Liisa Nevalainen

Ruusunpunaiset silmälasit

Henkilöt:

Raimo Taras, ohjaaja.

Laura Taras, hänen vaimonsa. Kirjailija.

Jarkko Reima, näyttelijä.

Minttu Reima, hänen vaimonsa. Näyttelijä.

Martti Kalliola, psykiatri.

Irene Kalliola, hänen vaimonsa. Näyttelijä.

Eeva Rannikko, näyttelijä.

Kurt Friberg, näyttelijä.

Matti Vuorimaa, näyttelijä.

Pipsa, hänen vaimonsa.

Namu, kuvaussihteeri.

Gloria, seurapiirirouva.

Antti Karpalo, rikospoliisi.

Krisse, hänen vaimonsa. Toimittaja.

Kaikki tässä kirjassa esiintyvät henkilöt ovat täysin kirjoittajan mielikuvituksen tuotetta.

‘Matti ja Maija’ on Mainos-Television sarjanäytelmä, jota esitetään kuvaruudussa joka toinen sunnuntai. Se on kotoista tarinaa tämän päivän nuoresta opiskelijaparista – koko perheen ohjelma, kepeä ja harmiton puolituntinen. Mattia näyttelee Suomen Kansallisteatterin näyttelijä Matti Vuorimaa ja Maijaa Minttu Reima Helsingin Kaupunginteatterista. Nimihenkilöiden lisäksi sarjassa on herttainen, hiukan hassahtanut vanha professori (Kurt Friberg), jonka alivuokralaisina Matti ja Maija asuvat, sekä railakas rouva Lehtonen, jonka tehtäviin kuuluu huolehtia ruoanlaitosta ja siivouksesta, mutta joka huolehtii vähän kaikesta muustakin – kuuluipa se sitten hänelle tai ei. Lehtoskaa näyttelee Irene Kalliola. ‘Mattia ja Maijaa’ kirjoittaa maisteri Laura Taras, ja sarjan ohjauksesta vastaa Raimo Taras.

1

– Olen pahoillani, komisario, nainen sanoi. – Ei minulla yleensä ole tapana pyörtyillä. En ole tähän päivään mennessä pyörtynyt vielä koskaan vaikka olenkin jo lähes kuudenkymmenen. Hän piti pienen tauon ja lisäsi sitten hiljaa: – Mutta koskaan aikaisemmin minä en ole ollutkaan todistamassa murhaa.

Komisario Karpalo katseli myötätuntoisesti edessään istuvaa pientä järkyttynyttä naista, joka muutama minuutti sitten niin aito naisellisesta oli pyörtynyt hänen käsivarsilleen. Hän oli tuntenut Eeva Rannikon heti. Hän oli kymmeniä kertoja nähnyt tämän näyttämöllä, ja häntä oli aina kiehtonut se suunnaton sisäinen intensiteetti ja väkevä henkinen voima, joka tästä näyttelijästä säteili. Tuntui miltei käsittämättömältä, että niin pienellä ja hennolla olennolla saattoi olla niin valtavat henkiset resurssit.

Ja nytkin – juuri äskettäin kokemansa järkytyksen jälkeen – hän ilmeisesti alkoi saavuttaa tasapainonsa. Hän näytti jo rauhalliselta, istui siinä häntä vastapäätä kädet tyynesti sylissään, polvi kevyesti toisen yli heitettynä, ja tarkkaili häntä valppaasti suurilla harmailla silmillään. Kasvot olivat rikkaasti eläneen ja tyynesti vanhentuneen naisen kasvot, täynnä tuhansia pieniä ryppyjä. Tuskin mitään meikkiä, vain aavistus sinertävää väriä silmäluomissa ja kevyt sipaisu punaa huulissa. Tukka oli tuuhea, raudanharmaa. Puku oli ensiluokkaisesti leikattu, pusero hohtavan valkoinen. Pienet helmet korvissa, vasemmassa ranteessa leveä hopeasta käsintaottu kaunis rannekoru. Karpalo kaivoi piipun taskustaan.

– Jokohan te jaksaisitte kertoa koko jutun aivan alusta alkaen, hän sanoi. – Miten te oikeastaan jouduitte mukaan tähän?

Eeva Rannikko avasi käsilaukkunsa, otti sieltä nahkaisen kotelon ja valitsi itselleen pienen sikarin. Hänen kätensä vapisivat vielä hiukan.

– Se on pitkä juttu...

– Minulla on kyllä aikaa – ellei teillä ole kiirettä mihinkään, Karpalo sanoi. Kun nainen pudisti päätään, Karpalo alkoi hiljakseen latailla piippuaan. – Tehän ymmärrätte että minun pitäisi selvittää tämä juttu – enkä minä toistaiseksi tiedä mitään muuta kuin että on tehty murha.

Eeva Rannikko napsautti sytytintään.

– Kaksi, hän sanoi. Karpalo rypisti kulmiaan.

– On tehty kaksi murhaa, Eeva Rannikko toisti. – Jarkko Reima murhattiin myös.

Karpalo katseli häntä tuumivasti. Nainen oli vanha ja ymmärrettävästi vieläkin hiukan poissa tolaltaan, mutta mikään höppänä hän varmasti ei ollut. Harmaitten silmien katse oli kirkas ja vakaa. Ja se katse oli nähnyt paljon ja ymmärsi paljon.

– Minä luin aamulla lehdestä uutisen näyttelijä Jarkko Reiman kuolemasta, Karpalo sanoi harvakseen. – Mutta sain sen käsityksen että se oli onnettomuus.

Eeva Rannikko nyökkäsi.

– Aivan niin – se vaikutti onnettomuudelta. Vaikutti aivan siltä kuin Jarkko olisi vahingossa kompastunut Lallukan juhlasalin portailla, pudonnut alas ja taittanut niskansa. Mutta ei se ollut onnettomuus – se oli murha. Joku työnsi hänet portailta tahallisesti. Niin sen täytyi olla... Hän tuijotti miettivästi eteensä. – Jarkko murhattiin. Ja sitä me oikeastaan epäilimmekin jo alusta alkaen.

– Me?

– Me, jotka olemme mukana ‘Matissa ja Maijassa’. Tehän tiedätte Mainos-Television sarjanäytelmän ‘Matti ja Maija’?

– Tottahan toki, Karpalo sanoi. – Katson sen aina kun sattuu sopivaa aikaa. Hän sytytti piippunsa ja vilkaisi Eeva Rannikkoa. – Mutta en muista koskaan nähneeni teitä siinä.

– Enhän minä ole aiemmin siinä ollutkaan. Eeva Rannikko hymähti. – Minulla on pieni rooli tässä kevään viimeisessä osassa joka pitäisi ensi perjantaina panna nauhalle ... Ja siihenkin jouduin mukaan melkeinpä sattumalta. Oikeastaan minun pitäisi tällä hetkellä olla Keniassa – mutta juuri kun olin lähdössä matkatoimistoon lunastamaan lippujani, puhelin soi...

2

Hän oli jo avannut oven, kun puhelin soi. Hän tuhahti hiukan harmistuneena, veti oven takaisin kiinni ja laski käsineensä ja käsilaukkunsa eteisen pöydälle.

– Eeva Rannikko.

– Täällä puhuu ohjaaja Raimo Taras – hyvää huomenta. Ääni oli rauhallinen, matalasointinen. – Häiritsenkö?

– No ei... Eeva mietti silmänräpäyksen sinutellako vai teititellä. He olivat tavanneet joskus vain ohimennen, mutta he kuuluivat joka tapauksessa samaan ammattikuntaan – ja olihan hän muutaman kymmenen vuotta Raimo Tarasta vanhempi. – Et oikeastaan.

Mies naurahti.

– Ilmeisesti kuitenkin hiukan... Mutta minä yritän puhua lyhyesti. Sinähän tunnet ‘Matin ja Maijan’?

– Totta kai – kukapa ei tuntisi. Se on oikein näpsäkkä sarja ja te teette sitä hurjan mukavasti.

– Kiitos. Tulisitko mukaan yhteen pieneen rooliin? Eeva hengähti yllättyneenä.

– Voi kuule... ikävä kyllä se ei käy. Minun pitäisi nimittäin ensi viikolla lähteä Keniaan.

– Peruuta se.

– Oletko hassu?

– No ihan totta. Ainahan sinä Keniaan ehdit. Mutta näin hyvää roolia tulee harvoin nenän eteen.

– Vanha herttainen isoäiti joka suit sait panee asiat hyvään järjestykseen? Eeva kysyi huvittuneena.

– Ei sinnepäinkään. Ilkeämielinen ikätyttö, joka laukoo napakoita totuuksia tämän päivän elämänmenosta. Lyön vaikka vetoa että sinä nauttisit roolista.

– Mutta...

– Ja tarvitsen siihen hyvän näyttelijän.

– Kiitos kohteliaisuudesta. Eeva hymähti kuivan leikkisästi. – Mutta kuinkahan siinä kävisi? Minä kun en ole näytellyt enää moneen vuoteen.

– Se on vahinko. Pieni tauko. – Miksi muuten et ole näytellyt?

– No kunhan olet raatanut tässä ammatissa lähes neljäkymmentä vuotta niin sitten ehkä ymmärrät, Eeva sanoi kevyesti. – Teatteristakin saa tarpeekseen – vaikka sitä rakastaisikin. Kun minulle tuli tilaisuus jäädä eläkkeelle, en epäröinyt hetkeäkään. Päätin pyyhkiä kaiken entisen mielestäni ja nauttia elämästä nämä viimeiset vuoteni. Eeva hymähti. Hän osasi tuon lorun jo ulkoa. Nuo samat sanat hän oli sanonut kymmeniä kertoja – ja nykyisin hän osasi sanoa ne jo aika luontevasti.

– Ja nautitko?

– Usko tai älä – nautin. Olen täysin oma herrani ja saan tehdä mitä päähäni pälkähtää.

– Eikä sinulla koskaan ole ikävä takaisin?

– No... Eeva naurahti. – Mihinkäs sitä komeljanttari luonnostaan pääsee. Tietysti minussa aina silloin tällöin herää halu vielä joskus näytellä.

– No hyvä. Nyt tehdään sitten näin: Minä lähetän sinulle pääkirjan ja kun olet lukenut sen, soitat minulle. Jos vielä sittenkin aiot lähteä Keniaan, niin lupaan etten kiusaa sinua sen enempää. Sovitaanko niin?

Pääkirja tuli vajaan tunnin kuluttua. Ja jo pari kolme ensimmäistä sivua luettuaan Eeva tiesi, että Kenian matka sai siirtyä hamaan tulevaisuuteen. Rooli oli riemastuttava. Luettuaan jutun loppuun hän välittömästi soitti Raimo Tarakselle ja sanoi mielellänsä tulevansa leikkiin mukaan.

Eikä hänellä ollut pienintäkään aavistusta vielä silloin, millaisesta leikistä oikeastaan oli kysymys.

Hän sukelsi suin päin keskelle murhajuttua.

3

Mainos-Television varsinaiset harjoitustilat ovat Pasilassa, mutta koska ohjelmaruuhka on melkoinen, harjoitushuoneista on ainainen puute ja sopivia harjoitusaikoja on vaikea saada. Niinpä ‘Mattia ja Maijaa’ harjoiteltiinkin säännöllisesti Lallukan Taiteilijakodin juhlasalissa. Ja Lallukka olikin näin pienelle joukolle varsin mukava harjoituspaikka, rauhallinen ja keskellä Helsinkiä.

Apollonkadulta Lallukkaan tultaessa (toinen sisäänkäynti on Hesperiankadun puolelta) käännytään ovesta vasemmalle ja kerrosta alempana on juhlasalin eteinen, jossa on vaatenaulakot, puhelinkoppi ja ovet naisten- ja miestenhuoneisiin. Heti pääoven sisäpuolelta laskeutuvat leveät portaat alas juhlasaliin, jonka permanto on kiiltäväksi vahattua tammiparkettia. Sali ei ole suuren suuri, mutta se on korkea. Ovea vastapäätä on muutama kapea ikkuna. Ikkunalaudoilla on veistoksia, seinät ovat täynnä tauluja. Salissa on pieniä pöytiä ja tuoleja ja seinustoja kiertävät kiinteät puupenkit. Oikealla on minimaalisen pieni näyttämö sivuun vedettyine verhoineen ja flyygeleineen.

Kun Eeva maanantaiaamuna hiukan ennen puolta yhdeksää tuli Lallukkaan, juhlasalin ovi oli jo auki ja alhaalta kuului iloista puheen sorinaa. Eeva pysähtyi hetkeksi kuuntelemaan. Hän tunnisti toisten joukosta Matin railakkaan äänen ja Irkun heleän naurun, joka pulppuili yhtä estottomasti kuin aina ennenkin. Eeva naurahti ja yllättäen lämmin mielihyvän tunne täytti hänen mielensä.

Oli oikeastaan hurjan mukavaa tulla taas harjoituksiin – oli aivan kuin kolmea pitkää tyhjää vuotta ei olisi ollutkaan tässä välillä. Eeva vilkaisi peiliin ja sipaisi itsepäisen suortuvan otsaltaan. Hän hymähti huomatessaan kätensä vapisevan. Hassua – eihän tässä ollut mitään syytä jännittää, melkein kaikkihan ne tuolla alhaalla olivat vanhoja tuttuja työtovereita. Hän iski äkkiä hilpe...