Liskon häntä

"Yh­des­sä pe­las­tai­sim­me Ga­la­ma­kin lap­set, em­me­kä vain hei­tä. Pe­las­tai­sim­me pu­tal­nu­ti­kit. Näyt­täi­sim­me, mi­hin hal­vek­si­tut var­jot pys­tyi­si­vät, ja he nöyr­tyi­si­vät kii­tol­li­suu­des­ta. Mi­nä voi­sin saa­da sen kai­ken ai­kaan!"

Liskon häntä

Christine Thorel

osuuskumma

www.osuuskumma.fi

Tampere 2016

1. painos / versio

Kustantaja: Osuuskumma-kustannus

www.osuuskumma.fi

info@osuuskumma.fi

Copyright © Christine Thorel 2016

Taitto ja typografia: Jani Laatikainen
Kansitaide: Anne Alalantela, ulkoasu: Minttu Carole
ePub: Kari Välimäki
Painopaikka: Tallinna Raamatutrükikoda, 2016

ISBN 978-952-6642-75-8 (nidottu)
ISBN 978-952-6642-76-5 (ePub)
ISBN 978-952-7215-11-1 (ePub+suojaus)

Tämän maailman lähteille ja virroille,

lammille, järville ja merille,

pilville ja jäätiköille

sekä

soluihimme kätkeytyneelle vedelle.

Sisällysluettelo

Kansi
Liskon pää
Liskon jalka
Liskon selkä
Liskon häntä
Kirjailija Christine Thorel
Osuuskummalta
Takakansi
Jalanjäljet

Galamakin pesä kätkee arvoituksen. Järvi sen sisällä ei ole enää pitkään aikaan ollut salaisuus, mutta se mitä järveä ympäröivä kallio kertoo, on yhä arvoitus. Sellaiseksi se kai jääkin, sillä Galamak on jo itsekin unohtanut, mitä hänen pesänsä seinille piirretyt kuvat merkitsevät.

Kuka ui Galamakin pesän järvessä? Kuka poimi kukkuloilta kukkia rakastettunsa hiuksiin? Kuka keräsi hedelmät puista, joiden oksat kurkottivat taivaaseen? Olivatko he Galamakin lapsia vai putalnutikeja, jotka tarinoiden mukaan kävelivät autiomaahan auringonnoususta?

Meidän päällemme sataa vain hiekkaa, mutta muistamme yhä sukumme. Muistamme yhä, mitä Arveton teki kansamme hyväksi. Lapseni, nyt sinäkin saat kuulla sen. Muista kaikki ja pidä autiomaa elävänä.

Jalanjäljet

Liskon pää

Khoban juhlien jälkeinen aamu valkeni raskaana kuten aina. Olin päässyt kotiin vasta yön viimeisinä hetkinä. Makasin vuoteellani ja nautin rauhasta. Neeth-juuren tuoksu oli tarttunut ihoon ja viini maistui yhä happamana suussa. Hautauduin syvemmälle peitteisiin ja toivoin olevani palatsin patjoilla. Tänään en poistuisi parveltani.

Oveen koputettiin. Painoin tyynyn korvilleni, mutta seuraava koputus oli vaativampi. Kun se ei millään lakannut, kiipesin alas, vedin housut jalkaan ja kiedoin huivin pääni peitoksi. Ei huvittanut esitellä arpia tai juhlien jälkeistä väsymystä.

Oven takana odotti Thodiek Ankhol kauppiaaksi tekeytyneenä. Miekan hän olisi voinut jättää kotiin. Ankhol katsoi paljasta rintaani ja vilkaisi olkani yli selvästi hämillään. Ehkä hän yhdisti minut juhliin. Hän oli saanut khoban luottamuksen ja noussut yhdeksi tämän lähimmistä miehistä.

”Etsin luotettavaa opasta”, Ankhol sai viimein sanottua. ”Muer kehotti pyytämään apua Arpinaamalta.”

Muer oli toiminut varomattomasti, kun oli lähettänyt Ankholin kotiinsa kyselemään, mutta miehen viimeiset sanat herättivät uteliaisuuteni.

”Minä olen”, sanoin ja siirsin huiviani.

Ankhol mittaili minua katseellaan. Olin päätä lyhyempi enkä lainkaan kuten rotevat kholinmaalaiset. Heidän mittapuullaan olin poikanen, vaikka olinkin jo mies. Kaikki nuoretkin olivat minua suurempia, mutta se ei haitannut, sillä autiomaassa jäntevyyteni oli etu. Työni tulkkina khoban juhlissa ei tarjonnut tilaisuuksia päästä autiomaahan.

Hetken harkittuaan Ankhol pyysi päästä sisään. Suostuin. En halunnut, että liian moni näkisi meidät kinastelemassa maksusta.

Ankhol katseli ympärilleen pienessä tuvassa. Arvioi varmaan, millaiseen palkkaan kaupunginkaartin komentaja joutui tyytymään, vaikka emme me köyhyydessä eläneet.

Istuin penkille odottamaan. Ankhol ei kierrellyt. Hän tarjosi minulle tuntuvan korvauksen, jos opastaisin hänet autiomaan poikki.

Kieltäydyin tietenkin. Selitin, että minulla oli oikein mukava työ tulkkina. Ankhol hymyili vinosti. Hän tiesi. Khoban vieraita kiinnosti yleensä aivan toisenlainen kielitaito kuin se, jota olin toivonut pääseväni käyttämään, kun Muer järjesti työn minulle.

Ankhol oli sinnikäs. Hän tarvitsi kiireesti oppaan, ja Muer oli suositellut minua.

”Jos tässä kaupungissa kannattaa luottaa muihin kuin itseensä, niin Muer on paras vaihtoehto”, Ankhol sanoi.

Onneksi huivi peitti kasvoni varjoihin ja kätki hymyni.

”Saat tuntuvan esimaksun ja kunnon palkkion Boraadassa”, Ankhol sanoi.

Kyselin lisää esimaksusta. Boraadan palkkiolla ei ollut minulle väliä, mutta kaipasin vaaraa ja autiomaata, jonka kutsu tuntui jo veressäni. Tai ehkä se oli Galamakin perintö, joka kiersi suonissani. Otin tehtävän vastaan. Olisin ottanut sen vaikka ruokapalkalla, kunhan vain pääsin autiomaahan.

Ankhol innostui suostumuksestani tarpeettoman paljon. Hän alkoi esitelmöidä matkavalmisteluistaan ja suunnitelmistaan. Tarkoitus oli viedä nopeasti kauppatavaraa autiomaan yli Boraadaan. Minä nyökkäilin. Esitin, että tämä oli tavallista palatsin kaartin toimintaa.

Kholinmaalaiset mieluiten välttivät autiomaata, liian moni oli jäänyt palaamatta. Muutama vuosi sitten khoba päätti, että putalnutikeilta verotetut vuohet ja vuodat eivät korvanneet menetettyjä kaartilaisia. Hän kielsi kaikki retket autiomaahan. Luulen, ettei hän halunnut kenenkään aavistavan kaupungin ulkopuolella, millä tolalla asiat oikeasti olivat. Yleensä kholinmaalaiset eivät harmitelleet khoban kieltoa. He odottivat suosiolla, että meri tyyntyi myrskykuukausien jälkeen, ja turvautuivat sitten laivoihinsa.

Asuttuaan Kiossa muutamia vuosia kholinmaalaiset tottuivat autiomaan läheisyyteen. Ensin he alkoivat nähdä autiomaassa mahdollisuuksia, joita siellä ei ollut. He tekivät retkiä, ryöstivät ja verottivat perinteisiinsä takertuneita idän putalnutikeja. Yhden sellaisen retken aikana Muer löysi minut. Onnenpotkunsa.

Lukemattomia kertoja lähdin liikkeelle retkikuntien kanssa, jotta ne eivät palaisi. Kasvoin Arpinaamaksi. Kholinmaalaiset uskoivat, että autiomaa oli raaka ympäristö. Koskaan ei tiennyt, mitä siellä saattoi tapahtua. Hiekka voitti parhaatkin kholinmaalaiset miehet, sillä retkistään huolimatta he eivät olleet oppineet tuntemaan autiomaata. Kun khoba kielsi astumasta sinne, kaupunki huokaisi helpotuksesta.

Ankholilla olisi joukko miehiä turvanaan, kaikki sotilaita. Yritin sääliä heitä. Tuskin kukaan heistä oli aiemmin käynyt autiomaassa. Ankholista en ollut varma, hän oli saattanut olla mukana veronkantokierroksella. Ainakin hän oli kertonut hankkineensa muutaman hyväkuntoisen paarustajan kantojuhdaksi, mutta ilman opasta edes Thodiek Ankhol ei löytäisi Boraadaan.

Mietin, millä asialla Ankhol mahtoi olla, kun rikkoi khoban käskyä pysyä poissa autiomaasta. Miten hän oli edes päätynyt Muerin puheille? Ankhol oli etsinyt Arpinaamaa ja niillä sanoilla hän oli sinetöinyt kohtalonsa. Muer halusi selvästi, että juuri minä hoitaisin homman, eikä joku kaupungissa piipahtavista putalnutikeista. Hän saattoi luottaa, että hoitaisin tehtävän loppuun.

Vahvistimme sopimuksen kholinmaalaisten tapaan painamalla nyrkin toistemme otsalle, ja minun tapaani tuntuvalla esimaksulla. Puraisin Ankholin antamaa solkea, mikä selvästi ärsytti häntä.

”Tämä sopimus on luottamuksellinen”, Ankhol muistutti lähtiessään. Vaikka paremmassa turvassa hän olisi, jos kulkisi kaduilla puhumassa palkkaamastaan oppaasta. En kuitenkaan uskonut hänen lörpöttelevän. Kholinmaalaiset rakastivat salaisuuksia ja vihasivat avointa valehtelua. Heidän kasvonsa olivat rehelliset, heidän mielensä eivät.

Lähtisimme aamulla. Ankhol oli luvannut huolehtia ruoasta ja vedestä. En sentään nauranut lupaukselle. Omat varusteeni joutuisin hankkimaan ja kantamaan itse. Puin paidan ja sidoin nyytin vyölleni, olin valmis matkaan.

Muer palasi illansuussa. Phebet tulisi vasta yömyöhään, luultavasti hän yritti epätoivoisesti vikitellä tietään kaupungin naisten suosioon. Odotin rauhassa, että Muer sai muhennosta lautaselleen ja istui pöytään lusikoimaan annostaan verkkaiseen tahtiin.

Halusin tietää enemmän Ankholista. ”Muer, sanoin lopettaneeni. Menen autiomaahan vain omilla asioillani.”

”Sanoisit isäksi.”

”Sitten kun et vaadi, että elän kholinmaalaisten tavoin.”

”Sinä olet kholinmaalainen”, Muer sanoi ja jatkoi syömistä. Minä vein pois aikaa sitten kuivuneen kulhoni.

”Suostuitko?” Muer kysyi lusikallisten välillä.

”Tietysti. Hän kysyi Arpinaamaa. Mutta miksi?”

Muer tuli tyhjän kulhonsa kanssa taakseni ja laittoi käden olalleni. Ravistin sen pois.

”Kyllä sinä olet jo tajunnut khoban tilanteen.”

”Viimeksi hän taisi lahjoittaa eräälle rakastajattarelleen kolmetuhatta kuollutta kanaa, koska nainen käyttäytyi kuin päätön kana.”

”Niinkö kaduilla kerrotaan?”

Nyökkäsin. Palatsissa kerrottiin samoja juttuja.

”Hyvä, että kansa uskoo, mitä sille kerrotaan. Eivät kiinnitä huomiota tärkeisiin asioihin.”

”Ja sinä kiinnität?”

”Minulla on lähteeni, mutta he eivät tiedä, mitä khoban päässä nykyään liikkuu. Kukaan ei tiedä.”

Tiesin raivokohtauksista ja käsittämättömistä käskyistä, joilla khoba piinasi hoviaan, kaikesta kholinmaalaisesta hulluudesta, joka oli tiivistynyt häneen. Kaupungin ensimmäisestä khobasta kholinmaalaiset olivat voineet sanoa, että hän oli seurannut Puun isän jälkiä. Hän oli kai ollut ihan kelpo mies, vaikka oli keksinyt verottaa autiomaan putalnutikeja. Uusin khoba oli sen sijaan ehtinyt syyllistyä jo vaikka mihin. Hän oli Dhammol, hulluuden vallassa. Paitsi että Dhammol pyysi ja khoba käski.

En voinut jäädä juhlista pois, koska siitä olisi koitunut ongelmia Muerille. Yritin vain pysyä käskyjen ulottumattomissa. Virallisesti olin tulkki, mutta suudelmat ja hyväilyt kuuluivat työhöni. Jonkin aikaa nautin siitä kaikesta, mutta nyt olin lopen kyllästynyt kultaan ja herkkuihin, naisiin jotka halusivat koskea arpiani ja muuallekin – ja olihan noita miehiäkin. Olin oppinut, että suudelma merentakaisen kanssa ei ollut vaaraksi. Oikeastaan minulla oli vapaat kädet, kunhan pysyin erossa khoban kulloisestakin lemmikistä. Tiesin olevani vain pelinappula Muerin suunnitelmissa, mutta hyväksyin sen. Puin siis naurettavan niukat vaatteet, joita Sa-Aadramista ja Rongosta tulleet merentakaiset pitivät uskaliaina ja paheellisina, ja annoin neethin savusta pehmenneiden naisten ja miesten luulla, että heissä oli jotain haluttavaa – himoa, vaaraa tai tiedonmurusia.

Ehkä minut houkutteli takaisin toivo, että jostakin loiston keskeltä löytyisi vastaus siihen, miten hävittää khoba ja kholinmaalaiset maan päältä.

Muer kertoi khoban käyttäneen juhliinsa hirvittäviä summia kaupungin kassasta.

”Tietysti. Eivät ne tanssijattaret ja ruokamäärät tyhjästä tule”, sanoin. Puhumattakaan rongolaisista kyyhkysparvista ja kullatuista hedelmistä. Kholinmaalaisia ja merentakaisia yhdisti nautinnonhalu, ja he kaipasivat aina jotain uutta. Khoba halusi juhlia ja nauttia lemmikeistään ja neethistä. Hän halusi kääriytyä merentakaisten paksuihin kankaisiin ja kieritellä heidän vieraissa hajusteissaan. Se maksoi.

Muer tarttui minua hihasta ja käski ulos. Peitin pääni, ja astuimme kadulle.

”Katso tarkkaan. Mitä näet?”

En nähnyt mitään epätavallista. Muerin talo oli lähellä eteläporttia, josta kulkivat lähinnä putalnutikit tuodessaan ruokaa ja tavaroita markkinoille. Katu oli kapea, mutta vilkas.

Muer lähti kulkemaan Alahämyn halki satamaa kohti. Kävelin perässä väistellen jätekasoja ja lihavia rottia.

Muistin puhtaan ja voimakkaan Kion ja ihmetykseni, kun Muer toi minut kaupunkiin autiomaasta. Joskus kauan sitten Kio kiilautui kahden vuorijonon väliin sille ainoalle maakaistaleelle, mihin rannikolla on mahdollista rakentaa. Minun nähdäkseni se oli ollut olemassa aina, mutta lapsuudessa kuulemieni tarinoiden mukaan se kellui rantaan suurelta vedeltä, kiipesi maihin ja alkoi kasvaa.

Kion vanhimmat talot oli rakennettu puusta, ja niiden ympärille pystytettiin muuri, jonka ulkopuolelle syntyi savitalojen sokkelo. Kun kaupunki kasvoi, näiden ympärille rakennettiin uusi muuri suojaksi ryösteleviä putalnutikeja vastaan. Kaupunki laajeni yhä, nyt lännen putalnutikien telttaleireinä. Kio hiipi autiomaahan, muutti sen puutarhoiksi, kaduiksi, patsaiksi ja juhliksi. Kholinmaalaiset tunkivat sisämaahan, rajasivat viljelykelpoisen maan itselleen ja pakottivat muut yhä syvemmälle autiomaahan.

Lännen putalnutikit olivat asettuneet viljavalle kaistaleelle vuorten kupeeseen, eikä heillä ollut tarvetta vaeltaa. He olivat säilyttäneet oman uskontonsa ja puhuivat omaa kieltään, mutta sisimmässään he olivat kiolaisia ja ylpeitä, jos saivat kutsun khoban juhliin, eivätkä enää itkeneet itäisiä sukulaisiaan. He käyttivät neethiä sekä merentakaisia korukiviä ja viljelivät maata kholinmaalaisten hyväksi. Kaupankäynti kholinmaalaisten kanssa oli tehnyt heidän elämästään helpompaa. Osa heistä oli jo hylännyt telttansa ja rakentanut talon kholinmaalaisten tapaan. Vielä he eivät sentään puhuneet Dhammolista ja Dhelmenasta.

Kaikki perheet eivät kuitenkaan viihtyneet Kiossa. Jotkut palasivat itään ja loivat uusia kyynelten teitä autiomaan hiekkaan kuivumaan. Ne jotka jäivät, myivät vapautensa viljana ja hedelminä, kankaina ja paarustajina. He oppivat elämään osana Kholinmaata, joka kurkotti lonkeroillaan merten yli ja maiden ympäri aina uusia kauppayhteyksiä etsien.

Kadunvarsilla istui putalnutikeja kerjäämässä. Heitin yhdelle lantin, joka putosi ruoantähteiden sekaan. Mies kaivoi sen esiin hymy kasvoillaan. ”Dhammol kiittää.”

Hätkähdin. Mies oli kholinmaalainen, eikä hän ollut ainoa kerjäläisten joukossa. Näyssä oli jotain pohjattoman väärää.

Kholinmaalaiset sanoivat, että vain Dhammol pyytää. Mielipuoli tai houkka voi alentaa itsensä kadulle, mutta jos seurasi Puun isää, jos käski ja otti, pysyi vahvana. Kerjäläinen oli alentunut Dhammolin osaan, mutta kuinka pitkäksi aikaa? Käskemisen ja ottamisen ajatus oli kholinmaalaisissa syvällä. Mitä tapahtuisi, kun kerjäläiset kyllästyisivät pyytämään, kun he päättäisivät tarttua Dhelmenan siunaukseen?

Muer pysäytti minut. Olimme tulleet satamaan, ja huomasin muutoksen nyt itsekin.

”Katso laitureita. Ne lahoavat”, Muer sanoi. ”Kadut ovat kuopilla ja ryönän peitossa. Virkamiesten palkkoihin ei ole varaa, kohta ei makseta edes kaupunginkaartille. Jos tämä saa jatkua, kaupungissa syttyy kapina.”

”Ja Ankhol haluaa estää sen?”

”He aikovat hakea uuden khoban Boraadasta. Valtiaalle uskollisen, täysjärkisen”, Muer sanoi.

Vilkaisin ympärilleni, mutta kukaan ei ollut kiinnittänyt huomiota puheisiimme. Harva selvisi khoban moittimisesta rangaistuksetta. Boraadan valtias oli asettanut khoban Kioon sijaisekseen, mutta etäisyys kaupunkien välillä oli liian suuri, ja monet khobat unohtivat valtansa olevan lainattua.

”Heillä on kiire, heidän on pakko ylittää autiomaa. Yksikään laiva ei lähde satamasta myrskyaikaan. Tule, haetaan tuopilliset.”

Muer lähti etsimään kärryä.

Ankhol aikoi siis säästää aikaa ylittämällä autiomaan. Kuunkierron kuluttua olisi ehkä mahdollista löytää tarpeeksi hullu kapteeni paluumatkalle. Uusi khoba ei takuulla suostuisi astumaan autiomaahan, ja jos Kio ei saisi uutta khobaa, se vajoaisi hulluuteen nykyisen mukana.

Olutkärry seisoi satama-alueella, ja liityimme toisten joukkoon täyttääksemme kuppimme. Paluumatkalla siemailimme halpaa olutta.

”Teen siis kuten viimeksikin?”

”Ei sen tarvitse olla niin vaikeaa. Pidät vain huolen, ettei viesti mene perille”, Muer sanoi.

”Minä en ole sinä.”

Muer ei tarttunut haasteeseen, vaan sanoi yllättävän hellästi: ”Kasvatin sinut taistelijaksi – ja kholinmaalaiseksi.”

Nyökkäsin vaitonaisena. En unohtaisi sitä koskaan. Muer oli opettanut, kuinka lyödään, ja pakottanut katsomaan, kuinka tapetaan. Muer oli vain mies, joka varasti minut varkailta saadakseen pojan jatkamaan sukua, kun hänen olisi aika seurata Puun isän jälkiä. Jos sellaiset jäljet jossakin oli, niin Muer seuraisi niitä varmasti. En ollut koskaan tavannut yhtä kylmäpäistä kholinmaalaista. Hänen röyhkeytensä näkyi kasvoillani. Muistan, kuinka hän käski juoda kuuman liemen, ja sitten heräsin rumat polttomerkit poskillani. Ne peittivät vanhimpien tekemät viillot, mutta ne peittivät paljon muutakin.

”Tätä tilaisuutta me olemme odottaneet”, Muer sanoi kiihkeästi. ”Ole varovainen.”

Pysähdyin kadunkulmaan.

”Käyn vain hyvästelemässä Umaandhan.”

”Miksi ikinä tyydyit häneen? Olisit saanut paremmankin. Tein sinusta sentään esikoiseni.”

”Phebetin kuuluisi olla esikoisesi.”

Muer aikoi sanoa jotain, mutta keskeytin hänet: ”Ei tällä naamalla ole varaa valita”, sanoin tarpeettoman tylysti, mutta pehmensin sitten. ”Ilman sinua en olisi saanut häntäkään.”

Muer oli vähällä väittää vastaan, mutta en kuunnellut. ”Autiomaata ei saa pois minusta.”

”Minulle olet aina esikoiseni. Sen pitäisi riittää”, Muer sanoi.

Mutta ei se riittänyt minulle, eikä se riittänyt useimmille kaupunkilaisillekaan. Olisin mielelläni luopunut asemastani, mutta Muerin tahto piti minut esikoisena.

Jalanjäljet

Dhammol oli köyhä talonpoika. Hän halusi rikastua, elää hyvää elämää, kuten näki ihmisten elävän kaupungeissa. Hän vei toiveensa puulle, istui kolme yötä ja kolme päivää odottamassa vastausta. Kolmantena päivänä hän huomasi edessään jalanjäljen, vaikka ei ollut nähnyt ketään.

Dhammol nousi ja huomasi toisen jäljen. Hän seurasi jälkiä luolaan, mutta kun hän astui luolan pimeyteen, luolakarhu raateli hänet kuoliaaksi. Silloin Puun isä astui esiin, kokosi palat yhteen ja jatkoi matkaansa.

Dhammol virkosi kuolemastaan ja näki Puun isän jälkien johtavan ulos luolasta. Hän seurasi niitä vuoren laelle, mistä tuuli tyrkkäsi hänet alas. Puun isä väänsi Dhammolin oikeaan muotoon ja jatkoi matkaa.

Dhammol virkosi jälleen kuolemastaan, tunnisti jalanjäljet ja seurasi niitä meren rantaan. Jäljet hävisivät aaltoihin, mutta Dhammol seurasi niitä, ja kuun loisteessa hän näki ne hopeisena hohteena meren pohjalla. Dhammol käveli kunnes jalat eivät yltäneet pohjaan, ui kunnes ei jaksanut pysyä pinnalla ja sukelsi kunnes hukkui.

Puun isä otti hänet vastaan. ”Poikani. Kolmesti olet kuollut seuratessasi minua. Tule, juhlikaamme.”

Puun isä johdatti Dhammolin saleihinsa, ja Dhammol sai syödä ja juoda parhaita ruokia ja juomia, mitä ihminen on maistanut.

Näin kului ihmiselämän mitta. Viimein Puun isä ilmoitti, että oli aika palata.

”Luottamuksesi oli niin vahva, että täytän toiveesi. Mene kotiisi, löydät sieltä kaikki rikkaudet, jotka voit toivoa. Anna ne pois, niin saat hyvän elämän.”

Dhammol palasi kotiinsa, näki kultaa ja jalokiviä, hienoja kankaita ja arvokkaita mausteita, eikä hän halunnut luopua niistä, vaikka tiesi, että Puun isää oli toteltava. Hän mietti viikon kunnes keksi ratkaisun. Hän alkoi myydä omaisuuttaan, ensin lähellä, mutta pian hän kulki kauemmas ja kauemmas. Hän varusti laivan ja piti lukua rikkauksistaan ja kaupoistaan. Nyt hän eli hyvää elämää!

Mutta eräänä iltana, kun Dhammol oli palaamassa täyteen lastattuun laivaansa, Puun isä odotti häntä satamassa.

”Näen ettet uskonut minua. Janosi on niin vahva, ettet totellut. Olkoon se siis myös niin vahva, että se ajaa sinut hulluuteen, taisteluun ja verenhimoon.”

Puun isä katosi. Maassa oli vain yksi hopeinen jalanjälki. Sen Dhammol nosti ja ripusti kaulalleen.

Siitä pitäen Dhammol sai tehdä kaikkensa, ettei kiivastuisi, sillä silloin hän repi tiensä läpi seinien, hän vaahtosi suustaan ja raateli sen onnettoman, joka osui paikalle. Vasta veri paransi hänen hulluutensa.

Kaupunkilaiset tuomitsivat hänet kuolemaan. Hirttivät hänet ja heittivät ruumiin pedoille. Puun isä astui esiin ja potkaisi Dhammolin eloon.

”Mene ja elä, ja kun opit hillitsemään hulluutesi, voit taas seurata minua saleihini. Jos kuolet sitä ennen, palaat takaisin.”

Jalanjäljet

Seisahduin Umaandhan oviverhon viereen. Umaandha ei ollut yksin. Joku kaupungin esikoispojista oli saanut kunnian asettua hänen divaanilleen. Nuorukaisen toinen jalka pysyi hädin tuskin lattiassa, kun hän kurotti suutelemaan Umaandhan kaulaa. Umaandha vilkaisi minua, hymyili leveästi ja lähetti ihailijansa pois. Mies poimi lattialta liivinsä ja tunikansa ja puski äkeänä ohitseni. Olin yhä suosiossa.

Umaandha makoili raukeana divaanillaan kasvomaalit sotkettuna ja vaatteet levällään. Hän pyysi minua jatkamaan siitä, mihin oli jäänyt toisen kosijansa kanssa. Halusin hänen odottavan minua sen aikaa, kun olin autiomaassa, joten suutelin ja silittelin häntä, kunnes hän viimein oli tyytyväinen. Minä sen sijaan olin karjua turhautumisesta, sillä oviverhojen takana seisovat vartijat eivät sallineet minulle tyydytystä tai yksityisyyttä. Olin oppinut hakemaan helpotukseni muualta.

”Älä lähde”, Umaandha sanoi muikistellen ja härnäten.

”Siitä maksetaan hyvin. Kun palaan, voin viimein kosia sinua.”

”Jos jaksan odottaa. Ehkä minun tulee kylmä ja ikävä sillä välin ja unohdan sinut.”

Se oli ihan mahdollista, todennäköistäkin.

”Sitä paitsi olet tulkkina juhlissa. Maksetaanhan siitäkin”, Umaandha sanoi nyt ilman tavanomaista keikistelyään. Yleensä hän oli mustasukkainen työstäni, koska hän haikaili paikasta khoban lemmikkinä. En tiedä mistä muusta menestyneiden kauppiaiden tyttäret voisivat Kiossa haaveilla. Jos Umaandha tietäisi, mitä juhlissa todella tapahtui, hän halveksisi niitä ja minua.

”Ei siitä makseta riittävästi. Ei se ole sellaista kuin luulet.” Minä en ainakaan ollut osannut kuvitella millaiseen työhön päätyisin. Ensimmäisillä kerroilla, kun joku vinkkasi minut luokseen, olin innoissani. Uskoin pääseväni puhumaan kaikkia niitä kieliä, joita olin oppinut putalnutikien matkassa ja kholinmaalaisten oppaana. Pian ymmärsin, että vieraat halusivat samaa kuin Umaandhaakin. Opin nopeasti torjumaan lähentelyt nauraen. Iskin vain silmää, vilautin paljasta pakaraa ja siirryin salin toiselle laidalle tarjoilemaan juomia. Muer ei ehkä tiennyt, mihin oli minut lähettänyt. Hän kyseli aina, mitä juhlissa oli puhuttu, mutta khoban sekavia puheita lukuun ottamatta niissä ei juuri puhuttu, ainakaan minun kuulteni. Naurettiin ja laulettiin kyllä. Pysyttelin silti khoban lähipiirissä tiedonmurusten toivossa. Ainakin siten sain nauttia vaarasta.

”Mistä voisin tietää, kun en pääse mukaan, mutta isä on puhunut khoballe.”

Pudistin päätäni. Jos Umaandha tietäisi, hän ei haluaisi khoban lemmikiksi.

”Etkö usko, että voisin päästä palatsiin?” Umaandha oli ottanut eleeni henkilökohtaisesti.

”Juhlien naiset eivät arvosta kielitaitoani kuten sinä”, sanoin ja iskin silmää.

Umaandha nauroi.

”Otan sinut mukaan, kun olet synnyttänyt poikani”, lupasin.

”Kunhan nyt ensin saat kosittua”, Umaandha sanoi ja alkoi kiehnätä minua vasten. Siedin härnäystä aikani, mutta lopulta työnsin hänet kauemmas. Vartijat liikahtivat verhon takana, pojan tekeminen sai odottaa.

”Mene sitten autiomaahan, eihän tästä muuten tule mitään”, Umaandha sanoi, nousi divaanilta ja alkoi harjata hiuksiaan.

Minäkin nousin. Umaandha yritti katsoa minua tuimasti hiustensa takaa. Hän ei ollut kovin hyvä sellaisessa.

”Ehkä unohdan odottaa sinua”, hän tiuskaisi selälleni, kun olin ovella.

Oviverhon luona vastaani tuli jälleen yksi Umaandhan kosijoista. Jonossa vuoroaan odotti kaksi muuta. Oli hyvin todennäköistä, että Umaandha ei malttaisi odottaa. Minulla ei ollut edes tarjota hänelle hyvää asemaa. Ehkä hänen isänsä kohta muistaisi kieltää minulta pääsyn taloon.

Umaandhan huoneesta kuului naurua. Astuin portaisiin, enkä jaksanut murehtia asiaa. En minä Umaandhaa erityisesti halunnut, vaan poikaa, jotta voisin olla mies ja kuolematon. Jotta voisin näyttää Muerille, ettemme olleet samanlaiset. Minä saisin pojan varastamatta.

Poistuin talosta keittiöpiikojen huoneiden kautta. Huomenna ei olisi varaa haaveiluun.

Sarastuksen aikaan saavuin sovitulle kohtaamispaikalle Syltyn taakse, muurien ulkopuolelle. Nuotioton leiri oli piilossa kallioiden välissä Kion ja autiomaan rajalla. Miehet olivat sekalaista joukkoa, enimmäkseen palatsin kaartilaisia – eläkkeelle jääneitä, vasta värvättyjä. He olivat piileskelleet yön vuoren juuristossa ja olivat hermostuneita ja epäluuloisia. Tämä joukko ei ollut kuuluttanut lähtöään, ja se sopi minulle.

Heillä oli kolme paarustajaa, jotka liikuttelivat paksuja jalkojaan selvästi innoissaan autiomaan läheisyydestä. Niitä oli pidetty lieassa leirissä ja kaupungissa liian kauan. Aivan kuten minua.

Nyökkäsin tervehdyksen ja menin tarkastamaan eläimet. Ankhol oli tehnyt hyvät kaupat. Paarustajat olivat vahvoja ja niiden kaulanahka pullotti, mistä tiesin niiden keränneen hyvät vesivarastot matkaa varten. Ankhol oli vetänyt kauppiaan kaavun omien vaatteidensa päälle. Nahkapanssarin soljet ja suojukset pullottivat naurettavasti kankaan läpi. Hän käänteli käsissään repaleista, nahalle maalattua karttaa ja pyyhki pitkiä hiuksia kasvoiltaan.

”Autiomaassa minä määrään suunnan ja sinä vauhdin”, sanoin ja otin kartan. Näytin, mitkä kohdat piirtäjä oli tehnyt huhupuheiden mukaan, ja mitkä hän oli keksinyt kokonaan itse, ettei karttaan jäisi tyhjiä kohtia. Lopulta Ankhol hylkäsi kartan rinteeseen ja päätti luottaa minuun.

Ankholin miehet värjöttelivät viittoihinsa kääriytyneinä. Heillä oli käsikärryissä suuria vesileilejä ja ruokapaketteja. Muuten heidän kantamuksensa olivat kohtuulliset. Kärrytkin jäisivät ennen pitkää matkalle, elleivät he päättäisi kantaa niitä. Kholinmaalaisista ei voinut tietää, he saattaisivat jopa tehdä niin. Olin nähnyt hullumpaakin.

Miehet lastasivat tavarat paarustajien selkään. He käsittelivät köysiä tottuneesti, mutta arastelivat suuria eläimiä. Kauppiaaksi naamioitunut Ankhol ei ollut vaivautunut ottamaan mukaan mitään ylimääräistä. En nähnyt edes kauppatavaraa. Kholinmaalaiset inhosivat valehtelua niin paljon, etteivät osanneet edes tarpeen vaatiessa. Leilejäkään ei ollut yhtään liikaa, jo muutaman menetys olisi kova paikka tämän kokoiselle joukolle.

Kun kuormat olivat valmiina, miehet kerääntyivät Ankholin ympärille kuuntelemaan ohjeita. Ankhol oli parhaansa mukaan ottanut asioista selvää, mutta muuten hän oli tavallinen kholinmaalainen upseeri.

”Autiomaa on minun laivani. Kapteenina minä määrään kaikesta ja jaan veden. Te puolustatte minua ja… kauppatavaraa. Ketään ei odoteta, kukaan ei vaaranna tehtävää. Khalmei on tähystäjämme ja luotsimme”, Ankhol sanoi ja viittasi minuun. ”Khalmei kertoo parhaan väylän Boraadaan. Joka ei sitä hyväksy, voi poistua heti.” Ankhol väläytti miekkaansa viimeisten sanojen kohdalla. Kukaan ei perääntyisi enää tässä vaiheessa.

Olisin voinut lisätä Ankholin listaan montakin seikkaa, kuten sen miten nimeni kuului sanoa, mutta tyydyin vain paljastamaan kasvoni. ”Palveluksessanne.”

Miehet nyrpistivät nenäänsä ja sylkivät maahan. He näkivät edessään haisevan putalnutikin – tai phalnukin kuten kholinmaalaiset kiireessään sanoivat. Varjon, joka nukkui eläintensä kanssa. Niin huonosti he laivansa tunsivat.

En piitannut heidän tuijotuksestaan, vaan kävin tarkistamassa kärryissä kulkevat leilit. Miehet kiroaisivat kärryjä vielä moneen kertaan.

Ankhol komensi kaksitoista miestään järjestykseen ja kehotti minua pitämään hyvää tahtia. Lähdin johtamaan joukkoa itään, kohti nousevaa aurinkoa. Maa oli kivikkoista ja kovaa, siellä täällä kivien raoista törrötti kuivettuneita kasveja, joiden siemeniä tuuli rahisutti siemenkodissa. Muutama utelias haaskalintu kaarteli yllämme hetken.

Miehet olivat niitä, joita ei kaivattu muissa tehtävissä tai jotka halusivat todistaa kykynsä. Heidän hihassaan vilkkui valtiaan keltainen nauha. He olivat uskollisia Kholin valtiaalle, siispä he vastustivat hullua khobaa.

Kiipesimme viimeisen rinteen yli. Harjanteella useimmat pysähtyivät katsomaan autiomaata. Niin tekivät kaikki, jotka olivat menossa ensimmäistä kertaa sinne, eikä heillä koskaan ollut mitään kuulemisen arvoista sanottavaa.

”Eikö se lopu ikinä?”

”Tuolla ei sitten saa naista.”

”On sielläkin, phalnukeja.”

”Mieluummin naisin vaikka sinua.”

Ja leirin pimeydessä monet hakivatkin läheisyyttä toisiltaan.

Puheista kuulsi pelko. Miehet tiesivät, että autiomaa ahmaisi kokonaisia retkikuntia. Kholinmaalaiset palasivat sieltä vain harvoin. Saatoin aistia Dhelmenan siunauksen heissä. Siitä olisi minulle hyötyä, kunhan he eivät ajautuisi Dhammolin hulluuteen.

Yllättäen yksi miehistä sanoi jotain uutta: ”En tiennyt, että autiomaassa on noin paljon värejä, vaikka Marlundi sanoi niin.”

”Niille, jotka haluavat katsoa, autiomaa on täynnä värejä. Minä olen Khalmei.” En uskaltanut kertoa lapsuuteni nimeä, vaikka se kuului autiomaahan.

Miehen nimi oli Hadei. En ollut koskaan tavannut kholinmaalaista, joka olisi pitänyt autiomaasta. Ennen khoban käskyäkin he olivat tulleet autiomaahan vain pakosta tai kiusatakseen putalnutikeja naurettavilla veroillaan ja laeillaan. Jos heillä oli asiaa Boraadaan tai muualle, he kulkivat laivoilla, paitsi jääräpäisimmät kuten Thodiek Ankhol.

Hadei tarttui käteeni, ja vastasin eleeseen. Peukalomme kohtasivat, kiertyivät toistensa ympäri, puristimme kätemme yhteen ja Hadei veti minut itseään vasten. Hänen katseensa oli avoin, mutta minun oli pakko kääntyä pois. En pystyisi olemaan hänen luottamuksensa arvoinen.

Kholinmaalaiset olivat tuuli, joka hiekanjyvä kerrallaan murensi kalliotkin, jos sai rauhassa puhaltaa. He varastivat meiltä maan, elämäntavan ja tulevaisuuden. Minä halusin pysäyttää tuulen. Miten Hadei saattoi luottaa minuun?

Kävellessämme selitin matkan kulkua Ankholille.

”Noin viikon kuluttua tulemme keitaalle, jota myös putalnutikit käyttävät.”

”Phalnukit vai?” Ankhol sanoi ja sylkäisi maahan. Hän katseli minua tutkivasti. Halusi nähdä, miten suhtautuisin loukkaavaan eleeseen ja nimitykseen. Annoin asian olla, mutta kirosin virhettäni. Tietysti phalnukit...