STUART MACBRIDE

Kuoleman sävel

Suomentanut

Virpi Kuusela

Lornalle, Davelle ja Jamesille

Kirjailijan kiitokset

Olen saanut jälleen paljon apua monilta ihmisiltä tätä kirjaa kirjoittaessani, joten haluan kiittää heitä: Ishbel Gallia, professori Lorna Dawsonia, professori Dave Barclayta, tohtori James Grievea ja professori Sue Blackia kaikesta heidän oikeuslääketieteellisestä viisaudestaan; apulaispoliisipäällikkö Mark Cooperia, rikostarkastaja Martin Dunnia, rikosylikonstaapeli William Nimmoa, ylikonstaapeli Bruce Crawfordia, poliisikoiranohjaaja Colin Hunteria sekä konstaapeli Claire Pirieä, joita ilman olisin ollut hukassa Skotlannin poliisissa tapahtuneista muutoksista; Sarah Hodgsonia, Jane Johnsonia, Julia Wisdomia, Louise Swannellia, Oliver Malcolmia, Laura Fletcheriä, Roger Cazaletia, Kate Eltonia, Lucy Uptonia, Sylvia Mayta, Damon Greeneya, Victoria Barnsleya, Emad Akhtaria, Kate Stephensonia, Marie Goldiea, Bishopbriggsin etsintä- ja pelastuspartiota sekä HarperCollinsin henkilökuntaa mahtavasta työstä; Phil Pattersonia, Isabella Florisia, Luke Speediä ja Marjacq Scriptsin tiimiä siitä, että olette pitäneet minut leivän syrjässä kiinni kaikki nämä vuodet.

Monet ihmiset ovat auttaneet keräämään rahaa hyväntekeväisyyteen tarjoamalla nimensä käytettäväksi tämän kirjan henkilöhahmoille: Liz Thornton, Alistair Robertson ja Julia G. Nenova.

Ja sokerina pohjalla – kuten aina – kiitos Fionalle ja Grendelille.

Loppu on lähellä

Hetki on koittanut, Korppi sanoi,

Sulkea silmäsi ja painaa pääsi,

Kävellä rinnallani tyhjien peltojen poikki,

Seisomaan kuolleiden joukkoon.

William Denner

Laulu kuoleville (1943)

1

"En minä toki väitä, että hän on gay – enkä väitä, että hän on ho-mo-seksuaali – sanon vain, että hän on varsinainen tyttö. Ei se ole sama asia."

"Ei taas jälleen tätä…" Kuunsirppi tekee arven pilviin, loistaa heidän ylleen Kevinin astellessa kuuraisen heinikon halki hengitys ympärillään huuruten. Nännit ovat kuin pienet tulipesät. Sormia särkee niiden pilkottaessa hihan suusta taskulampun ympärille puristuneena. Silmälasien sangat tuntuvat kylmiltä ohimoita vasten.

Hänen takanaan ambulanssin siniset ja valkoiset valot luovat verkkaisia etsintäkeilojaan, saavat varjot hiipimään tien varrella olevien puiden lomaan. Ajovalot heijastuvat linja-autokatoksesta. Pleksilasi on mustunut ja kupruilla jonkun yritettyä sytyttää sen tuleen.

Nick läimäyttää ambulanssin oven kiinni. "Siis ihan totta, ajattele nyt häntä: voisiko hän enää tyttömäisempi olla?"

"Voisitko itse olla hiljaa ja auttaa minua?"

"En tajua, miksi olet noin kireä." Nick rapsuttaa partaansa, todella kovaa, aivan kuin kirpuista kärsivä koira. Iholta karisee valkoista hilsettä, joka leijailee taskulampun valokeilassa kuolevaa tekevien tulikärpästen tavoin. "Tämä on ihan taatusti taas kerran vain yksi pilapuhelu, ihan niin kuin ne muutkin. Sen jälkeen, kun Kingsmeathista löydettiin se nainen sisuskalut pihalla, kaikki kaupungin ääliöt ovat soitelleet ja tehneet ilmoituksia suolistetuista naisista. Kun heitä kuuntelee, voisi kuvitella meidän joutuvan tarpomaan polviamme myöten kuolleissa naikkosissa."

"Entä jos nainen makaa tuolla pimeässä kuolemaa tehden? Etkö halua…"

"Entä tiedätkö sinä, miksi Hämähäkkimies on vain iso tyttö?"

Kevin ei katso työpariaan, vaan pitää katseessa heinikossa. Se on siellä jo tiheämpää. Kuolleiden suolaheinien ja ohdakkeiden katkenneet varret törröttävät maasta kuin ruosteiset keihäät. Jokin siellä haisee tunkkaiselta, homeiselta, maatuneelta. "Entä jos ilmoitus on totta? Entä jos nainen on ihan oikeasti elossa?"

"No, uskottele vain niin itsellesi. Minun vaistoni sanoo, ettei häntä ole edes olemassa." Nick raapii jälleen ihoaan parran läpi ja astelee kahisevien lehtien päällä. "Mutta vielä Hämähäkkimiehestä: toimintahan on kai hänen palkkionsa? Ihan tyttömäistä."

Vielä kaksi tuntia vuoron päättymiseen. Kaksi tuntia järjetöntä jaarittelua ja paskapuhetta…

Törröttääkö piikkihernepensaan alta jotakin?

Pitkät, tummat herneenpalot kalisevat kuin kalkkarokäärmeet Kevinin siirrellessä oksia.

Pelkkä muovipussi, jonka sinipunainen logo kiiltää kuuraisena.

"Tajuatko? Kuvittele, että minä pelastaisin jonkun seksipakkauksen palavasta rakennuksesta. Minä odottaisin käteistä tai ainakin suihin ottoa kiitokseksi. Milloin olet viimeksi nähnyt jonkun ottavan suihin Hämähäkkimieheltä? Et koskaan, silloin."

"Nick, usko huviksesi…"

"Ihan totta. Jos sinä tai minä juoksisimme ympäriinsä trikoissa ja roiskisimme tuntemattomien päälle tahmeaa nestettämme, me päätyisimme seksirikollisrekisteriin, ihan taatusti."

"Etkö pysty olemaan hiljaa edes viittä sekuntia?" Kevinin korvalehtiä polttelee, aivan kuin joku tumppaisi niihin savuketta. Poskissa on sama tunne. Hän valaisee taskulampulla maata molemmin puolin. Ehkä Nick on oikeassa? Se on ajan hukkaa. He tarpovat siellä pakkasessa marraskuisena torstaiyönä ihan vain siksi, että jonkun viheliäisen pikkupaskiaisen mielestä on hauskaa tehdä ilmoitus tien varteen jätetystä naisen ruumiista.

"Ei hän ole mikään supersankari, hän on perverssi. Ja tyttö. Quod erat demonstrandum."

Sata viisikymmentä tuhatta ihmistä saa sydänkohtauksen vuosittain. Miksei Nick voisi olla yksi heistä? Nyt heti. Onko se todellakin liikaa pyydetty?

Karvainen ääliö keskeyttää partansa kaivelun ja osoittaa. "Katso, jotakuta on lykästänyt. Tuossa on oikea kondomipesä…" Nick tyrkkää kasaa saappaansa kärjellä. "Näköjään ranskalaisia juomullisia."

"Turpa kiinni." Kevin puraisee etusormensa ihoa, hengitys saa silmälasit huurtumaan. "Mitä se ilmoituksen tekijä oikein sanoi?"

Nick tuhahtaa. "Nainen, noin kaksikymmentäviisivuotias, mahdollista sisäistä verenvuotoa, veriryhmä A miinus."

Pohjakasvillisuus ratisee Kevinin jalkojen alla hänen kiertäessään linja-autopysäkin katosta. "Miten soittaja tiesi sen?"

"Ai, että nainen on täällä? Kaiketi…"

"Ei, senkin ääliö, vaan miten soittaja tiesi, mikä naisen veriryhmä…" Kevin pysähtyy kuin naulittuna. Katoksen takana on jotakin – jotakin ihmisen kokoista.

Hän kiiruhtaa lähemmäs, jalat jäisellä kasvustolla luiskahdellen. Se onkin vain matto, haalistunut vihreänkeltainen kiehkurakuvioinen matto, jossa on tummia tahroja. Joku saastainen roikale ei ole viitsinyt vaivautua ajamaan kaupungin jäteasemalle asti. Mikä helvetti nykyajan ihmisiä oikein vaivaa?

Olisi ollut pikkujuttu…

Heinikossa on raahaamisjälkiä matosta poispäin.

Voi luoja.

"Äläkä edes kysy minulta Teräsmiehestä!"

Kevinin ääni pettää. Hän yrittää siis uudelleen. "Nick…?"

"Tarkoitan vain, että millainen perverssi lähtee töihin siniset trikoot jalassa…"

"Nick, hae elvytysvälineet."

"…ja laittaa kirkkaanpunaiset pikkuhousut niiden päälle. Ihan kuin kaveri kehottaisi katsomaan nivusiaan, koska hän on Teräksestä tehty mies! Ja hän on nopeampi…"

"Hae elvytysvälineet."

"…kuin ammuttu luoti. Kuka nainen muka haluaa…"

"HAE JUMALAUTA SE ELVYTYSLAUKKU!" Kevin lähtee juoksemaan liukkaassa heinikossa linja-autokatoksen takana. Juoksee kuolleiden nokkosten yli raahaamisjälkiä seuraten.

Nainen makaa selällään, toinen jalka alleen koukistettuna, toinen kalpea jalka mullan likaamana. Valkoinen yöpaita on kohonnut reisille, ja suuren vatsan kohdalla kankaan tahraa keltainen risti – sisälle ommellun esineen pullistaman vatsan kohdalla. Yöpaidassa on tummanpunaisia tahroja – kuin unikkoja, tummia ja kasvavia.

Naisen kasvot ovat vitivalkoiset, pisamat erottuvat kuin kuivat veritahrat, kuparinpunainen tukka on levinnyt jäiselle heinikolle. Kaulassa kimmeltää kultaketju.

Naisen sormet vapisevat.

Nainen on elossa…

Kuusi vuotta myöhemmin

2

Seinä iskeytyi lapaluideni väliin ja sitten takaraivoani vasten. Keltaisen valon räjähdys. Vaimea kumahdus syvällä kalloni sisällä. Kurkustani kuului ähkäisy. Sitten uudelleen, kun entinen rikosylikonstaapeli O’Neil iski nyrkkinsä vatsaani.

Lasi viilsi sisikuntaani, repien ja rikkoen.

Toinen nyrkki iskeytyi soivan pääni ohimoon ja sai poskeni palamaan. Ei sillä kertaa O’Neilin nyrkki, vaan hänen yhtä jättimäisen kaverinsa, entisen konstaapeli Taylorin. Kaksikko oli kai viettänyt suurimman osan tuomiostaan vankilan kuntosalilla. Se olisi ainakin selittänyt sen, miksi he onnistuivat lyömään niin kirotun kovaa.

Tuli toinen nyrkin isku sisuksiini. Se lennätti minut käytävän seinää vasten.

Minä huitaisin oikealla nyrkilläni. Rystyseni valittivat osuessaan O’Neilin nenään. Lyttäsivät sen. Saivat hänen ruman, kiilanmuotoisen päänsä heilahtamaan taaksepäin. Maalasivat punaisen kaaren ilmaan ison paskiaisen horjahtaessa taaksepäin.

Selvä. Yksi ei välttämättä maassa, mutta pidossa. Pari sekuntia riittäisi…

Iskin kyynärpääni kohti Taylorin isoa, pyöreää naamaa. Hän oli kuitenkin nopea. Paljon nopeampi kuin niin ison kaveri olisi pitänyt olla.

Kyynärpääni iskeytyi seinään.

Sitten hänen nyrkkinsä iskeytyi jälleen minun poskeeni.

TÖMPS – pääni kolahti seinään. Jälleen.

Sillä kertaa kyynärpääni osui häntä suoraan suuhun. Kyynärhermouurteestani lähti sähköisku käteni osuessa hänen ylähuulensa läpi hänen hampaisiinsa. Lisää tummanpunaisia roiskeita ankeaan käytävään. Sitä tippui hänen vankilapuseronsa rinnuksille, missä se levisi pienten punaisten kukkien tavoin harmaassa collegekankaassa.

Hän perääntyi askelen verran. Sylkäisi pari valkoista möykkyä. Pyyhkäisi kämmenselällään suutaan saaden veren leviämään. Sanat tulivat märkinä ja sammaltavina irronneiden hampaiden jättämistä raoista. "Shinä olet vainaja."

"Kuvitteletteko todellakin, että kaksi yhtä vastaan riittää?" Minä puristelin oikeaa kättäni nyrkkiin ja auki. Niveliäni särkiä ja vihloi. Jokainen liike tuntui siltä kuin joku olisi työntänyt tulikuumia neuloja rustojen läpi luuhun.

Sitten O’Neil karjaisi. Syöksyi. Kasvot tummanpunaisen ja mustan kirjavina.

RÄISKIS ja minä iskeydyin jälleen seinään. Kaikki ilma pakeni kehostani yhden valtavan ähkäisyn aikana. Nyrkki kasvoihin. Näkökenttäni sumeni. Minä heilautin kättäni, mutta isku meni leveäksi.

Jälleen.

O’Neil iski uudelleen, ja haaskalintuparvi kirkui päässäni.

Räpsytystä.

Pysy pystyssä. Älä anna heidän saada sinua maahan.

Tarrasi...