Kansi

Nimiö

PETRI PIETILÄINEN

KISSOJEN MAAILMANHISTORIA

SUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN SEURA HELSINKI

Tekijänoikeudet

© Petri Pietiläinen ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seura

Tämä on Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran vuonna 2016 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen jakelu ja osittainen kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeuden haltijan lupaa on korvausvastuun ja rangaistuksen uhalla kielletty.

Kansi: Timo Numminen

EPUB: Tero Salmén

ISBN 978-952-222-839-0

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2016

Sisällys

SISÄLLYS

Esipuhe

LUKU 1 Esihistorian kissapedoista kissoiksi

LUKU 2 Egyptin kissat ja kissajumalattaret

LUKU 3 Antiikin Kreikka – koirakansakunnan kissat

LUKU 4 Kissojen suosio antiikin Roomassa

LUKU 5 Myyttien ja uskontojen kissat

LUKU 6 Kissat aasialaisissa kulttuureissa – kissajumalattarista zen-kissoihin

LUKU 7 Kissan elämää keskiajan Länsi-Euroopassa

LUKU 8 Kissojen kujanjuoksu keskiajalta uuteen aikaan

LUKU 9 Uuden ajan kissapaholaisista ja eläinkoneista

LUKU 10 Ranskan suuresta vallankumouksesta 1800-luvun kissanäyttelyihin

LUKU 11 Kissojen maailmanvalloitus 1900-luvulla

LUKU 12 Kissavaltaa 2000-luvulla – Entä nyt, kissat ja ihmiset?

Lähteet ja lisälukemista

Kuvaliite 1

Kuvaliite 2

Kuvaliite 3

Esipuhe

ESIPUHE

Olen asunut kissojen kanssa suurimman osan elämästäni. Kissa lienee sydämeni eläin. Kissojen ja ihmisten historia on yhtä tärkeä kuin koirien ja ihmisten historia. Kuvittelemme ymmärtävämme koiraa, mutta kissa pysyy kaikesta tutkimuksesta huolimatta pienoisena mysteerinä.

Kummallinen kissa on ollut alusta saakka. Egyptissä sitä palvottiin jumalattarena. Roomassa sitä kunnioitettiin hiirten pyydystäjänä. Kristillisessä Länsi-Euroopassa kissan maine musteni sitä mukaa, kun mustia kissoja yhdistettiin paholaiseen ja noituuteen. Alusta lähtien kissa ja nainen on liitetty toisiinsa. Vasta valistuksen aikana kissan maine parani Euroopassa. Lopulta kaupungistuminen teki siitä länsimaissa monien suosikin. Aasiassa kissaa on rakastettu paljon pidempään kuin Länsi-Euroopassa. Buddhalaisuus ja islam ovat maailman kissaystävällisimmät uskonnot. Kissojen maailmanhistoria paljastaa syyt kissarakkauteen.

Maailmassa on aina elänyt kissojen rakastajia synkimpinäkin kissavainoaikoina. Kissasta on moneksi. Taiteilijat ovat rakastaneet kissaa, ja internet on tehnyt kissoista kuuluisia. Kissa ei kenties pelasta niin usein ihmishenkiä kuin koira, mutta selittämättömyydessään kissa auttaa meitä ymmärtämään itseämme ja maailmaa paremmin kuin mikään muu kanssamme elävä eläin.

Kissojen maailmanhistoria oli minullekin matka tuntemattomaan. Kissan jäljet eivät piirry historiaan yhtä ”selvätassuisina” kuin koiran. Kissa ei ole julkinen eläin vaan ihmisen salainen ja turvallinen kumppani. Ihminen kertoo kissalle murheensa ja ihastuu sen ennakkoluulottomaan käytökseen ja vapaudenkaipuuseen.

Kiitän Suomen tietokirjailijat ry:tä teoksen tukemisesta. Lisäksi kiitän lapsuuteni kissoja, joiden kaikkien nimiä en edes muista. Niitä olivat ainakin mummoni Mikki ja Pekka sekä äitini Mosse, Miranda ja Rohmu. Omistan tämän kirjan kissataivaaseen menneille kissoilleni Fetskulle ja Ilpulle, tätini kissoille Sissi, Tiksu, Hertta ja Tatu sekä siskoni kissoille Lapanen, Musti ja Leo, jotka juoksevat kissahullun miehen silityksiä pakoon aina, kun käyn sisareni luona kylässä. Vaimonikin ansaitsee kiitoksensa, sillä hänen äitinsä kissat Viivi ja Minni sekä isänsä perheen Siiri toivat elämääni uusia kissakokemuksia.

Sukuni kissahulluutta kuvaa parhaiten se, että toinen tyttäristäni hankki äskettäin kissan. Santra on uusi kissa elämässäni – ja juoksee pakoon sekin. Kissatarinoiden loppumattomuus johtuu kissojen persoonallisuudesta. Naapurin Sulo tallustelee pihalle tervehtimään minua, ennen kuin tekee tarpeensa kukkapenkkiimme, ja aivan silmieni edessä.

Teoksen sitaatit ovat suomennoksiani, ellei toisin mainita.

Kissamaisia lukuhetkiä ja kissamaista elämää!

1. Esihistorian kissapedoista kissoiksi

LUKU 1

ESIHISTORIAN KISSAPEDOISTA KISSOIKSI

Villikissa nuuhkii ilmaa. Yö on pimeä, mutta se aistii jokaisen lähistön olennon. Saaliin haju tunkee sen kirsuun voimakkaana. Aivan kuin kaikki reviirin hiiret olisivat kerääntyneet lähelle, mutta ovat piilossa seinämän takana. Pienet, samanmuotoiset kivet ovat siinä toisissaan kiinni kuin maanvyörymän junttaamana. Pitkän kuljeskelun jälkeen se löytää seinästä kolon. Toiselta puolelta kantautuu pelottavan voimakas tuoksu, kuin pilaantunut kala. Villikissa tunkee itsensä kolosta sisään. Paikka kuhisee hiiriä. Juhlat! Kolmen hiiren syömisen jälkeen se nukahtaa.

Herätessään villikissa pääsee hädin tuskin pakoon. Haisevat, isot hahmot pitävät ääntä ja heittelevät sitä kivillä ja isoilla kepeillä. Ne viuhuvat ohi korvien ja kalahtavat seinään. Villikissa pelkää. Tänne se ei tule takaisin, ei!

Seuraavana yönä saalista ei löydy, eikä sitä seuraavina. Villikissa muistaa paikan, jossa haisi. Neljäntenä yönä, aamun jo hiipiessä kukkuloiden takaa nälkä pakottaa sen takaisin. Tutusta rakosesta työntyy tuoreen saaliin haju. Villikissa tunkeutuu sisään ja iskee hiirten kimppuun. Kun hiiri on sen suussa ja se on käymässä pureksimaan sitä, yö muuttuu aamuksi. Seinästä avautuu valoaukko. Hahmoja! Villikissa tunnistaa nuo suuret hahmot ja niiden käsissä olevat terävät kepit ja leimuavan tulen. Pelko jähmettää villikissan paikoilleen. Nyt kivet eivät kuitenkaan lennä, keihäs ei heilahda, nuoli ei iskeydy sen ruumiiseen eikä mikään polta. Se kuulee ääniä. Valo häviää. Se on jälleen yksin saaliin kanssa. Suussa maistuu tuore veri ja liha. Villikissa syö rauhassa. Tämä on hyvä paikka.

Villikissa tulee seuraavana yönä, ja seuraavana. Aukon viereen ilmestyy aina pieni makupala kuivaa kalaa. Liian vähän, että villikissa tulisi kylläiseksi, mutta silti edes jotain. Nyt paikalla on muitakin villikissoja, ja aukon kokoa on suurennettu. Pelko on hetken nälkää suurempi, mutta nälkä vie sen taas saalistuspaikkaan. Joskus se ehtii napata aukon vieressä olevan makupalan ennen muita, joskus ei. Villikissa huomaa, että isompi olento tuo makupalat alkuillasta ja joskus keskellä yötä. Se perustaa pesän ruokapaikan läheisyyteen. Kun pennut syntyvät, villikissa huomaa, että pesän viereen on tuotu pala kalaa. Helppoa saalista. Se tajuaa, että täällä on hyvä olla. Kummalliset haisevat hahmot ovat ystäviä.

Kenties tähän tapaan toteutui villikissan ja ihmisen ensimmäinen ystävällinen kohtaaminen Lähi-idässä ja muissa varhaisissa maanviljelyskulttuureissa. Kivikaudella, ennen maanviljelyksen kehittymistä, mikä tapahtui vähitellen noin 10 000–14 000 vuotta sitten, eläneet metsästäjä-keräilijät olivat kuitenkin metsästäneet villikissoja monien tuhansien vuosien ajan turkin ja lihan takia. Kierteleville ihmisille villikissasta ei ollut ollut juuri muuta hyötyä.

Ymmärtääksemme kesykissojen menneitä kohtaloita meidän täytyy aloittaa kaikkien kissaeläinten kohtaloista. Ihmisten ja kesykissojen myöhempi tarina alkaa kivikauden kissaeläimistä. Kivikaudeksi kutsutaan ajanjaksoa ensimmäisten kivityökalujen valmistamisesta vajaat kolme miljoonaa vuotta sitten aina pronssiesineiden kehittymiseen noin 3300 eaa. Jo paleoliittisen kauden (vanha kivikausi noin 3 miljoonaa – 12 000 vuotta sitten) loppupuolella ihmiset maalasivat luolamaalauksia ja valmistivat kulttiesineitä. Näiden joukosta löytyvät ensimmäiset jäljennetyt kissaeläimet. Tietysti kivikauden aikaisten asuinpaikkojen arkeologisista kaivauksista on kaikkialta löydetty erilaisten kissaeläinten jäännöksiä, jotka kertovat, ettei ihminen jäänyt aina häviölle kamppailussa petoja vastaan.

Vanhoissa luolamaalauksissa näkyy paljon isoja kissaeläimiä kuten leijonia ja täplikkäitä panttereita. Kuuluisin kissaesiintymä lienee Etelä-Ranskan Chauvet’n luolan lukuisat leijonat ja erityisesti sen ”leijonaseinä”, jossa kuvataan suuri joukko leijonia ja härkiä, sarvikuonoja ja muita riistaeläimiä. Tutkijat tulkitsivat pitkään sen esittävän metsästäviä leijonia, mutta vähitellen tulkinta on muuttunut. Toisessa kohdassa luolaa on ”Venus”, naishahmo, jota ympäröivät leijonat sekä ihmisten ja eläinten hahmoja yhdistävät maalaukset. Nykyään jotkut tutkijoista näkevät hahmossa suuren luojajumalattaren, hedelmällisyyden ja eläinten valtiattaren, jonka voimaa ”leijonaseinä” kuvaisi. Tutkijat kiistelevät asiasta, mutta yksi on varma: kivikautinen kulttimaailma on täynnä hedelmällisyyden jumalattarien tai ”Äiti Maan” kuvia ja veistoksia. Luolamaalauksissa jumalatar esitettiin eläinten hallitsijana. Näin leijonat yhdistettiin jumalattariin ja hedelmällisyyteen ensin kivikaudella ja myöhemmin Egyptissä, missä kuvaan tassuttelivat myös kissat.

Chauvet’n luolan maalaukset on pystytty ajoittamaan aikaan noin 33 000–28 000 eaa. Nämä ovat vanhimpia löytyneitä maalauksia kissaeläimistä. Les Combarellesin luolasta Etelä-Ranskasta löytyy 11 000–13 000 vuotta vanhoja piirroksia leijonista. Cuciulatin luolassa Romaniassa näkee noin 12 000 vuotta vanhoja piirroksia. Myös maalauksia vanhempia, ihmisten tekemiä muita kissaeläimiä löydetään. Saksasta, Vogelherdin luolasta, kaivettiin esiin noin 35 000 vuotta vanhoja esineitä: kokonainen leijonaveistos ja leijonan pää. Monet näkevät Vogelherdin veistoksessa naisen vartalon yhdistettynä naarasleijonan päähän. Tulkinta sopisi hedelmällisyyden jumalattaren ja eläinten valtiattaren palvontaan. Saksasta on näiden lisäksi löytynyt norsunluusta veistetty leijonapäinen ihmisveistos, joka on ajoitettu aikaan noin 32 000–30 000 eaa. Tässäkin veistoksessa on useiden tutkijoiden tulkinnan mukaan yhdistetty naisen vartalo naarasleijonan päähän.

Veistokset osuvat ajallisesti yhteen sekä varhaisten luolamaalausten että myöhäispaleoliittisen kauden alkuaikojen kanssa (nuorempi kivikausi noin 36 500–12 000 vuotta sitten). Tähän aikaan nykyihminen, Cro-Magnon, oli levinnyt Eurooppaan ja työntänyt neandertalinihmiset syrjään ja sukupuuttoon.

Villikissoista kissoihin

Kivikauden ihmiset tunsivat leijonien ja muiden isojen kissaeläinten lisäksi villikissat, vaikka säikyt eläimet eivät liikkuneet ihmisten riista-apajilla kuten isommat kissaeläimet. Ne saalistavat pääasiassa öisin. Ne ovat hyvin arkoja eivätkä kesyynny. Niitä voidaan kuitenkin suurella vaivalla totuttaa ihmiseen.

Kesyyntyminen tarkoittaa sitä, että eläin ei pakene ihmistä välittömästi. Kotipihan varpuset tai oravat voivat tässä mielessä kesyyntyä. Kesyttäminen ja domestikaatio eli eläimen muuttuminen kotieläimeksi ovat kuitenkin kaksi eri asiaa. Kesyttäminen merkitsee yhden tai muutaman yksilön kesyyntymistä sietämään ihmistä lähellään. Kotieläimeksi muuttuminen tarkoittaa eläinpopulaatiolle tapahtuvaa kulttuurista ja biologista muutosprosessia. Samalla se tarkoittaa nimensä mukaisesti eläimen pääsyä ihmisen lähelle, jopa hänen kotiinsa tai sänkyynsä. Tämä prosessi alkoi eri eläinten kohdalla eri aikoina. Kotieläinten perimä, ulkonäkö ja käyttäytyminen muuttuivat vähitellen. Ihminen rajoitti niiden lisääntymistä villien lajitoveriensa kanssa. Näin ihminen jalosti eläimiä haluamaansa suuntaan. Kotieläinten aistimiskyky muuttui, ja monilla niistä säilyi pentumaisia piirteitä läpi aikuisiän – pentumainen eläin pysyy leikkisänä koko elämänsä ajan.

Villikissan muuttumisessa kesykissaksi ei pystytä määrittelemään tarkkaa paikkaa tai aikaa. Arvostettu ihmisten ja eläinten vuorovaikutuksen tutkija John Bradshaw katsoo, että prosessi vei tuhansia vuosia. Hänen mukaansa kesyyntyneiden villikissojen ja ihmisen suhde alkoi vähintään 11 000 vuotta sitten. Meidän käsitystämme vastaava kesykissa ilmestyi historiaan kuitenkin vasta Egyptissä, noin 6 000 vuotta sitten. Tästä eteenpäin kutsun koti- eli kesykissaa (Felis catus, aiemmin Felis silvestris catus) yksinkertaisesti kissaksi. Määrittelen muut kissaeläimet esimerkiksi villiintyneiksi kissoiksi, afrikanvillikissaksi tai euroopanvillikissaksi. Näin korostan kissan eroa sukulaisistaan. Tämän halusi tehdä myös ruotsalainen luonnontutkija Carl von Linné (1707–1778), joka vuonna 1758 nimesi kotikissan omaksi lajikseen (Felis catus).

Historiankirjoissa kuvataan ihmiskulttuurin syntyä niin, että aiemmin metsästyksellä ja keräilyllä eläneet ja sen takia paikasta toiseen liikkuneet ihmiset pysähtyivät aloilleen. Tämä tapahtui viimeisen jääkauden loppuvaiheissa ja sen jälkeen noin 11 000–14 000 vuotta sitten. Vaikka metsästäjä-keräilijät hyödynsivät samoja leiripaikkoja suojarakennelmineen pitkiäkin aikoja, alkoi nyt syntyä pysyviä, rakennettuja kyläyhteisöjä. Ihmiset oppivat viljelemään maata viimeistään 11 000 vuotta sitten. Samoihin aikoihin kesytetyt villikissat ilmestyivät arkeologisiin jäännöksiin.

Vanhimmat kyläasutukset rakennettiin noin 1 000–2 000 vuotta ennen viljelyn kehittymistä Lähi- ja Keski-idässä. Jääkauden jälkeinen suurriistapyyntikulttuurien romahtaminen toteutui siellä hyvin voimakkaana. Välimeren itäisestä pohjukasta Iraniin ulottuvalla alueella siirryttiin ensin suurriistan metsästyksestä kaikkiin mahdollisiin pienempiin riistaeläimiin, kuten lampaisiin, vuohiin ja antilooppeihin – ja villikissoihin. Ihmiset söivät lintuja ja kaloja sekä keräsivät tammenterhoja, pähkinöitä ja villejä vihannes- ja viljakasveja. Monet näistä olivat sesonkituotteita. Välillä niitä löytyi kaikkialla, välillä ei mistään. Ruoan ympärivuotisen saatavuuden turvaaminen tarkoitti varastointia, mikä houkutteli paikalle jyrsijöitä. Jos jyrsijät pääsivät varastoihin, seuraukset olivat tuhoisia. Osa vaivalla kerätystä ruoasta hävisi, ja jäljelle jääneissä vaani ihmiselle vaarallisia bakteereja. Jyrsijät muodostivat viljelykulttuurin alkuvaiheessa ihmiselle pahimman vihollisen. Arkeologinen aineisto paljastaa, että Aasian aroilta kotoisin oleva kotihiiri (Mus musculus) löysi tiensä aivan varhaisimpiin varastoihin jo 11 000 vuotta sitten Lähi- ja Keski-idässä.

Maailmassa on muutamia alueita, joissa viljeltiin kotoperäisiä kasveja ja kesytettiin eläimiä kotieläimiksi. Maanviljelys kehittyi niissä toisista alueista riippumatta eri aikoina. Näitä alueita löytyi Lähi-idästä tai niin sanotulta hedelmällisen puolikuun alueelta Egyptin Niililtä nykyisen Turkin eteläosiin sekä Eufratin ja Tigrisin kautta Iranin eteläosiin ulottuvalta alueelta ja Kiinasta, Väli-Amerikasta, Etelä-Amerikan Andeilta sekä Yhdysvaltojen itäosista. Näiden lisäksi maanviljelys kehittyi itsenäisesti Amazonin alueella Brasiliassa, nykyisen Sahelin alueella Afrikassa, trooppisessa Afrikassa, Etiopiassa ja Uudessa-Guineassa. Monissa paikoissa erilaiset jyrsijät olivat läsnä aivan alusta lähtien – kuten myös villikissat.

Maanviljelys houkutteli paikalle pikkujyrsijöitä. Raamatussa viitataan usein ”hiiriin”, joilla tarkoitetaan kaikenlaisia viljavarastoissa viihtyviä tuholaisia. Hiirten lisäksi kissojen tarinassa merkittävässä asemassa ovat rotat. Nämä saapuivat Lähi-idän viljelysseuduille ehkä hieman myöhemmin kuin hiiret, tai kenties samoihin aikoihin. Arkeologinen todistusaineisto jättää tässä tulkinnan varaa, mutta varmuudella ne olivat hiiriä uudempi tuttavuus Euroopassa ja Pohjois-Afrikassa. Mustarotta (Rattus rattus) ja rotta (entinen isorotta, Rattus norvegicus) saapuivat Keski- ja Kaakkois-Aasiasta kauppateitä pitkin historiallisella ajalla ja kulkeutuivat laivoissa myöhemmin kaikkialle maailmaan aivan kuten kissa.

Nykyisin yksi Raamatussa esitetyistä Egyptin kymmenestä vitsauksesta tulkitaan 1491 eaa. maassa riehuneeksi rutoksi. Toinen ruttoaalto koettiin Egyptissä 1300 eaa., ja vuonna 378 eaa. rutto tuhosi Roomaa. Nämä ovat vahvoja todisteita siitä, että rotat olivat saapuneet paikalle. Kissojen kannalta on kiinnostavaa, että kissoista tuli Egyptissä erityisen merkittäviä juuri ensimmäisen ruttoaallon aikoihin. Kun jyrsijät vilistelivät ihmisasutusten keskellä, myös afrikanvillikissat alkoivat viihtyä kylissä. Sieltä ne löysivät varmemmin saalista kuin kukkuloilta ja metsistä. Villikissa hyötyi ihmisten viljavarastoihin pesiytyneistä saaliseläimistä, ja ihminen hyötyi viljaa tuhoavia pikkujyrsijöitä saalistavista villikissoista. Jotkut villikissat olivat rohkeampia kuin toiset ja hyötyivät muita enemmän helposta saaliista.

Muutokset kissojen geneettisessä rakenteessa tukevat tarinaa. Vaikka nykyään monet tutkijat sanovat, että koirat (Canis lupus familiaris) kesyttivät itsensä ihmisen kumppaneiksi, niin vielä pidempään tutkijat ovat sanoneet kissan kesyttäneen itse itsensä. Vuonna 2014 uutisoitiin, että yhdysvaltalaisen St. Petersburgin yliopiston tutkijaryhmä selvitti yhden punaisen abessinialaiskissan koko genomin eli DNA-ketjuihin pakatun perimän. Kyseistä kissarotua pidetään yhtenä vanhimmista. Sen perimää verrattiin ensin 22 kissan perimään. Kissat edustivat kuutta eri nykykissarotua. Sitten perimää verrattiin villien sukulaisten – euroopanvillikissan (Felis silvestris silvestris) ja afrikanvillikissan (Felis silvestris lybica) – genomeihin. Vertailun perusteella arvioitiin, että kissat ovat olleet yleisesti ihmisen kumppaneina vähintään 9 000 vuoden ajan. Tutkimuksessa huomioitiin sekin, että kissoja on aktiivisemmin jalostettu vasta reilun sadan vuoden aikana. Toisissa DNA-tutkimusten perusteella tehdyissä arvioissa katsotaan, että villikissat olisivat kesyyntyneet jo 10 000–15 000 vuotta sitten. Arvion alahaarukka sopisi hyvin yhteen arkeologisten todisteiden kanssa. Sen sijaan 15 000 vuotta sitten ihmiset vielä vaelsivat koirat seuralaisinaan metsästäen, kalastaen ja keräten ruokaa. Koira on vanhin ihmisen eläinkumppaneista. Kissan on aiemmin ajateltu olleen yksi viimeisimmistä ihmisen kotieläimistä, mutta DNA-tutkimusten antama tieto on muuttanut näkemyksiä.

Kotikissat eroavat villikissoista geneettiseltä rakenteeltaan yllättävän paljon. Geenit todistavat kesyyntymisestä. Muutokset liittyvät niihin geeneihin, jotka kontrolloivat muistia sekä pelko- ja muuta ehdollistumista. Kissojen geenit kertovat, että ne ovat muuttuneet vuosituhansien aikana rohkeammiksi uusia paikkoja ja ihmisiä kohtaan. Ihmisten kanssa eläminen muuttaa niin kissaa kuin ihmistä. Vaikka DNA-tulokset mahdollistavat varhaisempiakin arvioita villikissojen kesyyntymisestä, niin järkevintä on olettaa, että villikissojen ja ihmisten lopullinen yhteiselo alkoi maanviljelyksen kehittymisen varhaiskaudella noin 11 000 vuotta sitten.

Nykyinen molekyylibiologiaan perustuva näkemys kesyyntymisestä tukee historiallista näkemystä siitä, että kissa polveutuu villikissasta (Felis silvestris) eli entiseltä nimeltään metsäkissasta (katso kuvaliite 1). Sen alalajeja elää Euroopassa, Afrikassa ja Aasiassa yhteensä lähes 20. Jokin tai jotkin näistä villikissan alalajeista ovat kissan esivanhempia. Villikissan alalajeiksi luetaan nykyään ainakin euroopanvillikissa, Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä tavattava afrikanvillikissa, keskiaasialainen (Felis silvestris ornata) ja Saharan eteläpuolella elävä villikissa (Felis silvestris cafra). Hyvin yleisesti katsotaan, että villikissasta tuli kissa pääasiassa afrikanvillikissan kesyyntymisen kautta. Tätä näkemystä tukee niin DNA-tutkimus kuin erot euroopanvillikissan ulkonäössä ja käyttäytymisessä verrattuna afrikanvillikissaan. Afrikanvillikissa muistuttaa ulkonäöltään enemmän kissaa kuin euroopanvillikissa. Se on samalla tavalla pieni ja siro kuin kissa, ja sillä on samanlainen kapea hännänpää. Vielä nykyään Itä-Afrikassa pyydystetään afrikanvillikissoja kasvatettavaksi. Nämä jäävät ihmisasutusten lähelle pyydystämään jyrsijöitä. Sen sijaan yritykset euroopanvillikissan kesyttämiseksi ovat osoittautuneet hankaliksi. Vaikka ne voidaan kesyttää niin, että ne sietävät ihmisen läsnäoloa, ne eivät selvästikään nauti ihmisen läheisyydestä eivätkä aikuisiksi kasvettuaan hae ihmiseltä hoivaa. Sama ilmiö on havaittavissa myös monilla muilla pikkukissoilla kuten ilveksillä. Muutamat suuret kissat, kuten leijonat, kesyyntyvät jopa pikkukissoja helpommin.

Kaikki villikissat voivat lisääntyä niin toistensa kuin kissan kanssa. Kissoja elää luonnossa villiintyneinä. Monet nykyiset villikissapopulaatiot eivät ole enää puhtaita villikissoja vaan kissojen ja villikissojen jälkeläisiä. Esimerkiksi eurooppalainen villikissa on monin paikoin oikeastaan jo kuollut sukupuuttoon tai elää vain kissojen ja villikissojen jälkeläisissä. Kesyyntymisen seurauksena villikissat ovat pienentyneet ja niiden luonne on muuttunut seurallisemmaksi. On syntynyt kissa! Myöhemmin niille on kehittynyt lukuisia uusia värejä ja kuvioita, ja ne ovat tulleet entistä sosiaalisemmaksi. Samanlainen mutta voimakkaampi kehitys on ollut nähtävissä myös muissa ihmisen kanssa elävissä lajeissa kuten koirissa ja lehmissä.

Vaikka kissat lisääntyvät eurooppalaisten, afrikkalaisten, aasialaisten tai Lähi-idän villikissojen kanssa, niiden käyttäytymistä vertailtaessa selviää, mitä kotieläimeksi kesyyntymisessä tapahtuu. Esimerkiksi kissa ja afrikanvillikissa ovat aika samankokoisia ja pitkälle myös samannäköisiä, mutta niiden käyttäytyminen eroaa täysin toisistaan. Ihmisen lähelle joutunut villikissa on villi ja säikky eläin, joka lähtee käpälämäkeen ensimmäisen tilaisuuden tullen. Kissa taas haluaa ihmisen luokse. Ei ole ihme, että 10 000–11 000 vuodessa hyötyeläimestä on tullut ihmisen suosituin lemmikki. Kissojen määrästä maailmassa liikkuu hyvin erilaisia arvioita. Yhden mukaan lemmikkikissoja olisi noin 600 miljoonaa ja villiintyneitä kissoja saman verran. Vastaan tulee myös arvioita, että näiden molempien yhteenlaskettu määrä voisi olla jopa kaksi miljardia.

VIRALLISTEN KISSAROTUJEN MÄÄRÄ VAIHTELEE

Yhteenlaskettu kissarotujen määrä maailmassa riippuu siitä, minkä kissajärjestön tietoihin uskoo. Suurimman luvun antaa vuonna 1996 perustettu The International Progressive Cat Breeders’ Alliance (IPCBA), joka toteaa maailmassa olevan 73 eri kissarotua. Vuonna 1906 perustettu merkittävä yhdysvaltalainen rotukissayhdistys Cat Fancier’s Association (CFA) tunnustaa vain 40–42 virallista rotua. Molemmat määrät ovat paljon vähäisemmät kuin koiralla, joita on yli 350 rotua. Kissarodut ovat monia koirarotuja nuorempia. Suurin osa kissaroduista on kehitetty viimeisen 50 vuoden aikana. Koirarotuja on jalostettu aktiivisesti ainakin 150 vuotta. Monista kissajärjestöistä juuri IPCBA pyrkii lisäämään uusien, toisistaan poikkeavien rotukissojen määrää. Suomen Kissaliitto noudattaa pääasiassa Euroopassa toimivan ja vuonna 1949 perustetun Fédération International Féline -järjestön (FIFé) luokituksia ja tunnustaa 43 eri kissarotua. Suomessa toimii kaksi muutakin kansainvälistä kissajärjestöä.

FIFé ryhmittelee rodut neljään kategoriaan: pitkäkarvaiset, puolipitkäkarvaiset, lyhytkarvaiset ja itämaiset kissat. DNA:n perusteella kissat voisi jakaa samaten neljään ryhmään: eurooppalaiseen, välimerelliseen, itäafrikkalaiseen ja aasialaiseen. Tämä heijastelee niiden kehittymistä samalla maantieteellisellä alueella ennen kuin ihminen levitti kissoja esimerkiksi Australiaan ja Amerikoihin. Geneettiset ryhmät eivät kuitenkaan ole samoja kuin kissajärjestöjen roturyhmitykset.

Roduista noin 16:ta voidaan pitää erityisinä perusrotuina – loput muodostuvat joko muunnoksista tai yhdistelmistä. Perusrotuja ovat muun muassa persialainen, maine coon, kartusiaani, norjalainen metsäkissa, turkkilainen angora, venäjänsininen, siperialainen, korat, turkkilainen van, egyptinmau, abessinialainen, pyhä birma ja siamilainen.

Tilastokeskuksen mukaan Suomessa oli vuonna 2012 noin 592 000 kissaa. Koiria oli samana vuonna 630 000. Monet kuitenkin pitävät arviota kissojen määrästä liian pienenä, koska kissoja ei rekisteröidä kuten koiria. Suomen Eläinsuojeluyhdistysten liiton tuoreen arvion mukaan kissojen määrä on noin 600 000 ja miljoonan välillä. Toisten arvioiden mukaan Suomessa voisi olla jopa 1,5 miljoonaa kissaa. Suomessa kissojen rekisteröintimäärät ovat nousussa, ja vuosittain rekisteröidään yli 4 000 rotukissaa. Vuonna 2015 rotukissoja rekisteröitiin 4 320 kappaletta. Suosituin kissarotu oli 13. kerran peräkkäin ragdoll (849 yksilöä), joka on 1960-luvulla jalostettu yhdysvaltalainen kissarotu. Seuraavina tulivat maine coon (624 yksilöä) ja pyhä birma (264 yksilöä).

Kaikenlaisia kissaeläimiä ennen kissaa

Kissaeläimet metsästivät maapallolla paljon aikaisemmin kuin ihmiset. Ensimmäiset niistä ilmestyivät noin 20–30 miljoonaa vuotta sitten. Mielenkiintoista on se, että kissaeläinten, koiraeläinten ja karhujen yhteisenä mahdollisena esivanhempana pidetään noin 65–50 miljoonaa vuotta sitten elänyttä lumikon kokoista petoeläintä tai petoeläimiä, jotka kuuluivat nisäkäslahkoon Miacidae. Ne elivät Pohjois-Amerikan ja Euroopan metsissä. Tutkijoiden mukaan näistä samaan aikaan dinosaurusten kanssa eläneistä pikkupedoista kehittyi koko petoeläinten nisäkäslahko (Carnivora), johon kuuluu 286 vielä elossa olevaa lajia.

Petoeläimet jakaantuivat noin 55 miljoonaa vuotta sitten kahteen alalahkoon, joiden tieteelliset nimet ovat Feliformia ja Caniformia. Edelliseen kuuluvat kissaeläimet (Felidae), mangustit (Herpestidae), sivettieläimet (Viverridae), hyeenat (Hyaenidae), falanukit eli madagaskarinpedot (Eupleridae) ja afrikanpalmusivetti (Nandia binotata). Jälkimmäiseen lasketaan muun muassa karhut, näätäeläimet ja koiraeläimet. Hyeenat ovat varmaan monien yllätykseksi enemmän sukua kissoille kuin koirille. Kissaeläinten ja hyeenojen heimot kehittyivät toisistaan eroon viimeisimpinä kaikista Feliformia-alalahkon eläinheimoista noin 20–30 miljoonaa vuotta sitten. Kaikille feliformeille tyypillistä on se, että ne ovat hyvin tehokkaita ja erikoistuneita saalistajia.

Nykyisten kissaeläinten heimo (Felidae) on noin 20–30 miljoonaa vuotta vanha. Ihmisten esivanhemmat erkaantuivat simpanssien alkumuodoista noin 10 miljoonaa vuotta sitten. Kissaheimon uskotaan kehittyneen sivettieläinten kaltaisista pienikokoisista eläimistä Afrikassa. Nykyisiä sivettieläimiä ovat muun muassa sivetit (ennen sivettikissat), genetit ja linsangit. Ne elävät laajoilla alueilla Etelä-Euroopasta, Afrikasta ja Madagaskarilta aina Aasiaan asti.

Kissojen esivanhemmat liikkuivat puissa. Ensimmäinen tunnettu kissojen suvun edustaja oli taitavana puussa liikkujana pidetty Proailurus. Se eli nykyisen Euroopan alueella noin 25–30 miljoonaa vuotta sitten. Sillä oli pitkä kuono ja pitkä hammasrivistö. Nykyisten kissaeläinten hammasrivistö on lyhentynyt, mutta sen sisään vedettävät kynnet ovat säilyneet useimmilla nykykissaeläimistä. Proailuruksella oli oman ruumiinsa pituinen häntä, joka oli kätevä apu puussa kiipeillessä. Häntä on evoluution myötä lyhentynyt monilla nykykissaeläimillä. Useiden kissojen häntä muodostaa vain puolet ruumiin pituudesta. Tästä ensimmäisestä ”kissaeläimestä” ja sen sukulaisista kehittyivät seuraavien 20 miljoonan vuoden aikana kaikki sukupuuttoon kuolleet ja nykyiset kissaeläimet.

Proiailurusta seurasi Euroopassa, Aasiassa ja Pohjois-Amerikassa noin 8–20 miljoonaa vuotta sitten elänyt Pseudaelurus, joka oli keskikokoisen kissan kokoinen. Nämä alkukissaeläimet liikkuivat maassa. Elintapojen muutos johtui ilmastonmuutoksesta: alkukissaeläinten elinympäristö muuttui kylmemmäksi ja kuivemmaksi. Metsät harvenivat tehden tietä laajoille ruoho- ja heinätasangoille. Alkukissaeläinten saaliseläimet laskeutuivat puista tasangoille, ja ne seurasivat riistaa. Tämä kissaeläinten esivanhempi levisi niin Afrikkaan kuin Amerikoihin, missä niistä kehittyivät nykyiset eri kissaeläimet. Kissan evoluution kummallisuuksia lienee, että geenitutkijat ovat päätelleet nykyisten kissojen esivanhempien kehittyneen Pohjois-Amerikassa noin kahdeksan miljoonaa vuotta sitten. Nämä kissat paluumuuttivat Aasiaan noin kuusi miljoonaa vuotta sitten. Pseudaeluruksesta katsotaan ensin eronneen sapelihammaskissat (Machairodontinae), sitten suurkissat (Pantherinae) ja viimeisimpänä pikkukissat (Felinae). Monilajiset sapelihammaskissat saalistivat jopa norsueläimiä, mutta viimeiset niistä kuolivat sukupuuttoon viimeisen jääkauden jälkeen noin 10 000 vuotta sitten.

Miljoonien vuosien aikana eri kissaeläimet vaelsivat edelleen Etelä-Amerikkaan asti. Eristyneissä oloissa kehittyi monia erilaisia kissaeläimiä. Nykyiset suurkissat eli leijona, tiikeri, jaguaari ja leopardi kehittyvät Aasiassa, mistä ne levittäytyivät muualle.

ISOT JA PIENET KISSAELÄIMET NYKYÄÄN

Maapallolla elää kissaeläimiä joka mantereella Etelämannerta lukuun ottamatta. Tosin myös siellä voi tutkijaryhmien mukana asustaa kissoja. Nykyiseen kissaheimoon lasketaan kuusi kehityslinjaa, vaikka kaikkia kissaeläimiä ei ole niihin pystytty sijoittamaan. Kissoista tehdyt geenitutkimukset ovat muuttaneet käsityksiämme niiden sukulaisuussuhteista. Prosessi tulee jatkumaan, kuten myös käsitys siitä, milloin eri linjat erkanivat toisistaan. Monista tässä mainituista lajeista löytyy runsaasti alalajeja.

Suurkissalinja erkani pienten kissojen linjasta noin 6–10 miljoonaa vuotta sitten. Tähän lasketaan kuuluviksi leijona (Panthera leo), jaguaari (Panthera onca), tiikeri (Panthera tigris), leopardi (Panthera pardus) sekä puuleopardi (Neofelis nebulosa). Aiemmin lumileopardi (Uncia uncia) laskettiin kuuluvaksi Panthera-suurkissasukuun, mutta nyt se on erotettu omaksi suvukseen suurkissojen alaheimossa (Pantherinae).

Vastaavasti noin 10–12 miljoonaa vuotta sitten oselottilinja erkani Amerikoissa omille teilleen muista pienistä kissoista. Siihen lasketaan kuuluviksi oselotin (Leopardus pardalis) lisäksi margai (Leopardus weidii), punakissa eli aiemmin vuorikissa (Oncifelis geoffroyi), onsilla eli aiemmin tiikerikissa (Leopardus tigrinus), kodkod eli aiemmin yökissa (Oncifelis guigna) ja kolokolo eli aiemmin pampakissa (Oncifelis colocolo).

Amerikoissa tavattavaa puumaa pidettiin ennen suurkissojen pantterilinjaan kuuluvana. Nykyään se erotetaan suurkissoista poikkeavaksi ja pikkukissoihin kuuluvaksi puumalinjaksi noin kahdeksan miljoonaa vuotta sitten tapahtuneen Amerikkaan siirtymisensä takia. Siihen kuuluvat puuman (P...