Francis Marion Crawford

Ajattomat aaveet

ISBN 978-952-5722-16-1 nid.

ISBN 978-952-5722-36-9 epub

Suomennos Johanna Vainikainen:

The Dead Smile, 1886

The Screaming Skull, 1908

Suomennos Laura Nieminen:

Man Overboard!, 1903

For the Blood is the Life, 1905

The Upper Berth, 1886

By the Waters of Paradise, 1887

The Doll's Ghost, 1911

The King's Messenger, 1907

Kansi: Teemu Helenius

EPUB: Erkka Leppänen

Kustantaja: Vaskikirjat

www.vaskikirjat.fi

Kalmon hymy

Ensimmäinen luku

Sir Hugh Ockram hymyili istuessaan työhuoneensa avoimen ikkunan äärellä myöhäisenä elokuun iltapäivänä, ja samassa oudon keltainen pilvi peitti matalalle painuneen auringon ja kirkas kesäinen valo muuttui himertäväksi kuin ruton kähmäiset huurut olisivat äkkiä myrkyttäneet ja saastuttaneet sen. Sir Hugh’n kasvot muistuttivat parhaimmillaankin puista naamiota, jota peitti kireä, ohut pergamentti ja jonka kaksi silmää olivat painuneet näkyvistä ja kurkistelivat syvältä kurttuisten, lurpattavien luomien rakosista valppaina ja elävinä kuin kaksi sammakkoa koloissaan, vieretysten ja tismalleen toistensa kaltaisina. Mutta kun valaistus muuttui, niistä heijastui keltainen hehku. Hoitajatar Macdonald sanoi kerran, että kun sir Hugh hymyili, mies näki kahden naisen kasvot helvetissä – kahden kuolleen, pettämänsä naisen. (Hoitajatar Macdonald oli sata vuotta vanha.) Ja se hymy leveni ja venytti kalvakat huulet kirjavien hampaiden yli ilmeeseen, joka kuvasti mitä perusteellisinta itsetyytyväisyyttä sekoittuneena armottomaan vihaan sekä halveksuntaan koko naissukukuntaa kohtaan. Kammottava tauti, johon sir Hugh pian kuolisi, oli vaikuttanut hänen aivoihinsa. Hänen poikansa seisoi hänen vierellään pitkänä, valkeana ja sulokkaana kuin ikivanhan kuvan enkeli; vaikka pojan violeteissa silmissä näkyi syvää murhetta kun hän katsoi isänsä kasvoja, hän tunsi tuon inhan hymyn hiipivän omillekin huulilleen, erottavan ne toisistaan ja venyttävän niitä vastoin hänen tahtoaan. Ja se oli kuin painajaista, sillä poika yritti hillitä sitä hymyä, mutta hymyili vain entistä leveämmin. Pojan vierellä seisoi kalvaassa, enkelimäisessä kauneudessaan merkillisen samannäköisenä Evelyn Warburton, jolla oli samat tumman kultaiset hiukset, samat murheelliset violetit silmät ja samat hohtavan kalpeat kasvot, lepuuttaen kättään hänen käsivarrellaan. Ja kun Evelyn katsoi setänsä silmiin kykenemättä kääntämään katsettaan pois, hän tunsi tuon kuolettavan kalmanhuuruisen hymyn karehtivan myös omilla punaisilla huulillaan, kiristävän niitä paljastamaan hänen pienet hampaansa, samalla kun kaksi kirkasta kyyneltä vieri poskia alas ja tipahti hänen hymyillessään ylähuulelta alahuulelle – hänen puhtailla, nuorilla kasvoillaan tuo hymy oli kuin kuoleman varjo ja kadotuksen sinetti.

”Niinhän se on”, sir Hugh sanoi hyvin hitaasti ja yhä ikkunasta ulos katsellen, ”että mikäli te kerran olette päättäneet mennä naimisiin, minä en teitä kykene estämään, enkä luule teidän antavan vähäisintäkään arvoa minun suostumukselleni –”

”Isä!” Gabriel huudahti paheksuvasti.

”Ehei, en elättele harhaluuloja”, vanha mies jatkoi kammottavasti hymyten. ”Kuoltuani te menette naimisiin, vaikka teidän olisi parasta olla tekemättä niin erittäin hyvästä syystä – erittäin hyvästä syystä”, hän toisti hyvin painokkaasti ja käänsi sammakkosilmänsä hitaasti kohti rakastavaisia.

”Mistä syystä?” Evelyn kysyi säikähtäneellä äänellä.

”Tyttökulta, älä sinä siitä piittaa. Te menette naimisiin kuin sitä ei olisikaan.” Seurasi pitkä tauko. ”Kaksi on poissa”, hän sanoi ääntään kummasti hiljentäen, ”ja kaksi lisää tekee yhteensä neljä – kaikki yhdessä – aina ja ikuisesti, palavat, palavat, palavat kirkkaasti.”

Viimeisten sanojen myötä hänen päänsä painui hitaasti taaksepäin, ja sammakkosilmien hienoinen hehku katosi turpeiden luomien alle, ja himertävä pilvi väistyi länteen painuvan auringon tieltä niin, että maa viheriöi jälleen ja valo oli puhdasta. Sir Hugh oli vaipunut uneen kesken puheen, kuten kävi usein tämän hänen viime sairautensa kestäessä.

Gabriel Ockram veti Evelynin sivuun, ja he lähtivät työhuoneesta hämärään eteishalliin, sulkivat oven hiljaa perässään ja vetäisivät sitten kumpikin kuuluvasti henkeä kuin olisivat selvinneet jostain äkillisestä vaarasta. He ottivat toisiaan kädestä ja heidän merkillisen samanlaiset silmänsä kohtasivat pitkässä katseessa, jossa rakkautta ja täydellistä yhteisymmärrystä synkisti salattu tuntemattoman pelko. Heidän kalpeat kasvonsa heijastivat samaa kauhua.

”Se on hänen salaisuutensa”, Evelyn sanoi viimein. ”Hän ei paljasta sitä meille koskaan.”

”Jos hän kuolee se mukanaan”, vastasi Gabriel, ”olkoon se hänen häpeänsä!”

”Hänen häpeänsä!” kaikui hämärässä hallissa. Siellä oli outo kaiku, jota jotkut säikkyivät, sillä heidän mielestään oikean kaiun tulisi toistaa kaikki eikä vain sanaa silloin, lausetta tällöin, toisinaan vastaten ja toisinaan vaieten. Mutta hoitajatar Macdonald sanoi, ettei suuren eteisen kaiku kuuna kullan valkeana toistaisi rukousta kuolevan Ockramin puolesta, vaikka kiroukset se kuuluttaisi kymmenkertaisina.

”Hänen häpeänsä!” se toisti hiljaa, ja Evelyn hätkähti ja katseli ympärilleen.

”Se on vain kaiku”, Gabriel sanoi ja johdatti hänet pois.

He menivät ulos illan valoon ja istuivat kivisellä penkillä itäsiiven lähellä, kappelin takana. Oli hyvin hiljaista, tuulenhenkäystäkään ei tuntunut eikä lähistöltä kuulunut mitään. Vain kaukana puistossa laululintunen vihelteli korkealta alkusoittoa illan kuoroesitykseen.

”Täällä on sangen autiota”, Evelyn sanoi, tarttui hermostuneena Gabrielia kädestä ja puhui kuin arkaillen häiritä hiljaisuutta. ”Minua pelottaisi jos olisi pimeää.”

”Mitä sinä pelkäisit? Minuako?” Gabrielin murheelliset silmät kääntyivät katsomaan häntä.

”Oi, en toki! Kuinka minä sinua voisin pelätä? Pelkään muinaisia Ockrameja – sanotaan, että he lepäävät aivan jalkojemme alla täällä pohjoisessa kryptassa kappelin luona, kaikki käärinliinoissaan ilman arkkuja, kuten heidät on ollut tapana haudata.”

”Ja niin tulee olemaankin – niin minun isänikin tullaan hautaamaan, ja minut myös. Sanotaan, että Ockram ei arkussa lepää.”

”Eihän se voi olla totta – se on satua – kummitusjuttua!” Evelyn käpertyi lähemmäksi seuralaistaan, puristi tiukemmin tämän kättä, ja aurinko alkoi painua mailleen.

”Tietenkin on. Mutta kerrotaan tarinaa vanhasta sir Vernonista, joka mestattiin petoksesta Jaakko II:n aikaan. Suku toi hänen ruumiinsa mestauslavalta rautaisessa arkussa, jossa oli raskaat lukot, ja se kannettiin pohjoiseen kryptaan. Siitä lähtien aina kun krypta avattiin jonkun sukulaisen hautausta varten, löydettiin arkku apposen avoimena, ruumis seinää vasten seisomassa ja nurkkaan kierähtänyt pää hymyilemässä sille.”

”Samaa hymyä kuin Hugh-setä?” Evelyn värisi.

”Niin varmaan”, Gabriel vastasi miettivästi. ”Tietenkään en ole koskaan nähnyt sitä, eikä kryptaa ole avattu kolmeenkymmeneen vuoteen – niin kauan on siitä, kun joku meistä viimeksi kuoli.”

”Ja jos – jos Hugh-setä kuolee – aiotko sinä...” Evelyn vaikeni, ja hänen kauniit, kaidat kasvonsa olivat sangen kalpeat.

”Kyllä. Pidän huolta siitä, että hänetkin lasketaan sinne – yhdessä salaisuutensa kanssa, mikä se ikinä sitten onkaan.” Gabriel huokasi ja puristi Evelynin pientä kättä.

”En haluaisi ajatella sitä”, tämä sanoi ääni väristen. ”Voi Gabriel, mikä se salaisuus voisi olla? Hän sanoi, että meidän on parasta olla menemättä naimisiin – ei hän sitä suoraan kieltänyt – mutta hän sanoi sen niin omituisesti, ja miten hän hymyili – hyi olkoon!” Tytön pienet valkoiset hampaat kalisivat pelosta ja hän vilkuili olkansa ylitse ja painautui entistäkin tiiviimmin Gabrielia vasten. ”Ja jotenkin minä tunsin sen saman hymyn omilla kasvoillani...”

”Niin minäkin”, Gabriel vastasi vaimeasti ja epäröiden. ”Hoitajatar Macdonald –” Hän keskeytti äkisti.

”Mitä? Mitä hän sanoi?”

”Ei – ei mitään. Hän on kertoillut tarinoita, mutta ne vain pelottaisivat sinua, kultaseni. Tule, alkaa jo viiletä.” Gabriel nousi, mutta Evelyn pidätteli häntä molemmin käsin yhä istuen ja katsoen häntä suoraan kasvoihin.

”Mutta menemmehän me naimisiin joka tapauksessa, Gabriel! Sano, että menemme!”

”Tietenkin, rakas – tietenkin menemme. Se on vain mahdotonta nyt, kun isäni on niin vakavasti sairaana –”

”Voi Gabriel, rakas Gabriel! Kunpa meidät olisi jo vihitty!” Evelyn huudahti tuskastuneena. ”Tiedän, että jokin vielä estää sen ja pitää meidät erossa toisistamme.”

”Sitä ei estä mikään!”

”Eikö mikään?”

”Ei mikään inhimillinen”, sanoi Gabriel Ockram tytön vetäessä hänet takaisin luokseen. Ja heidän kasvonsa, niin merkillisen samankaltaiset, kohtasivat ja koskettivat – ja Gabriel maistoi suudelmassa pahuuden suurenmoisen sivumaun, mutta Evelynin huulilla tuntui pelon viileä henkäys, suloinen ja kammottava. Eikä kumpikaan heistä ymmärtänyt, sillä he olivat nuoria ja viattomia. Silti tytön keveinkin hipaisu veti nuorukaista puoleensa kuin herkkää kasvia, joka havisee, liikuttelee hentoja lehtiään ja kumartuu pehmeästi kohti kaipaamaansa – ja nuorukainen tuli omasta tahdostaan, niin kuin olisi tullut vaikka tytön kosketus olisi ollut tappavan myrkyllinen: tyttö tunsi kummaa rakkautta tuota viekoittelevaa pelon henkäystä kohtaan, ja nuorukainen himoitsi sitä nimetöntä pahaa, joka tytön neitseellisillä huulilla vaani.

”Aivan kuin olisimme rakastuneet oudossa unessa”, tyttö sanoi.

”Pelkään herääväni siitä”, nuorukainen kuiskasi.

”Rakas, emme me herää – kun uni päättyy, se on jo muuttunut kuolemaksi, niin huomaamatta ettemme tiedäkään sitä. Mutta siihen saakka –”

Tyttö taukosi ja etsi nuorukaisen katsetta, ja heidän kasvonsa lähenivät hitaasti toisiaan. Aivan kuin heidän punaisilla huulillaan olisi ollut omat ajatuksensa, ja ne olisivat aavistaneet ja tunteneet jo toistensa syvän suudelman.

”Siihen saakka –”, tyttö toisti, hyvin hiljaa, suu lähellä toisen suuta.

”Uneksutaan – siihen saakka”, kuiskasi nuorukainen.

Toinen luku

Hoitajatar Macdonald oli satavuotias. Hän tapasi nukkua istualtaan suuressa vanhassa nahkaisessa lepotuolissa, ...