1.

Suomeen tarvittiin nyt paljon asuinkerrostaloja ja niihin varsinkin yksiöitä. Tarve oli polttavin suurimmissa kaupungeissa. Rakennustyömaat sijaitsivat joillain alueilla melkein vieri vieressä. Toisilla vasta räjäyteltiin perustuksia, mutta esimerkiksi uusimmat kerrostalot Espoon Tapiolassa alkoivat jo tavoittaa taivasta. Yhteen niistä ryhdyttiin eräänä torstaina asentamaan valmiita kattoristikkokomponentteja.

Puoliperävaunullinen rekka painoi syvät urat kuumaan hiekkaan ja ujuttautui kattotuolilasteineen mahdollisimman lähelle rakennusta. Hiekka pölähti korkealle kuin höyry painekattilasta, kun miehen mittaiset pyörät töksähtäen ja pari kertaa heilahtaen pysähtyivät. Matka rakennukseen näytti jokseenkin sopivalta autoon varmennetulle nosturille, joka hitaasti alkoi purkaa ristikoita rakenteiden päälle noin kymmenen metrin etäisyydelle kuljetusautosta.

Kumpikaan meistä ei ollut nyt vastaanottamassa, mutta rakenteilla seisoi miestä kuin rokkarin pipoa. Varoituksia otsonikadosta ja voimakkaasta UV-säteilystä ei kukaan ajatellut, vaan kesäkuun kuuma aurinko oli muuttanut hiestä märät selät punaruskeiksi, joskin lähimpänä seisovilla oli täysi vaatetus ja turvavarustus. Aurinkolaseja nenillä kyllä näkyi. Aikaa kului jonkin verran, ennen kuin ensimmäinen komponentti laskeutui tarkasti sille tarkoitettuun paikkaan. Ennen kahvituntia kirskunta, pauke ja narske olivat loppuneet ja komponentit lepäsivät harmaassa tyylikkyydessään liikkumatonta taivaansineä vasten. Vilkuilimme niitä silloin tällöin Erikin kanssa kahdensadan metrin mittaisen kahvilarakennuksen ikkunasta samalla, kun haukkasimme palasia rasvalla ja sokerilla kuorrutetuista maksimunkeista. Molempien ajatus oli sama: kaikki hyvin tässä vaiheessa, jatkosta emme koskaan tienneet.

Työtä riitti tällä hetkellä kaikille läsnäolijoille ‒ suomipoikien lisäksi myös joukolle venäläisiä, kroaatteja, turkkilaisia. Töitä riitti edelleen myös kotimaastaan paenneille syyrialaisille ja somaleillekin, jotka eivät paljoa osanneet, mutta tekivät ahkerasti lähinnä sellaisia hanttihommia, joihin uusimmatkaan robotit eivät vielä kyenneet ‒ tai ehkä kykenivätkin, mutta nuo metallista ja muovista kasatut automaattityöntekijät olivat edelleen aivan liian kalliita tuhlattaviksi sellaisten teettämiseen. Somalit olivat ainakin notkeita eivätkä hekään pelänneet korkeita paikkoja. Puhuivat samalla koko ajan, ja usein kuulostikin siltä kuin muita ei rakennuksilla olisi ollutkaan. Suomalaiset miehet ja naiset liikkuivat hiljaisina, mutta puursivat sitäkin enemmän. Ajoittain kuului raskasta kiroilua tai hillitöntä kikatusta. Hyvin harvoin kinasteltiin tai haastettiin riitaa. Kun jotkut tahtoivat jäädä lepäämään liian pitkäksi aikaa syönnin jälkeen, vastaavat mestarit joutuivat näitä komentelemaan. Erik ja minä olimme todenneet, että tuossa porukassa oli joukko parantumattomia unelmoijia. Kymmeniä vuosia sitten olisi voinut kuvitella heidän saaneen sikainfluenssarokotteen ja sairastuneen unitautiin, mutta nykyään rokotteetkin olivat turvallisia eivätkä sairastuttaneet enää ketään.

Kuin sanattomasta yhteisestä käskystä suuri mieslössi ja vähän pienempi naisjoukko nousi pöydistä, painoi kypärät ja kuulosuojaimet päähänsä ja palasi työmaalle. Muutamat jäivät vielä hetkeksi ulos tupakoimaan rinkeihin. Vaikka valtiovalta oli kaikin keinoin yrittänyt kitkeä tuota pahetta kansan keskuudesta, sauhuttelu oli edelleen yksi suosituimmista epäterveellisistä tavoista. Onneksi sentään kehitys keuhkosyövän ja -ahtauman hoidossa pelasti monet heistä ennenaikaiselta kuolemalta. Tosin kalliiksi se yhteiskunnalle tuli.

”Robi, kom hit”, Erik kehotti minua koukuttaen kädellään. ”Istutaas vielä hetken täs parrun päällä, ei oo niin suuri hoppu. Ootko pelannu vielä sitä uutta peliä, Golden Rolleria, kultasta valssia? Kansainvälinen peli.”

”En yleensäkään pelaa mitään”, vastasin, ”mutta parkettien partaveitsenä sinä taidat varmaan hyvin kaikenlaiset valssitkin.”

”Jaa, ne kyllä menee, jos on sopivat kengät ja liukas lattia, mutta Goldenia oon pelannu vasta kerran. Tehtäskö yks yhteinen roller? Nythän on en mycket stor summa tulossa, tähän mennessä suurin, kahteen voittajaan asti. Molempia voittajia kohti voi saada 158 miljoonaa eukkoo. Laitetaan sama rivi molemmille, suurimmilla kertoimilla! Sillon on mahollisuus myös molempien kahamata sama, jos tosi tosi hyvin onnistais. Käykö? Ja eihän se mitää, jos ny kerran hyvän kaverin kans maksais vähä enemmän. Mua ainaki kiinnostaa.”

Erik venytti sanaa ”stor” ikään kuin se olisi ollut purukumia, jonka keskustasta hän puhalsi varovasti palloa ulos huuliensa lomasta.

”En ymmärrä järjestelmää enkä osaa valssia enkä muutakaan tanssia, mutta sopii tämän kerran. Tee sinä vain numerot. On se järkyttävän iso potti.”

”Niin ja 158 miljoonaa yhelle jätkälle olis niin iso, jottei sitä enää käsitä. Mutta en kyllä oo voittanu moneen vuoteen mitään mistään veikkauspelistä. Joskus aikoja sitte sain 1200 eukkoa, se tuntu kyllä kivalta. Olishan sen peräs tietysti voinu olla vielä muutama nolla.”

”On se hyvä voitto tuokin. Mutta miten voi mitään voittaa kansainvälisessä pelissä? Maita on varmaan kymmeniä mukana. Ihan mahdotonta kuvitellakaan.”

” Ei siinä oo ku tasan kymmenen maata aina kahdeksan viikkoa kerrallaan, sitten maat vaihdetaan ja niin edelleen. Rinki pyörii. Nyt on Suomi taas mukana, että ny pitäs sitte takoa. Se ei kuule pelaa joka pelekää.”

”Anna mennä sitten”, myönnyin.

Erik hymyili lipan alta ja alkoi kirjoitella.

Erik Jacobsberg oli mukava mies, mutta osasi olla rasittavakin silloin, kun äityi puhumaan liikaa ja kehittelemään omia filosofioitaan, jotka muuttuivat mielialan ja päivän tilanteen mukaan. Tämä 35-vuotias eronnut rakennusmestari sanoi, ettei koskaan enää menisi naimisiin. Hän ei luottanut naisiin, koska hänen vaimonsa oli alkanut maata toisen miehen kanssa ja vienyt yhteisen lapsen ‒ Erikin puheiden mukaan silmiinpistävän suloisen, silloin 7-vuotiaan tytön. Kuvaa tytöstä hän ei ollut vielä näyttänyt.

Erik oli ollut tälle enkelihiuksiselle lapselleen läheinen, mutta nyt hän eli erillään, maksoi elatusmaksuja ja kirosi koko naissukukuntaa. Exä syytteli edelleen häntä liiasta viinan käytöstä ja pelaamisesta, mitä Erik ei oikein ymmärtänyt. Hän käytti alkoholia ja pelasi mielestään ihan normaalisti, kuten niin monet muutkin hänen tuntemansa kaverit. Exä oli ylpeä, ei tahtonut antaa edes tavata tyttöä, eikä tälle asialle lakitupa voinut mitään. Tapaamisista oli kuulemma vain sovittava keskenään, vaikka niistä oli selkeästi mustaa valkoisella. Vaikea oli kuitenkin sopia puhelimeen vastaamattoman tai sen saman tien sulkevan kopean naisen kanssa yhtään mistään.

Parin vuoden jälkeen hän sentään sai tavata tytön tämän 10-vuotissyntymäpäivänä huhtikuussa, kun äitinsä oli Turussa opintomatkalla ja tyttö Seinäjoella mummonsa luona. Exän äidin läsnäolo teki tapaamisesta kankean ja viileän. Tuntui kuin olisi ollut jotenkin pahanteossa tai muuten varkaissa. Mutta hyvät ruuat mummo tarjoili. Varsinkin naudan sisäpaisti, jota hän kantoi ruskealla kastikkeella kuorrutettuna pöytään, vei kielen. Se oli keitetty ja paistettu todella kypsäksi ja maustettu hyvin. Ja onneksi muori kuitenkin salli tytön lähteä autoajelulle, jolloin Erik ajoi Törnävälle joenrantaan, missä he saivat puhella rauhassa. Samalla he joivat kuumaa teetä ja söivät vohveleita vanhassa Ruuhi-kahvilassa.

Suomen nykyinen ilmasto salli rantakahviloiden avaamisen yhä varhemmin keväällä. Kahvilan seinistä ja lattiasta huokui vahva tervan tuoksu, ulos päätyyn oli kiinnitetty kalaverkko, ja vankan ulko-oven vieressä sai ihailla katiskaan isojen helmien ja eriväristen kivien sekaan aseteltuja jokisimpukan kuoria. Takana kymmenien vuosien päässä olivat ne ajat, jolloin kahvilat avattiin vappuna. Isä ja tytär juttelivat mukavia ja nauroivat. Kävivät sitten kirjakaupassa ostamassa kyniä, ja viereisestä Beauty-Butikista Anette löysi mieleisensä käsipeilin ja hiusharjan.

Erik olisi halunnut siepata lapsensa, viedä kaksioonsa, pistää hänet pääkaupungin eliittikouluun, kasvattaa tästä hyvän ihmisen, pitää huolta. Hän olisi tehnyt duunia selkä limassa, jotta likka olisi voinut käydä korkeatasoista koulua ‒ sitä, missä rikkaiden ja ökyrikkaidenkin lapset kävivät. Ainakin hän olisi yrittänyt. Se olisi ollut hänelle ilo ja kunnia. Mutta eihän se ollut mahdollista senkään takia, kun tyttö oli lopulta määrätty äidilleen.

Palatessaan hän jälleen kirosi mielessään koko naissukukunnan. Lohdutuksena autonpenkillä lojui tytön tekemä pieni digikuvakansio, sarjassaan toinen. Sen kannessa isopäinen keltainen lintu, jota koristi oranssi töyhtö ja väärin-merkkiä muistuttavat mustat kulmakarvat, katseli kuluneilla vihaisilla silmillään, joissa ei elukan epämääräisestä kauneudesta huolimatta ollut mitään eloa. Pitkään aikansa elänyt suomalainen tuote, josta Anette yhä piti ja jonka yhden elokuvan hän oli isänsä kanssa käynyt katsomassa. Maailmanmenestykseen yltäneet filmit olivatkin tuottaneet tekijöilleen satoja miljoonia. Ehkä siihen samaistumalla saattoi purkaa aggressioita. Yläpuolella luki kiemuraisin kirjaimin Angry Bird. Kirjaimet tuntuivat hyppivän ärsyttävästi silmille. Erik toivoi tyttärensä kuvasarjan, yhden hänen suurimmista aarteistaan, vielä joskus jatkuvan.

Epäonnisuudestaankin huolimatta Erik oli kova veikkaamaan sekä porukassa, yksin että vielä erikseen satunnaisten työkavereiden, kuten nyt vasta tämän kevään ja alkukesän ajan Suomessa töissä olleen, nuoren virolaisen kirvesmiehen, Robi Sinijärven, kanssa. Kaikenlaiset rahapelit saivat hänet innostumaan. Robi taas ei ollut juurikaan kiinnostunut peleistä, ei halunnut pistää vähäisiä rahojaan niihin. Sijoitukset olivat minimaalisia. Hän oli nähnyt Tallinnassa käydessään sen, mitä viattomasta pikku pelaamisesta voi kehittyä ja mitä sen...