Marraskesi

tarinoita iholta ja ihon alta

Marraskesi

tarinoita iholta ja ihon alta

toimittaneet Juha Jyrkäs ja Maija Haavisto

www.osuuskumma.fi

Tampere 2016

1. painos / versio

Kustantaja: Osuuskumma-kustannus

www.osuuskumma.fi

info@osuuskumma.fi

Copyright © Osuuskumma ja kirjoittajat

Toimitus: Maija Haavisto ja Juha Jyrkäs
Kansikuva ja kannen suunnittelu: J.S. Meresmaa
ePub: Kari Välimäki
Painopaikka: Tallinna Raamatutrükikoda, 2016

ISBN 978-952-6642-59-8(nid.)
ISBN 978-952-6642-60-4(ePub)
ISBN 978-952-7215-14-2(ePub+suojaus)

Sisällysluettelo

Esipuheet

Esipuhe

Juha Jyrkäs

Minulla on atooppinen ihottuma. Se on valuvika, geenivirhe, kirous, joka on seurannut minua elämässäni tavalla tai toisella. Tiedän, milloin odottaa iho-ongelmien pahenemista. Ne ryöpsähtävät pintaan, kun on liian kylmää tai liian kuumaa, tai jos minua hermostuttaa jokin asia.

Kun joku huomauttaa minulle raapimisestani, tai ylipäätään ihottumastani, suutun. Asiasta ei tarvitse kenenkään tulla minulle sanomaan. Kunnioitan ihmisten yksityisyyttä, omaa kehoa. Jos haluan puhua ihostani, teen kyllä itse aloitteen.

Tämän antologian työstäminen on ollut terapiaa. Toimitustyön aikana tulin huomaamattani käyneeksi läpi omaa atopiaani ja siihen liittyviä ajatuksia. Useissa kertomuksissa oli sellaisia kohtia, joihin saatoin omien ihoon liittyvien kokemusteni perusteella helposti samaistua. Ne koskettivat. Minusta on hienoa, että jokainen kirjoittaja sukelsi syvälle. Ei ainoastaan iholle, vaan myös ihon alle.

Jossain vaiheessa tajusin, että tästä tulee pirun kova antologia täynnä monenlaisia stooreja. On scifiä, fantasiaa, kauhua, uuskummaa ja vaikka mitä! Olen aina pitänyt antologioista, joissa mennään mahdollisimman laajalla skaalalla. Myös Marraskedestä sukeutui sellainen. Pursuan ylpeyttä jokaisesta antologiaan osallistuneesta kirjoittajasta. Tästä tehtiin porukalla upea kirja täynnä hienoja kertomuksia.

Lukijalle toivotan antoisia lukuhetkiä – ja sopivia väristyksiä iholla!

Juha Jyrkäs

Esipuhe

Maija Haavisto

Kirjoitan lääketieteestä työkseni, takana on useita julkaistuja tietokirjoja. Elämäni suurimmat intohimot ovat kirjoittaminen ja lääketiede. Ne kohtaavat usein myös kaunokirjallisissa luomuksissani.

Minun on tosin – hieman nolosti – pakko myöntää, että ihotautiaiheisia kirjoja en pysty lukemaan. Niissä kun tuppaa olemaan niin inhottavia kuvia. Siksi tietämykseni ihotaudeista on huonompi kuin monista muista sairausryhmistä. Omasta kokemuksestani kyllä tiedän joitain asioita. Kuten sen, että kutina on pahimmillaan riivatunmoinen tunne.

Jouduttuani pieneen onnettomuuteen olen viime aikoina oppinut erityisen paljon mustelmien anatomiasta. Tiesitkö, että riittävän voimakkaasta tärskystä saatu paikallinen mustelma voi levitä käytännössä koko sääreen, jalkapohjaan ja varpaisiin? Seksivau! Mikä värien ja kuvioiden kirjo!

Iho on jännittävä ruumiinosa. Kun ehdotin ihoaiheista antologiaa, en miettinyt vain lääketiedettä. Mietin kaikkea sitä mihin iho taipuisi ja venyisi, mitä fantastisimpia ideoita ja tarinoita.

En pettynyt.

On kiehtovaa, mistä kaikesta ihmiset olivat inspiroituneet, yllättävän moni jollain lailla omista kokemuksistaan. Toisin kuin kuvitellaan, kirjoittajat eivät yleensä juuri hyödynnä omaa elämäänsä teksteissään. Tai ainakin siitä kumpuavat ideat loppuvat pian.

Kaikki me elämme ihon sisällä ja yllättävän usein tätä kuorta, pinnoitetta, koteloa joutuu ajattelemaan, oli kyse sitten hyttysenpiston raapimisesta tai uuden tatuoinnin aiheen valitsemisesta.

Marraskeden novellit sekoittelevat erilaisia spekulatiivisen fiktion genrejä. Etenkin scifi ja kauhu sopivat hyvin ihoteemaan, sekä tietysti erotiikka, jota saimme viime hetkellä mukaan. Myös fantasiakirjoittajat inspiroituivat aiheesta. Lääketiedettäkin päätyi lopulta mukaan yllättävän paljon. Ihan kaikki ei välttämättä ole kuranttia, ei menisi vertaisarvioinnista läpi. Mutta tieteistarinoissa saa olla mukana mielikuvitusta. Fantasiaakin.

Kirjallisuuslehti Usvaa toimittava kirjailija Anne Leinonen mainitsee usein sen, miten tekstit keskustelevat keskenään. Kun antologia perustuu tiettyyn aiheeseen, moista rupattelua syntyy toki paljon. Mutta silti on aina hämmentävää, miten samat teemat nousevat esiin eri kirjoittajilla. Tässä kirjassa kahdessa eri novellissa kasvaa viinirypäleitä tulevaisuuden Porvoossa. Sattumalta.

Ja iho, se kasvaa myös. Joskus metaforana, joskus konkreettisesti. Iho voi olla ahne, mutta sen kantaja on vielä ahneempi.

Maija Haavisto

Juha Jyrkäs

Keräilijä

Anu Holopainen

Aukkoja sielun peileissä

Verkkolehti Venny – kaikki kulttuurista

HENKILÖKUVASSA: KIASMA-KEVÄÄN YLLÄTTÄJÄ

Näyttävästi Kiasmassa debytoinut Arbus Autio häkellytti kriitikoita ja yleisöä teoksellaan Aukkoja sielun peileissä. Toimittajamme sai harvinaisen erikois­haastattelun julkisuutta kaihtavalta taiteilijalta.

Teksti: Melinda Marnie

”En saa rauhaa toimittajilta”, Arbus Autio vastaa kysymykseen, miksi hän suostui haastattelupyyntööni, vaikka on aiemmin kieltäytynyt kaikista haastatteluista. ”Ja olen huomannut, että täydellinen vaikeneminen vain ruokkii kaikenlaisia järjettömiä huhuja. Päätin, että minun on yhden kerran kerrottava koko tarina, jotta se tyydyttäisi yleisön uteliaisuuden, ja teidän verkkolehtenne vaikuttaa asialliselta. Iltapäivälehdille en halua puhua, en myöskään kameroiden edessä, kuten varmasti ymmärrät.”

Helsinkiläinen Arbus Autio, 48, työskenteli vielä kaksi vuotta sitten InstaPlast-yrityksen hygieniateknikkona ja eli tavallisen, tuntemattoman ihmisen elämää. Äkkikäännös kuuluisuuteen ei kuitenkaan ole tehnyt Autiosta oman elämänsä aatelista, vaikka jotkut pitävät median välttelyä imagotemppuna. Hän ei halunnut istua haastateltavana trendikahvilassa, vaan tapaan ujosti hymyilevän miehen Keskuspuiston parkkipaikalla. Hän kättelee ja esittäytyy kohteliaasti kuin ei olettaisi minun tunnistavan häntä, ja yritän olla katsomatta liian pitkään hänen kasvojaan, joiden esteettisiä haittoja ei ole millään tavoin yritetty kätkeä.

Suunnatessamme syyskesän kevyessä tihkusateessa Keskuspuiston poluille Autio vaikenee toviksi, kuin sommitellen valmiiksi elämästään kertovia sanoja. Minäkään en kiirehdi kysymyksiä. Mikrokuitutakkini kahisee kävellessä vaimeasti, toisesta kumisaappaasta kuuluu lompsahtava ääni joka askeleella. Kun hiljaisuus jatkuu, alan jo huolestua, että taiteilija katuu suostumustaan haastatteluun. Kiirehdin vakuuttamaan, että hän saa tarkistaa valmiin jutun ennen sen julkaisua ja korjata jokaisen kohdan, joka ei hänen mielestään kuvaa asioita oikein.

Ruskeat silmät vilkaisevat minua, askeleet hidastuvat leppoisaan rytmiin ja Arbus Autio alkaa kertoa. Hän puhuu varsin sekalaisessa järjestyksessä, mieleen juolahtavien muistojen synnyttäessä rönsyjä sinne ja tänne.

”En ole perustanut perhettä”, hän sanoo, osoittaa nopeasti kasvojaan kuin selitykseksi. ”En oikein koskaan kuulunut edes siihen perheeseen, johon synnyin. Kaksi veljeäni ovat, tiedäthän… Normaaleja. Menestyneitä. Kaiketi jopa onnellisia. Kouluaikoina he häpesivät minua, mutta nyt vanhempana olen lähentynyt erityisesti Eliaksen kanssa. Hän kutsuu minut joka vuosi joulunviettoon. Joulukuusi, korppujauhotettu kinkku, jännityksen villitsemät lapset ja joulupukki, sellainen perinteinen postikorttijoulu. En koskaan mene, liikaa ihmisiä, joskus isänikin on siellä. Käyn korkeintaan tapaninpäivänä kahvilla, jos muut vieraat ovat lähteneet. En tiedä synnyinkö erakoksi vai opinko sellaiseksi. Eikä sillä oikeastaan edes ole väliä. Vain lopputulos merkitsee.”

Kohti kuuluisuutta

Leveämmän polun mutkasta löytyy penkki, jolle Autio istahtaa. Penkki on sateen kastelema. En anna sen häiritä, vaan istun minäkin. Mies jatkaa puhumista, tiiviitä ryöpsähdyksiä, joiden välillä hän pitää mietteliäitä taukoja.

”Elias on tavallaan myös osavastuussa teosteni menestyksestä, tai tarkemmin ottaen hänen puolisonsa. Eliaksen vaimo on suorittanut taidehistorian opintoja, vaikka työskentelee aivan eri alalla. Näytin hänelle yhden valmiista teoksista ja varauduin kohteliaisiin fraaseihin, joita lausutaan väriliiduilla tuhertaneelle lapselle. Hän oli niin innoissaan, että epäilin sitä ensin huonoksi vitsiksi, mutta runsaiden vakuuttelujen jälkeen uskalsin lähettää kuvia teoksista muutamille alan ihmisille. En tarkalleen tiedä mitä reittejä asia eteni, mutta Kiasmasta soitettiin nopeasti, ei tainnut mennä viikkoakaan. Sitä oli vaikea uskoa todeksi.”

Autio kohauttaa hartioitaan, hymyilee maltillisesti. Siitä huolimatta vaistoan, että tuon hetken muisteleminen sykähdyttää häntä edelleen. Voin vain yrittää kuvitella, miltä tuntuisi saada puhelu, joka viskaisi minut kertaheitolla kansainväliseen kuuluisuuteen.

”Olin niin hämilläni koko käänteestä, että muistan lähinnä valtaisan epätodellisuuden tunteen, ilo ja voitonriemu tulivat hieman myöhemmin. Mutta puhelun jälkeen mieleen vyöryi tuhansia kysymyksiä. Mitä seuraavaksi tapahtuisi, konkreettisesti? Entä jos he inhoaisivat teoksia nähdessään ne läheltä? Miten taideteoksia kehystetään, itsekö sen joudun tekemään? Kuinka osaan hinnoitella teokseni, jos joku vaikka haluaisi ostaa niitä? Pitäisikö minun ottaa käyttöön taiteilijanimi?”

Huomautan, että Arbus Autio on melko erikoinen nimi, ja sitä on arvailtukin taiteilijanimeksi. Autio pudistelee päätään epäuskoisena ja kertoo aina inhonneensa nimeään.

”Lapsena sain kuulla ikätovereilta Airbus-vitsejä, kunnes joku keksi, että arbuusi on jonkinlainen vesimeloni. Koulun päättymiseen asti olinkin sitten punajuuren ja ruttonaaman lisäksi myös vesipää ja melonipää. Kysyin äidiltä, miksi he antoivat minulle tällaisen nimen. Arbus-nimi kuulemma on kulkenut suvussa pitkään, mutta ei se minua isommin lohduttanut. Elias peri isän komean ulkonäön, jota hän on parannellut vielä lisää. Oskari sai syntymälahjaksi rohkeuden, hän työskentelee vapaaehtoisena kriisialueilla pelkäämättä tarkka-ampujia ja tienvarsipommeja. Minä perin vain naurettavan etunimen.”

Arbus Autio ei kuulosta katkeralta. Hän kuitenkin tunnustaa olevansa – tai ainakin joskus olleensa.

”Monet julkkikset kertovat lapsuuden kovista kokemuksistaan, kehuvat kuinka vuosien henkinen rääkki vahvisti heitä ja sai yrittämään eteenpäin elämässä. Minua pilkka ja inho eivät vahvistaneet, tulin vain yhä heikommaksi. Ehkä ero on siinä, että monet näyttelijät, laulajat ja sen sellaiset ovat olleet lapsesta saakka kauniita, nykyään toki myös vanhempien maksamien muokkausten avulla. Voisin kuvitella, että on sittenkin vähemmän paha tulla kiusatuksi kauneuden kuin rumuuden takia. Kaunis tietää olevansa kaikesta huolimatta vahvoilla maailmassa. Ruma tietää olevansa juuri niin arvoton kuin kiusaajat sanovat. Ainoa asia, jolla rumuuden haittaa voi paikata, on raha. Mutta sitä pitää olla paljon. Nyt minulla viimein on. Ja siksi pidin myös oman nimeni.”

Seuraa taas pohtiva hiljaisuus. ”Vaikka ehkä kauniskin saattaa luulla itseään rumaksi, jos hän tarpeeksi usein kuulee olevansa ruma.”

Lapsuuden arpia

Kysyn Autiolta, eivätkö hänen vanhempansa tehneet mitään auttaakseen poikaansa selviytymään kouluelämästä. Miehen kulmat rypistyvät ja katseeseen kohoaa kireys, kuin hän kokisi kovaa kipua.

”Äiti puhui opettajien kanssa muutaman kerran, ei siitä juuri apua ollut. Isä lähinnä häpesi, kun en osannut pitää puoliani paremmin. Minulle selvisi vasta teini-iässä, että hän ei uskonut olevansa oikea isäni. Olin tuolloin hyvin vaikea, koko lapsuuden ajan kasautunut ahdistus purkautui täydellä voimalla murrosikäisen raivonpuuskiin. Erään kiihkeän riidan lomassa ne sanat syöksyivät isäni suusta. Et edes ole minun poikani, et varmasti ole! Äiti kiirehti väliin, mutta se oli myöhäistä.”

Autio vaikenee, pureskelee alahuultaan kuin nielläkseen kitkerät muistot takaisin piiloon. Hänen sormenpäänsä kohoavat hipaisemaan kasvojen karmiininpunaisia laikkuja.

”Silloin olin varma, että isä ei sen vuoksi järjestänyt minulle kunnollista hoitoa. Että hän piti kasvojani merkkinä äidin petoksesta, olin perinyt vikani toiselta mieheltä. Tietenkin aikuisena minullekin selvisi, että hoito on kallista, pitkäkestoista ja tulokset epävarmoja. Ehkä isä ei vain halunnut tuhlata rahaa yritykseen, joka saattaisi osoittautua hyödyttömäksi. Nykyään voi olla tehokkaampia hoitoja, mutta en ole enää vaivautunut selvittämään asiaa.”

En sano mitään, sillä en tiedä mitä sanoisin. Ruudullani on avoimena muistion sivu täynnä haastattelukysymyksiä, mutta juuri tässä hetkessä ne kaikki tuntuvat aivan liian banaaleilta ääneen lausuttaviksi.

Hetken kuluttua Arbus Autio hengähtää syvään ja puhuu jälleen vanhemmistaan. Myöhemmin, muuttaessaan pois lapsuudenkodistaan hän oli kysynyt äidiltään, oliko isän epäilyksille mitään syytä. Äiti oli vakuuttanut kaikkien kolmen pojan olevan molemmilta puolilta samaa verta. Jostain syystä isä ei ollut halunnut koskaan varmistaa asiaa DNA-testillä, vaan antoi asian jäädä ikuiseksi kysymysmerkiksi.

”Olen tullut siihen tulokseen, että isä saattoi pelätä isyystestin positiivista tulosta enemmän kuin negatiivista”, Autio kertoo. ”Siihen aikaan kauneuden valta ja ulkonäkövaatimukset eivät olleet läheskään niin hallitsevia kuin nykyään, mutta silti isä ei halunnut myöntää, että minunlaiseni olisi hänenlaisestaan lähtöisin. En tiedä, ehken olekaan, ei äiti välttämättä sellaista asiaa tunnustaisi. En ole lainkaan tekemisissä isäni kanssa. Elias yritti aikoinaan saattaa meitä yhteen, mutta me molemmat kieltäydymme.”

Arbus Autio huomaa mustarastaan läheisessä koivussa, silmistä katoaa ahdistus ja hän hymyilee katsellessaan linnun hypähtelyä oksilla. Kun hän taas puhuu, äänessä ei ole enää kaikuja surusta.

”Äitiä olen tavannut taas viime aikoina. Hän otti yhteyttä näyttelyni avajaisten aikoihin, ja ensireaktioni oli raivostuminen. Ajattelin, että nyt huonompikin poika kelpaa, kun oli saanut mainetta ja mammonaa. Mutta totuus on, että sitä ennen minua oli ollut mahdotonta tavoittaa. Olin salannut kaikki yhteystietoni ja kieltänyt ehdottomasti veljiäni kertomasta niitä vanhemmilleni. Äiti lähestyi agenttiani, joka välitti viestin minulle. Olin vähällä kieltäytyä, mutta sitten päätin tavata äidin, lähinnä uteliaisuudesta.”

Viimein Arbus Autio sivuaa taidettaan. Hän oli tavannut äitinsä Kiasmassa ja esitellyt tälle Aukkoja sielun peileissä -sarjan. Nuo rujonkauniit mandalat säkenöivine väreineen olivat tehneet äitiin suuren vaikutuksen. Teoksia onkin mahdotonta kuvailla sanallisesti, eivätkä edes valokuvat tee niille oikeutta. Ihon todellisuus on läsnä ainoastaan katsojan ollessa läsnä.

”Vietimme koko päivän yhdessä, keskustelimme viimein kuin kaksi aikuista ihmistä. Etäisyyttä menneisyyteen oli tarpeeksi. Isyysasiaa emme enää ottaneet esiin, se tuntuu jo yhdentekevältä, mutta muistelimme parempia hetkiä, kuten kesälomia vuokramökillä ja varhaislapsuuttani, jolloin en vielä ymmärtänyt olevani viallinen. Sitten puhuimme taiteesta, kuinka olin aivan yllättäen saanut ensinäyttelyni Kiasmaan. Menestykseni ilahdutti äitiä, vaikka näin, että teokset hieman pelottivat häntä. Hän kyseli jaksamisestani, ja ymmärsin hänen olevan hiukan huolissaan mielenterveydestäni. Hän kaiketi halusi varmistua, etteivät ikävät huhut vain pitäneet paikkaansa.”

Niin, ne huhut. Arbus Aution monologi kääntyy kohti Universumissa kiertäviä kauhutarinoita. Milloin Autiolla on pakastin täynnä irtileikattuja päitä, milloin hän sujauttaa baareissa tyrmäystippoja naisten juomiin, ja myöhemmin naiset heräävät syrjäiseltä kujalta ilman silmäluomia. Sekä Kiasman edustaja että Aution agentti ovat jyrkästi kiistäneet huhut, joskin agenttia on sosiaalisessa mediassa myös spekuloitu huhujen alullepanijaksi. Teossarja on kieltämättä saanut paljon lisähuomiota median mässäillessä groteskeilla kuulopuheilla.

”Tiedotteissa on kerrottu lyhyesti, että kyseessä on niin sanottu hylätty materiaali”, Autio puhelee nyt melkein hajamielisesti, kuin itsekseen, tumma katse lepää metsäisessä maisemassa. ”Mutta sinulle kerron pidemmän version.”

Yksinäinen mies

Autio palaa jälleen ajassa taaksepäin, yliopistomaailmaan, jonne hän onnistui pääsemään hyvillä arvosanoilla koulutovereiden aiheuttamista vaikeuksista huolimatta. Opiskelijaelämä kävi kuitenkin hankalaksi. Esteettisyys ei tuolloin vielä sisältynyt yliopisto-opiskelun vaatimuksiin, mutta silti Aution ulkonäkö sulki hänet paljolti pois muiden ihmisten seurasta.

”On paljon pahempaa olla yksin toisten keskellä kuin konkreettisesti yksin”, hän toteaa. ”Olin naiivisti kuvitellut, että akateemisessa maailmassa ulkonäöllä ei olisi niin väliä. Olin tietenkin kammottavan väärässä. En saanut ystäviä, tyttöystävistä nyt puhumattakaan. Kieltämättä olin itsekin osin tilanteeseen syyllinen, sillä kouluvuodet olivat tehneet minusta vetäytyvän ja pisteliään. Jostain sinnikkäästä periaatteesta en edes suostunut kohentamaan kasvojani meikillä, vaikka sellainen ei enää ollut miehillekään epätavallista. Nuorelle ihmiselle ulkopuoliseksi jääminen on raskasta, ja vaikka siinä ei sinänsä ollut minulle mitään uutta, en yksinkertaisesti enää jaksanut.”

Arbus Autio keskeytti poliittisen historian opintonsa. Vanhempien luo ei ollut paluuta, joten hän kävi hygieniateknikon peruskoulutuksen ja ryhtyi etsimään töitä. Sekään ei ollut helppoa, mutta Autio sai kuitenkin raavittua kasaan niukan elannon.

”Aluksi työnsaantia vaikeutti vain yleinen työllisyystilanne. Mutta vähitellen ulkonäköasenteet muuttuivat yhä jyrkemmiksi, ja lopulta mikään siivoustyö, jossa olisin asiakkaiden näköpiirissä, ei tullut kysymykseen. Sellaisia en siis edes hakenut, ja työhaastatteluissa aavistelin työnantajien miettivän vaikutustani yrityksen imagoon siinäkin tapauksessa, että tekisin ’näkymätöntä’ työtä, esimerkiksi yövuoroja. Lopulta onnistuin kuitenkin saamaan työpaikan, ja pysyin saman siivousfirman palkkalistoilla melkein vuosikymmenen. Sitten yritys myytiin uudelle omistajalle, ja suurin osa työntekijöistä sai lähteä, minä heidän joukossaan.”

Autiolla oli jälleen edessään pitkä jakso sinnikästä työnhakua. Hän alkoi jo pelätä toimeentulonsa puolesta, kunnes pääsi työhaastatteluun yritykseen, jolta estetiikkakirurgia-automaatteja valmistava InstaPlast ostaa hygieniapalvelunsa.

”Yllätyksekseni minut palkattiin heti ensimmäisen haastattelun päätteeksi. En kysellyt miksi, saattoihan siinä olla takana jotain säälin tapaista. Tai kenties heillä vain oli kova tarve työntekijöille. Samapa tuo, minulle oli tärkeintä päästä tienaamaan rahaa, jotta en päätyisi kadulle asumaan.”

Työpaikka InstaPlast-kojujen parissa oli askel kohti Arbus Aution suurta elämänmuutosta, vaikka hän ei sitä tuolloin vielä tiennytkään. Etukäteen hän oli pelännyt työn olevan vastenmielistä, mutta pelko osoittautui turhaksi. InstaPlastin laitteet keräävät biologisen jätteen säiliöihin, jotka suljetaan, sinetöidään ja desinfioidaan automaattisesti ennen kuin hygieniateknikko avaa huoltoluukut. Vuosien ajan työ sujui rutiininomaisesti, Autio kierteli huoltamassa pääkaupunkiseudun InstaPlast-kojuja, vaihtoi jätesäiliöitä ja täytti puhdistusainelokeroita. Myöhemmin hänet perehdytettiin myös lääketieteellisten laitteiden perushuoltoon, ja se tiesi pientä palkanlisää.

”Asiat asettuivat mukaviin uomiin”, Autio muistelee. ”Tämä taidejuttu on aivan sattumaa, minulla ei ollut kunnianhimoa pyrkiä eteen- ja ylöspäin, saati taiteellisia haaveita tai edes harrastuksia. Pystyin maksamaan vuokran, ostamaan ruokaa sen mitä nyt yksinäinen mies tarvitsee. Olin sopeutunut yksinoloon enkä suuremmin kärsinyt siitä, vaan hyväksyin sen olevan minun osani. Kohtaloni, jos haluaa käyttää niin mahtipontista sanaa.”

Autio nousee penkiltä ja viittaa kädellään ympäröivää vihreyttä, onnellinen hymy välähtää taas hänen kasvoillaan.

”Hankin pienen autonkin, jotta pääsen luontoretkille minne ja milloin haluan. Siten minun ei tarvitse sietää julkisissa kulkuneuvoissa ihmisten tuijotusta ja huomautteluja, eikä heidän tarvitse kärsiä minun näkemisestäni. Saatan lähteä vaikka keskellä yötä, ajaa ulos kaupungista ja ihailla tähtitaivasta kallion päällä maaten.”

Lihan kukkia

Lähdemme taas kävelemään metsäpolkuja, sumumainen sade on laantunut ja elohyttysiä parveilee ympärillämme. Kun katson Arbus Autiota halpahallin ulkoilupuvussa ja vihreissä kumisaappaissa, voisin hyvin kuvitella hänen elävän yhä aiempaa elämäänsä. Mistään ei huomaa, että hän on myynyt jo kolme teostaan ja saanut niistä viisinumeroisia summia. Johdattelen häntä aihetta kohti kysymällä, kuinka hän sai materiaalia ensimmäisen kerran.

”Niin. Se johtui yrityksen säästöistä, he vaihtoivat jätesäiliöiden toimittajaa, ja halvempi hinta näkyi heikkona laatuna. Tein töitä aamuyön vuoroissa, noin kello yhdestä seitsemään, jolloin InstaPlasteissa on vähiten käyntejä. Olin Olympiaterminaalin automaatilla, ja heti huoltoluukun avatessani näin, että nyt oli edessä pahempaakin kuin repsottava sinetti. Jätesäiliön alareunan sauma oli niin heikko, että sinetöintikoneen kevyt paine oli rikkonut sen, ja veristä liejua pursusi halkeamasta ulos.”

Autio oli saanut ohjeet säiliön vuototilanteeseen, hän haki autosta märkäimurin sekä erikoisvalmisteista eristysteippiä. Suojavaatteisiin sonnustautuneena hän alkoi paikata säiliön repeämää, jolloin hänen valkoisen kumihansikkaan suojaamaan sormeensa takertui jätteen seasta jotakin.

”Se oli merkillinen hetki”, Autio sanoo ja seisahtuu polulle. ”En usko mihinkään yliluonnolliseen, mutta tuo tapahtuma tuntui välittömästi hyvin tärkeältä. Kaikki ikään kuin hidastui, lähes autio terminaalihalli tuntui katoavan ympäriltäni, vain ihonkappale oli kirkas ja kolmiulotteinen. Tuijotin sitä lumoutuneena. Muu jäte oli pelkkää veren ja kudosnesteen kastelemaa puuroa, mutta tuo yksi soikea palanen, kuin hennosta lihakukasta irronnut terälehti, oli hämmästyttävän puhdas, erillinen kaikesta. Tajusin kauhistuttavan selkeästi, että siinä oli kappale ihmistä. Kauneutta taikova kone oli leikannut sen irti jonkun kasvoista, tunnistin kohdankin. Se oli silmäluomen osa, viilletty millintarkasti aivan läheltä silmämunan herkkää pintaa, ja nyt se oli minun kädessäni.”

Puhuessaan Arbus Autio kääntyy hitaasti minusta poispäin, ääneen kasvaa harras sävy. Aivan kuin hän ei enää puhuisi minulle, vaan pitäisi pyhää saarnaa metsän puille, jotka vakavan vaitonaisina kuuntelivat.

”Sitten”, hän lausuu ja pitää pitkän tauon. ”En muista kovin tarkasti. Tiedän tehneeni kierroksen loppuun, koska siitä ei koskaan tullut moitteita, ja olen käynyt viemässä auton ja välineet takaisin, vaihtanut omat vaatteeni ylle. Vasta kotiin saapumisen muistan selkeämmin. Muistan, etten ollut lainkaan yllättynyt huomatessani, että kädessäni olevan muovipussin pohja oli täynnä silmäluomen viipaleita.”

Olen lumoutunut Aution hypnoottisesta äänestä, silti minua puistattaa.

”Kaikki materiaalini on InstaPlasteista lähtöisin”, Autio sanoo painokkaasti. ”Jos et muuta kirjoita juttuusi, kirjoita edes se. En ole mikään silpoja.”

”Miten InstaPlast-yritys on reagoinut? Kyseessä on kuitenkin jäte, jolle on tietyt käsittelymääräykset.”

”Aluksi en tietenkään hiiskunut asiasta kellekään. Vasta kun ensimmäiset lehtijutut näyttelystä ilmestyivät, työnantajani osasi nopeasti ynnätä asiat yhteen. Siitä tuli pientä selvittelyä, jonka yksityiskohdista olen vaitiolovelvollinen. Asia on kuitenkin kunnossa, oikeudenkäyntejä ei ole tulossa eikä muitakaan luurankoja piileksi kaapissa.”

”Entä silmäluomien entiset omistajat? Eikö siitäkin ole ollut puhetta, että joku on uhannut vaatia korvauksia tai osuuden teosten myyntihinnasta?”

”Se asia on lakimiesten kanssa valmiiksi mietitty”, Autio vastaa. ”He ovat vapaaehtoisesti luopuneet ihonpaloistaan toimenpiteiden yhteydessä, ilman oletusta että saisivat niitä enää takaisin tai hyötyisivät niistä millään tavoin. Asianajajani on täysin varma, että ei ole laillisia perusteita edes ottaa DNA-näytteitä teoksista.”

Mies kohottaa kättään ja hieraisee silmäänsä. En osaa päätellä, onko ele tarkoituksellinen. Oma vapaa käteni pyrkii jäljittelemään elettä, mutta puristan sen nyrkkiin ja työnnän syvälle taskuun.

”Mutta palataanko vielä alkuun?” kysyn. ”Siihen, kuinka ylipäätään ryhdyit tekemään taidettasi?”

Yritän puhua hiljaa, mutta ääneni kuulostaa karhean tunkeilevalta, puutkin kavahtavat äkillisessä puhurissa.

”Työnsin pussin jääkaappiin”, Autio sanoo ja vilkaisee minua syrjäsilmällä. ”Tyhjän hyllyn perälle, en halunnut sitä lähelle ruokia. Seuraava päivä oli lauantai ja vapaapäiväni, ajoin aamiaisen jälkeen autolla Nuuksioon ja vaeltelin muutaman tunnin, mutta jääkaapissa odottava pussi kiusasi mieltäni. Siltä minusta nimenomaan tuntui: se odotti. Yritin keksiä, mitä se – tai tarkemmin ottaen pussin sisältö – halusi minun tekevän.”

Aution kasvot ovat taas poispäin, kohti metsää, ja yritän mahdollisimman hienotunteisesti viedä mikrofonia lähemmäs. En halua tuulenpuuskien varastavan tästä sanaakaan.

”Kahlasin saniaisissa, kun pysähdyin katsomaan niiden muotoa. Se on toistuva, fraktaalinen. Väläyksen lailla näin mielessäni ihonkappaleet samankaltaisesti sommiteltuina, ja lähdin juoksemaan autolleni. Ajoin kuin riivattu, olin jopa vähällä ajaa eräässä mutkassa tieltä ulos. Kotona otin pussin esiin ja aloin asetella viipaleita keittiön pöydälle saniaisen muotoon. Tulos ei kuitenkaan tuntunut täsmälleen oikealta. Istahdin hetkeksi miettimään, tuijotin ulos ikkunasta, suoraan aurinkoon. Tuijotin kunnes silmäni valuivat vettä. En tiedä, mitä myöhemmin paljastuvaa vahinkoa ehdin verkkokalvoilleni aiheuttaa, mutta se auttoi. Elämän kehä, joka on sidottu lihan matkaan maan päällä. Merkitykset, jotka lihalle annamme, ja jotka eivät kuitenkaan ulotu elämän syvimpiin kysymyksiin. Liha ei kerro, keitä olemme. Ja kun yritämme katsoa, näemme vain kaiken kätkevän ihon. Tämä on ihmisen ikuinen tragedia; emme saa koskaan tietää.”

Mandalan voima

Koen itsekin outoja Arbus Autiota kuunnellessa. Puistatukseni muuttuu tasaiseksi värinäksi, kuin voimajohdon huminaksi. Hänen äänensä resonoi syvällä selkäytimessäni. Taikauskoinen puoleni alkaa uskoa väitteisiin, joiden mukaan Autio on jonkinlainen salaisia voimia hallitseva shamaani. Yritän järkeillä hupsut kuvitelmat pois ja keskityn haastatteluun.

”Entä värit? Nehän eivät muistuta mitään ihmisihon sävyjä.”

Autio kääntyy puoleeni ja virnistää, ilme on äskeisen hartauden jälkeen maallisen röyhkeä.

”Niitä en saanut oivalluksena tai näkynä. Käytännön työstä oli henkevyys kaukana, se oli pikemminkin raadollista. Ensin opettelin käsittelemään ihonpalaset siten, että ne kuivuessaan säilyttivät muodon ja tekstuurin, eikä se ollut helppoa. Olin ehtinyt rakentaa ensimmäistä teosta muutaman kehän verran, kun huomasin seuraavan ongelman. Kuivatut ihonpalat olivat kovin värittömiä, ja niiden rujous korostui aivan väärällä tavalla. Siinä vaiheessa aloin perehtyä myös perinteisiin käsityksiin elämän ydinolemuksesta. Mitä vanhempi teoria, sen parempi.”

Kiinalaisen lääketieteen meridiaanit olivat yksi Aution kiinnostuksen kohde, toinen atsteekkien uskomukset ja pyöreät kivikalenterit, mutta intialaisesta chakra-järjestelmästä löytyi ratkaisu hänen pulmaansa. Chakrojen värilliset pyörät käsitetään elämän energiana, joka elää ja vaikuttaa ihmisen kehossa – sekä lihallisessa että henkisessä, astraalikehossa.

”Kuulostaa ehkä laskelmoidulta valinnalta, ja jossain määrin se tietysti olikin”, Autio myöntää. ”Mutta mielestäni tuo periaate sopi saumattomasti niihin vaistomaisiin ajatuksiin, joita materiaali oli aivan alussa minussa herättänyt.”

Valinta on kieltämättä täydellinen. Mandaloissa on loisteliaat värit, kirkasta keltaista, syvää violettia, hehkuvaa oranssia, voimakkaan punaista, heleän vihreää sekä kahta sävyä sinistä. Väriaine on silti kevyttä ja jättää ihon yksityiskohdat näkyviin. Värit toistuvat kehissä näennäisen satunnaisesti, mutta katsomalla niitä pitkään ne tuntuvat saavan merkityksen, josta tietoisuus ei kuitenkaan aivan saa kiinni.

”Oletko kokeillut kiertää katsettasi spiraalimaisesti mandalan keskustasta ulkoreunalle ja takaisin?” Autio kysyy.

Pudistan päätäni.

”Eräs nainen väitti, että hänen pitkään vaivannut päänsärkynsä parani, kun hän teki siten. Hän oli vakuuttunut, että mandala paransi hänet.”

Arbus Autio kuul...