Kansi

Nimiö

TIM WALKER

LOST IN SUOMI

Miten tapasin suomalaisen vaimoni ja muita kertomuksia

Käsikirjoituksesta suomentanut

Maija Kauhanen

S&S

Helsinki

Tekijänoikeudet

© Tim Walker ja Kustantamo S&S, 2016

Alkuteos Lost in Finland. When I Married into a Finnish Family and Other Stories (Kustantamo S&S, 2016)

Kuvittanut: Karoliina Korhonen

Kansi ja ulkoasun suunnittelu: Eevaliina Rusanen

ISBN 978-951-52-3992-1

Esipuhe

ESIPUHE

Kun olin lapsi, meillä oli tuttavaperhe nimeltä Kiviset. Kotikaupungissamme ihmiset kutsuivat heitä ”erilaisiksi”, mikä on Yhdysvalloissa lähinnä kohtelias tapa sanoa ”outo”.

Ensinnäkin vanhemmat antoivat pellavapäisten lastensa juoksennella ilkosillaan ympäri pihaa. Se takuulla järkytti naapureita. Eikä siinä kaikki: kun Kivisille syntyi uusi lapsi (ja heitä tuli kaiken kaikkiaan viisi), isä ja äiti kutsuivat tenavaa ”vauvaksi” siihen asti, kunnes olivat päättäneet lopullisesta nimestä. Maanmieheni raapivat päätään ihmeissään: ”Täh, nimetön lapsi?” Kivisen lapsista vanhin oli Mika, minua pari vuotta nuorempi poika, joka ajoi omalla mopolla kuuden seitsemän vanhana, samoihin aikoihin kun itse opin ajamaan pyörää ilman apupyöriä.

Kun rouva Kivinen soitti meille kotiin ja minä vastasin puhelimeen, hän tervehti eri tavalla kuin muut: ”Onko äiti kotona?” Rouva Kiviseltä ei koskaan kuullut tavanomaisia amerikkalaisia kohteliaisuusfraaseja kuten: ”Hei, Tim! Mitä kuuluu? Sattuisiko äitisi olemaan tavoitettavissa?” Rouva Kivinen se vasta meni suoraan asiaan.

Kaikista Kivisten omituisuuksista huolimatta vanhempani – jotka tunsivat heidät seurakunnasta – eivät kuitanneet heitä hulluiksi. ”He ovat suomalaisia”, isäni ja äitini selittivät minulle.

Yhtenä talvena Kiviset kutsuivat minut mukaan Vermontiin vapaa-ajan asunnolleen, minne oli Connecticutin osavaltiossa sijaitsevasta kotikaupungistani noin neljän tunnin ajomatka. He kutsuivat paikkaa ”kesämökikseen”. Kahdeksan–yhdeksänvuotiaana se ihmetytti minua, oli sentään talvi ja ulkona oli jäätävän kylmä.

Mikan isä ajoi neljä tuntia pohjoiseen yötä myöten ja suunnisti teitä pitkin miltei täydessä hiljaisuudessa. Kivisten mökille ajettiin päällystämätöntä tietä, jonka molemmin puolin kohosi pimeä metsä kuin tunneli. Kun saavuimme perille, astuin autosta ohueen lumihankeen ja nostin katseeni taivaalle, missä näkyivät vain kuu ja tähdet.

Herra Kivinen avasi mökin oven kuunvalossa, kiirehti sitten kamiinan ääreen ja ryhtyi polvillaan seisten työntämään sen pesään sanomalehtipaperia, pieniä polttopuita ja tulitikkuja. Minä ja Mika napsauttelimme päälle LED-valonauhoja, jotka loivat olohuoneeseen kalpean sinisen hehkun. Levitimme makuupussimme kamiinassa kasvavien liekkien ympärille. Kun kävin vessassa, sitä ei voinut vetää, enkä löytänyt pesuallasta. Nukahdin tulen rätinään.

Aamulla huomasin, että pihan lampi – joka oli puolen jalkapallokentän kokoinen – oli umpijäässä. Minä ja Mika kolasimme lumet yhdestä nurkasta luistinradaksi. Myös perheen isällä oli oma lampihanke: hän teki jäähän ruosteisella moottorisahalla reiän. Minä tuijotin aukkoa ja ihmettelin, mitä varten se oli.

Myöhemmin, auringonlaskun aikaan, ystäväni isä hävisi lammen rannalla olevaan puiseen vajaan, jonka katolla oli savupiippu. Mökin olohuoneen ikkunoista seurasin, kuinka savu kohosi piipusta. Kun meitä kutsuttiin, menimme perheen isän ja hänen amerikkalaisen kaverinsa kanssa koppiin, jota herra Kivinen nimitti ”saunaksi”.

Minulla oli uimasortsit jalassa. Samoin Mikalla, ehkä huomaavaisuudesta. Mikan isä oli alasti, mutta juuri sitä olin herra Kiviseltä jotenkin odottanutkin. Hän oli hiukan eksentrinen. Hän otti jaloissaan olevasta metallisesta kiulusta kauhalla vettä ja heitti sitä kiville, niin että ilmaan pullahti höyrypilviä. Jokainen vesitilkka sai aikaan voimakkaan kuumuuden aallon, ja huoneen kostea ilma kävi entistä tukahduttavammaksi.

Myös herra Kivisen amerikkalainen ystävä oli alasti. Onpa erikoista, minä ajattelin, eihän tuo mies ole suomalainen.

Sitäkin oudompaa oli, kun ensimmäisen saunomiskerran jälkeen amerikkalainen mies liittyi vapaaehtoisesti Mikan isän seuraan ja laskeutui jäässä olevan aukon kautta lampeen uimaan, mikä näytti minusta melko itsetuhoiselta tempaukselta.

Kun olin taas kotona, kerroin vanhemmilleni amerikkalaisesta miehestä outoine tapoineen. ”Katsopas, hänellä on suomalainen vaimo”, vanhempani selittivät.

Vähänpä osasin arvata, että olin juuri nähnyt väläyksen omasta tulevaisuudestani.

***

Kirjoitin suurimman osan tästä kirjasta kotimme saunassa. (Älkää ihmetelkö: kiuas ei ollut päällä ja vaatteeni olivat.) Saattaa kuulostaa oudolta, että tein töitä huoneessa, jota miljoonat suomalaiset käyttävät rentoutumiseen, mutta minä olenkin amerikkalainen, ja meillä on tapana muuttaa vapaa-ajalle pyhitettyjä paikkoja tuotteliaisuuden tyyssijoiksi. Käynti Starbucks-kahvilassa Yhdysvalloissa riittää osoittamaan sen todeksi.

Väittäisin kuitenkin, että sauna on luontevin paikka kirjoittaa suomalaisesta kulttuurista – siellä on pimeää ja hiljaista – ja vaikka minulla ei vertailukohtaa olekaan, haluaisin uskoa, että saunan tunnelma auttoi minua kirjoittamaan paremman kirjan. Koska minulla on kaksi pientä lasta, myös yksityisyydelle oli tilausta. Yksityisyydestä puheen ollen olen muuttanut tässä kirjassa esiintyvien henkilöiden nimet, julkisuuden henkilöitä ja koiraani lukuun ottamatta.

Ystäväpiiriini Suomessa kuuluu kourallinen ulkomaalaisia puolisoita – ja vuosien varrella olemme vaihtaneet paljon kokemuksia ja kaskuja elämästämme täällä. Meillä kaikilla on omat tarinamme tilanteista, joissa olemme tunteneet itsemme eksyneiksi suomalaisessa kulttuurissa. Tässä kirjassa kuvaan matkaani kohti tämän pohjoisen maan ja sen kansan ymmärtämistä. Aihe on lähellä sydäntäni.

Olen yrittänyt parhaani mukaan muistaa yksityiskohdat mahdollisimman tarkkaan, mutta lienee syytä varoittaa, että toisinaan suomalainen vaimoni moittii ”kamalan huonoa muistiani” – ja se vihlaisee aina pahasti, olenhan juuri viettänyt vuoden elämästäni muistellen ja kirjoittaen ylös anekdootteja Suomesta.

Mielikuvitustyttöystävä

MIELIKUVITUSTYTTÖYSTÄVÄ

”Oletko varma, että haluat mennä collegeen niin, että seurustelet?” isäni kysyi.

En usko, että isäni olisi ollut yhtä huolissaan, jos olisin seurustellut naapurin tytön kanssa. Totuus, jonka me molemmat tiesimme, oli että Vilma – minun ”pikku ystäväni” (äitini ilmaus) – asui yli kuudentuhannen kilometrin päässä lähellä pohjoista napapiiriä. Ja siellä, mistä minä tulen, sellainen ei kerta kaikkiaan ole normaalia.

Olin tavannut Vilman edellisenä kesänä Helsingissä, bussissa matkalla Venäjälle. Me kumpikin osallistuimme vapaaehtoistyömatkalle perheidemme kanssa, ja kun Vilma astui bussiin ja käveli pitkin käytävää, minä punastuin, koska meikkeineen, vaaleine hiuksineen ja design-vaatteineen hän näytti 25-vuotiaalta pohjoismaiselta mallilta muotinäytöksen lavalla. Päättelin, että Vilma oli minulle tavoittamattomissa, koska olin pelkkä 17-vuotias pojankloppi, joka oli hiljattain päässyt hammasraudoista eroon. Amerikkalaiset tytöt samassa linja-autossa olivat college-paidoissa, pyjamanhousuissa ja varvastossuissa.

Matkan aikana sain tietää muutaman asian Vilmasta. Yksi: hän ei ollut ainoastaan kaunis vaan myös mukava. Kaksi: hän oli kuin olikin minun ikäiseni. Ja kolme: hän ei vaikuttanut olevan romanttisesti kiinnostunut minusta – suureksi harmikseni.

Yhtenä päivänä matkamme aikana ajattelin tehdä häneen vaikutuksen ja selvitin, miten sanotaan suomeksi ”kaunis tyttö”. Harjoittelin sanojen ääntämistä varmaan tusinan kertaa ennen kuin lähestyin häntä. Kun ilmoitin hänelle osaavani pari sanaa suomea, hän ei näyttänyt innostuneelta – hän näytti epäluuloiselta.

”Khauniis thuuto”, sanoin. Hän tuijotti minua ilmeettömänä. Toistin sanat, ja Vilma näytti yhä hämmentyneeltä. ”Se on ’kaunis tyttö’ suomeksi, eikö niin?”

”Kaunis tyttö”, Vilma äänsi, ”niin se sanotaan.” Välillemme lankesi vaivaantunut hiljaisuus.

Minä en kuitenkaan luovuttanut. Toisella kertaa päätin valloittaa hänet kertomalla, että mielestäni hän näytti suomalaiselta. Ajattelin, että se oli kohteliaisuus, koska kansainvälisesti pohjoismaiset naiset ovat kauniiden naisten maineessa, mutta kommenttini näytti vain kiusaavan häntä. Hän sanoi, että Helsingissä hän näytti kaikkien mielestä ulkomaalaiselta. Hänen pitkä tukkansa oli vaalennettu, ja hiusten tavoin hänen silmänsä olivat tummanruskeat, Vilma selitti. Kaiken kukkuraksi hänen ihonsa ruskettui helposti. Hän vakuutti minulle, että ei näyttänyt suomalaiselta. Hän kuulosti ylpeältä tästä ominaisuudesta, mikä hämmästytti minua. Jos halusi nähdä tyypillisen suomalaisen, kannatti katsoa hänen isäänsä, jolla oli ohut vaalea tukka, siniset silmät ja kalpea iho, hän neuvoi. Mutta vaikka Vilma kuinka yritti vakuuttaa minua, kieltäydyin uskomasta häntä. Hän oli suomalainen ja niin ollen suomalaisen näköinen. Uskon vahvasti, että itsepäisyyteni kävi hänen hermoilleen.

Kerran Vilma paljasti minulle olevansa huolissaan mahdollisuudesta, että Venäjä valloittaisi hänen kotimaansa, ja minä nauroin. ”Millä vuosikymmenellä sinä oikein elät?” vitsailin. ”1940-luvulla?” Vilman mielestä se ei kuitenkaan ollut naurun asia.

Toisella kertaa totesin, kuinka ihmeellistä minusta oli, että Vilman äidinkielellä julkaistiin kirjoja, aikakauslehtiä ja sanomalehtiä. Selitin, että koska Suomi on niin pieni maa, jossa on vain reilut viisi miljoonaa asukasta, oli mielestäni yllättävää ettei englanti – kansainvälinen lingua franca – ollut täysin korvannut suomea. Vilman kauhistuneen ilmeen perusteella hän ei ollut päättelyketjustani kovin haltioissaan. Kaikki, mitä sanoin ja tein Vilman eteen, tuntui pikemminkin ärsyttävän häntä kuin tekevän vaikutuksen.

Kun palasimme Venäjän-matkaltamme Helsinkiin, koko ryhmä kokoontui yhteiselle juhlaillalliselle keskustassa sijaitsevaan ravintolaan, ja suurin osa meistä meni sinne kävellen. Minä kuljin kaupungin katuja Vilman vierellä, ja aina kun meitä lähestyi oluttölkkiä kantava mies – joita oli pilvin pimein – siirryin kävelemään hänen edessään suojatakseni häntä mahdolliselta vaaralta. Vilma ei kuitenkaan kiittänyt minua lisäsuojelusta vaan nauroi makeasti. Hän vakuutti, että oli kävellyt näitä katuja omin päin pienestä pitäen ja että nuo humalaiset miehet olivat yleensä harmittomia. Minä taas kerroin, että Yhdysvalloissa on laitonta kävellä ulkona alkoholijuoma kädessä. (Vain muutama vuosi sitten kolme suomalaista pidätettiin Tennesseessä päihtymyksestä julkisella paikalla.)

Sen illallisen jälkeen hyvästelin Vilman, ja vaikka toivoinkin kuulevani hänestä vielä, en varsinaisesti odottanut mitään. Hän ei vaikuttanut kiinnostuneelta minusta. Tosin ehkä suomalaiset tytöt ovat hyviä salaamaan tunteensa – tai ainakin parempia kuin ne amerikkalaiset tytöt, joita olin aiemmin piirittänyt – koska kun palasin Yhdysvaltoihin, kuulin puskaradion kautta, että Vilma odotti kuin odottikin kuulevansa minusta. Vilman äiti oli kertonut sen hyvälle ystävälleen rouva Kiviselle, joka kertoi äidilleni, joka kertoi minulle, mutta vielä tänäkin päivänä Vilma kiistää sanoneensa kenellekään mitään sen suuntaista, että haluaisi kuulla minusta. Niinpä lähetin tälle suomalaiselle tytölle sähköpostia vakuuttuneena siitä, että hän odotti minulta yhteydenottoa. Kaikeksi onneksi hän vastasi, ja seuraavan vuoden ajan kirjoitimme toisillemme sähköpostia joka viikko – mutta seuraavan kesän alkaessa en vieläkään ollut varma, halusiko Vilma enempää kuin amerikkalaisen kirjekaverin, joka sattui olemaan häneen korviaan myöten lätkässä.

Tuona toisena kesänä rouva Kivinen kutsui Vilman kotikaupunkiini perheensä au pairiksi, ja minä keräsin rohkeuteni, soitin hänelle ja kutsuin hänet kanssani ulos syömään. Pidätin henkeä, koska en ollut milloinkaan tavoitellut ketään tyttöä yhtä kiihkeästi ja ollut yhtä epävarma hänen tunteistaan minua kohtaan. Niinpä kun Vilma suostui kanssani päivälliselle samana iltana, tuuletin oikein kunnolla.

Olimme seurustelleet vasta kaksi viikkoa, kun isäni jo halusi käydä vakavan isä–poika-keskustelun collegeen menosta ja tyttöystävästä.

Vaikka tajusin isäukon olevan minusta sangen huolissaan, kerroin hänelle olevani varma Vilmasta (niin varma kuin sinisilmäinen kahdeksantoistavuotias, joka rakastuu ulkomaalaiseen, vain voi olla). Syy oli yksinkertainen: koska tämä suomalainen nainen oli ollut niin vaikea valloittaa, en noin vain päästäisi häntä menemään.

Elokuun puolessavälissä, kun Vilma oli palannut Helsinkiin, pakkasin vanhempieni vihreään Volvoon asuntolakamppeeni: vanhan lampun, uuden tietokoneen pahvilaatikossaan, tusinoittain pikanuudelipusseja ja sen sellaista. Pieneen collegeeni Bostonin seudulla oli periaatteessa neljän tunnin ajomatka, mutta kun isäni oli ratissa, siihen meni vain kolme tuntia.

Kun saavuimme kampukselle, isä pysäköi nurmikolle asuntolarakennukseni eteen, joka oli hienoimmasta päästä – kaksikerroksinen, auringonkeltaiseksi maalattu asuintalo. Kun purimme tavaroita Volvosta, tapasin ulko-ovella huonetoverini Taylorin. Hän oli 18-vuotias amerikkalainen poika kuten minäkin, mutta siihen yhtäläisyytemme loppuivatkin. Hänellä oli siilitukka, surffisortsit ja varvassandaalit, hän rakasti länsirannikon räppiä ja pelasi vapaa-ajallaan mieluiten lentopalloa. Hän oli kotoisin Kaliforniasta ja päästeli suustaan ihmeellisiä juttuja kuten hella cool (tosi cool), Norcal (Pohjois-Kalifornia) ja Socal (Etelä-Kalifornia).

Sinä iltana keskusaukiolla eli pääkirjaston edessä aukeavalla suurella nurmikentällä alkoi fuksien orientaatio. Viidensadan teinin hermostunut puheensorina täytti pihan. Opiskelijat jaettiin ryhmiin, joista jokaisessa oli kaksitoista fuksia ja vetäjänä ylemmän vuosiluokan opiskelija. Meidän ryhmänjohtajamme oli Karla-niminen kolmannen vuoden opiskelija, jota innokkaampaa ilmestystä ei ollutkaan. ”Tyypit, tästä tulee ihan sikamahtava viikonloppu!!!” oli jotakin, mitä hänen suustaan usein kuuli. Kun olin viettänyt suuren osan kesästäni rauhallisen suomalaistytön seurassa, Karlan räiskähtelevyys tuntui hätkähdyttävältä.

Muut orientaatioryhmäni fuksit vaikuttivat yhtä halukkailta saamaan uusia ystäviä kuin minäkin. Rupattelumme sujui jouhevasti, kunnes otin Vilman puheeksi. Aihe näytti saavan opiskelutoverini kiemurtelemaan. Olin hämmentynyt: ei kai ulkomaalainen tyttöystävä nyt niin iso tabu voinut olla?

Myöhemmin sinä syksynä eräs toista vuosikurssia käyvä ystäväni sanoi sen, minkä sanomiseen kenelläkään muulla ei näyttänyt riittävän rohkeutta. ”Hetkonen”, hän sanoi, ”onko sinun tyttöystäväsi SUOMESTA?” Minä nyökkäsin. ”JÄBÄ – sehän on IHAN HULLUA!”

Sen keskustelun jälkeen aloin epäillä koulutoverieni ajattelevan, että olin keksinyt Vilman päästäni niin kuin pieni lapsi, jolla on mielikuvitusystävä. Kun tapasin satoja opiskelutovereitani tuon syksyn aikana, huomasin, ettei kenelläkään muulla todellakaan tuntunut olevan ulkomaalaista tyttöystävää. Joskus tapasin muita fukseja, jotka olivat ”etäsuhteessa”, mutta yleensä se tarkoitti sitä, että seurustelukumppani oli toisessa osavaltiossa, ei toisessa maanosassa.

Vilma sen sijaan pystyi helposti luettelemaan yli tusinan suomalaista naista, jotka joko seurustelivat tai olivat naimisissa ulkomaalaisten kanssa. Mitä minuun tulee, saatoin ainoastaan ajatella sitä amerikkalaista miestä, jonka olin kerran nähnyt avantouinnilla Kivisten mökillä – hän oli naimisissa suomalaisen naisen kanssa, ja silloisesta käytöksestään päätellen hän tosiaan oli hiukan ”erilainen”.

Ainoa kampuksella, joka tiesi ulkomaalaisen tyttöystäväni olevan sataprosenttisen todellinen, oli huonetoverini Taylor. Joka toinen päivä puhuin pari kolme tuntia Vilman kanssa asuntolahuoneemme langattomalla puhelimella. Maratonpuheluidemme takia Taylor oppi opiskelemaan muualla kuin asuntolahuoneessa, mutta joskus, kun hän tuli takaisin ja huomasi minun olevan vieläkin puhelimessa Vilman kanssa, hän piti käytävässä outoa gorillaääntä: ”Uu-uu-aa-aa-aa!”

Suutuin Taylorille vain yhden kerran, silloin, kun hän nimitti Vilmaa ”postimyyntimorsiameksi” – yleinen nimitys ulkomaalaiselle naiselle, joka seurustelee tai on naimisissa amerikkalaisen miehen kanssa. Kuullessani huonetoverini sanat muutuin ihan oikeaksi gorillaksi ja ääntelin kuin vihainen eläin. Se tukki Taylorin suun.

Yhden kolmituntisen puhelumme aikana sanoin Vilmalle, että hän oli nykyään paras ystäväni. Linja hiljeni hetkeksi. ”Enkö minä ole sinun paras ystäväsi?” kysyin.

Uusi tauko. ”No”, hän sanoi, ”Sara on kyllä yhä minun paras ystäväni. Mutta ehkä sinusta vielä jonakin päivänä tulee minun paras ystäväni!”

Nauroin itsekseni, koska en ollut ikinä tavannut ketään yhtä armottoman rehellistä. Siinä minä olin, ensimmäisen vuoden opiskelija vailla ystäviä, eikä suomalainen tyttöystäväni saanut puristetuksi itsestään pientä valkoista valhetta.

Paljon myöhemmin, toisen puhelinkeskustelun aikana, kuiskasin Vilmalle ”minä rakastan sinua”. Seurasi uusi pitkä tauko. ”Kuulitko sinä?” minä kysyin.

”Kuulin kyllä”, Vilma sanoi.

”Ja…” minä vastasin.

”Kiitos”, hän sanoi. ”Mutta en ole varma, rakastanko sinua vielä.”

Raavin päätäni. Tiesin toki, että minä rakastan sinua on paljon sanottu, mutta emme me enää olleet ensitreffeillä – olimme olleet ”yhdessä” jo monta kuukautta ja puhuimme puhelimessa yli kymmenen tuntia joka viikko, ja Vilman takia olin käytännössä vieraantunut opiskelutovereistani. Jos sitä ei lasketa rakkaudeksi, en tiedä mikä lasketaan.

Myöhemmin tajusin, että olimme törmänneet kulttuurieroon.

Yhdysvalloissa kuulee usein, kuinka ihmiset sanovat rakastavansa kenkiään, kissojaan tai ranskalaisia perunoitaan. Tietysti rakastamme myös puolisoitamme – ja siinä kohtaa kuvio käy hämmentäväksi: voin yhdellä ja samalla englannin kielen sanalla kuvata kiintymystäni ”pikku ystävääni” kohtaan ja kertoa olevani perso roskaruoalle.

Suomessa lause minä rakastan sinua sitä vastoin tuntuu olevan pyhä. Kaikkina niinä vuosina, joina olen vieraillut ja asunut täällä, en muista kertaakaan kuulleeni suomalaisen lausuvan noita sanoja toiselle suomalaiselle, kun taas amerikkalaisessa perheessäni meillä on tapana sanoa I love you melkein jokaisen puhelun loppuun.

Muuan suomalainen kasku on auttanut minua ymmärtämään Vilman vastahakoisuutta tunnustaa minulle rakkauttaan. Vanha vaimo valitti miehelleen, ettei koskaan kuullut tämän sanovan minä rakastan sinua. ”Sanoin alttarilla, että rakastan sinua”, mies vastasi. ”Kerron kyllä, jos tilanne siitä muuttuu.”

Minusta tuntuu, että vielä jonakin päivänä olen kuin tuo vanha suomalainen vaimo.

***

Fuksivuoteni syksyllä huomasin kampuksen kuntosalilla miesten pukuhuoneessa lasioven, johon oli teipattu käsin kirjoitettu lappu. ”KUIVA SAUNA!” lapussa luki. ”ÄLÄ HEITÄ VETTÄ KIUKAALLE!”

Tiesin, että herra Kivinen – kuten luultavasti kuka tahansa suomalainen – olisi pudistellut päätään moiselle säännölle, mutta minä en valittanut. Oikea sauna, suomalaisuuden huipentuma, täällä minun collegessani! Siinä oli aihetta juhlaan, ja kerroin hyvät uutiset Vilmalle. Kun kerran Suomessa on kaksi miljoonaa saunaa, ulkomaalaisen poikaystävän oli hyvä totutella kokemukseen – ja Vilma tuntuikin ilahtuvan innostuksestani.

Kävin saunassa melkein joka ilta joululomaan saakka. Se auttaa minua opiskelemaan menestyksekkäästi, koska se lievittää stressiä, järkeilin. Tulin kuitenkin huomaamaan, että teoriani piti paikkansa vain osittain.

Oli totta, että saunaillat lievittivät akateemista ahdistustani, mutta palatessani asuntolahuoneeseeni minun ei tehnyt mieli tehdä muuta kuin löhöillä kellarin sohvalla. Pelailin siis stressittömästi videopelejä tai seurasin, kun kämppikseni pelasivat.

Kun kävin saunassa, tein sen suomalaiseen tapaan (kuten alaston herra Kivinen Vermontissa). Koska tyttöystäväni oli suomalainen, tunsin outoa velvollisuutta saunoa alasti: ajattelin, että tehtäväni oli valistaa maanmiehiäni suomalaisten tavoista. Uumoilen tosin, että säikäytin muutaman ihmisen.

Lasiovesta astui arkoja uimasortseihin pukeutuneita tyyppejä siinä uskossa, ettei saunassa ollut ketään. Astuessaan sisään he sitten äkkäsivät piippuhyllyllä minut, alastoman amerikkalaisen. He käännähtivät ympäri ja häipyivät salamana. Tajusin, etteivät opiskelutoverini ymmärtäneet saunan käsitettä. Kun puin päälleni pukuhuoneessa, näin ihmisten astuvan saunaan uimasortseissa ja pyyhe olalla. Siellä he hankasivat uimasortsejaan pyyhkeellä puolen minuutin ajan ikään kuin sauna olisi jonkinlainen ihmistenkuivaushuone.

Saunan jälkeen kävin aina kylmässä suihkussa. Ei se nyt mitään avantouintia ollut, mutta ainakin yritin toimia ”suomalaiseen tapaan”.

Sikäli kuin tiesin, saunassa oli sillä lukukaudella vain yksi vakikävijä minun lisäkseni – collegen ruokalan 26-vuotias kokki. Hänellä oli tapana käydä päivällisen (viimeisen työvuoronsa) jälkeen pesemässä rasva iholtaan ja rentoutumassa. Kuten minäkin, hän oli alasti – tuntui kuin hän olisi ollut veljeni.

Jollakin kerralla, kun tuijotimme kiukaan kuivia kiviä, kerroin hänelle oikeasta tavasta käydä saunassa: ”Suomessa kiville heitetään vettä.”

Kerran sitten näin hänen istuvan piippuhyllyllä jotakin käsissään. Kokki oli salakuljettanut sisään pullon ja heitti virnistäen vettä kiville. Hetken aikaa kuvittelin, että olimme Suomessa.

***

Toukokuussa fuksivuoteni päättyi ja hyvästelin asuntolatoverini. Kun loikoilin huoneessani kotona Connecticutissa, soitin hetken mielijohteesta Vilmalle. Kun hän vastasi puhelimeen, kuulosti siltä kuin hän olisi ollut keskellä riehakkaita juhlia. ”Hei”, minä huusin, ”en kuule, mitä sanot!”

Hän pahoitteli, ja odotin, kunnes hän oli siirtynyt hiljaisempaan paikkaan puhumaan. Kun hän viimein avasi taas suunsa, hän sanoi innoissaan: ”Me olemme katsomassa Euroviisuja, ja äsken selvisi, että – Suomi voitti!”

En ollut koskaan kuullut häntä yhtä iloisena. ”Me olemme kaikki niin ylpeitä!” hän sanoi. Koska voittaja oli suomalainen yhtye, Suomi olisi seuraavana vuonna Euroviisujen isäntämaana ensimmäistä kertaa koskaan, Vilma selitti. Vaistosin, että tyttöystäväni halusi jatkaa voitonjuhlia muiden kanssa, joten hyvästelin hänet.

Euroviisut? En ollut edes kuullut niistä koskaan ennen. Ne tuntuivat olevan iso juttu, eräänlaiset musiikin olympialaiset. Sain selville, että Euroviisuja katsoo televisiosta joka vuosi lähes 200 miljoonaa ihmistä, mikä on melkein kaksi kertaa enemmän kuin Yhdysvaltain katsotuimmalla tv-ohjelmalla, amerikkalaisen jalkapallon finaaliottelulla Super Bowlilla.

Tein Google-haun tuoreen voittajan nimellä innoissani siitä, että pääsisin tutustumaan uuteen musiikkiin. Voittaja oli Lordi-niminen yhtye – eivätkä sen jäsenet yllätyksekseni olleet lihaa ja verta olevia oikeita ihmisiä. He olivat rumimpia hirviöitä, mitä olin eläissäni nähnyt. Eikä siinä vielä mitään, että heidän ruumiistaan törrötti sarvia sieltä täältä; lisäksi Hard Rock Hallelujah -nimisen voittokappaleen esitykseen kuului pyrotekniikkaa. Kreikan finaalissa liekit roihusivat ympäri lavaa, ja säpsähdin, kun solisti – jonka silinterihatussa komeili iso Suomen lippu – karjui nuotin vierestä sotakirveen muotoiseen mikrofoniin.

Juttelin brittiystäväni kanssa, jotta ymmärtäisin tätä eurooppalaista ilmiötä paremmin. Hän kertoi, että Englannissa hän katsoi ystäväpiirinsä kanssa mielellään Euroviisuja, mutta ei kilpailun uskomattoman tason vaan sen uskomattoman älyttömyyden takia. Toki, toisinaan laulukilpailuun osallistui joku Céline Dionin kaltainen tähti tai Abban kaltainen menestysbändi, mutta vaikutti siltä, että tapahtuma tunnettiin parhaiten sellaisista kummajaisista kuin Suomen Lordi.

Mutta toisin kuin brittikaverini, tyttöystäväni Vilma ja hänen suomalaiset ystävänsä eivät näyttäneet katsovan Euroviisuja yhtenä isona vitsinä. Tuona toukokuisena iltana he vaikuttivat suunnattoman ylpeiltä hirviökaartistaan.

Pohjoinen vieraanvaraisuus

POHJOINEN VIERAANVARAISUUS

Kesäkuussa lensin Helsinkiin Vilman ja hänen perheensä vieraaksi, ja kun Finnairin lentoa oli kestänyt muutaman tunnin, valot himmenivät ja pääni alkoi nuokahdella. Silloin kuulin äänen: klik, klak, klik, klak. Ponkaisin pystyasentoon silmät selällään.

Kolme vaaleaa, keski-ikäistä lentoemäntää mustissa korkokengissä ja siisteissä sinisissä virkapuvuissa kerääntyi vessan oven eteen. Yksi naisista hakkasi nyrkillä oveen. Hän odotti muutaman sekunnin, että ovi aukeaisi, mutta se pysyi lukossa.

Lentoemäntä jyskytti ovea uudestaan ja odotti – tuloksetta. Sitten hän määräsi: ”Tule heti ulos!” Ovi avautui raolleen.

”Tule kokonaan ulos!” lentoemäntä huusi.

Vessasta astui noin kaksimetrinen epäsiisti nuori mies. Kolme suomalaista naista asettui puoliympyrään hänen eteensä.

”Poltitko sinä tupakkaa siellä?” yksi naisista kysyi.

”No, tuota…” mies änkytti katsoen lattiaan.

”Lennon aikana ei saa polttaa!” yksi lentoemännistä sanoi heristäen sormeaan. Mies laahusti takaisin paikalleen, pää painuksissa ja katsekontaktia välttäen, ja lysähti tuoliinsa.

Hyvä tietää, muistan ajatelleeni: suomalaisten naisten kanssa ei pelleillä.

***

Kun olin poiminut laukkuni matkatavarahihnalta Helsinki-Vantaan lentoasemalla, kävelin tullipisteen ohi, ja automaattiovet liukuivat auki. Siellä Vilma seisoi ja odotti äitinsä kanssa. Me halasimme. Sitten hän vetäytyi irti ja katsoi minua silmiin.

”Sinä olit samassa koneessa Ville Valon kanssa!” hän sanoi.

”Ville kenen?” Olin hiukan loukkaantunut, että jälleennäkemisestämme oli kulunut pari sekuntia ja hän intoili jo toisesta miehestä.

”Siis”, hän sanoi. ”Ville Valo on HIMin solisti.” Minä kohautin olkiani.

”Se on kuuluisa suomalainen rockbändi!” hän selitti.

Täh? Vilma ei edes kuunnellut rockia ja tuntui kuitenkin olevan niin ylpeä Suomen metallibändeistä. (Ja minä kun olin luullut, että Lordi oli ainoa!) Kun minulle selvisi, että hänen kotimaassaan oli eniten metalliyhtyeitä asukasta kohden maailmassa, tajusin, ettei hänen hevimieltymyksensä niin ihmeellinen asia ollut.

Lähdettyämme lentokentältä Vilma ja hänen äitinsä halusivat, että käymme matkalla ruokakaupassa ostamassa minulle ruokaa. Minusta se oli ystävällistä, mutta hieman erikoista. Jos minun perheeni olisi hakenut jonkun lentokentältä, olisimme vieneet hänet suoraan kotiimme – ja hän olisi saanut syödä sitä mitä mekin. Aloin aavistella, että ehkä suomalainen kulttuuri oli vieraanvaraisuuden suhteen hieman toisenlainen.

Kaupassa Vilma kertoi äidilleen, että rakastan muroja (hän antoi minulle hellittelynimen Muromonsteri), joten kumpikin valitsi pari pakettia muroja, joista he arvelivat minun pitävän. Kun menimme kassajonoon, sain tietää, että kassamyyjä oli Vilman kaveri, ja teinityttö toivotti minut tervetulleeksi Suomeen. Se oli johdatukseni tämän pohjoisen maan pienuuteen, jonka ansiosta kaikilla tuntuu olevan joku yhteinen tuttu.

Ajomatkalla Jokisten luo huomasin heidän kotikadullaan kivannäköisen päiväkodin ja siistin kaupungin puiston. Näyttäisi olevan hiljainen, lapsiystävällinen lähiö, ajattelin. Muutin kuitenkin mieleni, kun näin korttelin päässä parkkipaikan, joka oli täynnä asuntovaunuja. Olin nähnyt asuntovaunuleirejä vain Hollywood-elokuvissa ja amerikkalaisessa televisiossa, ja ne olivat karujen paikkojen maineessa.

”En tiennytkään, että asut asuntovaunuleirin vieressä”, sanoin Vilmalle.

Ensin hän ei tajunnut, mitä tarkoitin, joten ryhdyin selittämään. Trailer park aivan kulman takana oli tullut minulle yllätyksenä. Kesken selitykseni Vilma alkoi nauraa. Vaadin saada tietää miksi.

Tyttöystäväni selitti, ettei paikka ollut sellainen äärimmäisen köyhyyden symboli kuin minä luulin. Reissukärpäsen puraisemat vain pitivät asuntovaunujaan parkissa täällä, joten ne kertoivat pikemminkin hyväosaisuudesta kuin mistään muusta.

Vilman äiti pysäköi auton tien reunaan talon eteen, ja otimme matkalaukkuni tavaratilasta. Astuimme sisään valkoisesta portista, jonka Vilman isä oli rakentanut etuovelle johtavan ruohikkoisen polun varteen. Puutarhassa oli syreenipensaita täydessä kukassa ja kahden männyn väliin oli ripustettu riippumatto – toisen puun rungossa komeili linnunpönttö. Sain kuulla, että Jokiset poimivat pihan yhdestä nurkasta marjoja. Minusta vaikutti siltä, että Vilman perhe pyöritti luontoleirikeskusta.

Sillä kesäisellä vierailullani Vilman perheen luona minusta tuntui, että söin koko ajan. Ihan. Koko. Ajan. Maria tarjosi minulle ruokaa minkä tarjoamasta pääsi, enkä minä kyennyt kieltäytymään. En ole milloinkaan kokenut vastaavaa vieraanvaraisuutta.

Yhdysvalloissa olin tottunut kolmeen pääateriaan – aamiaiseen, lounaaseen ja päivälliseen – ja isäni moitti minua usein siitä, että söin niiden välillä. Minulla oli erityisesti tapana syödä koulun jälkeen kulhokaupalla muroja, ja se ärsytti isääni, koska murot olivat hänen mukaansa ”kalliita kuin kulta”. Hänen mielestään minun olisi pitänyt pystyä säästämään ruokahaluni päivälliselle. Suomessa sen sijaan oli viisi valtakunnallisesti tunnustettua ruoka-aikaa: aamiainen, lounas, välipala, päivällinen ja iltapala. Minusta tuntui kuin olisin odottanut koko elämäni päästäkseni tähän paikkaan, jossa sain syyllisyyttä potematta syödä aamusta iltaan.

Ainoa hankaluuteni uuden ateriajärjestelyn kanssa oli se, että usein en erottanut välipalaa, päivällistä ja iltapalaa toisistaan. Vielä nykyäänkin huomaan joskus kysyväni levottomana Vilman äidiltä: ”Onko tämä päivällinen?” Yhdysvalloissa minulla oli – monien tuntemieni amerikkalaisten tavoin – tapana napostella aterioiden välillä haukkaamalla omenaa tai sullomalla suuhuni perunalastuja. Mutta toisin kuin Suomessa, istuin harvoin pöytään syömään ruokaa, ellei ollut aamiaisen, lounaan tai päivällisen aika. Muroja lukuun ottamatta nautin välipalani samoin kuin kahvini: lennossa.

Tuon Vilman perheen kanssa vietetyn kesän aikana huomasin, että yksi suomalaisen ruokavalion kulmakivistä oli voideltu ruisleipä, jonka päällä on ohut juustosiivu ja ehkä pari kurkkuv...