cover

CHANTELLE SHAW

Rakkaus pelastaa

Suomentanut Anja Lindqvist

MINISARJA: HOWARDIN SISARUKSET

Sisarusten välillä on usein erityinen yhteys. Eivätkä Lexi ja Athena ole sen suhteen mikään poikkeus. Tämä on minisarjan Howardin sisarukset ensimmäinen osa.

Hyvä lukija!

Sisaruksia yhdistää usein erityinen rakkauden ja ystävyyden side – kuten minua ja minun siskoani. Ainutlaatuinen suhde kiehtoo minua, ja päätin kirjoittaa kirjaparin kahdesta sisaruksesta.

Mutta kun ajattelin Lexiä, tämän kirjan sankaritarta, käsitin, että hänen suhteensa nuorempaan sisareen, Athenaan, on mutkikas, koska hänet adoptoitiin lapsena. Vuosi sen jälkeen adoptiovanhemmat saivat kauan kaivatun biologisen tyttären ja antoivat Lexin ymmärtää pitävänsä enemmän Athenasta. Lexi todisti rohkeutensa ilmavoimien lentäjänä pelastustehtävissä Afganistanissa. Kipinät alkavat sinkoilla, kun hän menee töihin sulttaani Kadir Al Sulaimarille tämän aavikkovaltakunnassa, Zenhabissa. Kulttuurierot ovat vain yksi heidän kohtaamistaan esteistä, ja heidän on vastustettava heidän välillään kytevää kemiaa!

Toisessa kirjassa Athena toivoo, että hän olisi yhtä itsevarma kuin tulinen sisarensa. Athena sai nimensä kreikkalaisen viisaudenjumalattaren mukaan, mutta hän tuntee olevansa pettymys akateemisille vanhemmilleen, jotka toivoivat hänen seuraavan heitä lääketieteelliselle uralle. Ainakin vanhemmat ovat tyytyväisiä hänen kihlaukseensa englantilaisen aristokraatin, Charles Fairfaxin kanssa. Mutta salaperäisellä italialaisella Luca de Rossilla on muita suunnitelmia Athenan varalle!

Tervetuloa mukaan sisarusten matkalle kohti todellista rakkautta!

Lämpimin terveisin,

Chantelle

1

"Kuka hullu päätti lähteä purjehtimaan tässä karmeassa säässä?" Lexi mutisi mikrofoniinsa ohjatessaan rannikkovartioston pelastushelikopteria Englannin etelärannikolta Solentin salmen yli.

Kapea Wightsaaren mantereesta erottava salmi oli suosittu vesiurheilupaikka, ja kauniina kesäpäivänä, kun meri oli tyyni ja sininen, se oli idyllinen näky huvipursien kiitäessä veden yli purjeet tuulessa pullistuen. Mutta lokakuussa salmessa oli nähty sarja raivokkaita myrskyjä, jotka olivat pyyhkäisseet hiipuvat kesämuistot mennessään ja piiskanneet meren aallokkovuorijonoiksi, jotka ryskyivät kalkkikivikallioihin ja lennättivät vaahtoa ja tyrskyjä korkealle ilmaan. Vaahtopäät hohtivat pelastushelikopterin valonheittimen loisteessa, mutta Lexi tiesi, että suurempi vaara piili pinnan alla, missä vaaralliset virrat pyörteilivät valmiina vetämään varomattomat ja ajattelemattomat alas syvyyksiin.

Hän kuuli perämies Gavinin vastauksen kuulokkeissaan. "Hätäkutsun tehnyt vene osallistui kilpailuun. Kippari ilmeisesti uskoi, että he pysyisivät myrskyn edellä, mutta he osuivat hiekkasärkkään, ja vene ottaa vettä."

Lexi kirosi hiljaa. "Kippari ryhtyi vaaralliseen uhkapeliin voittaakseen. Jessus, että minä rakastan miesten egoja!"

"Hänen puolustuksekseen on sanottava, että myrsky on vahvempi kuin meteorologian laitos ennusti", Gavin sanoi. "Solentin mutkikkaat vuorovesivirtaukset ovat yllättäneet monta kokenutta kipparia."

"Ongelma on, että liian monilla kippareilla ei ole tarpeeksi kokemusta, eivätkä he osaa arvioida, miten arvaamaton ja vaarallinen meri voi olla, niin kuin se lomailija poikansa kanssa, joita auttamaan meidät lähetettiin pari päivää sitten. Poika oli vain kymmenvuotias. Hänellä ei ollut mitään mahdollisuutta, kun vene alkoi upota merenkäynnissä."

"Teimme kaiken voitavamme", Gavin muistutti.

"Niin, muttemme pystyneet pelastamaan poikaa. Hän oli pelkkä lapsi, ja koko elämä edessä. Se on niin helkkarin turhaa."

Lexi joutui pakottamaan tunteensa takaisin hallintaansa ja keskittymään helikopterin lentämiseen voimakkaassa tuulessa ja sateessa. Hän oli ylpeä ammattimaisuudestaan. Pelastustyöntekijöiden ensimmäinen sääntö oli, ettei ajatuksia saanut päästää viipyilemään vanhoissa tapahtumissa – edes niin traumaattisissa kuin lapsen kuolema – vaan aina oli siirryttävä eteenpäin ja hoidettava seuraava tehtävä.

"Hätäkutsun tekijä vahvisti, että veneen kaikilla kolmella miehellä on pelastusliivit", Gavin sanoi. "Mutta he tuskin selviytyvät kauan tällaisessa aallokossa. Kippari ilmoitti saaneensa päävamman, mutta hän vaati, että miehistö on pelastettava ensin."

"Hänen on vähän myöhäistä olla huolissaan miehistöstään nyt. Vahinko, etteivät he priorisoineet turvallisuutta aikaisemmin ja keskeyttäneet kisaa."

Lexin katse liikkui tauotta mittariston ja ikkunasta näkyvän aallokon välillä. Kolme massiivista kalkkikivipilaria – The Needles – kohosi merestä kuin kolme rosoista hammasta. Kuuluisa maamerkki oli ikoni, mutta kallioita ympäröivät vahvat virtaukset saattoivat olla petollisia.

Äkkiä taivaalla välähti oranssi hehku.

"Näitkö raketin?" Gavin kurkki tuulilasin läpi Lexin viedessä kopterin alemmas. Muutaman hetken päästä Gavin huudahti uudelleen. "Näköyhteys kohteeseen – oikealla puolella."

Lexi huomasi veneen. Se oli kallellaan vahvassa merenkäynnissä, ja hän näki kolme takilaan takertunutta hahmoa. Hän leijutti helikopteria Gavinin mennessä perään valmistelemaan pelastusmiehen vinssausta merihätään joutuneeseen alukseen. Heitä moukaroiva tuuli teki Lexin työn melkein mahdottomaksi, mutta hän oli hyvin kokenut lentäjä ja oli lentänyt Chinookeja Afganistanin aavikoilla. Kylmä pää ja teräksiset hermot olivat tulleet tarpeeseen RAF:n, Kuninkaallisten ilmavoimien, palveluksessa, ja samoja ominaisuuksia vaadittiin rannikkovartioston pelastustehtävissä.

Hän puhui ensihoitajan kanssa radion kautta. "Chris, muistuta heti päästyäsi alukselle, että rannikkovartiosto on vastuussa pelastuksesta ja jokaisen on noudatettava sinun käskyjäsi, myös kipparin. Jos hänen päävammansa näyttää vakavalta, me vinssaamme hänet ylös ensin, pitääpä hän siitä tai ei. Tämä ei ole hänen hetkensä päättää olla sankari", hän sanoi sarkastisesti.

2

Raastava kipu, kuin Kadirin kallo olisi halkaistu kirveellä, oli tulosta yhteenotosta White Hawkin puomin kanssa – hänen uusi purjeveneensä lepäsi nyt meren pohjassa. Suurimpana huolena ei kuitenkaan ollut veneen menetys, vaan miehistön hyvinvointi heitä siirrettäessä ulos sairaalalle juuri laskeutuneesta helikopterista.

Pelastus oli ollut dramaattinen – ja tullut viime hetkellä. Kaikki oli tapahtunut hyvin nopeasti Kadirin oivallettua, että vene uppoaisi. Hänellä ei ollut ollut aikaa tuntea pelkoa, mutta muutaman sekunnin hän oli ehtinyt kuvitella itsensä ratsastamassa kultaisen aavikon poikki mustalla Baha’-oriillaan, ja hänen sydämensä oli tuntenut tuskaa valtakunnan puolesta, jonka hänen isänsä kuningas oli uskonut hänelle.

Mutta pimeältä taivaalta oli kuin ihmeen kautta langennut häikäisevä valo, ja hän oli kuullut helikopterin tasaisen jyskytyksen. Kadir oli lentänyt helikopterilla monta kertaa, ja takertuessaan haaksirikkoutuneen veneensä takilaan kaksitoistametrisessä aallokossa hän oli huomannut rannikkovartioston helikopterin lentäjän rohkeuden ja taidot pahenevassa myrskyssä.

Hän tiesi, että hänellä ja miehistöllä oli ollut onnea heidän jäädessään henkiin. Mutta kaksi nuorta merimiestä, jotka olivat olleet hänellä kilpailun alusta ja Kanarian saarilta asti, potivat hypotermiaa ja olivat huonossa kunnossa. Oli turhauttavaa katsella, miten heitä työnnettiin helikopterikentän poikki. Kadirin vaatteet olivat yhä märät ja tönkköjä merisuolasta, ja helikopterikentän poikki pyyhkivä tuuli kylmetti hänet luita ja ytimiä myöten. Hän nosti käden jyskyttävälle päälleen ja tunsi munankokoisen turvotuksen otsallaan.

Rannikkovartioston ensihoitaja vilkaisi häntä huolestuneesti. "Olkaa hyvä ja asettukaa makaamaan paareille ja antakaa sairaalan henkilökunnan siirtää teidät alas päivystykseen, jotta vammaanne voidaan hoitaa."

"Minä olen kunnossa, minä voin kävellä", Kadir sanoi kärsimättömästi. "Miehistäni minä tässä huolissani olen. Kunpa olisitte noudattaneet ohjeitani ja pelastaneet heidät ensin. Teidän olisi pitänyt vinssata heidät helikopteriin ennen kuin pelastitte minut."

"Minulla oli ohjeet pelastaa loukkaantuneet ensin, ja teillä oli selvästi mahdollisesti vakava päävamma", ensihoitaja selitti.

"Minun miehistöni oli minun vastuullani", Kadir väitti. Sitten toinen ääni keskeytti hänet.

"Te tuskin olette sopivassa asemassa kyseenalaistamaan rannikkovartioston pelastustiimin jäsenen ammattitaitoa, kun teidän oma huono arvionne purjehduksen jatkamisesta huonossa säässä saattoi miehistönne vaaraan."

Kadir kääntyi otsa rypyssä kohti helikopterin ohjaamosta hypännyttä henkilöä. Muiden pelastustiimin jäsenten tavoin hänelläkin oli topatut haalarit, mutta hahmon riisuessa kypärän Kadirin hämmennys kasvoi.

"Kuka te olette?" hän kivahti.

"Lentokapteeni Lexi Howard. Olin pelastustehtävän vastuuhenkilö. Helikopterin miehistö toimi minun ohjeideni mukaan, eli he pelastivat loukkaantuneet uhrit ensin."

"Te… tehän olette nainen!"

Kadir käsitti tehneensä itsestään megaääliön heti sanojen lähdettyä hänen huuliltaan. Helikopterikentällä seisoi joukko ihmisiä – lääkintähenkilökuntaa ja pelastusmiestiimi, jonka läsnäolo oli pakollista aina helikopterin laskeutuessa sairaalaan, ja kaikki hiljenivät tuijottamaan häntä.

Hän olisi pannut järkyttyneen reaktionsa äskettäisen trauman ja hukkumiskuoleman piikkiin ja myös sen, että – huolimatta hänen vaihe vaiheelta ajamistaan uusista laeista ja suunnanmuutoksesta – sukupuolten tasa-arvo oli yhä varsin uusi käsite hänen kotimaassaan, syrjäisessä Zenhabin kuningaskunnassa. Mutta lentäjän hyisestä ilmeestä oli selvää, ettei mikään Kadirin mahdollisesti esittämä puolustus saisi lämmintä vastaanottoa.

"Täydet pisteet huomiokyvystä", lentokapteeni sanoi kuivasti. "Voin toki kipata teidät takaisin mereen sinne mistä löysin teidät ja miehistönne, jos naiseuteni vaivaa teitä noin kovasti."

Kaksi loukkaantunutta merimiestä muistaessaan Kadir turhautui uudestaan siitä, ettei johtanut tilannetta. Hän oli tottunut päätöksentekoon ja käskyjen noudattamiseen kyselemättä, ja hänen oli vaikea hyväksyä että tällä hetkellä komento oli tällä naislentokapteenilla. Tilannetta ei help...