Kansi
Nimiö
Annukka Kiuru
Kuvitus Sirkku Linnea
TONTTU TOLJANTERI
ja joulupukin salainen tehtävä
Tekijänoikeudet
© Annukka Kiuru ja Minerva Kustannus Oy, 2016
Kuvitus © Sirkku Linnea
www.minervakustannus.fi
Kansi: Sirkku Linnea ja Taittopalvelu Yliveto Oy
EPUB-konversio: Tero Salmén
ISBN 978-952-312-435-6
Teoksen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeuden haltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.
Alkusanat
Tämä kirja on omistettu
Tonttu Toljanterin hahmo on ensimmäisen kerran seikkailut Ylen lastenohjelmien Joulukalenterissa.
Sisällys
1. JOULUKUUTA Vakooja
2. JOULUKUUTA Päämajassa tapahtuu
3. JOULUKUUTA Ihmetonttu
4. JOULUKUUTA Taikasana
5. JOULUKUUTA Rosvojahdissa
6. JOULUKUUTA Omansapuolustuspäivä
7. JOULUKUUTA Epäilyttävä opus
8. JOULUKUUTA Ihmekakku
9. JOULUKUUTA Viänänen väärentäjänä
10. JOULUKUUTA Outoja uutuuksia
11. JOULUKUUTA Pikkuotuksen metsästys
12. JOULUKUUTA Kiellettyjen kirstu
13. JOULUKUUTA Pukki pinteessä
14. JOULUKUUTA Lintu vai kala
15. JOULUKUUTA Pariskunta partiossa
16. JOULUKUUTA Odottamaton sukulainen
17. JOULUKUUTA Riidan ratkaisija
18. JOULUKUUTA Harmeja vallan
19. JOULUKUUTA Pettymyksen peikko
20. JOULUKUUTA Ihmeen tavallinen tonttu
21. JOULUKUUTA Korvatunturin kulkija
22. JOULUKUUTA Erikoinen iltapäiväkerho
23. JOULUKUUTA Kirstun kätköt
24. JOULUKUUTA Aaton arvoitus
1. Vakooja
JOULUKUUN ENSIMMÄISEN PÄIVÄN SEIKKAILU
Vakooja
Nyt kuulet hyvin jännittävästä päivästä, jolloin tonttu Toljanteri melkein pidätti vakoojan ja sai uuden erityisen tärkeän tehtävän.
Toljanteri on joulupukin apulainen. Hän asuu Tonttulassa, Korvatunturin päätalon tuvassa, aivan pukin työhuoneen lähellä. Siellä hän lukee ja luetteloi kaikki Korvatunturille saapuvat lahjatoiveet ja kiikuttaa ne sitten pukille. Muillakin pukin asioilla hän juoksee ja toisinaan toimittaa myös joulumuorin askareita. Toljanteri on varsin vikkelä tonttu, jopa niin vikkelä, että tulee usein tehneeksi ensin ja miettineeksi vasta sitten. Sellainen aiheuttaa tietysti helposti hämminkiä, ja mitä eriskummallisimpia kommelluksia onkin sattunut. Siinä mielessä joulukuun ensimmäinen päivä, josta nyt kerrotaan, ei ollut lainkaan poikkeuksellinen. Muutoin kyllä.
Kaikki alkoi Mestarietsivän käsikirjasta. Se oli lähdössä Santerille Savonlinnaan, ja oikeastaan Toljanterin oli tarkoitus vain kääräistä kirja pakettiin. Niin mielenkiintoiselta se kuitenkin vaikutti, että Toljanteri päätyi lehteilemään sen sivuja ja lopulta lukemaan kokonaisen luvun vakoojista. Hän uskoi siitä olevan hyötyä, sillä hänen oli määrä hakea päivän posti ja hän tiesi muorin odottavan salaista reseptiä saapuvaksi. Se ei ole tavallista postia, Toljanteri pohti.
Eikä postireissukaan tavalliseen tapaan sujunut. Lumi narskahteli ja oksat rasahtelivat hänen takanaan, vaikka ketään ei näkynyt.
”Kehvatsu”, sihahti Toljanteri ääniä hätkähdellessään. Kun hän oikein nopeasti vilkaisi olkansa yli, näytti kuin kuurainen pensas olisi heilahtanut.
”Mavonsilmä!” livahti Toljanterin huulilta, mutta hänen terästäessään katsettaan oli jälleen tyyntä.
Toljanteri palasi takaisin pihapiiriinsä. Hän nosti postisäkin kelkasta, kopisteli töppösensä lumesta ja astui eteiseen. Siellä hän riisui kaulaliinansa, ja silloin − ihan selvästi ulkorappunen narahti. Kyllä ovella joku oli, ja se joku oli tulossa sisään. Toljanteri piiloutui nopeasti naulakkoon takkien lomaan.
Ulko-ovi rapsahti auki. Tonttua jännitti niin, ettei hän uskaltanut katsoa vaan rutisti silmänsä tiukasti kiinni ja oli miltei hengittämättä. Askeleet lähestyivät. Joku tarttui postisäkkiin ja selvästi penkoi sitä. Sitten kuului:
”Noh, missäs se?” Se oli muorin ääni, ja voi kuinka Toljanteri huojentui. Hän oikein kiljahti:
”Kas, muori!”
Muori tietysti säikähti ja näytti sen vuoksi melko tuikealta. Toljanteri tahtoi lepyttää muorin. Hän riisui töppösensä, raotti sukkaansa ja kaivoi sieltä muorille osoitetun kirjeen.
”Minkä ihmeen takia se on sukassa?” muori kysyi.
”No, minä ajattelin… Kun kerran salainen resepti… Että jos sattuu vaikka vakooja yllättämään. Postisäkin se penkoisi oitis mutta hikisukkaan ei koskisi”, Toljanteri selitti.
”Ei taatusti”, puuskahti muori eikä ollut lainkaan mielissään, kun hänen oli otettava posti vastaan hikisukasta.
Toljanteria harmitti. Kaikkensa hän oli tehnyt sen eteen, että salainen resepti pysyisi salaisena.
”Ei minkäänlaista kiitollisuutta. Lukisi muorikin enemmän kirjallisuutta, niin ymmärtäisi, ettei maailma ole pelkästään sitä, miltä äkkiseltään näyttää”, Toljanteri mietti.
Mestarietsivän käsikirjaa hän tarkoitti. Se oli yhä Tonttulan pöydällä, ja Toljanteri aikoi viimein paketoida sen muttei malttanutkaan. Hän syventyi lukemaan lukua salakirjoituksesta.
Muori ja pukki arvuuttelivat syytä Toljanterin käytökselle.
”Jospa se on sitä jouluhössötystä”, pukki sanoi, ”ainahan Toljanteri säntäilee ja touhuilee liiankin kanssa, kun joulukuu alkaa.”
”Mutta että hikisukassa”, muori päivitteli. Samassa Tonttulasta kantautui rääkäisy. Toljanteri huusi apua. Sitten pukin työhuoneen ovi repäistiin vauhdilla auki. Toljanteri ampaisi sisään ja länttäsi avaamansa lahjatoivekirjeen pukin ja muorin eteen. Kirje oli Anterolta Iisalmesta.
”Katsokaa, katsokaa oikein tarkasti”, Toljanteri aneli. Pukki asetti lasit nenälleen ja luki:
”Jaahas, Antero näyttää toivovan autorataa, paloautoa, uimakellukkeita ja askartelutarvikkeita.”
”Tarkemmin”, opasti Toljanteri. ”Siinä on salakirjoitusta!”
Antero oli kirjoittanut lahjatoiveensa siististi allekkain, ja Toljanteri ympyröi kynällä ensimmäisen kirjaimen jokaiselta riviltä. Niin Mestarietsivän käsikirjassa oli neuvottu selvittämään salakirjoitusta.
”A niin kuin autorata, P niin kuin paloauto, U niin kuin uimakellukkeet, A niin kuin askartelutarvikkeet. Siinä lukee apua! Anterolla on jokin hätänä!” Toljanteri huudahti.
Pukki ja muori vilkaisivat toisiinsa. Heitä hymyilytti, mikä kummeksutti Toljanteria.
”No mutta, Toljanteri”, muori virkkoi sitten. ”Mitäs siihen sanot, että aivan ensimmäisellä rivillä lukee Rakas joulupukki, ja rakas alkaa ärrällä?”
Toljanteri mietti. Kun apua alkoikin ärrällä, se oli rapua.
”Onpa hämärä viesti”, tonttu tuumi. ”Mitähän se Antero meinaa?”
Pukki naurahti ja pyysi jättämään kirjeen hänen huolekseen. Toljanterin hän passitti viemään lahjapaketteja pukinkonttiin.
”Ja rauhoitu toki, Toljanteri”, muori lisäsi, ”rauhoitu tai säikäytät jonkun pahanpäiväisesti.”
Toljanteri nyökkäsi ja lähti. Eivätpä olleet hänen etsiväntaitonsa taaskaan tuottaneet tulosta, mutta kontissa oli aina jännittävää käydä.
Pukinkonttia säilytettiin piskuisessa vajassa. Päällepäin se ei näyttänyt juuri hevoskärryä suuremmalta. Siinä oli ovi, niin ahdas, että siitä oli vaikeaa mahtua sisään, mutta heti sisäpuolelle päästyään huomasi astelevansa valtavassa hallissa. Siellä oli kilometreittäin hyllyrivejä ja jokaisella hyllyllä oma koodinsa. Myös lahjapaketeissa oli koodit, tosin niitä ei nähnyt kuin kontin valossa. Niiden avulla löytyi oikea paikka kullekin lahjalle, ja siksi pukki harvemmin toimitti kenellekään vääriä paketteja.
Yleensä kontti oli melko täysi jo joulukuun ensimmäisenä päivänä. Nyt siellä oli vielä runsaasti tyhjiä hyllyjä. Toljanteri sai vaivatta aseteltua paketit paikoilleen, mutta samalla iski jälleen se tunne. Aivan kuin lähistöllä olisi ollut joku muukin, ihan niin kuin postireissulla.
”Hoi, onko täällä ketään?” tonttu huusi, mutta hallissa kaikui vain hänen oma äänensä. Toljanteri arveli kuvitelleensa kaiken, mutta samassa kontin ovi narahti. Toljanteri säntäsi vikkelään ovelle, ja kun hän kurkisti kontista, hän näki vajan oven sulkeutuvan. Itsestään se ei kiinni mennyt, se oli selvää.
Toljanteri otti käyttöönsä Mestarietsivän käsikirjasta oppimansa varjostuskeinot. Hän etsi tuoreimmat jalanjäljet ja seurasi niitä. Hän kulki vajan seinänviertä niin ääneti kuin osasi ja pysähtyi kurkistamaan varovasti nurkan taakse. Siellä hiipi tyttö, korkeintaan sadan vuoden ikäinen, mikä ihmisten iässä tarkoittaa noin kymmenvuotiasta. Toljanteri arveli tytön leikkivän ja osaavansa itse saman leikin. Hän madalsi ääntään ja huusi:
”Kädet ylös! Teidät on pidätetty!”
Tyttö kääntyi kauhistuneena, nosti kätensä kohti taivasta, ja samalla reppu tipahti maahan. Sieltä levisi kyniä ja papereita sekä vihko valkoiselle hangelle. Tyttö vapisi, ja näytti siltä, ettei itkukaan ollut kaukana. Silloin muistuivat Toljanterin mieleen muorin sanat: ”Rauhoitu tai säikäytät jonkun pahanpäiväisesti.”
”Hei, et kai sinä säikähtänyt?” Toljanteri kysyi.
Tyttö vain tuijotti pelästynyt katse silmissään.
”Hei, et kai sinä säikähtänyt?” Toljanteri kysyi. Tyttö vain tuijotti pelästynyt katse silmissään.
”Älähän nyt. Ei sinua ole pidätetty. En minä edes ole poliisi”, Toljanteri jatkoi ja koetti kuulostaa erityisen ystävälliseltä.
Tyttö ei sanonut sanaakaan. Hän alkoi kerätä kamppeitaan hangelta, ja Toljanteri riensi avuksi. Hän nosti maasta tytöltä tipahtaneen kartan.
”Jaa, sitä ei ollakaan täältäpäin, kun kartan kanssa kuljetaan”, Toljanteri jutusteli. Silloin tyttö vasta pelästyneeltä näyttikin, ja kun Toljanteri katsoi karttaa tarkemmin, hän uskoi tietävänsä säikähdyksen syyn.
”Vakooja, pukki täällä on vakooja!” Toljanteri huusi riuhtaistessaan pukin huoneen oven auki. Hän talutti kainalosta vastahakoista tyttöä, mistä pukki yllättyi suuresti.
”Löysin vajan kulmilta, ja kontissakin tämä kävi, ihan varmasti”, Toljanteri selitti. ”Luultavasti seurasi minua jo postireissulla, ja katso, mitä sillä oli repussa − täydelliset vakoojan vehkeet.”
Toljanteri otti repusta muistikirjan ja kyniä. Silloin pukin suupieli nytkähti ylöspäin.
”Kuulehan nyt”, pukki sanoi, ”muistikirja ja kyniä voi löytyä kenen tahansa repusta.”
”Mutta entäs tämä?” Toljanteri kysyi ja levitti pöydälle kartan. Se oli Korvatunturin kartta, mutta sinne tänne oli merkitty salaisia piilopaikkoja, joissa voisi vaikka väijyskellä tonttuja.
Tyttö näytti todella pelokkaalta. Pukkikin vaikutti häkeltyvän, siveli partaansa, rypisti otsaansa ja ryki.
”No niin, no niin”, hän sanoi sitten. ”Tehdäänpäs nyt näin. Ensinnäkin sinä, Toljanteri, rauhoitut nyt kokonaan. Ja Juuli, sinä voit lakata pelkäämästä.”
”Juuli?” Toljanteri ihmetteli. ”Tunteekos pukki tämän vakoojan?”
”Totta kai”, pukki vastasi, ”minun määräyksestäni näitä vakoojia liikkuu täällä ja muuallakin.”
Se oli kauhea hetki Toljanterille. Hän mietti kuumeisesti, mihin pukki oli mahtanut sekaantua.
”Viiden pisteen vihje”, pukki sanoi, ”vilkkaimmin liikkuvat nyt joulukuussa, muistiin merkitsevät ja pukille raportoivat.”
Silloin Toljanterille valkeni, että hänen edessään oli oikea tonttujen tonttu, sellainen joka tarkkailee salaa piilostaan muita tonttuja. Ihan kuten partiotontut ihmisiä.
Pukki tahtoi puhua Juulin kanssa kahdestaan, ja se oli Toljanterista huolestuttavaa. Hän mietti, millaisen merkinnän sellaisesta mahtaa saada, kun pidättää itsensä tonttujen tontun vakoojana ja kiikuttaa pukin luokse väkipakolla. Mieleen hiipi niinkin kauhistava ajatus, että mitä jos pukki ei sen tähden jakaisi hänelle aattona paketin pakettia.
”Asia on niin”, aloitti pukki kutsuttuaan Toljanterin takaisin, ”että yhdenkään tontun ei pitäisi tietää tonttujen tontun piilopaikkoja.”
”En minä muista mitään”, Toljanteri vakuutti. ”Unohdan kaiken. Sen yhden aitassa ja kaikki vajan piilot ja…”
”Äh, et sinä niitä unohda”, pukki keskeytti. ”On keksittävä uudet yhtä hyvät piilopaikat, ja se on viikkokausien työ.”
”Minä teen sen”, Toljanteri kiljahti, ja silloin vakava Juuli-tonttu vähän hymyili.
”Silloinhan sinä tietäisit taas ne piilot”, pukki hymähti.
”Mutta sinä voit auttaa”, Juuli sanoi. ”Ehdotin pukille, että sinä hoitaisit tonttujen tontun tehtävät sillä välin kun minä teen karttaa. Sinä kun olet opiskellutkin alaa, lukenut vakoojista ja sen sellaisista. Minä näin.”
Toljanterin sydän hypähti, niin jännittäväksi oli tilanne kääntynyt.
”Mutta sinun täytyy muistaa, että tehtävä on salainen. Tonttujen tonttu ei koskaan saa paljastua. On pysyttävä visusti piilossa”, pukki painotti.
Silloin vakava tyttö vakavoitui taas:
”Kaikki johtui siitä kontista. Se oli niin tyhjä, ihmeellisen tyhjä, vaikka on jo joulukuu. Sitä minä jäin huolehtimaan enkä kuullut Toljanterin tuloa”, hän tilitti.
”Oli se kyllä yllättävän tyhjä”, Toljanterikin virkkoi. Mutta pukki sanoi vain höpsistä, kyllä kontti ehtisi vielä täyttyä. Nyt olisi tärkeintä, että Toljanteri hoitaisi tonttujen tontun työt ja Juuli laatisi uuden kartan.
Koko päivän ja koko illan Juuli opetti hyödyllisiä tarkkailuniksejä Toljanterille. Toljanteri sai ihka uuden tonttujen tontun muistikirjan ja teki siihen ensimmäiset merkintänsä Juulin opastuksella. Ja kun oli jo tullut yö, Juuli alkoi tehdä lähtöä kotitunturilleen. Silloin ulkorappuset narahtivat jälleen. Juuli vetäytyi nopeasti naulakon suojiin, mutta kun eteiseen astuikin vain muori, Juuli hihkaisi:
”Kas, muori!” Ja taas muori säikähti.
”Mitäs täällä tapahtuu?” muori kysyi ja ihmetteli varmaan, miksi Juuli näyttäytyi yhdelle tontuista.
Toljanteri yritti kuulostaa vaatimattomalta:
”Eräät vain sattuvat arvostamaan etsiväntaitojani enemmän kuin toiset”, hän vastasi. Muori puisti päätään ja meni pukin huoneeseen. Juuli ja Toljanteri vilkaisivat toisiinsa ja heitä nauratti.
Juuli kiitti Toljanteria avusta, mutta Toljanteri ei ymmärtänyt, miksi. Mielellään hän tonttujen tontuksi ryhtyi. Varmuuden vuoksi hän luki vielä pari lukua Mestarietsivän käsikirjasta ikään kuin lisäopiksi uuteen työhönsä.
Pukki ja muori pohtivat tilannetta tahollaan.
”Voi, hyvänen aika”, muori sanoi. ”Toljanteri häärimässä joka osastolla tonttujen tonttuna, mitähän siitä tulee?”
”Se nähdään pian”, pukki vastasi.
Mielenkiintoiset ajat olivat koittamassa, ja niistä kuulet lisää heti huomenna.
2. Päämajassa tapahtuu
JOULUKUUN TOISEN PÄIVÄN SEIKKAILU
Päämajassa tapahtuu
Oli joulukuun toinen päivä ja ensimmäinen päivä, jolloin Toljanteri toimi itsenäisesti tonttujen tontun tärkeässä tehtävässä. Sitä varten hän oli lukenut Mestarietsivän käsikirjaa, kuten tiedätkin, ja sieltä hän oli oppinut taas uutta. Nyt hän tiesi, että jokaisella mestarietsivällä on oma päämajansa. Tonttujen tontun päämajaan, Tonttulaan, Toljanteri päätti hankkia salaisen piilopaikan. Hän teetti sinne kaapin omien mittojensa mukaan, mitä puusepän verstaalla kovasti ihmeteltiin, samoin kuin huomaamatonta ovisilmää, jonka Toljanteri vaatimalla vaati kaapin oveen. Eipä verstaalla tiedetty, että vakoilukaappi se oli.
Toljanteri sijoitti kaapin peräseinälle vastapäätä eteiseen johtavaa ovea. Kun ovea piti auki, kaapin ovisilmästä oli suora näkymä eteiseen, jossa vilahteli päivän mittaan monenlaista kulkijaa. Toljanteri oli innoissaan. Hänellä oli kiire kokeilla kaappinsa toimivuutta. Niinpä hän huuteli pukkia eteiseen keppostelemaan. Sitä hän olisi tiiraillut ovisilmän läpi, ellei Partiotonttu Viänänenkin olisi juuri silloin astunut eteiseen.
”Ka, siinähä se pukki”, Viänänen sanoi ja otti muistikirjan taskustaan. ”Ne on taas kuopiolaisten touhut kirjoissa ja kansiloissa. Raporttia rapsahtaa!”
”Jaaha, no, mennäänpä sitten,” pukki vastasi. Toljanterille hän sanoi:
”Jatketaan me toisen kerran, partiotonttua ei sovi nyt odotuttaa.”
Viänänen säesti intoa puhkuen:
”Ei maha tavalline sisätonttu tietääkää, miten saa partiotonttu uurastoo tähän aikoon vuuesta.”
”Vai tavallinen sisätonttu”, puuskahti Toljanteri. Hän ei olisi malttanut enää hetkeäkään odottaa kaapin testaamista, ja niinpä hän lisäsi:
”Kai pukki muistaa, kuka minä olen?” Pukki vain rykäisi ja kurtisti kulmiaan, mikä Viänästä kummastutti.
”No, minä ainakii muistan”, hän sanoi. ”Sehä on Toljanteri, Korvatunturin paras sumpinkeittäjä.”
”Aivan niin”, pukki vastasi. ”Laitahan Toljanteri kahvi kiehumaan ja kipaise herkkuosastolta vatsantäytettä matkamiehelle.”
Sen sanottuaan pukki lähti huoneeseensa Viänänen kintereillään. Toljanterista tuntui, ettei pukki välittänyt hänestä yhtään eikä arvostanut häntä millään tavalla.
”Mavonsilmä, tavallinen partiotonttu pääsee pukin juttusille ennen tonttujen tonttua”, hän mutisi yksikseen kuulostaakseen edes omasta mielestään arvokkaalta.
Mielipaha unohtui, kun Toljanteri pääsi herkkuosastolle. Siellä oli ihania joulun tuoksuja ja makuja, ja hän sai mukaansa muhkean pullavadin.
Palatessaan Toljanteri kuuli Viänäsen äänen kantautuvan eteiseen. Viänänen raportoi kuopiolaisten pöytätavoista, ja Toljanteri pohti, millaiset mahtaisivat olla Viänäsen omat pöytätavat, jos joku niitä salaa tarkkailisi. Silloin hän muisti upouuden vakoilukaappinsa.
Toljanteri kattoi kiireesti pöydän ja kirjoitti Viänäselle lapun, jossa selitti, miksei ole paikalla. Takkiaan hän ei ehtinyt viemään naulakkoon vaan viskasi sen penkille, mistä se hänen huomaamattaan valahti lattialle. Sitten Toljanteri livahti kaappiin.
Viänäsellä oli kerrottavanaan vielä merkinnät Kalevan koululta, missä ulkovaatteita oli jätetty huolimattomasti pitkin koulun käytäviä. Pukki kiitti raportista, ja pian partiotonttu oli Tonttulassa lukemassa Toljanterin viestiä:
”Jouduin lähtemään asioille, syö ja juo rauhassa.” Sen Viänänen ymmärsi, mutta viestin loppu oudoksutti: ”P. S. Saa sikailla, kukaan ei ole näkemässä.”
Toljanteri oli tahtonut varmistaa, ettei Viänänen olisi vieraskorea, mutta sitähän tämä ei tiennyt.
”Taivas, mitkä säännöt”, Viänänen tuhisi. Sitten hänen silmiinsä osui Toljanterin takki lattialla ja mieleen palasi näky Kalevan koululta. Hän ei voinut olla huokaamatta:
”Ihan ku immeinen se Toljanteri.”
Vakoilukaapissa Toljanterilta menivät kulmat kurttuun. Häntä kismitti, mutta vaiti hän seurasi, kuinka Viänänen kaatoi kuppiinsa kahvia sekä tilkkasen kermaa. Pöydästä puuttui sokeri, sen Toljanteri oli kiireessä unohtanut. Viänänen lähti etsimään sokeria ruokakomerosta muttei löytänyt. Hänen katseensa kiinnittyi uuteen kaappiin toisella seinustalla.
Toljanteri näki ovisilmästä Viänäsen lähestyvän. Hän ei totisesti tahtonut tulla löydetyksi kaapista, joten jotain oli keksittävä ja äkkiä. Kun Viänänen tarttui ovenripaan, Toljanteri huudahti niin kumealla äänellä kuin kykeni:
”Seis!”
Viänänen häkeltyi.
”Mittee? Kuka puhhuu?” hän kysyi, eikä Toljanterin auttanut kuin keksiä lisää.
”Täällä puhuu kaapinhenki,” Toljanteri mylvi.
Viänänen hämmästyi suuresti:
”Jaa? Mitteepä asiata?”
”Sitä vain, että sokerin himossako minua lähestyt?” Toljanteri vastasi yhä ääntään madaltaen.
Viänäsen mielestä kaapinhenki kuulosti hieman toruvalta, joten hän kysyi varovasti:
”Niin, tuota, oon tavanna sumpin sekkaan laittoo. Onko paha?”
Toljanterin oli saatava Viänänen perääntymään, ja niinpä hän kaapinhenkenä mörisi:
”Ehdottomasti. Etkös tiedä, että sokerissa asuu se kauhea hammaspeikko?”
”Oonhan minä siitä kuullunna”, myönsi Viänänen. ”Jospa minä sitten… sokuritta.”
Viänänen palasi pöytään, ja Toljanteri huokaisi helpotuksesta. Hän tahtoi vielä varmistaa, ettei Viänänen söisi kaikkia pullia, ja niinpä hän kajautti kaapista:
”Jätä puolet pullista Toljanterille!”
Viänänen lupasi niin tehdä. Ei hän tahtonut väittää vastaan kaapinhengelle, ja riittihän pullista molemmille. Hän valitsi yhden ja oli juuri haukkaamaisillaan, kun kaapista kuului:
”Itse olet kuin immeinen”, sillä Viänäsen aiemmat sanat olivat jääneet Toljanteria harmittamaan.
”No, en kait?” Viänänen ihmetteli. Oikeastaan hän alkoi tuntea olonsa aika epämukavaksi. Kaapinhenki vaikutti varsin oudolta tuttavuudelta, eivätkä sen aivoitukset auenneet Viänäselle.
Hän valitsi yhden ja oli juuri haukkaamaisillaan, kun kaapista kuului: ”Itse olet kuin immeinen”, sillä Viänäsen aiemmat sanat olivat jääneet Toljanteria harmittamaan.
Viänänen söi pullansa yhdellä haukulla ja joi kahvinsa yhdellä hörpyllä, nousi pöydästä ja sanoi kaapille:
”Minäpä tästä mänenkii.”
”Hyvästi!” vastasi ääni kaapista. ”Me emme tapaa enää.”
”Ei haittoo!” virkkoi Viänänen ja pötki pihalle.
Toljanteri astui kaapista, ja häntä alkoi naurattaa. Hän hekotti vedet silmissä ja maha kippurassa, kun muisteli, kuinka hölmistyneeltä Viänänen oli kaapista katsottuna näyttänyt.
”Voi kehvatsu,” hän hihitti itsekseen. ”Kehvatsu ja mavonsilmä!” Toljanteri kaivoi muistikirjansa esille.
”Raporttia rapsahtaa, Korvatunturilta”, tonttujen tonttu tuumasi, eikä naurusta meinannut tulla loppua.
Myöhään illalla Toljanteri raportoi joulukuun toisen päivän tapahtumista pukille. Pukki merkitsi omaan kirjaansa plussia hyvästä ja miinuksia huonosta käytöksestä, enimmäkseen toki plussia. Kun pukki kuuli Viänäsestä, hänen sulkakynänsä pysähtyi.
”Pullan hotkaisua yhdellä haukulla ja kahvin hörppäämistä yhdellä kulauksella, siihen ei voi olla kuin yksi syy”, pukki sanoi.
”Huonot pöytätavat”, arveli Toljanteri, mutta pukki pudisti päätään.
”Liiasta hopusta sen täytyy johtua. Niin kiireen nenässä Viänänen lähti suksimaan kohti Kuopion osastoa, satuin näkemään ikkunasta”, pukki sanoi.
Silloin Toljanteri ei mahtanut itselleen mitään, uusi naurunpyrskäys pääsi hänen suustaan.
”Raapiko päätä ihmeissään?” Toljanteri kysyi hihitellen.
”Ei”, pukki sanoi. ”Olisiko pitänyt?”
”Eipä tietenkään”, vastasi Toljanteri, mutta pukki oli tarkkanäköinen ja arvasi jotain sattuneen. Niinpä hän opasti:
”Kuulehan, Toljanteri. Kai sinä ymmärrät, ettei tonttujen tonttu koskaan keppostele muiden tonttujen kustannuksella.”
”Mitä?” Toljanteri ihmetteli. ”Kuka kertoi?”
”Sinun oma ilmeesi, Toljanteri”, pukki vastasi, ”sinun oma ilmeesi.”
Toljanteri nolostui. Totta, että hän oli intoutunut liiaksi puhelemaan kaapinhenkenä, vaatimaan omaa pullaosuutta ja nimittelemään toista ihmiseksi. Ja nauranut päälle päätteeksi tämän hölmistykselle.
Pukki oli hieman huolestunut tarinasta. ”Pieni miinus tänne minun kirjaani tulee”, hän sanoi mutta lohdutti, että aattoon oli yhä aikaa. Vielä ehtisi miinus kääntyä plussaksi.
Hän muistutti myös, että tonttujen tontun tehtävä oli salainen, eikä siitä sopinut missään tilanteessa lipsua. Toljanteri sanoi painavansa sen visusti mieleensä ja lupasi kasvattaa malttia – kaapissa ja kaapin ulkopuolella. Hän oli jo lähdössä, mutta pukilla oli vielä yksi asia.
”Muista myös, ettei mikään virka tai tehtävä tee kenestäkään parempaa kuin toinen”, pukki virkkoi. ”Sinä, Toljanteri, olet minulle hyvin rakas tonttu. Ihan vain siksi, että sinä olet sinä.”
Toljanterin mielessä läikähti lämpimästi.
”Niin sinäkin minulle,” Toljanteri sanoi ja toivotti hyvää yötä. Sitten hän palasi Tonttulaan ja huusi kohti uuninpankkoa:
”Möröt piiloon, täältä tullaan!”
Toljanteri kapusi pankolle nukkumaan aavistamatta, että seuraavana päivänä hän tutustuisi aivan uuteen ja ennennäkemättömään tonttuun. Häneen sinäkin tutustut, kunhan maltat huomiseen.
3. Ihmetonttu
JOULUKUUN KOLMANNEN PÄIVÄN SEIKKAILU
Ihmetonttu
Oli joulukuun kolmas päivä, ja Toljanteri oli löytänyt sangen mieluisan partiopaikan. Kylmä siellä oli muttei niin kylmä kuin ulkosalla, ja piilossa saattoi aikansa kuluksi haukata vaikkapa makkaraa. Toljanteri nimittäin tiirasi herkkuosaston kylmiöstä keittiöön. Siellä kävi vilinä ja vilske, sillä Korvatunturille etsittiin leipurimestaria. Hakijoita oli paljon, ja he esittelivät kukin vuorollaan leipomuksiaan. Toljanteri tarkkaili käytöstä: muistettiinko tervehtiä ja esittäytyä kohteliaasti, entä sujuivatko kiitos ja ole hyvä.
Kun uusia hakijoita ei enää näkynyt, muori ryhtyi maistelemaan näyteleivonnaisia. Silloin Toljanteri avasi kylmiön oven ja huusi:
”Minäkin!”
Muorilla oli mennä piparkakku väärään kurkkuun, niin kovasti hän säikähti.
”Mistä sinä siihen ilmestyit?” muori kysyi.
”Tuolta vain, partiopaikalta. Eikä tässä niin kiire ole, etteikö muorin avuksi ehtisi”, Toljanteri vastasi.
Muori näki tontun kaihoisan katseen, naurahti ja ojensi tälle kohokkaan.
”Maistahan siitä”, hän sanoi. Mutta kun Toljanteri pisti lusikkansa vuokaan, kohokas pamahti kuin ilmapallo ja lysähti sitten aivan pieneksi.
”Mavonsilmä!” huudahti Toljanteri.
”Kohokasta ei ole valmistettu oikein”, muori totesi ja tarjosi joulutorttua.
Toljanteri valitsi kaikkein suurimman ja haukkasi, mutta luumuhillossa oli jotakin kummallista.
”Kehvatsu!” Toljanteri jupisi, kun yritti päästä hillosta eroon. Se venyi kuin purukumi ja oli sotkea hänen partansa. Muori puolestaan kokeili veistää palasen komeasta joululimpusta, mutta sitä varten hän olisi tarvinnut sahan, niin kova oli limpun kuori.
Hyvää leipurimestaria ei ollut helppoa löytää.
Muori ja Toljanteri eivät tienneet, että yksi hakija oli yhä matkalla. Hän oli nuorukainen, melkein lapsi vielä. Ylermi oli hän nimeltään. Toisella kädellä Ylermi kantoi salkkua ja toisella valtavaa kakkukupua. Hän kulki ylpeänä nenä pystyssä eikä sen vuoksi heti huomannut tonttua, joka tuli häntä vastaan.
”Päivää,” toinen tonttu sanoi.
Ylermi laski katsettaan ja mittaili vastaantulijaa päästä varpaisiin. Sitten hänen kasvoilleen nousi huvittunut hymy. Se ei tuntunut toisesta tontusta yhtään mukavalta. Sitä paitsi Ylermi ei vastannut tervehdykseen, ja sellaiseen ei ollut Korvatunturilla totuttu.
Ylermi saapui herkkuosaston eteiseen ja vilkaisi peiliin.
”Oi että”, Ylermi sanoi peilikuvansa nähdessään. Näky oli hänestä hurmaava.
Toljanteri puolestaan söi hyvällä mielihalulla pullaa. Se oli ihan tavallista pullaa, joka ei venynyt eikä paukkunut, ja siksi muori oli päättänyt julistaa sen paistajan uudeksi leipurimestariksi. Hän oli jo avannut keskusradioyhteyden ja aloittanut kuulutuksen, kun Ylermi astui sisään.
”Leipurimestarihakijako?” muori kysyi. Ylermi nyökkäsi, ja muori sanoi keskusradioon jatkavansa haastatteluja.
”Kävipä teillä tuuri, kun ette vielä valinneet ketään. Nimittäin Ylermi on ykkönen, ja onneksi minä olen Ylermi”, hän tokaisi.
Se oli outo esittäytyminen. Toljanteri ja muori vilkaisivat häkeltyneinä toisiinsa, mutta Ylermiä se ei haitannut. Hän avasi salkkunsa ja otti sieltä itseään pidemmän luettelon.
Ylermiä ei haitannut. Hän avasi salkkunsa ja otti sieltä itseään pidemmän luettelon.
”Tässä ansioni: koulutus, kokemus, pokaalit, mitalit, muut pystit, stipendit, julkaisut lehdissä sekä kirjoittamani keittokirjat”, Ylermi luetteli.
”Mutta kuinka noin nuori tonttu on voinut ehtiä kaiken tämän?” muori ihmetteli.
Ylermi hymähti itseriittoinen hymy suupielessään.
”Ihmetontuksi minua on aina sanottu”, hän selitti. ”En uneksi niin kuin muut. Silloinkin kun synnyin, laitoksella rääkyi rivi tonttuja, jotka vain odottivat, että joku tulee kapaloimaan. Ei minulla ollut aikaa sellaiseen. Nappasin potkuhousut hyllystä, vedin jalkaani ja läksin maailmalle.”
Muori ja Toljanteri eivät hetkeen saaneet sanaa suustaan.
Toljanteri oli varma, että Ylermi valehteli, ja muorikin sanoi epäillen:
”Tätä paikkaa hakiessa eivät pelkät puheet riitä. Katsotaan työnäytettäsi.”
”Toki”, Ylermi vastasi.
Hän nosti kakkukuvun pöydälle ja avasi sen. Sen alta paljastui satumaisen kaunis piparkakkuluomus. Se oli kuin huurteinen satulinna metsän keskellä. Linnan edustalla seisoi yksinäinen piparkakkupoika.
”Oi”, muori huokaisi.
”Oi minua”, Ylermi huokaisi.
”Niin, niin, mutta entäs se maku?” Toljanteri tivasi. ”Täällä on monenlaista maistettu.”
Ylermi taittoi muorille ja Toljanterille kuuset piparkakkumetsästä ja jäi seuraamaan heidän ilmeitään. Näkemisen arvoiset ne olivatkin, sillä niin herkullisia piparkakkuja he eivät olleet koskaan maistaneet.
”Taivaallista”, muori henkäisi. Taivaalliselta se maistui Toljanterinkin suussa, mutta jokin esti sanomasta sitä ääneen. Ehkä se oli Ylermin ylöspäin sojottava nenä tai entistä ylimielisempi hymy. Sellaista tonttua ei tehnyt mieli kehua.
”Enpä tiedä”, Toljanteri sanoi muttei malttanut olla lisäämättä: ”Jos kuitenkin pari kuusta vielä, tai anna kolme, että pääsee kunnolla makuun!”
Muori nauroi ja tarjosi Ylermille kättä.
”Tervetuloa töihin, Ylermi-tonttu. Nyt Korvatunturi saa ansaitsemansa leipurimestarin”, hän sanoi.
”Onnea teille!” Ylermi vastasi. Se kuulosti niin kummalliselta, ettei Toljanteri osannut sanoa kuin mavonsilmä.
Myöhemmin Toljanteri raportoi pukille uudesta leipurimestarista.
”Aikamoisen itserakkaalta vaikutti. En tiennyt, miten niitä kirjata, kun tällaisia ilmeitä teki”, hän sanoi ja matki Ylermiä. Silloin pukki hymähti:
”Eihän pukin kirjaan kirjata kenenkään ilmeitä taikka arvauksia luonteenlaaduista, tekoja vain. Sinun on tarkkailtava leipurimestaria aivan samoin kuin muitakin.”
Pukki oli tietenkin oikeassa, ja Toljanteri päätti aloittaa tarkkailun saman tien.
Ylermi oli majoitettu vierashuoneeseen aivan Tonttulan viereen. Toljanteri koputti ja avasi oven, mutta hänen harmikseen leipuritonttu oli jo käymässä nukkumaan.
”Eipä sitten muuta kuin että huomenna nähdään. Ja ihan joka päivä aattoon saakka, se on varma se”, Toljanteri tokaisi.
Ylermi näytti hämmästyvän, ja Toljanterista tuntui, että jotain pitäisi vielä sanoa paljastamatta kuitenkaan salaista tehtävää.
”Asun tuossa seinän takana. Ei kannata ihmetellä, jos satun kurkistelemaan milloin mistäkin”, hän virkkoi.
”Hyvä on”, sanoi Ylermi, vaikka hämmästyi entistä enemmän. Kuin tukea hakeakseen hän vilkaisi kehystettyä kuvaa yöpöydällään. Silloin hänen ilmeensä suli ihastuneeksi aivan kuin Toljanterilla erään tyttötontun kuvaa katsoessa.
”Kauniita unia ja oman kullan kuvia”, Toljanteri toivotti.
”Niitäpä niitä”, Ylermi vastasi ja näytti kuvaa Toljanterille. Kuvassa oli Ylermi itse.
Toljanteri lähti typertyneenä Tonttulaan, ja Ylermi pötkähti hämillään sängylle. Oli mahdotonta sanoa, kumpi ihmetteli toistaan enemmän, mutta oli aatoksissa eroakin. N...