LUKU 1

Sitten he saapuivat Highlander avenuella oleva talon kohdalle.

”Aina on yksi”, Richard kuiskasi pahaenteisesti Nickille ja pojille, jotka katsoivat taloa ihanasti karmivan pelon vallassa. ”Talo, jonka ympärillä oleva kasvusto on liian tiheää ja puutarhassa korkeita pensasaitoja ja pihan ympärillä muurit. Paikka, joka on synkkä ja pimeä ja pelottava ja jossa ei näytä asuvan ketään, paitsi että toisinaan voi nähdä jonkun katsovan ikkunasta ulos, tai ehkä näkee silmänurkastaan vilahduksen kädestä, joka nykäisee ikkunaverhot  kiinni.”

”Rick”, Nick kuiskasi, ”tuo on Hullun soltun talo.”

”Te siis tiedätte kuka asuu siinä?” Richard vilkaisi ympärilleen. Kaikki pojat nyökkäsivät, vaikka näyttivätkin olevan haluttomia menemään yhtään lähemmäksi.

”Hullu solttu asuu siinä.” Terry Husted, Nickin tavallinen rikostoveri neljännellä luokalla, näytti puhuessaan kutistuvan mustasamettisen velhonhattunsa alla. ”Tiedäthän sen. Sen hepun joka ajaa jeepillä. Pitää maastokuvioita ja cowboy-hattua. Muutti tänne kesällä.”

”Hän ei sano koskaan mitään paitsi jos nappaa kiinni kun teet jotain väärää”, Nick täydensi.

Yksi toisista pojista nyökkäili. ”Joo. Mun veli jahtasi kerran kissaa. Ja Hullu solttu melkein tappoi hänet!”

”Miten niin?” Richard kysyi.

Poika – mustassa kaavussa ja punakultaisessa Rohkelikko-huivissa – kalpeni. ”Hän varmaan luuli että veli yritti tehdä sille pahaa.”

”Vai niin. Siinä tapauksessa en pidä pahana hänen suuttumistaan.”

”Veli ei aikonut tehdä mitään! Hän vain halusi ottaa sen kiinni!”

”Hullu solttu uskoo että on vastuussa koko naapurustosta”, sanoi joku pojista. ”Se tuli meille ja puhui minun vanhempien kanssa. Se on kuin joku vakooja. Tiesi missä me asutaan ja niin. Pomottaa kaikkia täällä.”

”Aiotteko tehdä sen? Aiotteko yrittää saada karkkeja tästä talosta?”

Hyvin harvat pojista oikeastaan halusivat mennä ovelle, mutta kukaan heistä ei olisi myöntänyt sitä.

”Minä menen.” Nick oikaisi hartioitaan. ”Valo palaa; se tarkoittaa että se on okei? Onhan?”

”Tavallisesti on.” Richard nyökkäsi. Osa hänestä toivoi, että se sujuisi hyvin, samalla kun toinen osa halusi tenavien säikähtävän kunnolla. Mikä halloween se muka oli jos ei tuntenut ihanan kauhun väreitä?

”Tuletteko?” Nick tuijotti ystäviään.

He hivuttautuivat lähemmäksi.

Richard meni heidän mukaansa ja pani merkille, heidän päästyään pihalle, että se oli koristettu iloisesti syksyä varten. Syyslehtiä oli ripoteltu joka paikkaan – ei mikään helppo homma Etelä-Kaliforniassa – ja kolme heinäpaalia oli kasattu etuovelle. Luonnollisen kokoinen variksenpelätin kyhjötti kasan päällä suuren kurpitsakokoelman keskellä; jokaiseen niistä oli leikattu hienosti kasvoja, kuita ja tähtiä.

Richardin mieleen tuli, että ehkä Hullussa soltussa oli hiukan enemmän Martha Stewardia kuin hullua tappajakoiraa.

Kun he pääsivät ovelle, Nick soitti kelloa, ja pojat seisoivat odottamassa epävarmoina nyt kun he olivat tulleet koko matkan eivätkä saaneetkaan vastausta. Juuri kun he alkoivat mutista että antaisivat periksi, variksenpelätin pomppasi heidän päälleen.

”Paska.” Richard hypähti taaksepäin läimäyttäen samalla kätensä sydämelleen. Hän pidätteli henkeään katsellessaan kuinka pojat pinkaisivat ulos pieneltä, suljetulta etupihalta. ”Jumankekka! Se oli mahtavaa!”

Variksenpelätin ei sanonut mitään mutta tarjosi pientä määrä karamelleja.

”Tarkoitatko että se palkitaan joka on tarpeeksi rohkea jäämään?”

Variksenpelätin nyökkäsi hitaasti.

”Kiitoksia. Minun täytyy saada pojat kiinni. Nyt he ovat varmaan jo naapuripitäjässä.” Richard vilkaisi taakseen mennessään portista, mutta variksenpelätin vain rohjotti hyväntahtoisen näköisenä heinäpaaleilla. ”Sinä rokkaat!”

Richard vilkutti hilpeästi. Hän ei tiennyt mistä se johtui, mutta aina tultuaan kunnolla säikäytetyksi halloweenina hän tunsi olevansa taas nuori. Veres. Hengästynyt ennakko-odotuksesta, koska koko elämä oli hänen edessään jos hän vain oli halukas kohtaamaan korttelin pelottavan hirviötalon. Hän kääntyi ja juoksi nauraen pimeyteen.

*****

Loganin unessa valkoiset, tasaiset hampaat paljastava hymy hohti kirkkaana ja aavemaisena mustassa valossa. Silmät, joissa tanssi silkka ilkikurisuus, vetivät häntä puoleensa houkutellen häntä leikkimään. Kevyt nauru riippui ilmassa kuin musiikki.

Logan jahtasi viekoittelevaa miestä pitkin mustia ja oransseja katuja, kunnes kaikki lapset olivat poissa ja vain he kaksi olivat siinä. He tuijottivat toisiaan niin kauan että jokin liikahti, ja sitten he rysähtivät yhteen toisenlaisella kiireellä. Hänen ruumiinsa sykki yhä kaipauksesta kun hän tuli tietoiseksi erilaisesta melusta, sellaisesta jota ei kyennyt tunnistamaan, koska se oli hänen unensa suoneen yön äänien kätkemä.

Logan nukkui yhä kevyesti, mutta palattuaan kotimaahan hän oli alkanut pehmentyä ja nukkua huolimatta asioista, jotka olisivat Afganistanissa saaneet hänet aseisiin ja ylös sängystä ennen kuin hänellä olisi ollut tilaisuutta ajatella. Vaimeat askelten äänet riippuivat hänen tietoisuutensa reunamilla, mutta hänen silmänsä eivät rävähtäneet auki ennen kuin hän kuuli pihalleen johtavan metalliportin rahinan.

Hän meni ikkunaan ja katsoi verhon läpi juuri ajoissa nähdäkseen ryhmän pieniä, mustakaapuisia hahmoja juoksevan pois hänen pihaltaan ja alas portaita jalkakäytävälle. Hän kuuli yöilmassa leijailevan naurua, mutta ei miellyttävää.

Voihan paska.

Logan meni ulos katsomaan. Hän tajusi joutuneensa vessapaperoiduksi, josta hän pystyisi selviytymään, vaikka se olikin aikamoinen sotku. Se johtui siitä, että hän oli pelottava naapuruston kaveri, joka pysytteli itsekseen ja käski paikallisia tenavia panemaan kypärän päähänsä ja olemaan kiltti lemmikeille. Poimimaan roskansa ylös. Kukaan ei todella tuntenut häntä vielä, sillä hän oli muuttanut paikkakunnalle vasta hiljattain.

Kun hän näki, mitä kakaralauma oli tehnyt Danin talolle, hänen sydämensä jähmettyi ja sappea nousi hänen kurkkuunsa. Dan oli oikea sankari. Hän oli ottanut luodin noitten kakaroitten puolesta ja viettänyt loppuelämänsä tuskissaan vaivannäkönsä vuoksi. Hän oli ollut hyvä mies ja uskollinen rakastaja eikä ansainnut tätä.

He eivät ansainneet tätä.

Hän vietti lopun yötä siivoamiseen hangaten sotkun pois ovista ja raapien partaterillä liiman ikkunoista. Hänen täytyisi korjata etuovi. Hän aikoi etsiä ne, jotka olivat tästä vastuussa, ja katsoa että he maksaisivat vauriosta. Logan uskoi tietävänsä mistä aloittaa, ja se korvensi hänen sydäntään.

Ennen sairastumistaan Dan oli rakastanut variksenpelätintempun esittämistä naapuruston tenaville. Joka vuosi Logan oli nauttinut sähköposteista, joissa Dan oli kertonut kuinka oli taas kerran pelotellut karkki-keppostelijoita ja pannut heidät juoksemaan. Tänä ensimmäisenä halloweeninaan Danin kodissa se oli Loganista hyvä tapa kunnioittaa hänen muistoaan. Se oli hemmetin paljon parempi näky kuin muisto pitämisestä Dania kädestä veteraanisairaalassa hänen kuollessaan.

Kenelläkään ei ollut oikeutta saastuttaa Danin kotia.

Heidän kotiaan.

Hänen kotiaan.

Logan ei ehkä ollut pystynyt suojelemaan Dania tappavalta syövältä, mutta hän suojelisi Danin kotia kaikilta tulijoilta, mihin hintaan hyvänsä, aloittaen oikein todella miellyttävän unen loppumisesta.

*****

Ikkunoista tuleva valo oli juuri alkanut ärsyttää Richardia kun joku alkoi jyskyttää ovea. Hän tajusi makaavansa lepotuolissa keskellä olohuonetta, ja ähinästä ja kahinasta päätellen melu häiritsi poikiakin. Oli aika tehdä sille jotakin. Hän nousi ylös ja suuntasi ovelle hieroen  mennessään kädellään leukansa karheaa sänkeä.

”Anna olla”, hän sanoi matalalla äänellä avatessaan salpaa. ”Olen tässä. Herätät lapset.” Hän kääntyi tarkistamaan ajan eteisaulan seinäkellosta. Kello ei ollut vielä kuuttakaan. Ainoa seikka, joka esti häntä päästämästä todella äänekästä kirousta, oli olohuoneen kasa yhdeksänvuotiaita, joista muutamat jo liikahtelivat heräillessään ja kääntyilivät lattialla makuupusseissaan kuin mitkäkin hitaat tuhatjalkaiset.

”Mitä helvettiä?” hän kysyi avattuaan oven ja huomattuaan tuntemattoman, pitkän miehen seisovan siinä pitelemässä suurta laatikkoa. ”V...