Koottu

ISBN 978-951-31-9430-7

Kansi: Riikka Turkulainen

Teoksen jakelu ja osittainen kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeuden haltijan lupaa on korvausvastuun ja rangaistuksen uhalla kielletty.

Kustannusosakeyhtiö Tammi 2017

MIKSI MEILLÄ ON LIIKAA TAVARAA?

Kun anoppini oli lapsi, hänen perheensä kaikki takit mahtuivat yhteen naulakkoon. Perhe asui kaupungissa, ja siihen kuului kolme melkein aikuista poikaa, yksi pikkutyttö, isä ja äiti. Vain paksuimmat talvipalttoot vietiin kesäksi kellariin. Muuten kaikkien kuuden perheenjäsenen takit mahtuivat hyvin roikkumaan reilun metrin mittaiselle tangolle. Nyt, noin 50 vuotta myöhemmin, omassa kodissani asuu kaksi alle kouluikäistä lasta ja kaksi aikuista. Aikuisten takeista vain osa mahtuu samankokoiseen eteisen naulakkoon. Loput ovat asunnon muissa kaapeissa, säilytyslaatikoissa ja vintillä. Lasten ulkovaatteille on tietenkin oma naulakko, sekin tupaten täynnä.

HAVAHTUMINEN

Vuonna 2012 olin vanhempainvapaalla. Tuohon saakka tavaroita oli vuosi vuodelta kertynyt lisää. Aina kun olin muuttanut, asuinneliöiden määrä oli kasvanut. Yhtäkkiä vietin kotona enemmän aikaan kuin vuosikausiin ja aloin ensimmäistä kertaa kunnolla tarkastella, mitä kaikkea meillä kotona olikaan. Havaitsin, että tavaroita oli paljon. Niitä oli kaikkialla: kaapeissa, komeroissa ja laatikoissa. Kaappien päälle oli sijoitettu pahvilaatikoita täynnä tavaraa. Työhuoneen nurkkaan oli alkanut kerrostua pusseja ja nyssyköitä, joissa olevat tavarat olivat kaikki matkalla jonnekin. Lisäksi asuntoon kuului vielä vintti- ja kellarikopit. Rupesin vähitellen raivaamaan kaikkia kaappeja ja komeroita. Koti ei ollut mitenkään kaaoksessa, mutta silti löysin paljon tavaroita, joiden olemassaoloa en edes muistanut. Löysin vaatteita, joita en ollut pitänyt vuosikausiin ja jotka näyttivät siltä, etten haluaisi pitää niitä tulevaisuudessakaan, harrastusvälineitä, jotka olivat hautautuneet komeron perälle, joulukortteja yli kymmenen vuoden takaa ja monenlaista muuta tavaraa.

Tavarat olivat aina kiehtoneet minua, mutta nyt aloin tarkastella omiani uusin silmin. Mistä nämä kaikki ylimääräiset tavarat olivat peräisin? Miksi meillä oli laatikkotolkulla papereita, joista en osannut sanoa, pitikö niitä säästää vai ei? Miksi puolisoni ei antanut laittaa kierrätykseen vaatetta, jota hän ei ollut käyttänyt ainakaan kymmeneen vuoteen? Mistä meille oli päätynyt niin monta kylpypyyhettä, että osa oli siirretty vintille säilytykseen? Miten ihmeessä olin itse unohtanut niin monen tavaran olemassaolon?

Pian aloin ihmetellä maailmaa laajemminkin. Miksi nykyisin tuntuu aivan luonnolliselta, että parin aikuisen takit eivät mahdu yhteen naulakkoon, vaikka muutama vuosikymmen aikaisemmin ajatus olisi ollut käsittämätön? Kun katselin kavereiden ja tuttavien eteisiä, huomasin, että monilla tuntui olevan samanlaisia ongelmia kuin meilläkin. Samalla en voinut välttyä miettimästä, millaista elämä olisi, jos meidän ei tarvitsisi taistella tavarakasoja vastaan. Olisiko sellainen nykyisin edes mahdollista?

Halusin jakaa näitä pohdintoja ja havaintoja muidenkin kanssa ja aloitin bloggaamisen osoitteessa arkijarki.net. Muutamassa kuukaudessa kävi selväksi, etten ollut ihmettelyni kanssa yksin. Blogi alkoi nopeasti kasvaa. Pian lukijoita kävi tuhansia kuukaudessa. Tavarat, niistä luopuminen ja niiden omistaminen herättivät usein vilkasta keskustelua. Huomasin, että lukijat sekä Suomessa että muualla maailmassa pohtivat aivan samoja asioita kuin minäkin.

Kun taas oikeassa elämässä mainitsin harrastavani aihetta ja raivaavani mielelläni muidenkin komeroita, lähes poikkeuksetta ihmiset puuskahtivat, että minun pitäisi tulla heille järjestämään. Tavaraa oli kuulemma aivan liikaa ja sekin kaikki sotkussa. Lähes tuntemattomat kyselivät, haluaisinko tulla joskus auttamaan heitä karsimisessa. Huippu taisi olla, kun eräässä työhaastattelussa toinen haastattelija sanoi, että heille saisi kyllä tulla raivaamaan, eikä hakemani työpaikka edes millään tavalla liittynyt tavaroihin. Havaitsin, että Suomi oli täynnä ihmisiä, jotka hämmästelivät omia paperipinojaan, kenkämääriään ja ennen kaikkea sitä, miten tällaisen tavaramäärän keskelle oikein oli päädytty.

Tuo kysymys alkoi vaivata minua siinä määrin, että aloin haalia käsiini kaikkea mahdollista tietoa aiheesta. Luin katsauksia, tutkimuksia, artikkeleita ja keskustelupalstoja. Jututin eri-ikäisiä ihmisiä. Yritin selvittää, miksi meillä on liikaa tavaraa ja mitkä kaikki asiat tavarapaljouteen vaikuttivat. Samaan aikaan mietin, miten ongelman voisi ratkaista. Mitä pitäisi tapahtua, että eläminen tavarapaljouden keskellä helpottuisi? Lopulta asia kirkastui: meiltä puuttuu taitoja toimia uudessa tilanteessa, meiltä puuttuu siis tavarataitoja. Niistä kerron tarkemmin luvusta 2 alkaen.

Maailma on muuttunut niin nopeasti, ettei nykyisenkaltaisen tavarapaljouden kanssa ole vielä opittu elämään. Moni on havahtunut siihen, että liika on liikaa, mutta usein emme osaa tehdä sellaisia valintoja, jotka johtaisivat kohtuullisuuteen. Tämä kirjan tarkoitus on saada tolkkua tavaroihin eli kertoa, mitä tavarataidot ovat, miten niitä sovelletaan omaan elämään ja mitä hyötyä niistä on. Ensin on kuitenkin tarkasteltava hetki sitä, miten nykytilanteeseen on päädytty.

Maailma ei ole ennallaan

Muistatteko vielä ajan ennen internetiä? Kun postilaatikkoon kolahti Anttilan tai jonkin muun liikkeen kuvasto, se luettiin hiirenkorville. Paksun kuvaston valikoima tuntui huikealta pikkukaupungin kauppojen rajattuun tavaravalikoimaan verrattuna. Valitut tuotteet kirjoitettiin huolellisesti tilauslomakkeelle, joka lähetettiin postissa takaisin postimyyntiyritykseen. Sitten jäätiin jännityksellä odottamaan ilmoitusta tilatuista tuotteista. Maksu suoritettiin postiennakolla. Koko prosessiin saattoi mennä viikkoja.

Yksinkertainen selitys sille, miksi 50-luvulla takit mahtuivat naulakkoon mutta 2000-luvulla eivät, on se, että tavaroiden määrä ympärillämme on kasvanut moninkertaiseksi. Suurten ikäluokkien lapsuudessa elettiin vielä sotien jälkeistä aikaa, jolloin monista tavaroista oli pulaa. Se, ettei kukaan hukkunut omaisuuteensa, ei johtunut itsekurista, vaan oli pikemminkin pakon sanelema hyve. Sotien jälkeen ruoan lisäksi myös käyttötavaroiden kuten vaatteiden ostamista säännösteltiin 50-luvun alkupuolelle asti. Vaikka rahaa olisi ollutkin, ei ostettavaa olisi pula-ajan takia edes löytynyt samassa mittakaavassa kuin nykyisin.

Sotien jälkeen alkoi kuitenkin kehitys, joka on johtanut lopulta tilanteeseen, jossa olemme nyt. Suomen talous alkoi kasvaa ripeää tahtia. Esimerkiksi Tilastokeskuksen mukaan bruttokansantuote ja kansalaisten ostovoima paranivat jokseenkin tasaisesti 50-luvulta lähtien notkahtaen kunnolla ensimmäisen kerran vasta 1990-luvun laman seurauksena.

Samaan aikaan myös tiedonvälitys, mainonta ja tavaroiden saatavuus paranivat. Postimyynti oli ensimmäinen askel fyysisen asuinpaikan yli ulottuvasta ostosmahdollisuudesta. Anttilan postimyynti aloitti jo 50-luvulla ja vuonna 1975 Hobby Hall julkaisi ensimmäisen kuvastonsa.

Elintason noustessa kodinkoneet, kuten televisiot, puhelimet ja jääkaapit, yleistyivät. Ihmiset alkoivat matkustella ja nähdä maailmaa. Muuttoliike maalta kaupunkeihin tarkoitti sitä, että entistä useampi ihminen osti tarvikkeensa kaupoista eikä valmistanut niitä entiseen tapaan itse. Postimyynnin lisäksi kuluttamisen tavat muuttuivat muutenkin. Esimerkiksi Anttila avasi ensimmäisen tavaratalonsa Helsinkiin vuonna 1954 ja etenkin 60-luvulla alkoi kaupunkeihin syntyä ostoskeskuksia. Kehitys kulminoitui 1980-luvulla, jolloin hurja talouskasvu ja rahamarkkinoiden vapautuminen johtivat siihen, että alettiin jo puhua kulutusjuhlasta.

Suomi syöksyi vuosikymmenen taitteessa 80-luvun iloisesta ostamisesta 90-luvun lamaan. Sen seurauksena kuluttaminen väheni 90-luvun alkupuoliskon ajaksi, mutta Tilastokeskuksen mukaan vuosikymmenen lopulla kulutettiin jälleen samaan tahtiin kuin lamaa edeltävinä vuosina. Tähän vaikutti mm. se, että vuonna 1995 Suomi liittyi EU:hun, jolloin siitä tuli osa Euroopan talousaluetta ja maamme pääsi samalla osalliseksi EU:n neuvottelemista vapaakauppasopimuksista muiden maiden kanssa. Kuluttajan kannalta globalisaatiolla oli positiivisia vaikutuksia. Esimerkiksi tullimaksujen poistuminen on laskenut kuluttajahintoja. Globalisaatiokehitys mahdollisti myös tavaroiden tuottamisen huomattavasti halvemmalla kuin ennen.

Suomessa edellä kuvattu kehitys näkyi mm. siten, että 1990-luvun puolivälissä katukuvaan alkoi ilmestyä ulkomaisia kauppaketjuja, joiden hintataso oli paljon halvempi, kuin mihin oli totuttu. Ensimmäinen Ikea avattiin Suomessa vuonna 1996, Hennes & Mauritz (nykyinen H&M) puolestaan saapui vuotta myöhemmin eli vuonna 1997. Molemmat yritykset ovat hyviä esimerkkejä siitä, miten globalisaatio on muuttanut yritysten toimintaa, tavaroiden saatavuutta ja hintoja. Esimerkiksi tuotantoketju on hajautettu eri puolille maailmaa. Omistus voi olla yhdessä maassa ja suunnittelu toisessa. Tavarat valmistetaan usein esimerkiksi Kaakkois-Aasian maissa, joissa työvoimakustannukset ovat huomattavasti alhaisemmat länsimaihin verrattuna. Valmiit tuotteet kuljetetaan jälleen eri puolille maailmaa myytäviksi.

Hajauttamisen seurauksena alihankintaketjut ja omistussuhteet voivat olla hyvin monimutkaisia, eikä tavallisen kuluttajan ole aina helppo selvittää, mistä hänen ostamansa tuote on peräisin, tai edes sitä, kenen omistamasta yrityksestä on kyse. Esimerkiksi vaateliike Vero Moda, joka aloitti Suomessa suunnilleen samaan aikaan Hennes & Mauritzin kanssa, kuuluu konserniin, joka omistaa kymmenkunta muutakin tuotemerkkiä, joihin kuuluvat muun muassa Vila, Selected Femme, NameIt, Mamalicious, Junarose, Pieces, Only ja Jack&Jones. Eri merkeille luodaan markkinoinnin avulla erilaisia mielikuvia, vaikka vaatteet voivat olla samasta tehtaasta lähtöisin.

Halpuus madaltaa tietenkin ostokynnystä. Edullinen hinta yhdistettynä tiheään tahtiin ilmestyviin uutuuksiin ja vain hetken aikaa myynnissä olevien löytöjen metsästykseen saa helposti tekemään impulssiostoksia. Samaan aikaan halvat hinnat vähentävät tarvetta ja halua korjauttaa vanhoja tavaroita tai edes huolehtia niistä kunnolla. Miksi nähdä vaivaa, kun tavaran korvaaminen uudella ei maksa juuri mitään?

Koska halpa hinta tarkoittaa useimmiten myös melko heikkoa laatua, syntyy helposti kierre: tavara ei kestä, mutta koska korjaaminen ei kannata, ostetaan uusi, joka puolestaan hajoaa yhtä nopeasti, ja niin edelleen. Tämä tuottaa jätettä sekä lisää kotien tavaramäärää. Tähän perustuu tietysti myös näiden liikkeiden ansaintalogiikka. Halvalla hinnalla voi tehdä voittoa, jos myyntivolyymit ovat tarpeeksi suuret.

Globalisaatio nykyisessä mittakaavassa ei silti olisi mahdollinen ilman kolmatta mullistusta, joka myös ajoittuu 1990-luvun puoleen väliin: internetistä tuli kiinteä osa ihmisten arkipäivää. Tavaroiden saatavuuden kannalta suurin muutos on ollut nettikaupan synty. Jonkinlaisena historiallisena rajapyykkinä voisi pitää vuotta 1995, jolloin yksi maailman tunnetuimmista nettikaupoista, amazon.com, aloitti toimintansa. Nettikauppa on kasvanut kiivaasti 2000-luvun ajan. Kehitys on edennyt siihen pisteeseen, että pärjätäkseen kilpailussa verkkoliiketoiminnasta on tullut yrityksille lähes välttämättömyys. Se, että lähes kaikki kaupat toimivat nykyisin myös internetissä, on johtanut siihen, että melkeinpä minkä tahansa tavaran voi tilata itselleen kotiinkuljetuksella, jos vain luottokortilla on katetta ja nettiyhteys toimii.

Netti mullisti myös markkinoinnin ja mainonnan. Aiempien vuosien suurelle yleisölle tarkoitetun mainonnan sijaan näytölle ilmestyy nyt mainoksia, jotka on räätälöity jokaiselle erikseen. Käyttämäsi ohjelmat seuraavat, millä sivuilla vierailet ja millaisia hakusanoja käytät, ja näitä tietoja yritykset pystyvät suoraan hyödyntämään markkinoinnissaan. Internet toimii välillä kuin ääretön virtuaalinen tavaratalo. Se aavistaa ennalta, mistä olemme kiinnostuneita, tarjoaa vaihtoehtoja, houkuttelee hinnalla ja tuo kaiken kotiovelle.

Meillä on siis hirveästi tavaroita, koska maailma on muuttunut. Tavaroita sekä tuotetaan että ostetaan enemmän kuin koskaan. Muutoksen rajuutta voi havainnollistaa esimerkiksi konttien avulla, jotka itsessään ovat yksi globalisaation mahdollistajista. Standardimittaisessa kontissa voi tavaroita kuljettaa helposti niin laivoilla, junilla kuin rekoillakin. Vuonna 1980 konteissa rahdattiin noin 100 miljoonaa tonnia tavaraa. Vuonna 2015 määrä oli 1 500 000 miljoonaa eli 1,5 miljardia tonnia.

Tavaroiden määrän kasvua kuvastavat myös uudet toimialat, joiden nousu ajoittuu 1990-luvun loppuun ja vuosituhannen taitteeseen eli samaan aikaan monen muunkin murroksen kanssa. Vuokravarastobisnes saapui Suomeen 1990-luvun alussa, ja ala on jatkuvassa kasvussa. 2000-luvulla vauhti on kiihtynyt entisestään, ja sama kehitys on käynnissä myös muualla maailmassa. Vuonna 2015 Euroopassa oli jo noin 2 600 yritystä, jotka tarjosivat vuokravarastoja ihmisten käyttöön. Varastoja tarvitsevat ihan tavalliset ihmiset. Suomessa yli 80 % vuokravarastojen asiakkaista on yksityishenkilöitä, jotka syystä tai toisesta haluavat lisää säilytystilaa omaisuudelleen. Varastoyritykset kertovat, että ihmiset säilyttävät kopeissaan kaikenlaisia tavaroita: perintöjä, urheiluvälineitä, soittimia, vaatteita – siis mitä tahansa, mikä ei omaan kotiin mahdu.

Ammattijärjestäjä on puolestaan ammattilainen, joka auttaa silloin, kun ihminen ei osaa, pysty tai halua itse järjestää ja järkeistää omia tavaroitaan. USA:ssa ammattijärjestäjät perustivat oman ammattiyhdistyksensä jo 1980-luvulla, Suomeen ala rantautui 2000-luvulla. Vielä 70-luvun Suomessa ajatus ammatikseen toisten tavaravuoria setvivästä ihmisestä olisi ollut absurdi. Nyt ammattijärjestäjät auttavat sekä tavallisia ihmisiä että yrityksiä selvittämään kasojaan ja kaappejaan. Ammattijärjestäjän käyttäminen ei mielestäni kerro siitä, että asiakkaalla olisi elämänhallinta hukassa. Pikemminkin kyse on siitä, että emme ole sopeutuneet tällaiseen määrään omaisuutta eikä sukupolvelta toiselle siirtyvää tietotaitoa tavaroiden hallitsemiseksi ole vielä ehtinyt syntyä.

Mitä muutoksesta on seurannut

Edellä kuvattu maailman mullistuminen on paitsi kasvattanut tavaramääriämme, myös muuttanut suhtautumistamme kuluttamiseen, omistamiseen ja ostamiseen. Se, että ihmisellä voi olla paljon tavaroita, ei sinänsä ole uusi ilmiö. Kautta historian on ollut yksittäisiä henkilöitä, joilla on ollut varaa ja mahdollisuuksia haalia runsaasti omaisuutta. Ero entisiin aikoihin on kuitenkin siinä, että aiemmin tällaisia ihmisiä oli melko harvassa eikä heidän suinkaan oletettu hoitavan koko omaisuuttaan itse. Valtaosa ihmisistä omisti vain sen verran, mistä pystyi itse huolehtimaan. Jos omaisuutta oli enemmän, tavaroita varten palkattiin erikseen henkilökuntaa – piikoja, palvelijoita, hovimestareita, tilanhoitajia ja niin edelleen. Mitä enemmän tavaroita, sitä erikoistuneempi henkilökunta. Nykyisin huolehdimme tuosta samasta määrästä tavaraa yksin.

Internetin vaikutus ei rajaudu vain nettikauppaan tai -markkinointiin. Kun aiemmin omaa elämäänsä saattoi verrata lähipiiriinsä, nettiaikana vertailukohtana voi olla melkein kuka vain parhaista kavereista aina toisella mantereella asuviin julkkiksiin. Maailmanlaajuisesti sosiaalisen median kanavia käyttäviä ihmisiä on pökerryttävä määrä. Vuonna 2016 Instagramilla (palvelu, jossa käyttäjä voi jakaa ottamiaan kuvia muiden ihmisten nähtäville ja kommentoitavaksi) oli 500 miljoonaa käyttäjää. Facebookin käyttäjämäärä oli samaan aikaan yli kolminkertainen.

Sosiaalisella medialla on kuluttamisen kannalta mielenkiintoisia seurauksia. Esimerkiksi Isossa-Britanniassa tunnetaan nykyisin niin sanottu ”Kate effect”. Cambridgen nuorta herttuatarta ihaillaan siinä määrin, että jos hänen yllään nähdään mekko, joka on tavallisen kuluttajan saatavilla, se myydään pikavauhtia loppuun. Pikkuprinssi Georgella näyttää olevan samanlainen vaikutus. Viltti, johon prinssi oli kääritty matkalla synnytyssairaalasta kotiin, muuttui silmänräpäyksessä valtakunnan halutuimmaksi vauvanpeitoksi. Vastaavaa on epäilemättä ollut olemassa ennenkin, mutta internet on mahdollistanut sen, että erilaiset ilmiöt ja muodit leviävät niin nopeasti ja laajalle.

Toisaalta se, että oma elämä on jatkuvasti esillä, luo uudenlaisia paineita omistamiselle ja ostamiselle. On tuttu ilmiö, ettei samaa asua haluta laittaa vaikkapa monta kertaa peräkkäin eri juhliin. Mutta entä jos omaa elämäänsä dokumentoi muiden nähtäväksi joka päivä, tuleeko silloin myös paineita näyttäytyä joka kuvassa eri vaatteissa?

Tavaroiden paljous on johtanut uudenlaisiin arkipäivän haasteisiin. Jostain syystä etenkin naiset kärsivät kodin epäjärjestyksestä. UCLA:n tutkijat huomasivat, että kun perheenäidit esittelivät kotejaan tutkijoille, heidän stressihormonitasonsa oli sitä korkeampi mitä enemmän kodissa oli tavaraa ja mitä sekasotkuisempi koti oli. Mahdollisesti tämä johtuu siitä, että kodin siisteys ja tavaroista huolehtiminen on usein naisten vastuulla ja siksi sotkuisen kodin esitteleminen saattoi tuntua heistä hyvin kiusalliselta. Tutkimus kuitenkin osoittaa, että ylimääräisen sälän aiheuttama stressi on todellinen ilmiö, ei vain mielikuvituksen tuotetta. Mitä enemmän tavaraa, sitä todennäköisemmin koti on epäjärjestyksessä ja sitä todennäköisemmin ainakin naiset kokevat stressiä.

Arkea hankaloittaa myös se, että tavaroiden hankkiminen on nykyisin helpompaa kuin koskaan, mutta vastaavasti niistä eroon pääseminen on muuttunut työlääksi. Nykyiset lajitteluohjeet määrittelevät yksityiskohtaisesti, mitä saa mihinkin jäteastiaan laittaa. On myös olemassa koko joukko sellaisia roskia, kuten elektroniikkaromu tai ongelmajätteet, joille ei ole omia jäteastioita, vaan ne täytyy itse toimittaa niille tarkoitettuihin keräyspisteisiin kodin ulkopuolelle. Olisi ihanan yksinkertaista, jos tavarat voisi vain jakaa joko käyttökelpoisiin tai -kelvottomiin. Valitettavasti noiden ääripäiden väliin jää reippaan kokoinen kaistale harmaata aluetta, joka aiheuttaa eniten päänvaivaa. Mitä tehdä tavaralle, jota ei halua enää käyttää, mutta joka ei myöskään ole vielä roska? Sekä halu tehdä fiksuja valintoja että yhteiskunnan sanelemat vaatimukset ovat johtaneet siihen, että kierrättämisestä on tullut kotinsa tavaroita karsivalle osa-aikatyötä.

Tavaroiden paljous vaivaa kaikkia

Tavarapaljous on varsin demokraattinen ongelma. Tunne siitä, että kampetta on liikaa, voi vaivata taloudellisesta tilanteesta, asuinpaikasta, iästä tai perhetilanteesta riippumatta. Suomessa jo syntymättömille lapsille lahjoitetaan laatikollinen tavaraa, ja syntymästä lähtien omaisuus alkaa karttua. Ei siis ole ihme, että jossain vaiheessa aikuiselämää havaitsee hukkuvansa tavaroihin.

Mikään ikäkausi ei ole immuuni turhille tavarakerroksille, mutta eri elämänvaiheissa ylimääräiset tavarat ovat erityyppisiä. Usein turhia tavaroita leimaa se, että ne ovat oikeastaan jäänteitä edellisestä elämänvaiheesta. Työelämän alkuvaiheessa kodissa voi olla paljon opintoihin liittyviä papereita, joita ei kuitenkaan enää tarvitse. Lapsiperhearkea elävä voi ihmetellä, miksi kaapista löytyy vaikka kuinka monet pikkukengät muttei yhtään paria sellaisia, joissa voisi juosta taaperon perässä puistossa. Lasten muutettua pois kotoa huomataan puolestaan usein, että kodista löytyy runsaasti myös muille kuin itselleen kuuluvia tavaroita.

Elämäntilanteiden muutokset näkyvät usein kodin tavaramäärissä. Entiset tavarat eivät enää ole tarpeellisia, mutta uudenlaisia sen sijaan tarvitaan. Esimerkiksi siirryttäessä opiskelusta työelämään aletaan usein tarvita erilaisia vaatteita kuin aiemmin, ja toisaalta tulojen kasvaessa on myös mukava hankkia kaikkea sellaista, mihin opiskelija-aikoina ei ole ollut varaa. Etenkin silloin kun perustaa yhteisen kodin toisen ihmisen kanssa, tavaramäärät ovat vaarassa tuplaantua, jos kummallakin osapuolella on jo ns. valmis koti ja samaan aikaan hankitaan ja saadaan myös uusia tavaroita.

Olen huomannut, että erityisesti kahdessa elämäntilanteessa tavarat aiheuttavat eniten päänvaivaa. Ensimmäinen tulee vastaan silloin, kun perheeseen syntyy lapsia. Toinen havahtuminen taas ajoittuu siihen vaiheeseen, kun lapset ovat jo muuttaneet kotoa ja siirtyminen työelämästä eläkkeelle tulee ajankohtaiseksi.

Ruuhkavuosien pyörteessä olevat

Ruuhkavuosilla tarkoitetaan kiireisimpiä ja aktiivisimpia aikuiselämän vuosia. Ruuhkaa riittää, koska on niin paljon tehtävää. On eri-ikäisiä lapsia, urakehitys aktiivisessa vaiheessa ja mahdollisesti ehkä vanhempia läheisiä huolehdittavana. Monet haluavat sen lisäksi toteuttaa itseään tavalla tai toisella: harrastaa, matkustaa tai edistää itselleen tärkeitä asioita. Kun aika on kortilla ja muutenkin stressaa, tavaroihin keskittyminen on prioriteettilistan loppupäässä. Toisaalta tässä vaiheessa usein myös varallisuus kasvaa, mikä mahdollistaa entistä isomman tavaramäärän hankkimisen ja säilömisen. Kun tähän yhtälöön lisätään vielä lapsia, tavaroiden määrä riistäytyy helposti käsistä lähes huomaamatta.

Lapset tuovat mukanaan valtavan määrän tavaraa. UCLA:n tutkimuksen mukaan jokainen uusi lapsi lisää perheen tavaramäärää noin 30 % pelkästään muutaman ensimmäisen elinvuotensa aikana. Tutkijoiden mukaan yksi syy siihen on lapsikeskeinen elämäntapamme, jonka seurauksena nimenomaan lapsille suunnattua tavaraa löytyy kaikista kategorioista. On hoitotarvikkeita, turvavälineitä, leluja ja käyttöesineitä. Montakohan lastentavaraa on hankittu vain siksi, että pienoisversio jostakin esineestä näyttää niin söpöltä? Jos ylimääräistä tavaraa haluaa perheen kasvettua välttää, saa aikuinen olla valppaana. Oikean kokoiset vaatteet ovat tietysti välttämättömiä, mutta pikkulusikka on pikkulusikka, oli siinä muumin kuva tai ei. Tyynynpäällinen toimittaa tehtävänsä myös ilman Disney-hahmoja.

Lapset eivät suinkaan ole immuuneja vallitsevalle kulutuskulttuurille – päinvastoin. Lapsista on tullut merkittävä kuluttajaryhmä, jolle suunnataan omia tuotteita. Markkinointi vetoaa sekä lapsiin että vanhempiin. Lapsi haluaa ja aikuinen hankkii. Jo pienet lapset tunnistavat eri tuotemerkkejä ja logoja.

Lapsille suunnattu viihde on usein kokonaisvaltainen paketti: ensin on ehkä elokuva tai peli, ja sen jälkeen tulevat kaikki muut tavarat, joiden väritys, kuvitus tai teema liittyy alkuperäiseen lähteeseen. Hyvänä esimerkkinä toimivat vaikkapa Angry Birds (peli) tai Frozen (elokuva). Onkohan olemassa enää mitään tavaraa, jota ei saisi Angry Birds- tai Frozen-aiheisena? Vaikka tavarat olisivatkin periaatteessa lasten omia tavaroita, niistä huolehtiminen ja niiden säilyttäminen jää silti käytännössä vanhempien tehtäväksi. Tässä mielessä lasten tavarat ovat yhtä paljon heidän vanhempiensa tavaroita.

Kun siivosimme syystalkoissa taloyhtiön ulkovarastoa, sieltä löytyi 11 erinäköistä ja -kokoista potkulautaa. Pulkkia oli vielä enemmän. Esimerkiksi potkulaudoista alle puolet oli aktiivisessa käytössä. Loput olivat jääneet varastoon lojumaan tarpeettomina, joko siksi että ne olivat hieman rikki, tai siksi että ne olivat jääneet lapsille pieniksi.

Lasten tarvikkeissa on se hankaluus, että lapsen kasvaessa niitä jää jatkuvasti pieneksi tai tarpeettomaksi. Yhden tavaran elinkaari voi olla hyvin lyhyt, joissakin tapauksissa vain pari kuukautta. Sen jälkeen on päätettävä, säästetäänkö se odottamaan mahdollisesti pienempiä sisaruksia vai kierrätetäänkö se jonnekin eteenpäin. Pienten lasten vanhemmat ovatkin varsinaisen tavararumban keskellä, kun uutta on hankittava ja vanhoistakin pitäisi päästä eroon. Ei siis ole ihme, että elämän lisäksi myös kaapeissa on ruuhkaa.

Työelämästä eläkkeelle siirtyvät

Vaikka suuret ikäluokat kenties viettivät lapsuutensa ja teini-ikänsä niukemmissa oloissa kuin nykynuoret, he ovat kyllä ehtineet myöhemmin kiriä nuoremmat sukupolvet kiinni tavaroiden määrässä. Harva keski-ikäinen tai sitä vanhempi tuskailee tavaroidensa kanssa siksi, että olisi shoppaillut itsensä suohon. Sen sijaan tämä ikäluokka on kasvanut siihen, että kaikki kannattaa säästää, koska sitä saattaa tarvita myöhemmin. 50 vuotta sitten säästäminen oli rationaalista, mutta nykymaailmassa se johtaa helposti siihen, että säilytystila loppuu kesken.

Kun aktiivinen työelämä on päättymässä tai vastikään päättynyt, moni huomaa muutoksia niissä tavaroissa, joita päivittäin tarvitsee. Esimerkiksi työvaatteet käyvät tarpeettomiksi tai ammattikirjallisuudelle ei enää ole aktiivista käyttöä. Kun ruuhkavuosien kiire hellittää, voi myös havahtua siihen, että omien tavaroiden lisäksi kotia täyttävät myös muiden ihmisten tavarat. Suurten ikäluokkien edustajat eivät joudu taistelemaan omien lapsuusmuistojensa kanssa. Sen sijaan heidän harteilleen jäävät kaikki ne tavarat, jotka heidän omat lapsensa ovat jättäneet muuttaessaan pois.

Eläkeikää lähestyvät vanhemmat, joiden aikuiset lapset olivat jo lähteneet pois kotoa, halusivat muuttaa isosta omakotitalosta pienempään kerrostaloasuntoon. Muuttoa varten talon tavaroita alettiin käydä läpi. Joukossa oli paljon lapsille kuuluneita esineitä, kuten leluja, piirustuksia ynnä muuta. Päälle kolmekymppiset lapset olivat auttamassa tavaroiden raivaamisessa. Varaston uumenista tuli esiin vanhoja sarjakuvalehtiä. Yksi lapsista ilahtui löydöstä. Hän pakkasi lehdet siististi pahvilaatikkoon, teippasi sen kiinni ja kirjoitti tussilla päälle: Vanhoja sarjakuvalehtiä. Säästetään. Sitten hän kantoi laatikon tyytyväisenä takaisin vanhan asunnon varastoon.

Omaisuutta on yleensä karttunut myös perintöjen mukana, usein sekä omasta että puolison suvusta. Aiempina vuosisatoina perintö on tuskin saattanut ketään pulaan ainakaan siksi, ettei olisi löytynyt paikkaa, minne kaikki perityt tavarat laitetaan. Nykyisin edellisiin sukupolviin iskostettu säästäväisyys yhdistettynä elintason nousuun on moninkertaistanut kotien tavaramäärät. Niinpä tavallisten ihmisten käyttöesineiden määrä lasketaan pikemminkin tuhansissa kuin sadoissa. Edesmenneen jäljiltä jää astiastoja, liinavaatteita, kirjoja, vaatteita ja huonekaluja, jotka kaikki on toimitettava jonnekin. Pahimmassa tapauksessa perinnöstä on ensin riidelty – vain siksi että se saadaan lopulta säilöä varastoon.

Mitä pidempään elää, sitä enemmän kertyy myös niitä tavaroita, jotka haluaa säilyttää muisto- tai tunnearvon takia. Näitä löytyy toki kaiken ikäisiltä, mutta vanhemmiten muistamisen merkitys muuttuu monitahoisemmaksi. On menneiden sukupolvien tavaroita, jotka kertovat tarinoita ihmisistä, jotka eivät enää ole keskuudessamme. On myös tavaroita, jotka tuovat mieleen merkityksellisiä elämänvaiheita omasta elämästä, ja sitten on vielä tavaroita, joita haluaa säästää tulevia sukupolvia varten.

TAVARATAITOJA TARVITAAN

Kuten edellisestä voi huomata, se että tavaroita on liikaa, ei ole vain oma vikamme. Ulkopuolisilla seikoilla on myös vaikutusta. Ensinnäkin maailma on muuttunut niin ripeään tahtiin, ettemme vain ole ehtineet sopeutua. Toisaalta myös elämäntilanteen muutokset vaikuttavat siihen, millaisia määriä esineitä kodeista löytyy.

Muutos helposti hallittavista tavaramääristä ylenpalttiseen yltäkylläisyyteen on käynyt nopeasti. Monet tavaroihin liittyvistä ongelmista johtuvat juuri muutoksen nopeasta vauhdista. Suurin murros alkoi vasta parikymmentä vuotta sitten, ja olemme yrittäneet operoida muuttuneessa maailmassa tiedoilla ja taidoilla, joista iso osa on peräisin ajalta, jolloin säästäminen oli hyve. Sukupolvet ylittävää perimätietoa siitä, miten tällaisessa tavaroiden kyllästämässä maailmassa pitäisi toimia, ei ole ehtinyt syntyä.

Suhtautumisemme tavaroihin muistuttaa itse asiassa monin tavoin sitä, miten elintason nousu on muuttanut suhdettamme ruokaan. Aivomme ja elimistömme ovat edelleen sopeutuneet aikaan, jolloin rasvaa ja sokeria kannatti tankata aina, kun niitä oli tarjolla, vaikka elämmekin nykyisin maailmassa, jossa kaloripitoista syötävää on jatkuvasti käden ulottuvilla. Jotta emme jatkuvasti söisi enemmän kuin on terveellistä, olemme kehittäneet yksinkertaisia toimintatapoja, jotka helpottavat fiksujen päätösten tekemistä. Tällaisia ovat esimerkiksi lautasmalli, hyötyliikunta tai karkkipäivä. Jos noudattaa lautasmallia eli täyttää puolet lautasesta kasviksilla, neljäsosan perunalla, riisillä tai viljalisäkkeellä ja neljäsosa kala-, liha- tai munaruualla, saa automaattisesti ravintoaineita sopivassa suhteessa. Hyötyliikunta pitää huolta siitä, että terveellistä liikuntaa kertyy, vaikka elämäntapamme onkin staattinen. Karkkipäivä säästää hampaita ja ehkäisee sokerin yliannostusta. Nämä tavat ovat helppoja toteuttaa tavallisessa arjessa, ja niillä kaikilla on suotuisa vaikutus ihmisen hyvinvointiin.

Olemme tavaroiden suhteen päätyneet vähän samanlaiseen tilanteeseen: tarjontaa on valtavasti, eikä mikään sisäsyntyinen ominaisuus ohjaa meitä kohtuuteen. Päinvastoin, perinteiden lisäksi myös aivomme on rakennettu takertumaan ja pitämään tavarasta kiinni (kuten myöhemmin kirjasta käy ilmi). Tarvitaan siis lautasmalliin verrattavissa olevia käytännön taitoja ja toimintatapoja, joiden avulla paljouden keskellä onnistuu pysyttelemään kohtuudessa, vaikka houkutuksia onkin jatkuvasti ympärillä.

Tavaroiden paljous aiheuttaa niin paljon hankaluuksia arkielämässä, että raivaamisesta eli kodin tavaroiden vähentämisestä on tullut suorastaan trendikästä. Mielestäni tilannetta pitää kuitenkin tarkastella laajemmasta perspektiivistä. Tavaroiden vähentäminen hoitaa kyllä oiretta, mutta se ei puutu ongelman alkusyyhyn. Jos halutaan todellista muutosta, täytyy ymmärtää kokonaisuus. Mistä tavarat ovat peräisin, miksi niitä päätyy kotiimme ja miksi niistä on niin vaikea päästä eroon? Tämän lisäksi tarvitsemme taitoja, joiden avulla on helpompi pysytellä kohtuullisuudessa. Kaikkea ei nimittäin suinkaan tarvitse raivata p...