemmän.

– Pidän kaikkea mitä tästä eteenpäin tapahtuu sinun vika­nasi, Antti virnisti. – Yllytyksestä saa saman tuomion kuin tekijäkin.

Anton seurasi kun vähäpuheinen mies kopioi hänen tietonsa ajokortista autonvuokrauslomakkeelle. Linda sytytti tupakan ja katseli tympääntyneenä Schipholin lentoaseman vieressä olevan Sheraton-hotellin eteen kaartavaa valkoista limusiinia. Laskeutuvan koneen humina peitti hetkeksi liikenteen äänet. Lindan ilme oli edelleen pH-asteikon yläpäässä. Anton ymmärsi pettymyksen, jota tyttö ei edes yrittänyt peitellä, vaan oli kiukutellut koko pitkän matkan terminaalin läpi hotellille. Antoniakin harmitti, sillä hän oli valmistautunut lähtemään Brasiliaan. Siellä olisi saanut bailata muutaman päivän ja nauttia olostaan rannalla. Nyt he olivat vain muutaman tunnin lentomatkan päässä kotoa. Tarjotusta keikasta ei voinut kieltäytyä, muuten leikki loppuisi siihen. Mies laski lomakkeen punaisen Kian konepellille ja ojensi kynän Antonille, joka allekirjoitti miehen näyttämään kohtaan. Mies palautti lomakkeen Antonille.

– Avaimet ovat autossa. Hansikaslokerossa on kuori, jossa on rahaa. Ette käytä matkalla muuta kuin käteistä, flaamilainen aksentti sorahti kuin Asconan vaihdelaatikko.

– Selvä, Anton nyökkäsi.

– Katso tästä osoite, mies sanoi ja näytti paperilappua. – Sinun pitää muistaa se. Älä kirjoita sitä mihinkään.

Bentley Moor lane. Anton painoi osoitteen mieleensä.

– Siellä on autopurkaamo. Muistatko varmasti?

– Muistan, Anton vastasi.

– Ajatte Eurotunnelin kautta Lontooseen, ja siellä vasta laitat osoitteen navigaattoriin. Dave-niminen mies odottaa teitä.

– Dave ja Bentley Moor lane, Anton kertasi.

Mies nyökkäsi tyytyväisenä.

– Otahan tyttösi ja lähde, mies sanoi ja lähti kävelemään kohti lentokenttää.

Anton vilkaisi Lindaa, joka tumppasi savukkeen ja nosti käsimatkatavarana kulkeneen laukun, jonka ojensi Antonille.

– Siinä. Herrasmies laittaa sen varmaan peräkonttiin.

– Toki, Anton vastasi ja yritti hymyillä reippaasti, mutta Lindan suupielet eivät liikahtaneetkaan. Tästä tulisi vielä pitkä reissu.

Pidettyään ryhmälle aamupalaverin ja jaettuaan viikonlopun aikana tulleet jutut Antti oli palannut huoneeseensa selaamaan työlistaa koneeltaan. Lindfors tuli koputtamatta sisään.

– Joudatko kuuntelemaan yhden jutun? Lindfors sanoi ja istui Antin työpöydän edessä olevalle tuolille.

– Toki joudan, Antti sanoi. – Onko Papalla murheita?

– En oikein tiedä, Lindfors pohti. – Perjantaina kun olin menossa töiden jälkeen Irman luo näin jotain mikä jäi vaivaamaan.

– No?

– Se partasuu, KRP:n jätkä joka hoiti meidät laivalle, mikä sen nimi olikaan?

– Seppälä.

– Just se. Sama mies istui jonkun toisen kaverin kanssa postaamassa autossa Jokikadulla. Molemmat tapittivat Gluckaufin terassille kuin mykkä vittua.

– Oletko varma? Antti ihmetteli.

– Satavarma. Seppälä se oli ja ihan varmasti kyttäsivät jotain.

– Näitkö ketä ne katteli?

– En tuntenut terassilta ketään ja päätin olla sekaantumatta, jos niillä kerran oli keikka kesken. Ajattelin mainita asiasta sulle.

– Hyvä kun mainitsit. Ihmettelen vaan, miksei Seppälä ole ilmoittanut, jos sillä on joku operaatio mun tontilla.

– Ehkä kohde on vaan sattumalta piipahtanut nauttimassa kesästä täällä ja syömässä Porvoon tehtaanmyymälän kakkos­laadun suklaasuukkoja.

– Toivotaan niin, Antti huokaisi. – Kerrankin kun on juttu­määrä jotenkin hallinnassa, en kaipaisi tänne yhtään ylimääräistä muuttujaa lisää. Lähteekö Pappa muuten Jonnan ja mun kanssa lounaalle Seireeniin?

– Mulla on eväät. Viikonlopulta jäi vähän yli. Huomenna sitten.

6. luku

6. LUKU

Edellä ajava vanha myrkynvihreä WV Polo jarrutti liikennevaloihin napakasti, kun sen kuljettaja tuliki...