ISBN 978-951-0-42675-3
© Eeva Kilpi 1987
Kansi: Tarina Lounasmaa
Teoksen jakelu ja osittainen kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeuden haltijan lupaa on korvausvastuun ja rangaistuksen uhalla kielletty.
Werner Söderström Osakeyhtiö 2016
I
Hitu itserakkautta.
Miten se valaisisi päivän,
antaisi jännitteen elämään.
Ei ihmisille enää kokonaisia lauseita,
kaikki on jo niin puitu.
Ei kukaan jaksaisi kunnolla
mitään loppuun,
siksi alati niin nopeasti
ja kovalla äänellä.
Pelkäävät ikävystyttävänsä
ja ovat siinä oikeassa.
Hiljaisuus.
Ei tarvita kuin tämä kuiskaus
ja sen jälkeen kaikki mikä jää sanomatta
on kaunista.
Äkkiä intohimo astuu päivän
ja ne kohoavat siivilleen
toisiinsa kietoutuneina
ja siitä liitosta synnyin minä kuin metsänelävä,
vapaa mutta uhanalainen,
kevyt ja unohdettua nautintoa täynnä,
talviuni jäsenissä
yhtaikaa levon ja rasituksen kaltaisena.
Kiitos ettet soita.
Kiitos ettet kirjoita.
Kiitos ettet toivo tapaamista.
Kiitos että maltat mielesi.
Odota.
– Älkää surko, lapset,
kuolema on niin kuin minä olisin mennyt naimisiin.
Kuin hyväksyisitte minun tähteni isäpuolen,
kuoleman,
oikean isän, elämän, sijasta.
Kyllähän te sen olisitte minulle suoneet.
Mutta sinulle, rakkaani,
se on kuin olisin hylännyt sinut
toisen tähden,
uuden rakkauden.
Vieras ajatus minullekin
se »kunnes kuolema…»
Saada kuolla pois
kuluttamasta
pois riistämästä, saastuttamasta,
pois syömästä muitten elämää
omansa säilyttääkseen.
Palata maaksi.
Ainoa oikea teko
koko aikana
jota nimitetään elämäksi.
Pakollinen.
Ei kunnia.
En enää katso tielle.
En enää pelkää että salama iskee minuun
ja koira ei jää yksin.
En kuvittele että tärkeät viestit
odottavat minua postilaatikossa.
En pelkää että hukun saunan jälkeen
tai että saan sydäninfarktin
tai aivoverenvuodon
ja koira jää yksin,
en että kuolen häkään
tai että kekäle lentää matolle
tai että ajan kolarin
ja koira jää yksin.
Tämän valmiimmaksi ei voi tulla.
Ihmiset kuolevat,
koirien ulkoiluttaminen jatkuu.
Minä otan osaa.
Ratkaisuja ei ole.
Totuuksia on monta.
Uho syntyy silloin
kun siihen ei ole varaa.
Satakieli laulaa.
Kello on nolla.
Oi että kaipaisin.
Se kuuluisi tällaiseen hetkeen.
Aamukävelyllä koiran kanssa.
Harakka oksalla. Näyttää nälkäiseltä.
Kaunis ilma.
Elämä tarvitsee jatkuakseen aina katastrofin?
Olisi hiirenraatoja jossain.
Olisi syrjäänviskattu suupala.
Tunkioita. Mätänevää liha.
Tai saisi otteen elävästä myyrästä
ja sen viedyksi poikasilleen,
itse söisi vain koivet.
Mutta on hiljaista.
Kaikki näyttää siistiltä ruohon alla.
Kuivat lehdet, viimekesäiset, haravoitu pois.
Osuisi kohdalle pieni katastrofi,
harakkaa hiukan pienempi.
Tai vaikkapa vain mato, toukka.
Neitoperhonen?
On vielä aivan pieniä sammakonpoikasia.
On vielä raakoja karviaisia.
On vielä kukkimatonta perunaa.
On vielä omenoita
joitten siemenet eivät ole valmiita.
On vielä monia sieniä
jotka eivät ole ilmaantuneet.
Puolukatkaan eivät ole vielä kypsiä.
On vielä pääskysiä.
Lyhyiksi ovat käyneet kesät.
Ennen tähän aikaan ei ollut vielä syksy.
Kuolevat syöttävät lintuja.
Siksi sanotaan että linnut tietävät kuolemaa.
Eläimet ymmärretään aina väärin.
Ajat ovat sellaiset että olisi sanottava joka hetki
jotain lopullista.
Olla niin lähellä maata
että kuulee mitä sanoo,
tulla osaksi sen ääntä,
olla sen tahtoa ja tajuntaa,
palata siihen mitä on aina tiennyt.
Se on itsestään selvää
mutta ei yksinkertaista.
Moninaisuuden voi tajuta vain
koko olemuksellaan
eikä sen tajuamisesta enää halua pois.
Kun Jumala kuudentena päivänä loi ihmisen,
hän oli aivan näännyksissä
eikä tomu muuttunut hänen käsissään eläväksi
niin kuin se oli muuttunut hänen ollessaan voimissaan
ja luodessaan valon, kasvit ja eläimet.
Hänen täytyi antaa tekohengitystä tomulle
ennen kuin se alkoi jotenkuten pihistä
eikä siitä koskaan tullut mitään kunnollista luomusta,
ei sellaista itsestäänselvää voimakasta olemista
niin kuin kasvien ja eläinten.
Jumala oli hyvin tyytymätön itseensä
ja rangaistakseen kyvyttömyyttään
hän nimesi tämän viimeisen tekonsa omaksi kuvakseen.
Näin rujo minä todellisuudessa olen, hän ajatteli.
Ja hänen oli käytävä lepäämään.
– Että onko minulla rahaa? On. Kiitos vain kysymästä.
Minulla on rahaa. Että mitenkö? Sitä en pysty
selittämään. Olen ihmetellyt sitä itsekin. Minulla ei ole
tuloja. En ole pitkään aikaan saanut mitään valmiiksi.
Raha vain pysähtyy kohdalleni, vaikka aina annan sitä
eteenpäin. Joka taskussa on rahaa. Jos vaikka otan
vanhan takin ja pistän käteni sen taskuun etsiessäni
hakaneulaa, käteen tulee rahaa. Se on melkein
kiusallista. Mutta sitä ei voi välttää. Satujen totuuksia ei
voi kumota. Kun antaa, saa lopulta taskun jossa on aina
rahaa. Minulla on jo joka takissa sellainen. Olisi pitänyt
olla viisaampi, säännöstellä vähän antamisiaan. Nyt
minun on annettava entistäkin enemmän, muuten taskut
pullottavat rumasti. Ei, olen jo kokeillut sitä, ei se auta,
olen ostanut uuden takin, mutta jonkin ajan kuluttua
senkin taskuun ilmaantui rahaa. Minun täytyy vain olla
niin kuin ei mitään. Älä ole huomaavinasikaan, minä
sanon itselleni tuon tuostakin. Mutta onhan se tietysti
kätevää. Ka tässä kymppi. Mene syömään puuroa. Ai
ryyppyyn? Katsotaan. No he, siinä vähän lisää. Ei kestä,
ei kestä. Mitä? Ei, ei missään tapauksessa, ei nyt sentään
Jumalan siunausta rahasta.
II
Sinä liität minut tähän lajiin: olevaisiin.
Ilman sinua en rakastaisi ketään.
Niin, armaani. Ei nyt ole enää vakuuttelujen aika
vaan kypsän luottamuksen.
Kuin yhteinen lapsi se on sylissäni,
kuin uhanalainen eläin,
äkkiä runsastunut,
kuin luonnonniitty täynnä harvinaista kukkaa,
jalanpolkematon.
Minä pysähdyn siihen,
en astu eteenpäin, en kysy enää.
Tällaista lahjaa en odottanut.
Minun tehtävänikö ottaa vastaan, ihailla,
iloita, nauttia?
Niin. Taitoja joita en huolekkuudessani
koskaan oppinut.
Ne ovat jäljellä kuin käyttämättömät geenit.
Pakko antaa niiden toteuttaa itsensä,
pakko uskoa, pakko rakastaa.
Minä omistan tällä hetkellä kaikki rakastettuni,
on sellainen päivä,
näin vanhaksi olet tullut,
niin vanhaksi he,
paitsi sinä armaani, myöhäsyntyinen.
Sinussa he ovat odottaneet minua kaikki.
Näin minä lopulta lankesin heidän käsiinsä
ehdoitta,
näin minä lopulta annan anteeksi
ja pyydän.
Rakkaudella on sellainen valta.
Minä palautan heidät poikuutensa
kuin en olisi koskaan satuttanut heitä.
Mutta sinut minä määrään
halajamaan minua
kuin tietoa,
kyltymättä.
Tule leikitään isää ja äitiä.
Leikitään että maailma on koti
ja kaikki ihmiset meidän lapsiamme
ja eläimet myös kasvit.
Kaikki sikiää meistä
ja kaikki alkaa aina
vasta kun olemme ensin rakastaneet.
Me olemme kaiken isä ja äiti
ja meillä on valta
tehdä hyvää,
valta suojella,
kieltää tallaamasta, taittamasta,
sanoa: Säästäkää eläimet!
Leikitään isää ja äitiä:
sinä susi
minä morsian.
– No jos sinä kerran välttämättä
haluat tunnustuksia,
niin olkoon menneeksi:
minulla on ollut
kolmekymmentäkuusi rakastajaa.
Kyllä. Olet oikeassa,
se on aivan liikaa.
Kolmekymmentäviisi olisi riittänyt.
Mutta rakkaani, se kolmaskymmeneskuudes
olet sinä.
– Mistä tietää että mies alkaa olla kiinnostunut?
– Hän rupeaa puhumaan vaimostaan.
Kuvailee miten hyvin heillä menee.
Sen jälkeen onkin vastuu hänen mielestään sinun
ja hän itse siitä vapaa.
Iloitse sinäkin:
hän sulkee sinut syliinsä puhtain tunnoin
ja tulisesti.
– Ei, älä soita minulle.
Joka kerta kun sinä soitat
on harkittava,
olisiko sittenkin viisaampaa
käyttää tämä aika rakkauteen.
– Se olen minä täällä taas. Ai että kuka minä. Pitääkö
minun esitellä itseni joka kerta uudelleen? Että haluat
kuulla minun nimeni? Se on suloinen korvissasi? Niinhän
sinunkin nimesi on minun korvissani kun sinä soitat.
Tuntisin sinut ensimmäisestä tavusta, pelkästä
henkäyksestä, mutta haluan kuulla kuinka sinä sanot:
Täällä on Armas. Ja sinä siis haluat kuulla kuinka minä
sanon: Täällä on Lempi. Minä haluan aina myös kysyä:
Häiritsenkö? Haluan kuulla sinun vastaavan: Et. Luuletko
että tätä puhelua kuunnellaan? Haluan sanoa sinulle:
Armas, Lempi rakastaa sinua.
Rakastavaiset lahjoittavat toisilleen valtakuntia,
uusia kotiseutuja, mantereita ja harvinaisia kieliä.
Kun he eroavat, jäävät nämä lahjat heille,
ne ovat peruuttamattomia
ja heidän rakkautensa jatkuu niissä
kirjallisuutena, kielitaitoina,
runoina ja kertomuksina
joita he ovat yhdessä sommitelleet
toinen toistensa kielille.
Näin rakkaus avartaa maailmaa,
näin se katoavuudessaankin
synnyttää rauhaa ja ymmärtämystä.
Uudet sydämet avautuvat,
on hiukan enemmän yhteistä
seuraavien rakastavaisten aloittaa.
Se että on kerran käynyt kaukana,
se jatkuu,
sitä on kauan kaukana.
Ihmiset muistavat sen,
tulevat luo ja sanovat:
– Sinä olet ollut jossain kaukana.
– Niin olen, minä vastaan
ja tunnen että se on totta.
Kaukana minä olen ollut.
Seuraavalla kerralla minä kysyn:
– Olenko nyt täällä, olenko nyt lähellä?
Vai olenko perillä jo?
Sano sinä se minulle.
III
Vanhuus on sitä varten
että ymmärtäisi lapsuutensa,
ymmärtäisi mitä on avuttomana
pudota toisen käsiin,
sellaisten joilla on valta
sinun ylitsesi,
valta päättää ja määrätä sinusta,
valta antaa tai olla antamatta
rakkautta,
ehdollistaa kaikki.
Totta kai niin suuresta viisaudesta
Pitää maksaa kalliisti.
Kun voisi sen jakaa.
Ennen kuolemaansa ihminen lakkaa olemasta kenenkään äiti,
kenenkään tytär, poika, kenenkään lapsi,
kenenkään sisar tai veli,
vaimo tai mies.
Ensimmäisen kerran hän on yksin kohtalonsa kanssa
kaiken sen jälkeen miten yksin hän on jo ollut
kohtalonsa keskellä.
Hän yksin nyt kahden sen kanssa.
Se on työläämpää kuin olla
kokonaan yksin.
Kokonaan yksin ja rauhassa
ei pääse elämässä koskaan olemaan,
se on turha toivo.
Vain yksinäinen pystyy olemaan
ja se johtuu ihmisten paljoudesta.
(Aivan hyvin voi ihminen olla myös kuollut.)
Äiti tulee joka aamu uudelleen sairaaksi
ja isä kuolee hänen vierestään joka aamu.
Joka aamu on äiti ollut eilen terve ja nuori
ja vain nyt sairastunut äkkiä,
vain nyt väsynyt,
tilapäisesti.
– Kuin olisin kuokkinut pellon, hän sanoo.
– Niinhän sinä oletkin.
Sinä olet kuokkinut elämässäsi monta peltoa,
hoitanut lehmät ja kaikki. Palvellut muita.
Se väsyttää. Ei ihme.
– Sinä ymmärrät, hän sanoo, sinä ymmärrät
kun alat itsekin olla jo vanha
ja mihinkään kelpaamaton.
Nuoremmat vaativat, että pitää jaksaa,
pitää olla pirteä. Pitää olla hauska.
Minä en ole. Sen takia minua ei rakasta kukaan.
– Minulle saat olla niin raihnainen
Kuin ikinä pystyt.
– Kiitos, se on ihana lupa, lapseni.
Isän olemassaolossa
tapahtui sellainen poikkeus
että hän kuoli.
Kerran kävi vain niin, sellainen sattumus,
muuten hän voi kyllä aivan hyvin,
on toki poissa,
mutta erittäin väkevästi kuitenkin kasvimaalla
ja verkkokeinussa,
kulkee vähän väliä polkua pitkin ylös taloon
täysinäinen mansikka-astia käsissään,
tosin kumarana,
pitää puoliaan alituisia huomautuksia vastaan:
»mie kuuntelen vain uutiset, sit mie haen vettä»,
»het kohta eikä tunnin perästä».
Hän jatkuu.
Sen huomaa joka hetki.
Elä, jotta sinut voisi unohtaa.
Olen lunastanut olemassaolon oikeuteni:
olen synnyttänyt itselleni äidin.
Muuta tietä oikeutettuun olemassaoloon ei ole
kuin synnyttää vanhempansa.
Vasta sen jälkeen heitä rakastaa
sitten lapsuuden,
jolloin he pettivät meidät,
käyttivät valtaansa,
alistivat,
vaikka me olisimme tarvinneet vain tunnustusta.
Tämän teon tähden: että pystyn rakkauteen,
pystyn hyvyyteen,
tiedän saavani myös lasteni rakkauden,
vastalahjan,
tässä rikosten sarjassa
joka on sukupolvien ketju.
Sen ansiosta arvostan itseäni ensimmäisen kerran.
Niin yksinkertainen on salaisuus.
Kadehtikaa minua, sisaret ja veljet.
Ei ole mitään suurta paljastettavaa.
Valitan.
On vain pientä: tyyneys, hiljaa-kuuntelu,
tuskin havaittava osanoton huoahdus silloin tällöin.
Oi viisaus, et loppuisi koskaan.
– Äitini, sisareni, ystäväni, lapseni,
sanoo äiti minulle.
Se on kaunis rakkaudentunnustus,
runsain mitä olen saanut.
Yölintu alkoi laulaa
kun sitä muistelin.
Äiti, äiti, äiti, se sanoo,
sisar, sisar, sisar, ystävä, ystävä,
lapseni, lapseni, lapseni. Rakas, rakas.
Minä ymmärrän.
Kuka ikinä minulle sanoo
yhden näistä tunnustuksista
tarkoittaa niitä kaikkia.
Vanhalle äidille
Ota minut mukaan, äiti,
älä jätä tänne.
Olen iso jo.
Olen valmis.
Olen nähnyt että aikuisten maa
on vielä ankarampi kuin lasten
ja kaikki mitä luulin kauniiksi
onkin julmaa.
Älä jätä minua tänne, äiti.
Ota minut syliin,
heijaa minut pois,
olen nähnyt elämän ja se kammottaa.
Ensi ihastumiseni ei kasvanut kiintymykseksi,
en koskaan solminut onnellista liittoa maailman kanssa.
Älä jätä minua omaan sänkyyn nukkumaan,
älä sulje ovea.
Minä haluan lähteä sinun kanssasi, äiti.
IV
Minä en ole ihminen.
En ole koskaan ollut enkä haluaisi olla.
Olen runo leikkaamattoman heinän yllä,
katkomattomien kuusten latvoissa.
Ne ilmaisevat itsensä minun kauttani.
Joskus olen perhosen muotoinen,
joskus käärme.
Joskus olen huojunta vain,
liike joka ei vie tilaa, ei jätä jälkeä.
Mitä me teemme ihmiselle, tallaajalle,
sanokaa veljet.
Miten me pääsemme hänestä, sisaret,
moraalisesta ongelmastamme?
Perhonen ilmaisee käsityksensä maailmasta:
Kukkia, tuoksua, mettä. Värejä.
Kesää silmänkantamattomiin.
Lentää siinä. Vapaasti
ja niin paljon kuin jaksaa,
kovin paljon ei ole tarpeen.
Tämä on totta.
Olen nähnyt sen omin silmin.
Lentänyt siinä omin siivin.
Kokenut itse sen kaiken.
Minä vannon, tällainen on maailma.
Uskokaa!
Käärme puhuu kauttani:
Heinäkuussa kuoleman tunne häviää
tai sitten kuollaan.
Vaikka kuolisi vahingossa
se on lopullista.
Tuntuu kohtuuttomalta.
Ei helteessä tulisi ajatella kuolemaa
vaan spermansa kypsymistä.
Se vaatii tietyn määrän aurinkoa.
Emme me aina vaani.
Sopeutuneempaa muotoa
kuin meidän
ei ole.
Sulavampaa liikettä.
Me emme tallaa, emme jätä jälkiä.
Joka pysähtyy katsomaan näkee kauneutemme
ja sopuisuutemme.
Kavala? Se on käännösvirhe.
Se tarkoittaa notkea, elastinen, joustava.
Mutta varuillamme me olemme
myrkyllisyyteen saakka.
Se on henkisesti hyvin rasittavaa
pitkälle ruumiille.
Mutta jos tietäisitte
miten se nauttii auringosta…
Kateeksi kävisi tämä alituinen hengenvaara.
Tunteet minua kohtaan ovat voimakkaat ja kahtalaiset.
Ihminen on valinnut niistä vihan.
Minä en.
Hyttynen ja iso liha
Hyttysen kannalta minä olen vain paljon syötävää,
iso liha.
Ei se kunnioita yhtään minun henkisiä kykyjäni,
ei minun pyrkimyksiäni yhteyteen luonnon kanssa,
toisenlaiseen elämäntapaan.
Ei se välitä edes tarkkailla minun reaktioitani.
Minun taas on pakko kunnioittaa sen lahjakkuutta,
sen taitoa väistää iskuja,
jopa selviytyä hengissä niistä,
jäädä henkiin käsivarren ja kämmenen välissä
tai lähteä laulaen lentoon ikkunalasista
helisevän läiskäyksen jälkeen.
Se ei anna minulle mitään arvoa,
vaan käy kiinni henkihieverissäkin,
öntyröi viimeisillä voimillaan ihon ohuimpaan kohtaan
ja upottaa piikkinsä siihen.
Sekin on oman maailmansa keskus, sekin on »minä»,
ja sillä on velvollisuuksia itseään ja lajiaan kohtaan.
Voi olla että sen käsitys minun tehtävästäni maailmassa
on aivan oikea.
Miten minä olisin enemmän kuin se?
En mitenkään; ehdoton vastaus.
Ainoa mikä estää minua pitämästä sitä jalona
on sen kiusallisuus minun kannaltani.
Mikä peruste se muka on?
Monet muut lajit elävät siitä. Se on hyödyllinen.
Panee ihmisen miettimään yössä.
Se vaikeni nyt.
Noita kuusia ei saa kaataa.
Ne ovat täynnä runoja,
ne runoilevat hädissään,
itkevät äänellä kuolemaansa joka lähestyy.
Älkäämme pettäkö itseämme minkään nimissä,
taiteenkaan.
Runo runolta kuolevat puut.
Henkisyys?
Oi älkää ladelko.
Mullan tieto on vastaansanomaton.
Kehen se kerran tarttuu
hänet kantavat siivekkäät mikrobit
alas maan sfääreihin,
ylös taivaitten uumeniin.
Kuusi puhuu:
Jos pysähdyt ja katsot minua
näet että täällä on vaikea kasvaa.
Kesälläkin on pakkasia, niitä sanotaan halloiksi.
Nämä käpristyneet oksanpäät paleltuivat
toissa vuoden kesäkuussa.
Minä kasvatin näin monta sormea kaulani jatkeeksi
että voisin puhua teille viittomakieltä.
Pysähdy, ehdi,
sinä ymmärrät kyllä kunhan katsot.
Viesti on sinussa jo.
Kun vain katsoo ja on hiljaa
ymmärtää vähitellen kaikkien mielen,
tajuaa mitä puut haluavat sanoa,
mikä kasveja huolestuttaa,
kuulee kuinka harvinaiset marjat itkevät sukuaan.
Oppii lukemaan eläinten liikkeitä, katseita.
Miten harvoin me katsomme eläimiä silmiin.
Niiden silmissä on maailma
avarampi kuin kaikki selityksemme.
Me emme ole koskaan tehneet niille oikeutta,
yrittäneet todella oivaltaa millaista niiden elämä on.
Koko ajan ne ovat koettaneet olemuksellaan
kertoa sitä meille,
pitäneet selvänä että haluamme kuulla.
Nuo kuuset eivät jätä minua rauhaan.
Ne tietävät kuolevansa
ja haluavat sitä ennen jättää minulle tietonsa,
tehdä minusta perillisensä.
Hiljaa-katsominen avaa maailmojen rajat.
Kasvien kanssa, eläinten seurassa
ei puhe sulje portteja.
Minun sisällä kukkii maisema
jonka vain tämä katoavaisuus
erottaa ympäröivästä luonnosta.
Ne yhtyvät kerran,
sulautuvat toisiinsa aidoitta,
ja minun sieluni talon paikka kasvaa umpeen.
Vain muutama kivi jonka olen koonnut
lähimmäisteni harteille
jää muistoksi sammaloitumaan
ja ehkä jokin ruusu, juhannusruusu,
jonka olen istuttanut
yhä kukkii pitkän heinän keskellä,
ja akillea ja iiris ja omenapuut,
kasvaneet niistä siemenistä
jotka heitin polun varteen saunalle mennessä.
Ja ehkä perhoset sukupolvi toisensa jälkeen,
hauraimmat kaikista,
ja kyyni ja sisiliskoni ja sammakkoni
viihtyvät sillä paikalla.
Se kuuluu viimeinkin niille kokonaan
niin kuin alun perin oli tarkoitus.
Ihmiskeskeisyyden aika on ohi.
Luonnon maailmankausi minun kohdallani alkaa.
Uneni toteutuvat kuin ylösnousemus
ja kaikki todistaa uskoa.
Juuri tällä hetkellä
päivä muuttuu illaksi.
Niitty tietää sen ja puut.
Minä näin kun ne ensin riisuutuivat
ja sitten äkkiä seisovat siinä kuin lavatansseissa
ensimmäistä valssia odotellen.
Muutama hullaantunut edesvastuuton keinahdus
ennen yötä,
turha tulinen pyörähdys.
Tätä iltahetkeä eivät koske luonnon lait
eivätkä ihmisten,
eikä mitään oteta lukuun
ei syntejä eikä hyviä töitä.
Valo viipyy puissa
ja ne yhteyttävät, yhteyttävät.
Nyt ei kannata puhua muuta kuin viimeisiä ajatuksia
tai sitten jotain aivan pinnallista.
Kumpikin on joka tapauksessa turhaa.
Eniten minua oudostuttaa
ettei voi taistella enää
minkään puolesta eikä mitään vastaan
kun kaikki on niin toisin,
kun kaikki on jo pilattu.
Miten jaloa olikaan puolustaa luontoa.
Ei siinä muuta tarkoitusta elämälle kaivannut,
ei varsinkaan kun oivalsi
että elämä on itse tarkoitus.
Oi että sai tuntea sen tunteen.
Sitä vastaan me olemme rikkoneet,
siinä on meidän syntimme:
se mitä me olemme tehneet eläimille ja kasveille.
On vaikea hengittää.
Sanokaa minulle yksi asia
jolla ihminen on hyödyttänyt luontoa.
Olisi kaunista hiutua sitä muistellen.
Nostaisin pääni pystympään,
korahtelisin uljaammin,
yrittäisin nähdä tässä kaikessa jotain suurenmoista.
7.5.1986
Ydinsäteilyä
mutta koivuissa on hiirenkorvat
ja minä istutin orvokkeja.
Ydinsäteilyä
mutta on Helmin-päivä
ja minä kävin onnittelemassa äitiä.
Ydinsäteilyä
mutta miniäni on raskaana
ja tänään on laskettu päivä.
Ydinsäteilyä
mutta jonakin näistä päivistä
on lapsen synnyttävä
ja miniäni lypsää maitoa viemäriin,
jos se on saastunutta.
Ydinsäteilyä
vaikka me rakastamme.
Ihmisen haudalla
Ah, mikä helpotus kun viimein hän
osasi jättää tämän elämän.
Niin monta rantaa, suota, harvinaista kukkaa säästyy,
niin moni metsä
rauhassa kasvaa saa
kun tämä herra tässä ja toiset hänenlaisensa
nyt liiketoimet täällä lopettaa.
Me hänet ikuisille laitumille saatamme
ja sitten suojelemme maatamme.
Eläimet, kasvit ja virukset
V
Animalia
Jokainen eläin on subjekti.
Se on: oman elämänsä keskipiste,
itsensä puolustaja,
varuillaan joka suuntaan
niin kuin sinä ja minä.
Omanarvontuntoinen:
ei sallisi itseään loukattavan.
Kohteita on vain rakkaudella
ja julmuudella ja toiveilla,
muuten on kaikki vain omaa kokemusta.
Omaa kokemusta kaikki.
Kaikki on minä.
Minä riipun sinun olkapäilläsi tapettuna.
Minä pelkään kun lähestyt pihdit kädessä.
Minä istun ja odotan häkissäsi.
Minä palelen. Minulla on ahdasta.
Minuun koskee.
Olet unohtanut jotain oleellista.
Olet unohtanut että
minä olen minä.
Ei tämä ole stressiä.
Minä kärsin.
Eläinkokeet ovat välttämättömiä, te sanotte,
mutta minä sanon teille:
Tulokset osoittavat ainoastaan miten koe-eläin reagoi
rikkaruohomyrkkyjen, kosmetiikan, lääkkeiden
yliannostukseen
ollessaan suljettuna häkkiin,
vailla liikuntaa, vapautta
ja muutenkin luonnottomissa olosuhteissa.
Mitä se todistaa?
Mitä hyötyä tuloksesta on?
Vastaan teille: Vain se että voitte sanoa »tutkimus».
Tutkimus sitä ja tutkimus tätä.
Tutkimus on osoittanut.
Ja »me tutkijat».
Aiemmin he väittivät etteivät eläimet kärsi,
nykyisin he sanovat että eläimet stressaantuvat.
Ei kieltä niin saa käyttää,
tosiasioiden kieltämiseen.
Eläimet pelkäävät ja hätääntyvät,
joutuvat kauhun valtaan,
eläimet tuntevat tuskaa.
Niihin koskee. Ne voivat pahoin.
Kaiken aikaa ne odottavat että kipu lakkaisi,
että tulisi joku joka vapauttaa,
päästäisi irti ja ulos,
laskisi raittiiseen ilmaan,
omaan koloon, pellolle, pihaan, metsään.
Vaan ei tule. Tulee muita.
Koko ajan ja kaiken voimansa
ne käyttävät ulospääsytien etsimiseen.
Pois, pois, pois, sanoo hiiren jokainen ele.
Koirat masentuvat. Ne häpeävät ihmisen puolesta.
Tai niistä tulee vihaisia, ne raivoavat,
ja niiden luonnetta syytetään.
Kissat. Epätoivoa täynnä.
Kanit
joiden silmät uhrataan naiskauneuden tähden.
Ajatteletko sitä nainen?
Havahdu ihminen.
Kieltäydy tehtävästäsi kiduttaja.
On tullut se aika.
Ei saa arvostella eläinkokeitten tekijöitä.
Heillä on tunteet.
He kaipaavat vapautta ja raitista ilmaa,
hellyyttä ja hyväksyntää,
oikeutta olla oma itsensä,
toimia niin kuin heille on luontaista.
Heitä pitää paijata ja hyvitellä:
Ei se mitään.
Anteeksi.
Me olimme julmia teitä kohtaan.
Nyt lopetamme sen.
Meillä ei ole oikeutta kohdella teitä näin.
Menkää. Eläkää.
Ei tarvitse vavista enää.
Jonakin päivänä kaikki muuttuu sinun silmissäsi.
Myös keittokirja.
Et katsele sitä enää samalla tavalla kuin ennen.
Näet siellä vain tuhottua elämää:
miten sokeita me olemme olleet.
Suo anteeksi, mutta on ihmisiä
jotka kuulevat kyljyksen ammuvan lautasellaan
ja makkaran sisältä hiljaista valitusta.
Heltyneitä ihmisiä.
Ja kun he näkevät mainoksia ja
yltäkylläisiä pöytiä
heidän korvissaan soi laulu:
»Lihani on makea, vereni sakea…»
ja kuin jatkona siihen sanat:
»Joka kerta kun te sitä syötte
tehkää se edes minun muistokseni.»
Aito. Se tarkoittaa meitä eläimiä.
Liskoja ja käärmeitä,
poroja, sikoja ja antilooppeja.
Me olemme aitoja.
Laukku ei ole aito
ellei se ole tehty meistä.
Tai vyö. Tai kengät.
Etsivät aitouttaan meistä, eläimistä,
kun ovat omansa hukanneet.
Etsivät luontoa luontaistuotekaupoista,
veljeään pihvistä.
Tiedätkö, että meiltä viedään paitsi henki
myös elämä
jotta sinun olisi turhan hyvä olla?
Olet väärällä tiellä.
Se ei vie pois. Se ei tuo kotiin.
Me käsineet vilkutamme: Hyvää matkaa.
Kuoleman lisäksi ei ole muuta ulospääsyä kuin runous,
ei ydinsaasteesta, ei ihmisen syyllisyydestä,
ei häpeästä jota eläinten kohtelu merkitsee.
Kauheaan ovat jumalat kytkeneet meidät
rikostovereikseen,
nämä joita me palvomme:
kaupallisuus, kilpailu, kulutus, aseet,
lääketiede, lääkeoppi,
teollisuus, tekniikka, eläintehtailu.
Jumalia on monta
ja kaikki alhaisia.
Lehmien, kanojen, sikojen
ja apinoitten kanssa
minä huudan vapahtajaa.
Missä viivyt?
Etkö sinä jo kerran syntynyt
eläinten keskelle navettaan,
eikö sinua jo ilmoitettu lampaille ja paimenille?
Vapahtaja, eläimet odottavat sinua yhä.
Ja minä.
Minä häpeän kuulua säälittömien lajiin.
Anna minulle minun inhimillisyyteni,
anna minulle tänä päivänä
minun moraalini ja etiikkani,
että voin katsoa eläimiä silmiin
ja ihmiseen halveksimatta.
Avaa häkkien ovet, katko kalterit,
käännä kasvosi eläinten puoleen,
tottele runoilijoita.
Legenda
Illan hämyssä
Vapahtaja kulkee karjasuojissa,
navetassa, sikalassa, tallissa, kanalassa,
tahtoo vilkaista synnyinpaikkojaan,
tervehtiä eläimiä
joitten seimessä hän kerran kapaloituna
sai nukkua ensimmäistä unta.
Kaikki on muuttunut.
Eläimet katsovat häneen rautojen välistä,
vankeuden nöyryyttäminä,
silmissä tuska ja toivottomuus.
Tuntevat Hänet, korottavat äänensä:
Synny uudestaan, Vapahtaja,
synny meille.
Ihmiset veivät sinut.
Pitivätkö he sinua hyvin?
Minun luokseni tulevat enää vain suuret murheet,
kuin paenneet eläimet, verissä silmin,
pyytävät päästä sisään, sydämelleni,
itkettäviksi
että edes kyynel vuotaisi niiden puolesta,
jos vaikka kyyneleillä
olisi vapauttava voima,
niin kuin kerrotaan.
Hyvä on, minä itken teidän puolestanne,
murheen eläimet,
ja ihmisen vuoksi
joka ei ole sen arvoinen
että hänen puolestaan eläin kuolee
tai että hänen puolestaan edes rukoillaan.
Tämä on psykologinen testi:
kuinka kauan ihminen kestää
kavahtamatta itseään
ja mitä hän tekee
kun hänen silmänsä avautuvat?
Siinä on teidän toivonne eläimet.
Se liikkuu jo
ja jonakin päivänä se syntyy:
vapaus, kunnioitus.
VI
Laulu rakkaudesta puihin ja eläimiin
Laulu rakkaudesta puihin ja eläimiin
Nyt minä laulan rakkaudesta
puihin ja kukkiin ja eläimiin.
Pysähdy, katso, ne vaarassa ovat,
suojele niitä, oi suojele niitä.
Tervehdi kukkaa, kumarra sille,
polvistu lehdokin edessä.
Anna sen kasvaa, älä taita ja tallaa,
se kuihtuu sinun vaasisi vedessä.
Anna sen kasvaa, annan sen olla,
se on olento siinä kuin sinäkin.
Joka ruoho tuntee, joka eläin pelkää,
se on kohtalotoveri ihmisen.
Minä laulan sinulle rakkaudesta
puihin ja metsiin ja harjuihin.
Pysähdy, katso, ne silmissä siintää.
Oi, että siintäisi vastakin.
Ei ole ihminen tuhonnut vielä
kaikkea metsää, onneksi ei.
Pahaa on tehty, paljon on mennyt,
niin monta korpea ahneus vei.
Vaan yhä minä laulan voimasta jonka
vain metsä voi antaa sydämeen,
voimasta joka saloilta huokuu
avuksi tuskaan ja sairauteen.
Oi veljeni kuusi, siskoni koivu,
mäntyni, haapani, leppäni oi,
vaahtera, paju, paatsama, tuomi,
pihlajat, katajat kansani,
joukkoonne minut ottakaa mukaan,
syliinne minut sulkekaa,
suruni teidän suruunne liitän,
hätäni teidän kanssanne jaan.
Yhä kukkii niitty, lentää höyty,
puhkeaa silmu ja lehti ja nuppu,
yhä venyy norkko ja punertaa käpy,
tuoksuu neulanen, pihka ja suo.
Olen mutaa ja suota, olen sieni ja sammal,
olen mättäällä karpalo, lakka ja kyy.
Samaa kipua kannan, samoin säikyn ja pelkään,
minä pyydän vain olla, en osta, en myy.
Minä laulan vielä rakkaudesta
lintuihin, mäyriin ja ilveksiin.
Ne vaarassa ovat, kuolema vaanii,
suojele niitä, oi suojele niin.
Eläimen silmistä jumala katsoo
sinua silmiin, tunnetko sen?
Älä käänny pois, älä pakene, torju,
kohtaa totuus surullinen.
Kohtaa eläimen jumalan-katse,
sinulta apua pyytää se nyt.
Rauhaa ja oikeutta se vaatii,
Jumala sortoon on kyllästynyt.
Jätä lehdot ja kummut jumalan käydä,
rannat jumalan soudella,
jumalan lentää ja jumalan kukkia,
jumalan uida ja pöristä.
Vapauteen vangittu elämä kaikki,
ihminen, kahleet kaikilta pois!
Ei ole luonto vain ihmistä varten,
luonto on luojasi, muista se.
Oi veljeni puu, oi siskoni heinä,
oi sukuni suuri: eläimet.
Samaa kudetta ollaan, samaa verta ja tuhkaa,
samaa ahdistusta ja unelmaa.
VII
Mummografiaa
Niin kuin me olisimme
yhdessä nähneet kauneuden
jo kauan sitten
ja viimein...