ISBN 978-951-0-42415-5
Ruotsinkielinen alkuteos
I farans riktning
© 2013 Viveca Sten
First published by Forum, Sweden
Published by arrangement with Nordin Agency AB, Sweden
Suomennoksen © Sirkka-Liisa Sjöblom ja WSOY 2016
Suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom
Kansi: Elina Grandin
Kannen kuva: Jesper Molin/Scandinav
Teoksen jakelu ja osittainen kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeuden haltijan lupaa on korvausvastuun ja rangaistuksen uhalla kielletty.
Werner Söderström Osakeyhtiö 2017
Sascha Birkhahnin
muistolle
1911–2012
Keskiviikko 24. joulukuuta 2008
1. LUKU
Kunhan pääsen Sandhamniin, kaikki järjestyy. Missään ei ole niin turvallinen olo kuin siellä.
Jeanette Thiels hoki sanoja kuin mantraa ajaessaan lumisohjossa moottoritiellä. Monta kertaa hän joutui räpyttelemään kyyneleitä silmistään nähdäkseen kunnolla. Skurubron kohdalla auto oli vähällä joutua luisuun.
Taakse jäi golfkenttä Fågelbron ja Strömman kanavan lähellä. Lautta lähtisi aivan kohta, varttia vaille kolme. Oli ehdittävä, vuoro oli päivän viimeinen.
Ikuisuuden kuluttua edessä aukeni Stavsnäsin satama, ja Jeanette kääntyi puolityhjälle parkkipaikalle. Hän sähläsi kaukoohjattavan avaimen kanssa mutta sai viimein Fordin lukkoon.
Viima nipisteli poskia. Lämpötila oli laskenut roimasti, oli taatusti ainakin kymmenen astetta pakkasta, ellei enemmän. Etäämpää kuului lipputangon narujen läiske, selällä kuohuivat vaahtopäät.
Oli etova olo, mutta nyt ei ollut aikaa ajatella sitä.
Pää kumarassa hän kiiruhti kohti laituria, missä iso laiva odotti harmaassa hämärässä. Hän nousi laivaan viimeisenä, laskuportaat vedettiin sisään hänen takanaan, ja melkein heti laiva irtosi laiturista. Silti hänen oli pakko kääntyä katsomaan, oliko joku seurannut.
Jeanette käpertyi rauhalliseen nurkkaan laivan peräosaan ja veti hupun päähänsä, niin että kasvoja tuskin näki. Hän tiesi, että pitäisi syödä jotain, mutta kahvio oli yläkannella eikä hän jaksanut sinne. Sen sijaan hän vajosi puolihorteeseen moottorin jyskyttäessä taustalla. Rytmikäs ääni rauhoitti.
Kännykkä värisi taskussa, vaistomaisesti hän tapaili sitä mutta veti nopeasti käden pois. Ei halunnut tietää, kuka häntä tavoitteli.
»Seuraavana Sandhamn», kuului rätisevästä kovaäänisestä. »Kapteeni miehistöineen toivottaa tässä vaiheessa kaikille matkustajille oikein hyvää joulua.»
Jeanetten mieleen piirtyivät Alicen kasvot, ja hän yritti tukahduttaa itkun. Juuri nyt Alice ja Michael luultavasti tekivät viimeisiä jouluvalmisteluja. Lahjat olivat kuusen alla, keittiössä tuoksuivat kinkku ja lihapullat. Pian Michaelin vanhemmat saapuisivat syli täynnä paketteja.
Alice oli pyytänyt, että hän viettäisi joulun heidän kanssaan, oli sanonut sen juuri ennen kuin lähti.
»Äiti kiltti. Tule edes vähäksi aikaa, vaikka vain pariksi tunniksi!»
Jeanette oli pudistanut päätään ja yrittänyt painaa suukon Alicen otsalle. Mutta tyttö oli kääntynyt ja suu oli vain hipaissut tukkaa.
Omatunto kolkutti. Miksi kaiken piti aina mennä vikaan?
Pian oltaisiin Sandhamnissa, ja Jeanette nousi etsimään vessaa.
Avatessaan oven hän säpsähti kalmankalpeaa naista, joka näkyi peilissä. Kesti hetken ennen kuin hän tajusi katsovansa omaa kuvajaistaan. Silmien alla oli tummat varjot, ja iho oli harmaa. Nenänpielistä kulki syvät juonteet kohti suuta.
Näytänpä minä vanhalta, hän ajatteli. Mihin aika vierähti?
Pestessään kädet hän vältti katsomasta kuvaansa.
Moottorin ääni vaimeni, kapteeni oli hiljentänyt vauhtia ohjatessaan laivan salmesta Sandhamnin satamaan.
Jeanette otti laukkunsa märältä, likaiselta lattialta ja nosti remmin olalleen. Matkustajia ei ollut paljon, mutta silti Jeanette jättäytyi jonon viimeiseksi.
»Hyvää joulua», toivotti kansimies Jeanetten ojentaessa laivalipun.
Jeanette yritti hymyillä vastaukseksi.
Muut matkustajat olivat jo hävinneet laiturilta, oli liian kylmä jäädä huvikseen seisoskelemaan. Yhtä kaikki Jeanette laski laukkunsa maahan ja katseli tuttua näkymää.
Ångbåtsbrygganin ja Seglarhotelletin välillä kävelykatu oli aurattu ja sitä reunustivat lumivallit. Leveällä rantakaistaleella oli kymmenittäin veneitä talviteloilla lumen peittämien pressujen alla.
Sataman länsiosassa häämötti keltainen Värdshuset joulun kunniaksi valoköynnöksin koristeltuna. Nähdessään välkkyvät valot Jeanette oli vähällä purskahtaa itkuun. Hän tarttui laukkuunsa ja alkoi kävellä.
Seglarhotelletin aulassa tuoksuivat voimakkaasti hyasintit. Korkean tiskin takana seisoi vaalea vastaanottovirkailija tonttulakki päässä. Jeanette esittäytyi.
»Soitin aamupäivällä ja varasin huoneen.»
Vastaanottovirkailija väläytti iloisen hymyn, eikä Jeanette voinut olla huomaamatta, kuinka huonosti roosa huulipuna sopi yhteen joulunpunaisen tonttulakin kanssa.
»Aivan», virkailija sanoi. »Tervetuloa. Sinulle on varattu mökki uima-altaan takaa. Toivottavasti et pelkää pimeää.»
Nainen hymyili taas kuin olisi sanonut jotakin hauskaa.
»Päärakennus on valitettavasti täynnä, vain mökkejä on vapaana.»
Ennen kuin Jeanette ehti sanoa mitään, nainen jatkoi:
»Illallinen tarjoillaan kello yhdeksäntoista alkaen, sinne tarvitaan pöytävaraus. Sopiiko kello kaksikymmentä?»
Jeanette nyökkäsi.
»Meillä on upea noutopöytä», virkailija kehaisi. »Kaikkea mitä vain voi toivoa, viittätoista sorttia silliä. Ja joulupukki tietenkin tuo illalla lahjoja kaikille kilteille lapsille.»
Virkailija iski silmää. Hänelle ei tuntunut juolahtavan mieleen, ettei joulupukin vierailu ehkä kiinnostanut yksinäistä keskiikäistä naista.
»Tarvitsetko apua laukun kanssa?» nainen kysyi sitten. »Matka ei ole pitkä, vain vajaat sataviisikymmentä metriä. Laskeudut portaat ja käännyt oikealle. Seuraat kolattua käytävää minigolfin ohi ja käännyt uudestaan oikealle allasalueen kohdalla. Kolmas mökki on sinun.»
»Enköhän minä selviä», Jeanette mumisi.
Korvissa suhisi, kun hän kumartui ottaakseen laukkunsa.
»Toivottavasti nautit joulusta luonamme. Sandhamnin kappelissa on joulukirkko huomenna seitsemältä, jos kiinnostaa. Se on yleensä oikein tunnelmallinen.»
Viimein nainen ojensi avainkortin, ja Jeanette nosti laukkunsa olalle lähteäkseen. Sitten hän kuitenkin pysähtyi.
»Eikö mökeissä asu muita kuin minä?» hän kysyi vaimeasti.
»Hetkinen, tarkistan.»
Virkailija kääntyi tietokoneeseensa päin niin nopeasti, että tonttulakki heilahti. Hänen otsansa rypistyi ennen kuin hän kohotti katseensa.
»Ei, sinä olet siellä ihan yksin.»
2. LUKU
Rikosylikonstaapeli Thomas Andreasson hymyili katsoessaan tytärtään, joka sormeili uteliaana paketteja reilun metrin korkuisen kuusen alla.
Melkein kaikki lahjat olivat Elinille, vaikka hän oli niin pieni. Elin täyttäisi vasta maaliskuussa vuoden. Oli sovittu, että tänä jouluna laitettaisiin tavallista vähemmän lahjoja, koska mökin syksyllinen laajennus oli tehnyt pankkitiliin ison loven, mutta pakettivuoresta päätellen sopimusta ei ollut pystytty pitämään. Lisäksi mukaan oli saatu suuri kassillinen lahjoja Andreassonin mummilta ja vaarilta, jotka viettivät tänä vuonna joulua Thomaksen veljen perheen kanssa. Pernillan äiti oli Pernillan siskon luona Yhdysvalloissa, joten Harön-mökillä olivat vain Thomas, Pernilla ja Elin.
Ei niin, että Thomasta olisi tippaakaan haitannut. Lucian päivänä sattunut törkeä pahoinpitely oli teettänyt töitä jouluun saakka, ja nyt Thomas odotti malttamattomana rentoutumista perheen parissa. Oli mukavaa voida sulkea ulkopuolelle todellisuus, joka toisinaan tuntui raskaammalta kuin halutti myöntää.
Thomas katsoi ikkunasta ulos. Laiturilla paloi kaksi lyhtyä, jotka hän oli vienyt sinne aikaisemmin iltapäivällä. Viime päivien sakea lumisade oli kätkenyt saaret ja luodot pehmeään, valkeaan vaippaan. Heidän tullessaan Haröhön huurteiset puunrungot ja paljaat oksat olivat kimallelleet pakkasesta.
Lahdenpohjukka oli jäässä – jos sää jatkuisi tällaisena, talvesta tulisi sellainen kuin ennen vanhaan, jolloin paksu jääpeite pysyi monta kuukautta ja saaresta toiseen saattoi liikkua potkukelkalla.
Missä potkukelkka muuten oli? Hyvässä lykyssä se oli tallessa vanhempien mökillä. Heidän vajansa pullisteli kaikkea mahdollista vuosikymmenten varrelta, esineitä, joita saattoi jonain päivänä vielä tarvita.
Thomaksen ajatukset keskeytyivät. Elin keinui istuallaan ja ojensi käsiään häntä kohti. Thomas nosti Elinin syliinsä, ja tyttö asettui mukavasti otsa vasten hänen rintaansa.
Pernilla oli jo melkein korjannut pöydän. Kinkku, makkara ja silli olivat sujahtaneet jääkaappiin. Nyt Pernilla lämmitti glögiä ja pani kahvin tippumaan ennen kuin oli lahjojen vuoro.
Tämä on varmaan toistaiseksi viimeinen joulu ilman pukkia, Thomas ajatteli, ensi vuonna vaarilla on tärkeä osa esitettävänä.
»Tarvitsetko apua?» Thomas kysyi ja käänsi katseensa Elinistä.
»Olen melkein valmis», Pernilla sanoi ja kumartui ottamaan tarjottimen alakaapista. »Sinä laitoit ruoan, minä voin siivota keittiön.»
He olivat hakeneet pienen kuusen metsästä ja koristelleet sen edellisiltana. Aamulla Elin oli onnistunut kaatamaan sen palloineen hopeapunoksineen kaikkineen. Kyyneliä oli vuodatettu. Mutta kuusi oli yksinkertaisesti koristeltu uudelleen. Elin oli saanut oman hopeapunoksen ja leikkinyt sillä, kunnes kaikki hopealangat olivat irronneet.
Thomas istutti Elinin lattialle ja polvistui tytön viereen. Hän sipaisi huulillaan pehmoista poskea.
Pikkulapsen tuoksu.
Elinin vaalea otsatukka oli joulun kunniaksi solmittu pikku tupsuksi, ja se heilahti tytön kurkottaessa malttamattomana eteenpäin.
»Mitäs sanot?» Thomas kuiskasi. »Avataanko yksi pieni paketti, vain sinä ja minä, sillä aikaa kun äiti häärii keittiössä?»
3. LUKU
Kun Jeanette avasi silmät, kului hetki ennen kuin hän muisti olevansa hotellissa. Pahoinvointi ei ollut hellittänyt, ja navan seutua vihloi ja kouristeli. Sänky, jolla hän makasi, oli leveä ja pehmeä, mutta silti oli vaik...