Kansi

Nimiö

STEPHENIE MEYER

KEMISTI

Suomentanut Ilkka Rekiaro

Kustannusosakeyhtiö Otava

Tekijänoikeudet

Englanninkielinen alkuteos

The Chemist

Published in agreement with Writers House, New York and Ia Atterholm Agency, Sweden

Suomenkielinen laitos © Kustannusosakeyhtiö Otava

Kannen suunnittelu: Mario J. Pulice

Kannen kuvat: Kelly Campbell

Tämä on Kustannusosakeyhtiö Otavan vuonna 2017 ensimmäistä kertaa painettuna laitoksena julkaiseman teoksen sähkökirjalaitos.

Teoksen sähköinen jakelu ja osittainenkin kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeudenhaltijan lupaa on korvaus- ja rangaistusvastuun uhalla kielletty.

ISBN 978-951-1-30998-7

Kustannusosakeyhtiö Otava 2017

Alkusanat

Omistettu

Jason Bournelle ja Aaron Crossille

(ja Asya Muchnickille ja Meghan Hibbettille,

vahingoniloisille rikostovereilleni)

1. luku

1. LUKU

Tämänpäiväisestä toimenpiteestä oli tullut rutiinia naiselle, joka toistaiseksi kutsui itseään Chris Tayloriksi. Hän oli noussut sängystä paljon aikaisemmin kuin olisi halunnut ja oli sen jälkeen purkanut ja piilottanut tavanomaiset yöhälyttimensä. Oli aikamoinen riesa virittää kaikki valmiiksi illalla ja irrottaa ne ensi töiksi aamulla, mutta hän ei halunnut riskeerata henkeään laiskuuden takia.

Tämän joka-aamuisen askareen jälkeen Chris oli noussut mitäänsanomattoman näköiseen nelioviseen autoonsa – sillä oli ikää mutta siinä ei ollut isoja lommoja, jotka olisivat jääneet mieleen – ja ajellut tuntikaudet. Hän oli ylittänyt kolme isoa rajaa ja lukemattomia ohuempia kartan viivoja ja oli vielä suunnilleen oikealle etäisyydelle päästyään hylännyt useita pikkukaupunkeja ja ajanut niiden ohi. Tuo oli liian pieni, tuohon pääsi vain yhtä tietä ja tuossa tuntui käyvän niin vähän ulkopaikkakuntalaisia, että hän herättäisi väkisinkin huomiota, vaikka yritti naamioida itsensä arkipäiväisen näköiseksi. Hän painoi mieleen muutaman paikan, jonne saattaisi palata joskus myöhemmin – torin, hitsaamon ja armeijan ylijäämämyymälän. Persikkasato alkoi kypsyä; hänen kannattaisi ostaa iso erä varastonsa täydennykseksi.

Alkuillasta hän saapui viimein vilkkaaseen taajamaan, jossa ei ollut ennen käynyt. Jopa kirjastossa oli paljon väkeä.

Hän käytti mielellään kirjastoa, jos suinkin pystyi. Ilmaisissa paikoissa käyneitä oli vaikea jäljittää.

Hän pysäköi kirjaston länsipuolelle pois ovelle sijoitetun kameran näkyvistä. Tietokoneet oli varattu, ja muutama asiakas jonotti vuoroaan, joten hän katseli hiukan paikkoja, tutki löytyisikö elämäkertahyllystä jotain hyödyllistä. Hän huomasi lukeneensa jo kaiken, mistä voisi olla apua. Seuraavaksi hän etsi lempivakoilujännärikirjailijansa tuoreinta romaania. Kirjailija oli ennen palvellut merivoimien erikoisjoukoissa. Hän otti myös muutaman teoksen tuon romaanin vierestä. Kun hän siirtyi etsimään hyvää odotuspaikkaa, hän tunsi syyllisyydenpiston; oli jotenkin alhaista varastaa kirjastosta. Mutta oli monta syytä, miksei hän voinut hankkia kirjastokorttia, ja oli toki mahdollista, että hän löytäisi näistä kirjoista jotain hyödyllistä. Turvallisuus painoi aina enemmän kuin syyllisyys.

Hän kyllä tiesi, että vaivannäkö oli 99-prosenttisesti turhaa – oli erittäin epätodennäköistä, että romaaneista olisi todellista hyötyä – mutta hän oli jo ajat sitten käynyt läpi kaiken tarjolla olevan fakta-aineiston. Kun A-listan lähteet loppuivat, hän tyytyi Ö-listaan. Paniikki yltyi tavallistakin pahemmaksi, jos hänellä ei ollut mitään tutkittavaa. Ja viime kerralla hän oli kuin olikin saanut verkkoonsa vinkin, joka vaikutti käyttökelpoiselta. Hän oli jo alkanut soveltaa sitä rutiineihinsa.

Hän istuutui syrjäiseen nurkkaan haalistuneeseen nojatuoliin, josta näki jotenkuten tietokoneille, ja oli lukevinaan pinonsa päällimmäistä kirjaa. Muutama tietokoneen käyttäjä oli levittänyt tavaransa pöydälle – yksi oli jopa riisunut kengät – sen näköisesti, ettei hievahtaisi paikaltaan pitkään aikaan. Lupaavinta konetta käytti teinityttö, jolla oli näppäimistön vieressä hakuteoksia ja kasvoilla stressaantunut ilme. Tyttö ei näyttänyt olevan somessa vaan kirjoitti muistiin selaimen löytämien kirjojen ja niiden tekijöiden nimiä. Chris odotti pää kumarassa kirjan yllä, joka lepäsi hänen vasemmalla kyynärtaipeellaan. Partaterä oli piilossa hänen oikeassa kädessään. Hän leikkasi irti kirjan selkään teipatun magneettiliuskan ja ujutti sen nojatuolin istuintyynyn ja käsinojan väliseen rakoon. Hän esitti pitkästynyttä ja siirtyi pinonsa seuraavaan kirjaan.

Chris oli valmis ja kastroidut kirjat olivat repussa, kun teinityttö lähti hakemaan uutta hakuteosta. Chris ei ponkaissut nojatuolista eikä muutenkaan vaikuttanut kiireiseltä, mutta ehti tuolille ennen kuin kukaan muu norkoileva toiveikas edes tajusi, mitä oli tapahtunut.

Sähköpostien lukemiseen meni yleensä vain kolmisen minuuttia.

Sen jälkeen hänellä olisi neljä tuntia aikaa – jos hän ei ajaisi mutkien kautta – päästä takaisin tilapäiseen asuntoonsa. Sitten hän joutuisi tietenkin virittämään hälyttimet uudelleen valmiiksi ennen kuin voisi nukahtaa. Sähköpostipäivä oli aina pitkä.

Mikään ei yhdistänyt hänen nykyistä elämäänsä tähän sähköpostitiliin – ei toistuva ip-osoite, eivät paikkakuntien tai henkilöiden nimet – mutta aina viestit luettuaan ja tarpeen vaatiessa niihin vastattuaan hän käveli heti ovesta ulos ja lähti tien päälle nasta laudassa päästäkseen mahdollisimman kauas kirjastosta. Varmuuden vuoksi.

Varmuuden vuoksi. Siitä oli pyytämättä tullut Chrisin mantra. Hän eli ylivarovaista elämää, mutta kuten hän itseään usein muistutti, varovaisuutensa ansiosta hän oli yhä elossa.

Olisi ollut hienoa, jos hänen ei olisi tarvinnut ottaa tällaisia riskejä, mutta rahat loppuisivat ennen pitkää. Yleensä hän etsi työpaikan jostain pienestä perheyrityksestä, mieluiten sellaisesta, jossa kirjanpito ja kaikki muu tehtiin edelleen paperilla, mutta hanttihommista maksettu palkka riitti vain ruokaan ja vuokraan, ei kalliisiin ostoksiin kuten väärennettyihin henkilötodistuksiin, laboratoriovälineisiin tai kemikaalien hamstraamiseen. Hän käytti internetiä vain vähän, etsi harvinaiset maksavat asiakkaat sieltä täältä ja teki kaikkensa, jottei hänen työnsä herättäisi niiden huomiota, jotka toivoivat hänen lakkaavan olemasta.

Edelliset kaksi sähköpostipäivää olivat olleet tuloksettomia, joten hän oli hyvillään nähdessään, että häntä odotti uusi viesti – hyvillään noin kaksi kymmenesosasekuntia, jotka häneltä kesti tunnistaa lähettäjän osoite.

l.carston.463@dpt11a.net

Siinä se oli – miehen oikea sähköpostiosoite, helposti jäljitettävissä Chrisin entisen työnantajan palvelimelle. Samalla kun hänen niskakarvansa nousivat pystyyn ja adrenaliinia kuohahti suoniin – pakoon, pakoon, pakoon, paniikki tuntui huutavan – hän mielensä perukoilla äimisteli heidän hävyttömyyttään. Hän onnistui yhä uudestaan aliarvioimaan heidän uskomattoman huolettomuutensa.

He eivät voi olla vielä täällä, hän järkeili pakokauhun vallassa ja pälyili kirjastossa ympärilleen, etsi katseellaan miehiä, joiden hartiat olisivat liian leveät tumman puvun takkiin, etsi sotilaan sänkitukkaa, hahmoa joka olisi tulossa kohti. Hän näki autonsa kirjaston ikkunasta; näytti siltä, ettei siihen ollut kajottu, mutta eihän hän ollut pitänyt sitä jatkuvasti silmällä.

Hänet oli siis löydetty taas. Mutta he eivät voineet tietää, missä hän lukisi sähköpostinsa. Hän valitsi paikan umpimähkään joka ainoa kerta.

Hälytys oli annettu hetki sitten jossain siistissä, harmaassa työhuoneessa, tai kenties useammassa työhuoneessa, joissa ehkä jopa välkkyi punaiset valot. Hänen ip-osoitettaan tietenkin seurattiin tarkkaan. Kohta työntekijöitä määrättäisiin liikkeelle. Mutta vaikka he käyttäisivät helikoptereita – mihin heillä oli mahdollisuus – hänellä oli vielä muutama minuutti. Sen verran, että ehtisi lukea, mitä asiaa Carstonilla oli.

Aiherivillä: Oletko väsynyt pakoilemaan?

Paskiainen.

Hän napsautti viestin auki. Se oli lyhyt.

Linjaa on muutettu. Tarvitsemme sinua. Auttaisiko epävirallinen anteeksipyyntö? Voidaanko tavata? En pyytäisi, mutta ihmishenkiä on vaakalaudalla. Monen, monen henki.

Hän oli aina pitänyt Carstonista. Carston vaikutti inhimillisemmältä kuin monet muut osastolla työskentelevät pukumiehet. Jotkut heistä, etenkin univormussa kulkevat, olivat suorastaan pelottavia – tosin se oli luultavasti tekopyhä ajatus ottaen huomioon alan, jolla Chris oli toiminut.

Ja niin he tietysti käskivät Carstonin ottaa yhteyttä. He tiesivät, että Chris oli peloissaan ja yksinäinen ja olivat panneet entisen ystävän asialle, osoittamaan Chrisille lämpöä ja sympatiaa. Se kävi järkeen, ja hän olisi epäilemättä nähnyt juonen läpi ilman apuakin, mutta häntä auttoi, että samaa juonta oli käytetty eräässä hänen aiemmin varastamassaan romaanissa.

Hän salli itsensä vetää syvään henkeä ja keskittää ajatuksensa kolmeksikymmeneksi sekunniksi. Hänen pitäisi miettiä seuraavaa siirtoaan – miten poistua mahdollisimman nopeasti tästä kirjastosta, tästä kaupungista ja tästä osavaltiosta – ja sitä, riittäisikö se. Oliko hänen nykyinen identiteettinsä yhä turvallinen, vai oliko aika vaihtaa asuinpaikkaa?

Mutta keskittymisestä ei tullut mitään hänen miettiessään Carstonin salakavalaa tarjousta.

Mitä jos…?

Mitä jos he tällä tavoin oikeasti jättäisivät hänet rauhaan? Mitä jos oli vainoharhaisuuden ja liian monien vakoilujännärien syytä, että ehdotus tuntui hänestä ansalta?

Jos tehtävä olisi tarpeeksi tärkeä, ehkä hän saisi vastineeksi entisen elämänsä takaisin.

Epätodennäköistä.

Silti oli turha kuvitella, että Carstonin sähköposti oli tullut vahingossa väärään osoitteeseen.

Hän vastasi tavalla, jolla arveli heidän toivovan hänen vastaavan, vaikka hänellä oli mielessä vain ylimalkainen suunnitelma.

Olen väsynyt vähän kaikkeen, Carston. Sama paikka,...