Kansi

Nimiö

David Casarett

Kuolema Kukko-onnen majatalossa

Suomentanut Antero Tiittula

Kustannusosakeyhtiö Otava

Tekijänoikeudet

Englanninkielinen alkuteos

Murder at the House of Rooster Happiness

Suomenkielinen laitos © Kustannusosakeyhtiö Otava

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2016 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

ISBN 978-951-1-30519-4

Kustannusosakeyhtiö Otava 2016

Alkusanat

Ladarat Patalung on mielikuvitukseni tuotetta.

Kaikeksi onneksi minulla on kuitenkin

Pennsylvanian yliopistossa työtovereinani upea

tiimi palliatiivisen hoidon asiantuntijoita, ja he ovat

erittäin aitoja. He tekevät maailmasta joka

päivä paremman paikan, ja he ovat aivan yhtä huo-

maavaisia, ystävällisiä ja myötätuntoisia kuin Ladarat.

Tämä kirja on omistettu heille.

Wan jan

MAANANTAI

1. LUKU

On tunnettu tosiasia, että myrkky on usein naisten käyttämä keino

”Khun Ladarat, tulin tapaamaan sinua eräästä varsin pakottavasta syystä.”

Pöydän toisella puolella istuva jykevä mies vaikeni hetkeksi ja siirsi painoaan siten, että pieni puutuoli hänen allaan valitti vaimeasti narahtaen.

”Varsin pakottavasta syystä”, hän toisti, ”joka on sitäkin arkaluontoisempi”.

Ladarat Patalung alkoi aavistella, että maanantaiaamusta tulisi tavallista kiinnostavampi. Hänen päätelmänsä tietysti perustui osittain siihen, että käsillä olevaa asiaa oli nimitetty jäykästi ”varsin pakottavaksi”. Hänen kokemuksensa perusteella sellaista ei kovin usein sattunut maanantaiaamuna. Vaikka hän olikin Pohjois-Thaimaan suurimman – ja parhaan – sairaalan, Sriphatin, virkaa tekevä hoitoeetikko, hänelle tuli harvemmin vastaan tapauksia, joita saattoi hyvällä syyllä kuvailla näillä sanoin.

Ladaratin päätelmä perustui kuitenkin myös huomioon siitä, että vierailija oli hermostunut. Erittäin hermostunut. Ja hermostuneisuus oli ilman muuta poikkeuksellinen olotila tälle leveäkasvoiselle ja leveäharteiselle vieraalle. Miehen vakaa ja rauhoittava olemus, harmaat lyhyiksi kynityt hiukset, loiva hymy ja hillityt tavat, jotka olisivat sopineet buddhalaiselle munkille, olivat käyneet Ladaratille tutuiksi viimeisten kolmen vuoden aikana. Sen jälkeen kun Ladaratin serkku Siriwan Pookusuwan oli esitellyt hänet ja etsivä Wiriya Mookjain toisilleen.

Ladaratilla ei itsellään ollut liiemmin syitä tavata Chiang Main kuninkaallisten poliisivoimien jäseniä. Mutta Siriwanilla varmasti oli. Hän piti vanhassa kaupungissa tyttöbaaria – eräänlaista bordellia. Niinpä hänellä oli tämäntapaista kanssakäymistä ehkä enemmän kuin hän olisi halunnut. Eikä se aina ollut hyvästä.

Khun Wiriya oli harvinaislaatuinen olento – rehellinen poliisi. Heitä oli Thaimaassakin, vastoin kaikkia raportteja. Mutta heitä oli sen verran harvassa, että oli syytä iloita, jos sellaisen tapasi. Wiriya oli oikeastaan jonkin asteen sankari. Itse hän ei siitä puhunut, mutta Ladarat oli kuullut, että hän oli vuosia sitten haavoittunut tulitaistelussa. Hän olikin esikuva monille nuoremmille poliiseille, jotka halusivat haavoittua samalla tavalla, vaikka tietenkin ilman tarpeetonta kipua ja pysyvää vammaa.

Ladarat oli aiemmin tavannut häntä serkkunsa niin ikään omistamassa teehuoneessa, eikä mies ollut koskaan aiemmin tullut käymään hänen työpaikallaan. Vaan nyt oli. Nyt tämä istui häntä vastapäätä hänen pienessä toimistossaan Sriphatin sairaalan kellarissa, eikä heidän välissään ollut kuin hänen pieni työpöytänsä. Ja mies vaikutti hermostuneelta.

Mistä Ladarat sitten tiesi, että etsivä oli hermostunut? Huomattavin johtolanka oli miehen solmio. Khun Wiriyalla oli kaulassaan vihreä solmio. Hänellä oli vihreä solmio, vaikka oli maanantai, kuninkaan syntymäpäivä. Nykyään melkein kaikki kypsään ikään ehtineet thaimaalaiset – siihen kategoriaan kuului niin etsivä kuin hän itsekin – kunnioittivat tilaisuutta pukemalla ylleen jotakin keltaista. Miehillä se tarkoitti solmiota.

Ladarat itse oli pukenut juhlapäivän kunniaksi keltaisen silkkipuseron, jonka lisäksi hänellä oli tavanomainen sininen hameensa. Asu ei ollut erityisen edustava hänen laihan vartensa yllä, sen hän tiesi kyllä. Hänen miesvainaansa, Somboon, oli usein hellästi vitsaillut, ettei aina tiennyt, oliko vaatteiden kätköissä hänen vaimonsa vaiko pelkkä henkari. Oli totta, ettei hänellä ollut selkeitä naisellisia… maamerkkejä. Tämä seikka, ylisuurten silmälasien ja tiukalle nutturalle kootun tukan ohella, ei varsinaisesti tehnyt hänestä ylittämätöntä kaunotarta, myönnettävä oli.

Mutta Ladarat Patalung ei ollut niitä, jotka jaksoivat loputtomiin vatvoa omia vahvuuksiaan tai heikkouksiaan. Sellaisia ihmisiä riitti, sen hän tiesi. Varsinkin Sriphatin sairaalassa. He olivat varsin tietoisia etenkin parhaista puolistaan ja kaipasivat jatkuvasti vahvistusta niille. Tällaiset ihmiset odottivat ahnaasti kohteliaisuuksia samaan tapaan kuin saalistava krokotiili vaanii järvenrannan kaislikossa.

Jos hän olisi ollut sellainen ihminen – sellainen, joka puntaroi omia kykyjään ja tahtoo päästä lisäämään uusia listalleen – hän olisi saattanut tulla ajatelleeksi, että hänen päättelynsä Khun Wiriyan hermostuneisuudesta paljasti piileviä salapoliisinkykyjä. Hän olisi saattanut päätyä tähän lopputulokseen, sillä hän pani merkille sellaisia asioita kuin lääkärien käytöksen. Eivätkä kaikki panneet.

Mutta hän nimenomaisesti ei ollut sellainen, joka vatvoi omia kykyjään. Eikä hänen tarkkaavaisuutensa edes ollut mikään erityiskyky. Se ei ollut sen enempää kuin mitä hoitoeetikon työ vaati. Kuka tahansa pystyi samaan saatuaan oikeanlaisen koulutuksen. Ladaratissa itsessään ei taatusti ollut mitään erityistä.

Eetikon työssä oli ennen kaikkea kyse havainnoinnista. Ja se taas oli ennemminkin… tapa. Siihen pystyisi kuka tahansa. Oli vain oltava hiljaa, kuunneltava ja katseltava. Siinä kaikki.

Tuossa tavassa oli paljon samaa kuin siinä, miten hänen kotikylänsä metsistä Mae Jon seudulla saattoi löytää norsuja. Totta kai kuka tahansa näki nenänsä eteen sattuneen norsun. Mutta jotta pystyi aistimaan, missä norsuja saattoi ehkä olla, täytyi pysytellä hyvin hiljaa. Ja valppaana.

Sillä välin kun etsivä vääntelehti kärsimättömästi ja vilkuili hänen kirjahyllyään, Ladarat päätti pysyä aivan hiljaa. Hän olisi valpas. Hän olisi kärsivällinen niin kuin hänen isänsä oli opettanut, kun he olivat etsineet norsuja kolmekymmentä vuotta sitten. Silloin hän oli ollut vasta pieni lapsi, mutta isä oli opettanut hänet kiinnittämään huomiota ympäröivään maailmaan. Juuri sitä nytkin vaadittiin.

Hän asettui odottamaan varmana siitä, että syy Khun Wiriyan hermostuneisuudelle ilmestyisi esiin niin kuin norsun hahmo paljastuu kasvillisuuden seasta, jos vain on tarpeeksi kärsivällinen. Olihan Khun Wiriya merkittävä etsivä. Hän oli arvovaltainen ja hyvin tärkeä mies. Sellaisilla miehillä ei ollut aikaa seurustelukäynteihin, ja siten saattoi luottaa, että hän kävisi ripeästi asiaan. Niinpä Ladarat katsoi etsivää odottavasti pöytänsä yli, lyijykynä valmiina tyhjän keltaisen muistilehtiön yllä, johon hän oli merkinnyt päiväyksen.

Hän kuitenkin toivoi, ettei joutuisi odottamaan pitkään. Myös hän oli kiireinen. Hän oli koko sairaalan hoitoeetikko, ja hänellä oli jo täysi tehtävälista. Sitä paitsi kuninkaallinen sairaalatarkastuskomitea oli tulossa käymään seuraavana maanantaina, täsmälleen yhden lyhyen viikon kuluttua. Ja hänen oli määrä tehdä vaikutus paitsi komiteaan, myös esimieheensä Tippawan Taksiniin. Khun Tippawan oli riutuneen laiha nainen, joka siristi jatkuvasti silmiään ja kantoi ylvästä titteliä ”ylhäinen johtaja”. Nimitys johtui pitkälti siitä, että hän oli kaukaista sukua Thaimaan kuningasperheelle. Mikä sellainenkin titteli oli olevinaan?

Yhtä kaikki tarkastajien vakuuttaminen oli yksi asia ja Khun Tippawanin vakuuttaminen kokonaan toinen.

Valmistautumista riitti. Vaikka hän työskentelisi vuorokauden ympäri koko viikon ajan, Khun Tippawania olisi mahdoton miellyttää. Joten toivottavasti se ongelma, joka Wiriyalla olikaan mielessään, tulisi pian esiin. Ja tulihan se.

”Minä tarkoitan…” etsivä sanoi, ”että me etsimme mahdollisesti murhaajaa.”

Ladarat nyökkäsi mutta epäili, ettei täysin onnistunut säilyttämään tyyntä ja rauhallista olemusta. Ei hän sentään joka päivä käynyt tällaisia murhakeskusteluja. Oikeastaan hän ei ollut koskaan käynyt tällaista keskustelua.

Ainakin syy etsivän hermostuneisuuteen oli nyt selvinnyt. Tämä oli kuitenkin Chiang Mai. Pieni kaupunki. Turvallinen kaupunki. Täällä kunnioitettiin vanhoja thai-arvoja ja kohteliaisuus oli edelleen valloillaan. Murha täällä olisi… ei nyt ehkä mahdottomuus. Mutta hyvin epätavallista. Totta kai Khun Wiriya oli hermostunut – ja innoissaan – jos hän oli mahdollisesti löytänyt murhaajan.

Sanojen puutteessa Ladarat vain kirjoitti: ”Murhaaja?” Hän katseli uudella kunnioituksella vaatimatonta keltaista lehtiötään, joka oli äkkiä muuttunut hyvin, hyvin kiinnostavaksi.

”Viime yönä meille soitti eräs nuori poliisi – eräs konstaapeli – joka oli valvontavuorossa tämän sairaalan päivystyksessä”, Wiriya sanoi hitaasti. ”Hän soitti eräästä potilaasta, jonka vaimo oli tuonut tänne. Heidän tullessaan mies oli ilmeisesti jo varsin kuollut.”

Ladarat kirjoitti: ”Nainen. Mies. Päivystys. Varsin kuollut.”

”Ilmeisesti mies oli ollut kuolleena jo jonkin aikaa – sen verran kauan, ettei hänen hyväkseen voitu enää tehdä mitään. Niinpä paikalle kutsuttiin päivystyslääkäri täyttämään kuolintodistusta.”

Ladarat alleviivasi ”Varsin”.

”Mutta tämä konstaapeli arveli mahdollisesti tunnistaneensa miehen vaimon”, Wiriya jatkoi. ”Hän mietti, että oli ehkä nähnyt tämän aiemmin toisessa sairaalassa. Mutta hän ei ollut ...