Kansi

Nimiö

Antti Tuomainen

Mies joka kuoli

Omistus

Anulle

Rakkaudella, jälleen kerran

Huomautus

Tekijä on ottanut suuria taiteellisia vapauksia maantieteellisten, lääketieteellisten, luonnontieteellisten ja ajallisten tosiseikkojen suhteen. Muilta osin tarina pitää täysin paikkansa.

Motto

”He was some kind of a man. What does it matter what you say about people?”

– Marlene Dietrich, ”Touch of Evil”

I • KUOLEMA

1.

– Oli suuri onni, että annoit myös virtsanäytteen.

Pöydän takana istuvan mieslääkärin pitkät kasvot huokuvat vakavuutta ja painoa. Silmälasien tummat kehykset korostavat katseen sinisyyttä, sitä kuinka se tulee kohti.

– Tämä..., hän aloittaa. – Tämä vaatii hieman pohjustusta. Olen ollut yhteydessä kollegoihin Kotkassa ja Helsingissä. Se mitä he sanovat on kautta linjan se mitä voimme päätellä muutenkin. Emme olisi voineet tehdä mitään, vaikka olisimme huomanneet asian edellisellä käyntikerralla. Kuinka voit?

Kohautan olkapäitäni. Kertaan sen minkä olen kertonut aiemmalla käynnilläni ja lisään vielä viimeisimmät oireet. Kaikki alkoi yllättävästä ja voimakkaasta pahoinvointikohtauksesta, joka kirjaimellisesti vei jalat alta. Sen jälkeen oloni rauhoittui, mutta vain hetkeksi. Minua heikottaa ajoittain niin, että pelkään pyörtyväni. Saan yskänkohtauksia. Stressi valvottaa. Kun nukahdan, näen painajaisia. Päätä särkee usein, kuin silmien takana viillettäisiin veitsellä. Kurkku on jatkuvasti kuiva. Uudelleen alkaneet pahoinvointikohtaukset iskevät odottamatta.

Ja tämä juuri silloin kun yrityksemme valmistautuu vuoden tärkeimpään aikaan, suurimpaan haasteeseen ja koko olemassaoloaikansa tärkeimpään ponnistukseen.

– Aivan, lääkäri nyökkää. – Aivan.

En sano mitään. Hän on hiljaa hetken ennen kuin jatkaa.

– Kyse ei ole pitkittyneistä tai sitkeistä flunssaoireista niin kuin aluksi luulimme. Ilman virtsanäytettä tämä ei olisi selvinnyt ollenkaan. Se kertoi jo paljon ja sai meidät ottamaan magneettikuvat. Niiden tuloksena kokonaisuus on hahmottunut. Kyse on siitä, että munuaisesi, maksasi ja haimasi, toisin sanoen tärkeimmät ja suurimmat sisäelimesi, ovat erittäin pahasti vaurioituneet. Siitä mitä kerrot päättelen myös, että keskushermosto on jo vioittunut. Voi olla, että kärsit aivovauriosta. Ne kaikki ovat suoraa seurausta myrkytyksestä, jonka saatoimme todeta virtsanäytteestä. Toksisuus eli myrkyn määrä on sitä luokkaa, että sillä aiheuttaisi vahinkoa virtahevollekin. Se, että edelleen istut siinä ja käyt töissä, johtuu minun käsittääkseni siitä, että myrkyttyminen on tapahtunut hyvin pitkän ajan kuluessa, siis niin että myrkyllä on ollut aikaa kumuloitua ja kerääntyä elimistöösi ja sinä olet ehtinyt tavallaan tottua siihen.

Putoaminen tapahtuu sisälläni, kuin jokin, joka minussa on, repeäisi irti ja valahtaisi kylmään syöksyyn. Sitä kestää joitakin sekunteja. Sitten se päättyy – ja istun tuolilla lääkäriä vastapäätä ja on tiistai ja minä olen kohta matkalla töihin. Olen lukenut kuinka ihmiset toimivat järkevästi tulipaloissa tai sen jälkeen kun heitä on ammuttu eivätkä he mene paniikkiin vaikka vuotavat verta kuin ämpäristä. Istun ja katson lääkäriä silmiin ja olen kuin odottaisin bussia.

– Sanoit että työskentelet sienten parissa, lääkäri sanoo sitten.

– Matsutake ei ole myrkyllinen, vastaan. – Ja satokausi on vasta alkamassa.

– Matsutake?

En tiedä kuinka kaukaa aloittaisin.

Kerron nopean version: Helsingissä vaimoni oli suurtalouskokki, minä olin myyntipäällikkö. Lama iski kolme ja puoli vuotta sitten molempien työpaikkoihin, saimme potkut samoihin aikoihin. Samaan aikaan Hamina – kuten kymmenet muut pienemmät kaupungit – etsi kiihkeästi korvaavaa elinkeinotoimintaa lakkautettujen sataman ja paperitehtaan tilalle. Kävimme nopeat neuvottelut: saimme anteliaan starttirahan, käytännöllisesti katsoen ilmaiset toimitilat, metsiä ja maastoa tuntevaa työvoimaa. Myimme kaksiomme Oulunkylässä ja ostimme samalla rahalla Haminasta omakotitalon ja pienen lasikuituveneen, jonka saimme laituriin seitsemänkymmenen metrin päähän postilaatikoltamme.

Liikeideamme: matsutake eli männyntuoksuvalmuska.

Japanilaiset olivat siihen hulluina, Suomen metsissä sitä kasvoi.

Japanilaiset maksoivat nuppuvaiheen sienistä jopa tuhat euroa kilolta. Haminasta pohjoiseen ja itään oli metsiä, joissa tuoksuvalmuskaa saattoi poimia kuin tarjottimelta. Meillä oli Haminassa käsittelytilat, kuivattamo, pakkaamo, kylmätiloja, työntekijöitä. Satokauden aikana meiltä lähti kerran viikossa lasti Tokioon.

Minun on vedettävä henkeä. Lääkäri näyttää miettivän jotakin.

– Entä elintapasi muuten?

– Elintapani?

– Miten syöt, liikutko?

Kerron syöväni hyvin. Hyvällä ruokahalulla. En ole laittanut ruokaa kertaakaan itse sen jälkeen kun tapasin Tainan, yli seitsemään vuoteen. Eikä Taina tee annoksia, joissa teelusikallinen selleripyreetä etsii epätoivoisesti yksinäistä vehnänoraan vartta. Tainan perusaineksia ovat kerma, suola, voi, juustot, runsaasti sianlihaa. Minä pidän Tainan laittamasta ruuasta, olen aina pitänyt. Se näkyy vyötärölläni. Painan kaksikymmentäneljä kiloa enemmän kuin ensitapaamisellamme.

Taina ei ole lihonut: syy voi olla siinä, että hänen perusrakenteensa on jykevämpi. Hän näyttää kisakuntoiselta voimanostajalta luonnostaan. Tarkoitan tätä ilmaisun kauneimmassa merkityksessä: hänen reitensä ovat kiinteät, pyöreät, vahvat. Hartiat ovat leveät ja käsivarret vahvat olematta miehiset, vatsa on litteä. Kun näen kuvia kehonrakentajanaisista silloin kuin he eivät ole rääkätyssä kisakunnossa, ajattelen Tainaa. Taina myös liikkuu: käy jumpassa, kuntosalilla ja – siitä lähtien kun muutimme tänne – soutaa merenlahdella. Minä yritän ajoittain pysyä mukana. Tosin entistä harvemmin.

En tiedä miksi puhun niin nopeasti, niin vuolaasti, miksi minun pitää puhua Tainasta niin tarkasti. Puuttuu vain, että olisin kertonut hänen mittansa senttimetrin tarkkuudella.

Sitten – kun lääkäri ei minun nähdäkseni kohdista parantavaa katsettaan oikeaan suuntaan – kysyn mitä me aiomme tehdä. Lääkäri katsoo minua kuin olisi juuri ymmärtänyt etten ole kuunnellut sanaakaan siitä mitä hän on puhunut. Huomaan kuinka hän räpäyttää silmiään silmälasien takana.

– Me, hän sanoo, – emme tee mitään.

Ylivalottunut huone on niin täynnä kesää ja aurinkoa, että minun on siristettävä silmiäni.

– Olen pahoillani, lääkäri sanoo. – En ehkä ollut kyllin selkeä. Me emme osaa sanoa minkälaisesta myrkystä tarkalleen on kyse. Se vaikuttaa yhdistelmältä monia luonnon omia aineksia. Ja samoin kuin myrkky, myös myrkytys näyttää oireittesi ja kertomuksesi perusteella olevan toksikologisessa mielessä optimaalinen yhdistelmä erittäin pitkäaikaista altistumista ja äärimmilleen kehittynyttä toleranssia. Me emme voi tehdä mitään. Ei ole mitään mikä palauttaisi normaalitilan tai edes pysäyttäisi, miten sen sanoisin, kehityskulun. Kysymys on lähinnä siitä kuinka kauan menee siihen kun elimistö yksinkertaisesti lopettaa toimintansa. Tämä johtaa valitettavasti kuolemaan.

Ikkunasta tulviva korkea kesäpäivä korostaa viimeisen sanan irvokkuutta. Sanan täytyy olla väärässä paikassa, minun täytyy olla väärässä paikassa. Tulin tänne flunssan takia, ajattelen, ehkä vatsakipujen ja heikotuksenkin takia, haluan kuulla, että tarvitsen lepoa ja antibiootteja, kuka ties pahimmassa tapauksessa jonkinlaisen vatsahuuhtelun, sitten toivun ja pääsen...

– Ehkä vertaisin tilannetta haimasyöpään tai maksakirroosiin, lääkäri jatkaa. – Kun tärkeä elin ylittää kantokykynsä, se ei enää palaudu vaan ikään kuin käy loppuun, polttaa itsensä ja hiipuu sammuksiin kuin kynttilä. Mitään ei ole tehtävissä. Elintä ei myöskään voi vaihtaa koska sen ympärillä olevat elimet ovat nekin tuhoutuneet eivätkä tukisi toipumista millään tavoin vaan pikemminkin vetäisivät sen mukanaan toimimattomuuteen. Näin sanoakseni. Ja sinun tapauksessasi jokainen elin näyttää olevan täsmälleen yhtä pitkälle edenneessä rappioitumisen tilassa. Samalla se saattaa olla kohtuullisen hyvän vointisi salaisuus, tämä eräänlainen kauhun tasapaino.

Katson lääkäriä. Hän keinuttaa hieman päätään.

– Kaikki on tietysti suhteellista, hän sanoo.

Lääkäri istuu pöytänsä takana. Hän istuu siinä tänään ja vielä huomennakin ja ensi viikolla. Ajatus on voimakas ja hetkeä myöhemmin tiedän miksi se on tullut mieleeni.

– Kuinka..., aloitan. Tällaisia asioita kysytään vain kerran elämässä, tajuan senkin. – Miten... Montako... Onko minulla... Kuinka paljon aikaa minulla on?

Lääkäri, joka tulee olemaan työelämässä vielä ainakin vuosikymmenen ja sen jälkeen eläkkeellä toiset kymmenen tai kaksikymmentä, vakavoituu entisestään.

– Kokonaistilanteen huomioon ottaen, hän sanoo. – Päiviä, korkeintaan viikkoja.

Ensin haluan huutaa. Mitä tahansa. Sitten haluan lyödä, hakata. Sitten alan voida pahoin. Nieleskelen.

– En ymmärrä miten tämä on mahdollista, sanon.

– Se on yhdistelmä kaikkea –

– En tarkoita sitä.

– Aivan.

Olemme hiljaa.

Tuntuu, että kesä vaihtuu syksyksi, talveksi, kevääksi, taas kesäksi. Lääkäri katsoo minua kysyvästi, siirtää samalla pöydällään olevaa sinistä paperia, jossa vilahtaa suurikokoisin kirjaimin nimeni ja tietoni. Jaakko Mikael Kaunismaa. 081178-073H.

– Onko sinulla toivomuksia?

Näytän varmasti hämmentyneeltä, koska lääkäri jatkaa kysymystään.

– Kriisiterapiaa? Psykiatrista apua? Saattohoitopaikka tai kotisairaala? Kivunlievitystä? Rauhoittavia lääkkeitä?

On myönnettävä, että tällaiset asiat eivät ole olleet mielessäni aiemmin. En ole varsinaisesti pohtinut loppusuoran toimenpiteitä. Ne eivät ole olleet millään listalla. Kuolema tulee vain kerran elämässä, tajuan sen, ja siihen olisi ehkä pitänyt panostaa enemmän. Mutta minä olen aina vältellyt asiaa, kaikkea siihen liittyvää. Nyt ymmärrän kuinka suuria kysymyksiä nämä ovat, suuria päätöksiä. Ja suuret päätökset olen viimeiset seitsemän vuotta tehnyt yhdessä vaimoni kanssa. Helsingistä Haminaan, matsutakesta moottoriveneeseen.

– Minun täytyy puhua vaimoni kanssa, sanon.

Kun kuulen itseni, tiedän että niin se on: näin minun on tehtävä ja sen jälkeen tiedän kaiken muun.

2.

Asvaltti läähättää ja väreilee. Tuuli on unohtanut ainoan tehtävänsä, puhaltamisen. Joka puolella on niin vihreää ja ilma on niin tukahduttavaa, että tuntuu kuin minut olisi upotettu tuuheaan sammaleeseen. Puristan hikistä puhelinta kädessäni. En tiedä miksi. En ole soittamassa mihinkään. Tällaisia asioita ei kerrota puhelimitse. Irrotan kauluspaitaa ihostani, se liimautuu siihen heti uudelleen.

Istun autoon, käynnistän moottorin ja naputtelen ilmastointilaitteen humisemaan viileää täydellä voimallaan. Ratti on käsissäni märkä ja vetelä. Jos rauhallisuuteni johtuu siitä, että olen sokissa, se sopii minulle.

Sairaalan pihasta käännyn oikealle. Suorin reitti kulkisi vasemman kautta. Tarvitsen muutaman minuutin, haluan koota ajatukseni.

Yrityksemme toimitilat ovat vesitorninmäen toisella puolella Hevoshaassa. Ajan niin pitkälle Salmenvirran suuntaan kuin tie sallii, käännyn vasemmalle ja seuraan salmea Savilahdelle. Meri pilkahtelee puiden ja talojen välistä poliisinsinisenä. Joku korjaa jo ennestään virheetöntä pihakivetystään, hulmuavatukkainen rouva palaa torilta pyörän etukori täynnä hankintoja. Kello on viittä minuuttia vaille yksitoista. On aamupäivä Haminan kaupungissa.

Tulen Mannerheimintielle, käännyn vasempaan. Mullinkoskentieltä käännyn vasempaan Teollisuuskadulle. Hevoshaan kaupunginosa on pieni ja maisemaltaan hämmästyttävän epäyhtenäinen. Sieltä löytyvät kaikki asumisen ja yrittämisen variaatiot suuresta pieneen, omakotitalosta kerrostaloon, nakkikioskista teollisuushalleihin.

Yrityksemme on vallannut kokonaan yksitasoisen ruskeankellertävän rakennuksen, jonka yhdessä päässä on pieni lastauslaituri ja toisessa saunatilat terasseineen. En näe Tainan autoa. Ehkä hän on vielä kotona. Tai palannut kotiin lounaalle. Hän tekee joskus niin. Minä en mielelläni käy kotona kesken työpäivän. Se sekoittaa sisäisen kellon ja kalenterin. On selkeämpää ja helpompaa olla päivä töissä ja tulla illalla kotiin. Silloin ne pysyvät erillään, työpaikka pysyy työpaikkana, ja koti on sitäkin enemmän koti.

Käännyn pihassa ja ajan kohti Pappilansaarta. Puhelin on sylissäni, jalkojeni välissä.

Hamina on ympyräkaupunki, sanotaan. Se pätee kuitenkin vain kaupungin ytimeen: raatihuoneeseen ja sitä kiertäviin muutamiin kortteleihin. Muuten se on yhtä suorakaiteinen kuin kaikki muutkin kaupungit.

Tori kuhisee.

Paikallisten kauppiaiden lisäksi paikalla ovat kesätorien vakiokalusteet: kovettunutta metrilakua, härskisti ylihinnoiteltuja pellavapeflettejä, joustamattomia alushousuja kymmenen, kahdenkymmenen ja sadan kappaleen pakkauksissa.

Välillä ajattelen kuolemaa, mutta sen ajatteleminen on kutakuinkin mahdotonta, etenkin oman kuoleman. Sekuntia myöhemmin pohdin jotain tyystin arkista: päivän ostoslistaa, yrityksen hankintamenoja.

Joitakin minuutteja myöhemmin ylitän Pappilansalmen sillan. Pieni kaupunki on ripoteltu niemille, saarille ja kankaille muutamien talojen ryppäisiin. Meri ulottaa pitkiä lonkeroitaan ihmisten ja talojen väliin, haukkaa sinisiä paloja vihreästä maasta.

Näen Tainan viininpunaisen Hyundain jo kaukaa. Sen takaa piirtyy kulma kulmalta esiin musta, kiiltävä Corolla. Sen täytyy olla juuri pesty. Ohjaan autoni tien sivuun hyvissä ajoin ennen pihatietämme ja sammutan moottorin.

Sanoiko Taina jotakin siitä, että Petri tulisi käymään?

Joskus Taina jää kotiin kokeilemaan uusia reseptejä ja Petri auttaa häntä. Petri oli ensimmäinen työntekijämme. Hän tuntee koneemme ja laitteemme ja asentaa ja korjaa kaiken mitä tarvitsemme. Lisäksi hän tuntee jokaisen tien, mutkan ja notkelman viidenkymmenen kilometrin säteellä ja auttaa kirjavissa logistiikkapulmissamme.

Hyvä on, ajattelen noustessani autosta, sanon Petrille, että hänen on palattava Teollisuuskadulle, puhdistuslinjasto ei käynnisty. Keksin varmasti jotakin. Sitten istutan Tainan sohvalle ja kerron... en tiedä mitä, mutta varmaa on, että minun ei tarvitse erikseen keksiä mitään.

Talomme on päättyvän ja loppuaan kohti kapenevan soratien viimeinen. Sen pirteän keltainen julkisivu on tielle päin, talon takana on marjapuskien ja ikivanhojen kukkapenkkien somistama vehreä piha, joka viettää kaislikkoiseen rantaan. Pihan keskellä on kymmenen neliön terassi, jossa voi istua ja katsella merelle kenenkään häiritsemättä; näköyhteyttä ei ole kuin vastarannalle, ja sekin on sopivan etäällä.

Kiipeän kadun puolen portaat ovelle. Olen ollut viime ajat jatkuvasti hengästynyt. Olen ajatellut sen kuuluvan flunssaan; että kyseessä on keuhkoputkentulehdus tai pahimmillaan keuhkokuume. Lasken käden kaiteelle ja odotan hetken. Kuulen lähestyvän vesitason äänen.

Rikkaat venäläiset ovat rakentaneet lähiseudun rannoille linnojaan ja joillakin on laiturissaan huvijahdin lisäksi oma lentokone. Niillä he tuottavat melua kesän tai kaksi, ja pistävät sitten koko roskan myyntiin, eivätkä tietenkään löydä ostajaa sen enempää vesitasolleen kuin huvilalleen. Taantuvalta ja ikääntyvältä korkean työttömyyden paikkakunnalta löytyy melko vähän irrationaalisia miljonäärejä.

Vesitaso tulee lähemmäs.

Kaide on yhtäkkiä kylmä kädessäni. Irrotan siitä ja avaan oven ja huudan hein. Kukaan ei vastaa. Ehkä he ovat keittiössä. Kävelen eteisestä talon läpi sen toiselle puolelle missä keittiö on. Puulattia nitisee.

Keittiö on tyhjä, kaikki on siistiä. Hellalla ei porise ainutkaan pata tai kattila, työtasot kiiltävät puhtaina ja tyhjinä, mikään ei tuoksu. Huudan vielä Tainaa nimeltä.

Vesitaso pärisyttää täsmälleen talon yllä, ääneni hukkuu sen meteliin. Astelen takaovelle, avaan oven ja astun rappusten ylätasanteelle. Vesitaso peittää oven avaamisesta lähtevän äänen, samoin sen kun päästän jonkinlaisen älähdyksen.

Terassi huojuu.

Tai sitten minä huojun.

Ei, kyllä se on terassi, joka on liikkeessä.

Tarkentuneet aistini näkevät ja kuulevat – huolimatta vesitason pärinästä ja siitä tiukasta kaarroksesta, jonka se sinisellä, lämpimällä taivaalla suoraan ylläni tekee – kuinka Maskun metallinen aurinkotuoli natisee liitoksissaan, kuinka punavalkoraidalliset pehmusteet hinkkautuvat yhteen päästäen tekokuituisia ulvahduksia ja kuinka Bauhausista hankittu saksalainen kaasugrilli aurinkotuolin oikealla puolella rullautuu pyörillään milli nitisevältä milliltä lähemmäs terassin reunaa ja kuinka terassin vasemmalla laidalla oleva keinu kärsii levottomasta sivusuuntaisesta liikkeestä ja kuinka terassin kulmilla seisovat pelargoniaruukut näyttävät siltä kuin pinkaisisivat kohta täyteen juoksuun.

Petri on aurinkotuolilla selällään jalkapohjat minuun ja taloon päin. Hänen päänsä on taipunut taaksepäin, lähes luonnottomaan asentoon tuolin reunan yli. Hän katsoo merta ylösalaisin, jos yleensä pitää silmiään auki. En tiedä pystyykö hän siihen. Taina tekee kaikkensa, että silmät pysyvät suljettuina.

Taina on selin minuun. Hänen leveä selkänsä on hiestä kiiltävä, pyöreät, vahvat pakarat hehkuvat kuin suuret punaiset posket. Hän ratsastaa Petrillä kuin yrittäisi ylös vuorenrinnettä. Hänen jalkansa ovat tukevasti terassin laudoilla ja hänen lantionsa pumppaa pakottaakseen hevosen ylittämään itsensä. Työskentely on vakuuttavaa. Tainan kasvot ovat käännetty taivaalle. Hän näkee ehkä saman vesitason kuin minä.

Tahti kiihtyy. Se kiihtyy vaikka sen pitäisi olla mahdotonta.

Näen liiterin seinään nojaavan rautakangen.

Juuri silloin oksennus hyökyy sisältäni. Pahoinvointiaalto on niin voimakas, että se on kaataa minut. Tartun kaiteeseen molemmin käsin. Oksennus lentää kaaressa terassin suuntaan.

Vesitaso tärisyttää taloa. Peruutan – automaattisesti ja sisäisen voiman sanelemana – takaisin sisälle ja vedän oven perässäni kiinni.

Tunnen kuinka ilma täyttää keuhkot. En ole hengittänyt vähään aikaan. Suoristaudun.

Vesitason ääni kuuluu enää kaukaisena, kuin kärpänen surisisi viereisessä huoneessa. Tiedän, että se mitä tulin tänne kertomaan ei voi mitenkään tulla kerrotuksi, ei ansaitse tulla kerrotuksi, ja että se mitä juuri nyt kaipaan eniten on autoni ilmastointilaite.

3.

Ajaudun välillä vastaantulevien kaistalle ja otan jatkuvasti tien keskeltä tarkempaa sihtiä. Tie hyppii, heiluu. Onneksi kadut ovat melko tyhjiä, turistit ovat joko torilla tai merellä ja paikalliset asioivat keskustassa joko aamupäivisin tai alkuillasta. Keskipäivä, hiljainen hetki.

Mielessäni ei ole yhtä hiljaista. Raivo liukuu järkytykseksi, kolossaaliseksi pettymykseksi, tyhjäksi kylmyydeksi, jolla ei ole reunoja eikä pohjaa. Sitten raivo taas nousee. Välillä kuulen ja näen edessäni lääkärin vakavat kasvot ja valkoisen takin, hetkeä myöhemmin Tainan pyöreät reidet pumppaavat kuin painonnostokisoissa.

Auton ilmastointilaite puhaltaa maksimiteholla.

Viileä ilma tyynnyttää ihon kihelmöinnin ja hien aiheuttaman kirvelyn silmissäni.

Kasvoni tuntuvat jälleen omiltani.

Minulla näyttää olevan suunta.

Parkkipaikka löytyy aseman edestä. Kaksikerroksinen rakennus näyttää hiljaiselta. Poliisitalo on aukion ainoa moderni rakennus. Raatihuoneen molemmin puolin on kirkkoja: kaakon puolella ortodoksinen, luoteisella laidalla luterilainen. Tiivistä ympyrää kiertävät puolentoista vuosisadan ikäiset puutalot; kunnostettuja, kauniita, koristeellisia. Jos ne olisivat Helsingissä, niissä asuakseen pitäisi ensin voittaa lotossa.

Olen käynyt poliisiasemalla kerran, kuukausi sitten. Silloin ilmoitin varkaudesta. Yrityksemme pihasta oli viety kuljetusyrityksen siihen jättämiä pakkausmateriaaleja. Tiesin kuka ne oli vienyt. Tein hieman salapoliisityötäkin. En kuitenkaan voinut todistaa mitään, enkä saanut poliisia innostumaan teoriastani. Niinpä suljin suuni, vastaanotin kopion rikosilmoituksesta lähettääkseni sen vakuutusyhtiölle, lähdin takaisin työpaikalle ja kuulin Tainalta kuinka aina annan periksi liian helposti.

Mikä tekee tästä hetkestä kovin erilaisen kuin vielä hetki sitten ajattelin.

Olen sammuttanut moottorin. Ilmastointilaitteen kaikennielevä hyöky on kadonnut ja tilalle on laskeutunut ihmeellinen rauha. Olen varma, että kuulen kesähameisen tytön polkupyörän, tuulen hameessa, pyörän asvaltilla, kukkakaupan edustalla käytävän sinisiin orvokkeihin liittyvän keskustelun, jäätelökioskin kylmälaitteiden hurinan. Kysyn itseltäni mitä minulle on tapahtunut ja tiedän vastauksen.

Poliisitalon ovi käy.

Ikäiseni mies tulee ulos, katsoo vihaisesti ympärilleen, survoutuu autoonsa kuin haluaisi murskata penkin ja katoaa renkaat vinkuen Reserviupseerikoulun suuntaan. Juuri niin, ajattelen, mitä virheitä teemmekään kun toimimme hätiköiden, suutuksissa, mielenkuohussa.

Vain sekunteja aikaisemmin olen ollut ryntäämässä sisään poliisiasemalle – kertomaan mitä?

Olen kuolemassa, minut on ehkä myrkytetty vaikken sitä voikaan todistaa. Vaimoni nussii keskellä pihaa nuorta työntekijäämme Petriä. Mitä poliisi aikoo tehdä?

Tajuan kuinka typerältä ja epämiehiseltä se kuulostaisi.

Jos pian kuolen – on mahdotonta sanoa kun – en halua viettää jäljellä olevia päiviäni pikkukaupungin poliisiasemalla paljastamassa yksityisasioitani. Etenkään kun paljastamisella en voi saavuttaa yhtään mitään. Mitä sitten – mikäli villeinä risteilevät ajatukseni osoittautuisivat oikeiksi – jos vaimoni ja hänen kymmenen vuotta nuorempi rakastajansa ovat päättäneet myrkyttää minut?

Ajatus on tullut mieleeni itsestään, jostakin, itse en sitä ole sinne pannut. Mutta siinä on logiikkaa: hoidetaan vanha läski alta pois niin päästään asiaan kaikkien näiden esileikkien jälkeen. Mutta miksei sitten avioeroa? En tiedä.

Jos vielä olettaa, että heitä epäiltäisiin, niin miten asia koskaan selviäisi? Millä aikataululla? Ja mitä minä siitä hyötyisin?

En mitään. Olisin kuollut.

Olen kuollut mies joka tapauksessa.

Nousen autosta. Helle ottaa syliinsä, ilma on tyyni. Katselen ympärilleni, puiden syvä, kirkkaana loistava vihreys kertoo kesän korkeimmasta kohdasta.

Poliisitalosta astuu kaksi virkapukuista poliisia. Nuoria miehiä aseet vyöllään. Toinen heistä vilkaisee suuntaani. Hymyilen ja nyökkään hyvänpäiväntoivotuksen. Poliisi näyttää miettivän tunteeko hän minut. Ei hän tunne, ei voi tuntea. Hän katsoo jälleen eteenpäin ja jatkaa toverinsa kuuntelemista. Ohitamme toisemme, etäisyyttä välillämme on korkeintaan puolitoista metriä.

Jäätelönmyyjä on nuori koululaistyttö. Hänellä on pitkät ruskeat hiukset ja pitkät ruskeat kädet. Hänen luontainen ilmeensä on ystävällinen hymy, hän on sitä mitä kesä on.

Tilaan ensin pallon rommirusinaa, sitten toisen pallon lakritsibanaania, ja juuri kun hän on ojentamassa tötteröä minulle, tilaan vielä kolmannen pallon, vanhan ajan vaniljan. Tyttö painaa pallot tiiviimmin toistensa päälle ja ojentaa liki puolimetrisen jäätelön minulle. Maksan viisikymppisellä ja työnnän vaihtorahan pieneen tippikippoon. Tyttö kiittää kirkkaalla äänellä ja toivotan hänelle aurinkoista kaikkea.

Jäätelö kädessä istun kiviaidalle. Nuolen pieniä sulavia puroja, joita jäätelötornin kyljissä valuu. En tunne oikein mitään. Olen tässä missä olen. Mieleeni tulee, että näin on itse asiassa aina ollut. En vain ole ymmärtänyt sitä.

Vilkaisen vielä poliisiaseman suuntaan. Jonkun kanssa minun on puhuttava. Ei juuri nyt tällä sekunnilla, kun suuni on täynnä makeaa, herkullista, kermaista jäätelöä, mutta pian. Tästä eteenpäin kaikki on pian.

Vanhempani ovat kuolleet. Olin iäkkäiden ihmisten ainoa lapsi, minulla ei ole sisaruksia eikä läheisiä sukulaisia. En ole pitänyt yhteyttä nuoruusiän ystäviini. Minulla ei ole harrastuspiiriä, ei kollegoita. Käyn läpi elämäni kasvoja, ääniä, ulkomuotoja. Ihminen toisensa jälkeen nousee sanomaan jotakin, koskettamaan, katsomaan silmiin, kulkemaan vieressä, kävelemään luokse ja vielä varmemmin pois. Kukaan ei jää, kukaan ei pysähdy, kukaan ei odota mitä sanon. Olen jo menettää toivoni.

Jäätelö parantaa oloani. Vaikutus on sama kuin saisin voimakasta piristettä suoraan suoneeni. Tai niin kuvittelen. Voi olla, etten enää ehdi käyttää suonensisäisiä huumausaineita tämän elämän aikana, joten vertailukohta tulee jäämään ajatuksen ja oletuksen tasolle. Mutta eikö niin ole melkein kaiken muunkin suhteen? Mitä muuta elämämme on kuin ajatuksia, kuvitelmia, odotuksia, oletuksia ja hatusta vedettyjä johtopäätöksiä?

En ole koskaan ajatellut tällaisia ajatuksia. En tiedä onko se hyvä vai huono asia.

Jäätelö tuntuu hyvältä vatsassa. Se on itsessään jo voitto.

Vielä kerran pyöräytän elämäni ihmisiä mielessäni ja löydän sitten läheltäni jotakin, mikä kenties on käyttökelpoista.

Lyhyt ajomatka työpaikalle sujuu paremmin kuin sitä edeltänyt amok. Ohjaan oikealla kädellä ja roikotan vasenta avonaisesta ikkunasta, annan kesän tuulla kasvoilleni.

Kaupunki on hiljainen ja lämmin. Ajan Mannerheimintietä ja ensimmäisen kerran huomaan puiston tien molemmin puolin. Vasemmalla puolella se laskeutuu puiden suojaan viehättävälle lammelle, oikealla se kumpuilee vihreänä entisten linnoitusvallien muodoissa.

Käännyn aikanaan Teollisuuskadulle, mutten pysähdy yrityksemme kohdalla. Kuulen Tainan äänen. Siinä on tietty sävy, sama mitä hän käytti sanoessaan etten vie asioita loppuun, vaan annan liian helposti periksi. Tuo ääni yhdistyy näkyyn, jota hetki sitten todistin. Raivostun.

Ajan vielä noin seitsemänsataa metriä. Sitten Teollisuuskatu tekee yhdeksänkymmenen asteen käännöksen vasempaan ja vaihtaa nimeään. Ohitan tummansinisen rakennuksen.

Haminan Sieni Oy.

Kolme miestä, jotka puoli vuotta sitten ilmestyivät kuin tyhjästä.

He ovat olleet yhteydessä Japanin-kontaktiimme. Tiedän heidän luvanneen edullisempia hintoja ja parempaa laatua. Yhdistelmä on tietysti mahdoton. Myyntimiehenä tiedän kuitenkin, että ostajan korviin se on aina suloisinta musiikkia. En tiedä millä he aikovat houkutella hyviä poimijoita, miten he aikovat poiminnan järjestää. Raha se ei voi olla, sillä Haminan Sienellä ei ole ainuttakaan sen kokoluokan sisäänostajaa kuin meillä.

Piha on tyhjä. Yleensä rakennuksen edessä seisoo koristeellisesti teipattu pakettiauto. Joskus yksi rakennuksen suurista nosto-ovista on auki ja kuulen uuden suomalaisen iskelmän ja näen ainakin yhden miehistä istuskelevan tupakalla pihalle kannetulla sohvalla. Nyt on hiljaista, rakennus näyttää autiolta.

Ajan jonkin matkaa ja käännän auton. Lähestyn sinistä rakennusta uudelleen ja terästän katsettani. Ei ketään. Pysähdyn tien reunaan ennen kuin ajan piha-alueelle.

Päivä on vasta puolessa, ja olen jo tässä. Aamun tapahtumista tuntuu olevan pidempi aika kuin mitenkään on mahdollista. Nostan jalan kytkimeltä, kaarran rakennuksen eteen ja nousen autosta.

Nosto-ovien lisäksi pitkässä seinässä on tavallinen ovi. Oven vieressä on soittokello, jota painan. Hetken kuluttua painan uudelleen. Kukaan ei tule avaamaan, enkä kuule sisältä askelia. Kokeilen ovea. Se aukeaa kahvaa kääntämällä. Astun sisään ja huhuilen. Ei vastausta.

Heti edessäni on jonkinlainen konttori, jonka läpi on kuljettava päästäkseen muihin tiloihin. Pysähdyn konttorihuoneessa. Pöydät ja hyllyt ovat tyhjiä. Yksinäinen kannettava tietokone pöydällä ja oven suuntaan katsova työtuoli kertovat, että täällä on ehkä tehty toimistotöitä ja poistuttu nopeasti. Huonetta hallitsee seinälle kiinnitetty moninkertaisesti suurennettu ja kehystetty muotokuva. Kekkosen katse nauliutuu otsaani, eikä irrota otettaan vaikka käännyn ja jatkan kulkuani.

Keittiöön ja oleskelualueeseen on panostettu. Panostettu niin kuin miehet panostavat, jos heille annetaan hetki aikaa sisustaa. Korkea baaritiski ja iso juomakaappi lasi-ikkunoineen kertoo, että täällä pidetään oluesta. Valikoima on virolaispainotteinen ja runsas.

Keittiö on siisti. Keittiöstä vasemmalle avautuu oleskelualue sohvineen, suurine televisioineen ja vaikuttavine äänentoistolaitteineen. Katson hyvässä järjestyksessä olevan levy- ja elokuvahyllyn läpi. Iskelmää ja toimintaa. Arttu Wiskari ja Vin Diesel. Katosta roikkuu nyrkkeilysäkki. Punaiset hanskat ovat seinällä. Niiden alla on valikoima käsipainoja.

Se mitä käännyttyäni näen vastakkaisella seinällä on jotakin aivan muuta.

Menen ja katson lähempää. Olen nähnyt samurai-elokuvia ja nämä ovat samanlaisia kuin olen totisten miesten käsissä nähnyt. Kurotan ja nostan yhden miekoista varovasti telineestä. Vedän sen tupesta. Terää riittää. Teräs kiiltelee, reunan terävyys aiheuttaa väristyksiä, kylmiä ja epämiellyttäviä. Työnnän miekan takaisin tuppeen ja nostan seinälle.

En ole vielä nähnyt mitään mikä viittaisi sieniin. Jos minun pitäisi päätellä jotakin siitä mitä olen nähnyt, veikkaisin jonkinlaista Urho Kaleva Kekkonen -henkistä miekkailuseuraa. Konttori, keittiö ja oleskelualue kattavat kuitenkin vain pienehkön osan hallin pinta-alasta. Avaan oven ja astun työtilojen puolelle.

Puolessa minuutissa olen sekä kateellisempi että hämmästyneempi kuin aikoihin.

Kaikki on tietysti suhteellista, sillä olen ollut kohtuullisen hämmästynyt jo useamman kerran tänään. Laitteet ja koneet ovat uudempia ja parempia kuin meillä. Ne hohtavat ja kiiltävät. Niitä ei ole käytetty kertaakaan, niissä ei ole ensimmäistäkään naarmua tai tummunutta osaa. Kierrän tilaa ja...