KYLLÄ, VALTIATAR

Sitkas Viti

 

Suomentanut ©Paula Merensuo

Alkuteos Under Her Domain, Sitkas Viti © 2013

Kansi Paula Merensuo, kuva Colourbox

ISBN 978-952-5261-23-3





Telum Saxum

Sisällysluettelo

 

Luku 1

Luku 2

Luku 3

Luku 4

Luku 5

Luku 6

Luku 7

Luku 8

Luku 9


Luku 1

Hänen koneensa laskeutui naista lähinnä olevalle lentokentälle lokakuussa. Kun hän laskeutui koneesta ja käveli terminaaliin katsellen ympärilleen pienessä tuloaulassa, jossa kaikki puhuivat outoa, melodista kieltä, häntä melkein huimasi hetken. Mitä helvettiä hän oikein oli tekemässä? Pitkän ja kuolettavan ikävän lennon ajan hän oli pyöritellyt mielessään päätöstään tulla tänne. Oliko hänellä epäilyksiä päätöksen viisaudesta?

Helvetti, oli. Mutta tämä seikkailu oli sen arvoinen, sitä lajia, joka tapahtuu vain kerran elämässä.

Hän oli väsynyt eikä takuulla parhaalla tuulellaan seistessään kuljettimen vieressä odottamassa laukkunsa ilmestymistä. Kun se lopulta liukui näkyviin, hän tarttui siihen kärsimättömästi ja heilautti sen pois hihnalta. Onneksi hänellä ei ollut juuri mitään mukanaan. Nainen, jonka luokse hän oli tulossa, oli kieltänyt häntä näkemästä turhaa vaivaa tavaroitten kanssa, hänestä pidettäisiin huolta vierailun aikana.

Mies veti pyörillä kulkevaa laukkuaan takanaan ja kantoi läppärilaukkua olallaan kävellessään ulosmenoaulaan, ja siellä nainen seisoi köyden takana tarkkailemassa tulijoita silmä kovana.

Mies tunnisti hänet heti.

Siinä oli vain muuan nainen, ei mitenkään nuorikaan, mutta hänen ympärillään oli tietty tyyneyden aura. Hän näytti yhtä aikaa rennolta ja valppaalta. Hän pani merkille erikseen jokaisen ovista tulevan, ja kun hänen silmänsä osuivat miehen pitkään hahmoon, hän hymyili.

Se oli vaikuttavin hymy, jonka mies oli nähnyt pitkiin aikoihin, jos koskaan.

Lämmin, miellyttävä hohde näytti valaisevan naisen kasvot. Ja kun mies lähestyi naista tarpeeksi lähelle, tämä ojensi hänelle molemmat kätensä ja sanoi: ”Siinähän sinä olet, kulta pieni.”

Naisen äänessä oli jotain outoa, siinä oli lupausta, mutta se oli ankara. Se oli kuin sahanteräinen veitsi, joka leikkautui miehen olemukseen saaden sen värisemään munaskuita myöten.

Kaikki miehen epäilykset kaikkosivat.

He ajoivat bussilla kaupunkiin ja vaihtoivat siellä toiseen bussiin päästäkseen naisen esikaupunkialueella sijaitsevaan asuntoon, pieneen yksiöön. Kun he pääsivät sinne, nainen sanoi: ”Ystäväparka, näytät uupuneelta. Pitkät lennot ovat kerta kaikkiaan tappavia, tiedän sen hyvin. Istuhan alas niin keitän meille kahvit.”

Mies riisui takkinsa, potkaisi pois buutsinsa ja lysähti mustaan nahkasohvaan sulkien silmänsä. Hän tuskin uskoi että tosiaan oli täällä kaikkien valmistelujen ja paperisodan ja viisumihakemuksen ja työasioitten järjestelyn jälkeen. Mutta nyt hän oli täällä, tässä kaukaisessa, oudossa maassa, tässä pikkuruisessa asunnossa, naisen kanssa, joka oli erilainen kuin muut naiset, jotka hän oli tuntenut koko tähänastisen elämänsä aikana.

Hän kuuli naisen liikehtivät vaiteliaana keittiössä. Oli jollain lailla rauhoittavaa kun ei tarvinnut kuunnella pelkän puhumisen vuoksi puhuttua löpinää. Tässä maassa ihmiset olivat hiljaisia verrattuna hänen omiin maanmiehiinsä, tai niin hänelle ainakin oli kerrottu, ja hän uskoi sen.

Hän sai pian sieraimiinsa vahvan kahvin tuoksun, joka oli hyvinkin tervetullut, ja kuuli naisen palaava huoneeseen.

”Saat rentoutua ja toipua tämän illan”, nainen sanoi hänelle. ”Orjuutesi alkaa huomenna aamulla, siis jos et jänistä.”

Mies raotti silmäluomiaan ja näki naisen seisovan hymyillen hänen edessään, ja hän oikaisi selkänsä ja nousi istumaan suorana.

”Älä näytä noin pelästyneeltä”, nainen naurahti. ”Ei ole mitään syytä pelätä – vielä.” Äänekäs korina ja kurlutus alkoi kuulua keittiöstä. ”Kahvi siellä metelöi. Hemmetin masiinasta pitäisi varmaan poistaa kalkit ja pian ennen kuin se tukehtuu kokonaan. Mennään.” Nainen meni edellä pieneen keittiöön, jossa oli hyvin pieni pöytä ikkunan alla ja pari jakkaraa, eikä juuri muuta.

”Kuten näet, minulla ei juuri ole keittiökoneita”, nainen sanoi ottaessaan kahta mukia tiskialtaan yläpuolella olevasta kuivauskaapista. ”Minulla on vai se mitä tarvitsen, ei yhtään sen enempää. En halua täyttää nurkkiani hyödyttömällä roskalla.” Nainen kaatoi kahvia mukeihin ja ojensi toisen niistä miehelle. ”Maitoa? Sokeria?”

Mies pudisti päätään. ”Kiitos, ei mitään.”

”Onko nälkä?”

”Ei. Saimme koneessa ruokaa.” Mies siemaisi kahvia. Se oli vahvaa ja hyvää. ”Tämä on mahtavaa”, hän huokaisi autuaallisesti. ”Tavallisesti laitan pikakahvia.”

”Paskaa”, nainen sanoi, ja he nauroivat, ja siitä hetkestä alkaen mies alkoi tuntea olonsa kotoisaksi.

”Näytät jo paremmalta”, nainen sanoi taas, huvittuneena. ”Olen varma että sinuun tutustuminen osoittautuu mielenkiintoiseksi.

Mies värähti. ”Niin varmaan.”

He jutustelivat – ei mistään erityisestä – juodessaan kahvia, ja kun he olivat saaneet sen juoduksi, nainen pesaisi mukit ja työnsi ne takaisin kuivauskaappiin.

”Tiedän että sisäinen kellosi on nyt nyrjähtänyt ylösalaisin. Tarkoitan, että sinusta tuntuu siltä kuin nyt olisi aamu, mutta ilta on jo myöhäinen, kuten näet. Mitä nopeammin sopeudut tähän aikaan, sen parempi. Olen järjestänyt kaappitilaa tavaroillesi, joten voit purkaa laukkusi. Annahan kun näytän, mitkä hyllyt saat vallata.”

Hän avasi eteisen seinää peittävän vaatekomeron ovet ja näytti tyhjät hyllyt ja osan tankoa, jolle mies voisi ripustaa paitansa ja puseronsa ja sen sellaisen. Yhdellä tyhjistä hyllyistä oli pari pahvilaatikkoa. ”Voit panna kalsarisi ja sukkasi noihin”, nainen sanoi. ”Ne ovat hyviä siihen tarkoitukseen.” Hän osoitti muita hyllyillä olevia laatikoita. ”Käytän niitä itsekin. Kamat pysyvät niissä järjestyksessä.”

”Taidat pitää järjestyksestä?” mies sanoi hymyillen.

”Niin pidänkin. Minusta on hyvä kun kaikki on paikallaan. Kaikki tarvitsee oman paikkansa. Kun olet purkanut tavarasi, näytän sinulle nukkumapaikkasi.”

Mies purki laukkunsa ja pani kaiken siististi paikoilleen, juuri niin kuin nainen oli käskenyt hänen tehdä.

Kun se oli tehty, hän meni etsimään naista ja löysi tämän parvekkeelta. Nainen oli nostanut jalkansa kaiteelle ja teki venytyksiä. Hän oli selvästikin erittäin notkea.

”Sinun ikäisesi naisen”, mies sanoi hymyillen, ”pitäisi olla jäykkä ja hauras.”

”Niin kai”, nainen naurahti, ”ja useimmat meistä ovatkin, usko pois.” Hän laski jalkansa alas ja nosti toisen kaiteelle. ”Kokeile tätä.”

Mies kokeili, eikä se ollutkaan vaikeaa. Hänhän oli nuorempi ja hyväkuntoisempi kuin nainen.

Venyttäessään jalkojaan mies tunsi, että nainen katseli häntä huvittuneena. ”Mitä?”

”Naapurini ovat uskoakseni nyt tulisessa kiireessä ottamassa selvää, kuka helvetti sinä olet ja mitä teet täällä minun luonani.”

”Etkö ole kertonut heille minusta?”

”Takuulla en. Se ei ole tapanani. En paljasta ikinä kenellekään mitään itsestäni tai elämästäni. Näytät vain niin komealta, että talon vanhat pierut nielaisevat tekohampaansa arvaillessaan, kuka olet ja mitä teet täällä.”

”Seuraako siitä ikävyyksiä?”

”Ehei. Minulla käy usein ulkomaisia vieraita. Naapurini ovat muodostaneet varman ja selvän mielipiteen minusta: irstas vanha akka”, hän virnisti. ”En voisi välittää vähempää.”

Kun he lähtivät parvekkeelta, nainen sanoi: ” Ehkä meidän pitäisi mennä iltakävelylle; se auttaisi sinua saamaan paremmin unta tänä yönä. Tiedän että tästä yöstä tulee sinulle kurja aikaeron takia, ja siksi koska pelkäät, mitä huomenna tapahtuu.”

He menivät ulos ja kävelivät rivakasti viisi kilometriä kosteassa pimeydessä. Ihan pimeää ei kuitenkaan ollut, katulamppuja kyllä oli, mutta taivas oli pilvessä eivätkä tähdet ja kuu tarjonneet luonnonvaloa. Ilmassa tuntui mätänevien lehtien haju, ei paha mutta epämiellyttävä.

Päästyään takaisin kotiin miehellä oli lopulta tarpeeksi aikaa katsoa ympärilleen pienessä mutta kompaktissa asunnossa. Se ei ollut lainkaan ahtaan oloinen tai mitään sellaista. Siellä oli vain tarpeelliset huonekalut eikä muuta. Silmiinpistävin kaluste oli seinään kiinnitetty naulakko, joka oli täynnä sadistisen näköisiä välineitä, kuten ruoskia, raippoja, kahleita, hapsupiiskoja, köysiä, läimäyttimiä, keppejä ja nahasta ja erilaisista metalleista tehtyjä käsirautoja. Seinään oli kiinnitetty myös puinen teline. Se oli tukeva ja uhkaavan näköinen pyhän Andreaksen risti. Nainen esitteli sen ovelan huvittunut hymy huulillaan, ja mies tunsi huolenväreitten karmivan selkäpiitään.

”Tällä on useampi tarkoitus”, nainen selitti hipaisten kädellään ryijyä, joka oli seinällä ristin takana. ”Se vaimentaa tuskanhuudot ja muut mahdolliset äänet ja on samalla koristeellinen, eikö vain?”

”Se näyttää kyllä hyvältä”, mies myönsi sormeillen pehmeää nukkaa. ”Olet ajatellut kaikkea.”

Nainen nauroi ja, ja naurussa kuului mielihyvä. ”Totta, ainakin toivon niin. Vaikka tässä takana asuukin kuuro vanha muori – ” hän napautti rystysillään seinää, ” – tässä talossa on vielä sellaisiakin asukkaita jotka kuulevat, ja hyvin kuulevatkin. Olisi noloa jos joku soittaisi poliisin luullessaan että teurastan jotakuta.”

”Onko sellaista tapahtunut?”

”Ei vielä, mutta kaikelle on ensi kertansa, kuten tiedät. Jotkut miehet karjuvat aika äänekkäästi suu tukittunakin kun heitä kutitetaan, no, millä tahansa.” Naisen silmissä oli ilkikurinen pilke.

Mies tunsi odotuksen kiihkon kasvavan vatsassaan.

”No niin”, nainen sanoi ja kääntyi telineen luota, ”meidän täytyy laittaa sinulle nukkumapaikka.”

Hän avasi taittopatjan ja asetti sen lattialle lähelle omaa vuodettaan. ”Tiedän että sinusta voi olla hiukan epämukavaa asua kanssani näin pienessä paikassa ilman yksityisyyttä”, nainen sanoi”, mutta se on osa elämääsi orjana.”

Hän etsi peiton, tyynyn ja tarvittavat liinavaatteet, ja he sijasivat yhdessä miehelle makuusijan.

”Muistakin”, nainen sanoi vakavasti, ”että olet vapaa vielä tämän illan, mutta kaikki muuttuu kun heräämme huomisaamuna. Pidä se mielessäsi. Menen nyt nukkumaan, mutta sinä voit valvoa...