LUKU 1

Oli aina seikkailu ajaa jäisiä Wyomingin teitä talvella. Kevin naputteli ohjauspyörää hermostuneesti radiosta kuuluvan laulun tahtiin. Mahtavaa. Hänen pitkähyttinen avolavapakunsa liikkui hitaasti mutta varmasti itään I-90-tietä kohti kaupunkia. Tavallisesti hän piti tienvarren lumivalleista kohoilevista sumukärhistä, jotka hiipivät pitkin tietä kuin haamut. Joutuessaan ajamaan tällaisina kylminä öinä hän nautti näkymän puhtaasta pahaenteisyydestä. Silloin kun hän oli ollut töissä Seattlessa, siellä ei ollut koskaan ollut näin kylmä. Nyt hän toivoi että olisi ollut kotona nukkumassa. Hän kuuli takapenkiltä uikahduksia ja kirosi hiljaa.

James Wexler, hänen eläinlääkärinsä, tuli häntä vastaan kotonaan sijaitsevan vastaanottonsa ovelle ja otti pikkuisen häneltä. 

”No niin, Asia, aiheutatko sinä tälle miehelle harmaita hiuksia?” James sanoi lempeästi vanhalle koiralle.

”Sillä on ollut kohtauksia.” Kevin hyväili harmaata kuonoa. ”Luulen... En ole varma, mutta... ”

”Katsotaanpas.” Tri Wexler vei Asian odotushuoneen läpi yhteen tutkimushuoneistaan. Asia valitti kun hän asetti sen alas. Hän taitteli huovan sen ympärille pehmeäksi koteloksi.

”No niin, Asia, mitä sinulla on ollut tekeillä viime aikoina? Oletko janoinen?” Wexler jutteli potilailleen niin kuin hänellä oli tapana tutkiessaan vitaalitoimintoja ja tehdessään tarkastusta. Hän kyseli kuin olisi odottanut eläimen vastaavan. ”Tai nälkäinen?”

”Se ei ole syönyt viime aikoina paljon mitään”, sanoi Kevin. ”Olen ihmetellyt sitä. Aioin soittaa vastaanotollesi maanantaina... Mutta kun tulin sisään autotallista tänä iltana, Asia vapisi ihan kuin sillä olisi ollut kohtaus, eikä se ole ollut kunnossa sen jälkeen. Anteeksi että soitin sinulle tällä lailla lauantai-iltana.”

”Tietenkin soitit, Asia on erityinen. Etkö olekin, Asia? Istuhan alas, Kevin.” Hän viittasi Kevinin istumaan tuolille, joita oli ahtaassa huoneessa, ja nosti Asian varovasti ylös. Hän istuutui toiseen tuoliin Asia sylissään.

”Kevin.” Hän puhui lempeästi aivan kuin olisi puhunut yhdelle eläimistään. ”Minusta on aivan selvää, että Asia on saanut halvauskohtauksen.”

”Ai.” Kevin ei kyennyt ajattelemaan, mitä se voisi tarkoittaa. ”Ymmärrän.”

”On mahdollista, että sen aivot ja osa ruumiista ovat kärsineet siitä. Nuoremmalla koiralla halvaus menisi ohi, mutta en usko että Asia pystyy esimerkiksi juomaan vettä tai syömään. Se ei näytä pystyvän kävelemään. Huomasin, että artriitti sen lonkissa on tänä vuonna pahempi. Jos painan sen niveliä vaikka kuinka kevyesti, siihen näyttää koskevan.”

”Jätinkö minä... ”Kevin nielaisi. ”Jätinkö sen liian pitkäksi aikaa? Annoinko sen kärsiä, koska en halunnut päästää sitä menemään?”

”Olen varma, että sen elämän laatu on ollut valtavan hyvä. Sinut tuntien sanoisin, että olet kanneksinut sitä ympäriinsä, vai mitä?” Kevin näytti nololta, ja tri Wexler hymyili. ”Mutta nyt meidän täytyy päättää, pystyykö se enää samaan elämänlaatuun. Minusta tuntuu, että jos viet Asian kotiin, se kuolee nälkään.”

”Voi paska.”

”Se on vanha, Kevin, kaksitoistavuotias. Se on korkea ikä labbikselle.”

Kevin hieraisi leukansa kultaista sänkeä. ”Voinko olla sen kanssa kun, tiedäthän, teet sen?”

”Joo, totta kai. Olen varma että se pitäisi siitä.”

Tri Wexler jätti Kevinin kahden Asian kanssa sanomaan hyvästinsä  koiralle, joka oli ollut käytännöllisesti katsoen hänen ainoa toverinsa vuosikausia.

Vähän myöhemmin Kevin seisoi yhä tutkimuspöydän vieressä silittelemässä rakastetun koiransa pehmoista, harmaata kuonoa.

”Kevin”, tri Wexler sanoi, ”se on poissa.”

”Tiedän... tiedän sen.” Kevin ei kääntynyt. Tri Wexler ojensi hänelle kupin kahvia.

”Tiedäthän että olen niin kovin pahoillani? En koskaan totu koiran lopettamiseen. Voit jäädä yöksi, Kev. Kunnioitan yksityisyyttäsi” – Kev tunsi tohtorin sormet leuallaan hänen työntäessään hiussuortuvan korvan taakse – ” tai sitten en. Se riippuu sinusta. Jos haluat jäädä, panen tuohon hiukan Baileyta.”

”Minusta se olisi mukavaa.” Kevin koetti muistaa, kuinka kauan hän ja James Wexler olivat olleet ystäviä – panokavereita. ”Lämpö saattaisi tehdä hyvää.”

”Niin minustakin.”

* * * *

Seuraavana aamuna Kevin veti T-paitaansa päälleen kun tri Wexler – nyt James koska ei ollut virallisessa asemassaan Asian eläinlääkärinä – toi hänelle kahvia ja jonkinlaisella juustolevitteellä täytetyn bagelin.

”Siinä. Aamiainen, sellainen kuin se on. Elin toivossa, että voisin tarjoilla sen vuoteeseen, mutta olemme näköjään tänään hippasilla.”

Kevin hymyili ja kosketti kädellään Jamesin ystävällisiä kasvoja. ”Emme oikeastaan, minua vain paleli.” Hän otti bagelin ja palasi sänkyyn. ”Me teimme oikein, vai mitä?”

”Kyllä”, kuiskasi James, ”vannon, että Asian aika oli tullut.”

”Se vain risoo niin paljon. Tiedäthän että se luotti minuun?”

”Tiedän.” James istui selkä sängynpäätyä vasten ja otti sanomalehden. Kevinin pää lepäsi hänen reisillään. Hän silitteli Kevinin vaaleaa tukkaa.

”Mitä luulet, miksi se ei ole koskaan tapahtunut meille?”

”Tarkoitatko, niin kuin coup de foudre?”

”Mitä helvettiä se tarkoittaa?” Kevin tiesi oikein hyvin mitä se tarkoitti mutta kieltäytyi myöntämästä sitä.

”Se tarkoittaa rakastumista romanttisesti eeppisellä tavalla. Äiti käyttää sitä kirjoittaessaan törkykirjojaan.”

”Ihanko totta?”

”Ihan. Se on kuulemma iso juttu. Lähetä minulle postikortti jos se tapahtuu sinulle.”

”Ilman muuta.” Kevin pysytteli paikallaan jonkin aikaa nauttien tunteesta, jonka tuotti hänen tukkaansa hyväilevä käsi. ”Tiedäthän silti, että olen tosi kiitollinen ystävyydestämme? Minulla oli helvetin hyvä tuuri kun sain tutustua sinuun.”

”Se johtuu vain siitä että keitän hyvää kahvia. Hei, katso tätä – ”

Kevin ennätti edelle aukaisemalla Jamesin kylpytakin vyön ja asettamalla kylmän käden hänen kullilleen.

”Se on hassua.” James laski lehden sivuun. ”Hän ei koskaan ota toista kupillista.”

* * * *

Kevin ajoi Jamesin vastaanotolta kauhistellen hetkeä, jona hänen olisi pakko astua kotiinsa yksin. Hän pani autonsa talliin ja sulki oven. Pääsisäänkäyntiin vievän polun lumi narskui hänen jalkojensa alla. Hän seisoi ovella kauan; kylmä poltti hänen korviaan ja nenäänsä, ennen kuin hän työnsi jääkylmän avaimen lukkoon ja astui sisään.

Katsoessaan olohuoneen rustiikkikalusteita ja tiilistä takkaa, Kevin ei ollut varma – totta puhuen – oliko kalustus rustiikkia vaiko vain vanhaa. Kävellessään hän poimi huolettomasti sieltä täältä jotakin sellaista, joka oli kuulunut Asialle.

Kevin kasasi lelut sohvapöydälle, taitteli huovat ja asetti ne etuovelle. Hän otti koiransängyn, jonka hän oli vähän aikaa sitten valittanut haisevan koiralta, ja hengitti maanläheistä hajua tietäen, että kapistus olisi huomenna roskiksessa. Lopulta tavaraa oli koottuna niin paljon, että hänen täytyi ottaa pyykkikori pystyäkseen kantamaan sen kaiken. Hän tunki kaiken autotallin lattialla olevaan tyhjään laatikkoon ja sulki sen tiukasti. Hän jätti sen autotalliin ja palasi taloon tuntien itsensäkin tyhjäksi laatikoksi.

Keittiössä Kevin seisoi ja katseli ympärilleen aivan kuin olisi nähnyt sen ensimmäisen kerran. Hän valmisti yksinkertaisen kinkku-juustomunakkaan tuntien kuten aina kulinaristista mielihyvää tuoreista yrteistä ja kosher-suolasta ja murskatusta mustapippurista. Hän liu’utti munakkaan lautaselle ja sieppasi oluttransistorin sille kyytipojaksi.

Oli sunnuntai, jalkapallopäivä, päivä, jona hänen koiransa kuoli, eikä mikään estänyt häntä nukkumasta sohvalla niin kauan että koko helvetti oli ohi.

Kun puhelin soi, hän piti sitä ensin osana untaan. Hän kierähti sohvalta ja kompuroi jaloilleen iskien polvensa sohvapöytään mennessään vastaamaan. Hän nosti kuulokkeen juuri kun vastaaja käynnistyi.

”Haloo”, hän näpelöi nappeja ja hieroi polveaan hyppien yhdellä jalalla, ”älä katkaise, minä olen tässä. Quinn.”

Linjan toisessa päästä ei kuulunut hetkeen mitään.

”Kevin? Oletko se sinä?” Tuttu ääni. ”Carl tässä.”

”Käskin sinun unohtaa tämän numeron.”

”En syytä sinua jos et halua puhua kanssani kaiken sen jälkeen, mitä Coloradossa tapahtui. Olen niin saamarin pahoillani, ja koetin varmistaa – ”

”Anna olla. On sunnuntai, joten sano sanottavasi lyhyesti.”

”Ymmärrän. No, sinua tarv...