Koottu

Englanninkielinen alkuteos The One Plus One

Kustantaja:
Gummerus Kustannus Oy
Helsinki

ISBN (painettu kirja) 978-951-24-0169-7
ISBN (sähkökirja) 978-951-24-0677-7

Charlesille, kuten aina.

1.
JESS

Tilanteen ironia ei jäänyt Jessica Thomasilta huomaamatta. Hän menetti kaikkien aikojen parhaan asiakkaansa timantin vuoksi. Ja nimenomaan siksi, että hän ei varastanut sitä.

Jess ja Nathalie olivat siivonneet Ritterien loma-asuntoa melkein kolme vuotta. Heidän aloittaessaan osa Beachfrontin lomakylästä oli ollut paratiisia ja loput rakennustyömaata. Silloin grynderit olivat lupailleet paikallisille perheille pääsyä uima-altaalle ja vakuuttaneet kaikille, että uusi, kallis asuntoalue toisi etuja heidän pienelle merenrantakaupungilleen eikä suinkaan imisi sen elinvoiman viimeisiä rippeitä. Ritterit olivat tyypillisiä loma-asukkaita. He tulivat Lontoosta useimpina viikonloppuina lapsineen. Rouva Ritter vietti siellä yleensä kaikki lomat, kun taas hänen miehensä jäi Lontooseen. He viettivät suurimman osan ajastaan hyvin hoidetulla rantakaistaleella ja kävivät kaupungissa vain tankkaamassa tila-autoonsa dieseliä tai ostoskeskuksen ruokakaupassa täydennysostoksilla. Jess ja Nathalie siivosivat heidän tilavan, Farrow & Ballin maaleilla maalatun neljän makuuhuoneen loma-asuntonsa kaksi kertaa viikossa, kun he olivat siellä, ja kerran viikossa heidän ollessaan poissa.

Oli huhtikuu, ja tyhjistä tuoremehutölkeistä ja märistä pyyhkeistä päätellen Ritterit olivat paikalla. Nathalie siivosi makuuhuoneen yhteydessä olevaa kylpyhuonetta ja Jess vaihtoi lakanoita hyräillen heidän radionsa tahtiin. Kiskoessaan pussilakanoita peittojen päältä hän kuuli äänen, joka muistutti tehokkaan ilmakiväärin pamausta. Koska hän asui siellä missä asui, hän tunsi äänen hyvin. Hän olisi voinut lyödä vetoa, ettei Beachfrontissa ollut ilmakivääreitä.

Hänen katseensa osui johonkin kiiltävään lattialla. Hän kumartui ikkunan luona ja poimi peukalonsa ja etusormensa väliin timanttikorvakorun. Hän piteli sitä valoa vasten ja meni sitten kylpyhuoneeseen, jossa Nathalie kuurasi ammetta polvillaan, hikiset rintaliivien olkaimet paidan alta kuultaen. He olivat ahertaneet aamuvarhaisesta lähtien.

”Katso.”

Nathalie kömpi jaloilleen ja siristi silmiään. ”Mikä se on?”

”Timantti. Putosi lakanoista.”

”Se ei voi olla aito. Katso, kuinka suuri se on.”

He tuijottivat korvakorua, jota Jess pyöritteli sormiensa välissä. ”Niin rikas nainen kuin Lisa Ritter ei käytä tekotimantteja. Eikö timantti leikkaakin lasia?” Hän pyyhkäisi sillä uhkarohkeasti ikkunan reunaa.

”Loistoidea, Jess. Jatka samaan malliin, kunnes ikkuna irtoaa.” Nathalie nousi ylös ja huuhtoi riepunsa hanan alla. ”Tärkeämpi juttu on, missä sen pari mahtaa olla.”

He ravistelivat lakanoita, kurkkivat sängyn alle ja haroivat paksua, beigeä mattoa nelinkontin kuin poliisit murhapaikalla. Lopulta Jess vilkaisi kelloaan. He katsoivat toisiaan ja huokaisivat.

Yksi korvakoru. Siivoojan peruspainajainen.

Asiakkaidensa asuntoja siivotessaan he olivat löytäneet muun muassa

tekohampaat
karanneen marsun
kauan kadoksissa olleen vihkisormuksen (he olivat saaneet siitä hyvästä suklaarasian)
Cliff Richardin signeeratun valokuvan (ei suklaata; omistaja oli kieltänyt tietävänsä siitä mitään)
rahaa. Ei mitään hiluja vaan turkoosinvärisen lompakon pullollaan viisikymppisiä. Se oli pudonnut piirongin taakse. Kun Jess ojensi sen asiakkaalle – rouva Linderille, joka oli vuokrannut Beachfront numero nelosen kolmeksi kesäkuukaudeksi – tämä oli katsonut sitä lievästi yllättyneenä. ”Ihmettelinkin, mihin se joutui”, hän sanoi ja pani sen muitta mutkitta taskuunsa kuin hetkeksi hävinneen hiussoljen tai kaukosäätimen.

Marsuja lukuun ottamatta arvoesineiden löytäminen ei ollut niin hienoa kuin voisi luulla. Olipa kyseessä yksi korvakoru tai setelinippu, asiakas katsoi siivoojaa syrjäkarein, mikä paljasti hänen miettivän, oliko tämä pihistänyt loput. Herra Ritter epäilisi taatusti heidän vieneen sen parin. Hän oli niitä miehiä, jotka saivat heidät tuntemaan syyllisyyttä jo pelkästään siitä, että he olivat hänen asunnossaan. Sen harvan kerran, kun hän suvaitsi huomata heidän läsnäolonsa.

”Mitä siis tehdään?”

Nathalie oli käärimässä pyykkiin menevää pussilakanaa mytyksi. ”Jätetään se esille. Kirjoitetaan vain lappu, ettemme löytäneet toista.” Heillä oli tapana jättää siivouskäynneillään lappu tai kaksi, joissa kertoivat mitä olivat tehneet. Tai kohtelias muistutus, että he odottivat maksua. ”Sehän on totuus.”

”Pitäisikö meidän sanoa, että ravistelimme kaikki petivaatteet?”

”Ihan sama. En vain tahdo hänen ajattelevan, että me pöllimme sen.”

Jess lakkasi kirjoittamasta ja asetti korvakorun huolellisesti paperille. ”Ehkä rouva Ritterillä on toinen tallessa. Hän ilahtuu, kun löysimme tämän.”

Nathalien hymähdys sanoi, että Jess näkisi valoisan puolen ydinkatastrofissakin. ”Minä kyllä tietäisin, jos sängyssäni olisi silmämunan kokoinen timantti.” Hän rojautti likapyykit makuuhuoneen oven ulkopuolelle. ”No niin. Sinä imuroit aulan ja minä vaihdan lasten lakanat. Jos panemme töpinäksi, ehdimme Gordoneille puoli yhdeksitoista.”

Nathalie Benson ja Jessica Thomas olivat siivonneet yhdessä joka arkipäivä neljän vuoden ajan. Heidän pienen valkoisen pakettiautonsa kyljessä luki jokseenkin mielikuvituksettomasti ”Siivouspalvelu Benson & Thomas”. Nathalie oli lisännyt sen alle sapluunan avulla ”Likaista? Täältä pesee!”, mutta kahden kuukauden päästä Jess oli huomauttanut, että puolet heidän saamistaan tiedusteluista koski aivan muuta kuin siivousta.

Tätä nykyä melkein kaikki heidän siivouskohteensa olivat Beachfrontissa. Tuskin kellään kaupungissa oli rahaa – tai halua – pestata siivoojaa, paitsi lääkäreillä, asianajajalla ja jollain yksittäisellä asiakkaalla, kuten rouva Humphreyllä, joka ei pystynyt niveltulehduksensa takia siivoamaan itse. Hän kuului niihin vanhoihin naisiin, joille siisteys oli miltei pakkomielle, ja tärkätyt verhot ja vasta kuuratut portaat olivat aiemmin olleet hänelle tärkeitä elämänlaadun mittareita. Toisinaan heistä tuntui, että rouva Humphrey oli ollut vuorokausikaupalla puhumatta jaksaakseen rupatella tauotta sen tunnin, jonka he viettivät hänen luonaan. Keskiviikkoisin he siivosivat rouva Humphreyllä hoidettuaan Beachfrontissa Ritterit ja Gordonit sekä – hyvällä onnella – jonkin lomamökin, joka oli jostain syystä jäänyt muilta siivousfirmoilta väliin.

Jessin vetäessä imuria ympäri aulaa ulko-ovi avautui. Rouva Ritter huikkasi ylös portaikkoon: ”Tekö siellä, tytöt?”

Hän oli niitä naisia, jotka kutsuivat kaikkia kanssasisariaan, jopa eläkkeelle ehtineitä, tytöiksi. ”Minulla oli mahtava tyttöjen ilta lauantaina”, hän saattoi sanoa pyöritellen ilkikurisesti silmiään. Hänen tytöttelyssään ei kuitenkaan ollut mitään vähättelevää, ja he pitivät hänestä. Hän oli aina iloinen eikä pitänyt kukkaron nyörejä tiukalla. Eikä hän koskaan kohdellut heitä kuin siivoojia.

Nathalie ja Jess vilkaisivat toisiaan. Aamu oli ollut pitkä, he olivat puhdistaneet jo kaksi uunia (millaiset ihmiset kokkasivat lomalla paistia?) ja rouva Humphreyn tee tuppasi muistuttamaan värinsä ja vahvuutensa puolesta porraslakkaa.

Kymmenen minuuttia myöhemmin he istuivat keittiön pöydän ympärillä, ja Lisa Ritter työnsi heitä kohti pikkuleipälautasta. ”Ottakaa siitä. Jos te syötte ne, minä en joudu kiusaukseen.” Hän puristi olematonta vatsamakkaraa vyötärönauhansa yläpuolella. Nathalie ja Jess eivät päässeet koskaan yksimielisyyteen siitä, oliko hän ollut joskus töissä. Hän oli huoliteltu nainen, iältään neljänkympin ja kuudenkymmenen ja risat väliltä. Hänen kastanjanvärisiksi sävytetyt hiuksensa olivat pehmeillä laineilla, hän pelasi tennistä kolmesti viikossa ja treenasi pilatesta yksityisopettajan ohjauksessa, ja tuttu kosmetologi paikallisesta salongista oli kertonut Nathalielle, että hänet vahattiin henkihieveriin neljän viikon välein.

”Miten sinun Martinillasi menee?”

”Edelleen hengissä. Sikäli kuin tiedän”, Nathalie sanoi.

”Ai niin.” Rouva Ritter muisti ja nyökkäsi. ”Sinähän kerroit, että hän etsii itseään.”

”Niin juuri.”

”Luulisi niin ison kaverin jo löytäneen itsensä.” Rouva Ritter vaikeni hetkeksi ja hymyili Jessille kuin salaliittolainen. ”Onko sinun pikkutytölläsi vielä jatkuvasti nenä kiinni matematiikankirjassa?”

”Aina.”

”Sinulla on kiltit lapset. Monet äidit meidän kulmilla eivät taatusti tiedä, mitä heidän jälkikasvunsa puuhaa aamusta iltaan. Se kuriton Jason Fisher ja hänen ystävänsä heittelivät muutama päivä sitten kananmunia Dennis Groverin ikkunoihin. Kananmunia!” Nathalien äänestä oli vaikea päätellä, kauhisteliko hän enemmän poikien aggressiivisuutta vai hyvän ruuan haaskausta.

Kun rouva Ritter oli kertomassa juttua manikyrististään ja tämän pienestä, pidätyskyvyttömästä koirasta – tarina keskeytyi vähän väliä hänen purskahtaessaan nauruun – Nathalie vilkaisi puhelintaan. ”Rouva Humphrey yritti soittaa”, hän sanoi työntäen tuoliaan taaksepäin. ”Meidän on paras lähteä.” Hän nousi tuoliltaan ja suuntasi aulaan hakemaan siivoustarvikekoria.

”Täällä näyttää hienolta. Kiitos kovasti teille molemmille.” Rouva Ritter kohotti kättään ja kohensi hajamielisesti hiuksiaan. ”Ai niin, Jess. Voisitko auttaa minua yhdessä pikkujutussa, ennen kuin lähdet?”

Useimmat heidän asiakkaistaan tiesivät, että Jess oli kätevä käsistään. Kului tuskin päivääkään ilman että joku halusi apua laattojen saumaamisessa tai taulujen ripustamisessa, töissä, joiden he vannoivat vievän vain viisi minuuttia. Jessillä ei ollut mitään sitä vastaan. ”Jos se on iso homma, minun pitää ehkä tulla tekemään se myöhemmin”, hän sanoi. Ja veloittaa siitä, hän lisäsi äänettömästi.

”Ei ole”, Lisa Ritter sanoi suunnaten takaovelle. ”Nosta vain matkalaukkuni sisään. Venäytin selkäni lentokoneessa, enkä saa laukkua takaportaita ylös.”

”Lentokoneessa?”

”Kävin Mallorcalla katsomassa siskoani. Tjaa, nyt kun lapset ovat opiskelemassa, minulla on vihdoin aikaa itselleni. Ajattelin, että muutaman päivän miniloma tekisi hyvää. Jätin Simonin oman onnensa nojaan.”

”Koska te sitten tulitte takaisin?”

Lisa Ritter tuijotti Jessia ilmeettömänä. ”Näithän sinä! Juuri äsken!”

Kesti pari sekuntia, ennen kuin Jess tajusi. Onneksi hän oli jo ulkona auringossa, sillä hän tunsi värin pakenevan kasvoiltaan.

Se oli siivoustyön pahin puoli. Toisaalta se oli hyvä ammatti – jos ei pannut pahakseen toisten ihmisten likatahroja ja sitä, että joutui kaivamaan hiustukkoja toisten ihmisten viemäriaukoista (Jessiä se ei kumma kyllä haitannut). Häntä ei harmittanut edes se, että useimmat loma-asuntojen vuokraajista pitivät näköjään velvollisuutenaan porsastella koko lomaviikon ja jättivät jälkeensä sotkun, jota eivät olisi sietäneet kotonaan, koska tiesivät, että siivooja oli tulossa. Siivoojana sai työskennellä itsenäisesti, järjestää työaikansa mielensä mukaan ja hyvinä aikoina myös valita asiakkaansa.

Outo juttu, mutta ikävintä siivoustyössä eivät olleet hankalat asiakkaat (ja asiakkaissa oli aina vähintään yksi hankala tapaus) tai lika, tai se, että jonkun muun vessaa pestessään tunsi jotenkin päätyneensä pykälää alemmaksi kuin oli alun perin suunnitellut. Eikä edes alituinen uhka kilpailevien firmojen taholta, jotka työnsivät mainoksiaan asiakkaiden ovien alta ja lupailivat halvempia tuntitaksoja. Pahinta oli, että siivoojana sai tietää toisten ihmisten elämästä paljon enemmän kuin oikeastaan tahtoi.

Jess olisi tiennyt kertoa rouva Eldridgen hillittömästä salashoppailusta, merkkikenkien kuiteista, joita tämä tunki kylpyhuoneen roskakoriin, ja siitä että tämän vaatekaapissa oli kassikaupalla käyttämättömiä vaatteita, joissa oli yhä hintalaput kiinni. Hän olisi tiennyt kertoa, että Lena Thompson oli yrittänyt neljän vuoden ajan hankkiutua raskaaksi ja teki kaksi raskaustestiä kuussa (he vitsailivat, että hän ei vaivautunut enää edes riisumaan sukkahousujaan). Hän tiesi, että isossa talossa kirkon takana asuva herra Mitchell sai kuusinumeroista palkkaa (tämä jätti palkkalaskelmansa eteisen pöydälle, Nathalien mukaan tarkoituksella) ja että tämän tytär tupakoi salaa kylpyhuoneessa ja järjesti tumpit siisteihin riveihin ikkunalaudalle.

Jos Jessillä olisi ollut taipumusta juoruiluun, hän olisi voinut osoittaa sormella naisia, jotka kulkivat ihmisten ilmoilla moitteettoman näköisinä, hiukset laitettuina, kynnet lakattuina ja kalliilta hajuvedeltä tuoksuen mutta jättivät siekailematta likaiset alushousunsa lojumaan keskelle lattiaa, tai teinipoikia, joiden jäykäksi kuivuneisiin pyyheliinoihin hänen ei tehnyt mieli tarttua pihdeilläkään. Oli pariskuntia, jotka nukkuivat aina eri sängyissä (pyytäessään häntä vaihtamaan vierashuoneen lakanat vaimot väittivät kirkkain silmin, että heillä oli ollut viime aikoina ”kauheasti vieraita”). Oli myös vessoja, jotka olisivat oikeastaan vaatineet kaasunaamarin ja MYRKYTYSVAARA-kyltin.

Ja silloin tällöin sitä sai Lisa Ritterin kaltaisen mukavan asiakkaan, jonka makuuhuonetta siivotessa kävi yhtäkkiä ilmi jotain sellaista, mitä ei todellakaan olisi välittänyt tietää.

Jess näki Nathalien tulevan ulos siivoustarvikekori kainalossa ja tajusi hirvittävän selvästi, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Hän näki mielessään yläkerrassa olevan sängyn puhtaine lakanoineen, rouva Ritterin pukeutumispöydän kiillotetut pinnat ja siististi pöyhityt tyynyt erkkerin pienellä sohvalla. Hän näki timantin pukeutumispöydällä, jolle hän oli sen jättänyt yhdessä raapustamansa lapun kanssa. Pikkuruisen, kimaltavan käsikranaatin.

”Kuule”, Jess sanoi retuuttaessaan matkalaukkua Nathalien ohi, ”minulla olisi sinulle vähän asiaa, Nat.” Hän tavoitteli tämän katsetta, mutta Nathalie oli keskittynyt tuijottamaan rouva Ritterin kenkiä.

”Teidän avokkaanne ovat aivan ihanat”, hän henkäisi.

”Niinkö sinusta, Nathalie? Ostin ne matkalta. Sain ne pilkkahintaan.”

”Rouva Ritter kävi Espanjassa, Nat”, Jess sanoi merkitsevästi ja pysähtyi Nathalien viereen. ”Minilomalla.”

Nathalie vilkaisi ylös ja hymyili. Tajuamatta mitään.

”Hän palasi tänä aamuna.”

”Sepä hienoa”, Nathalie vastasi säteilevästi hymyillen.

Jess tunsi paniikin nousevan sisimmässään vuoroveden vääjäämättömyydellä. ”Minäpä kannan tämän saman tien yläkertaan asti”, hän sanoi työntyen rouva Ritterin ohi.

”Ei sinun tarvitse!”

”Ei siitä ole mitään vaivaa.” Hän ihmetteli, oliko Lisa Ritter mahtanut huomata hänen oudon ilmeensä, ja päätti juosta makuuhuoneeseen, hakea korvakorun, tunkea sen taskuunsa ja tuupata Nathalien autoon ennen kuin tämä ehtisi sanoa mitään, eikä rouva Ritter saisi koskaan tietää. He päättäisivät myöhemmin, mitä tekisivät korulle.

Mutta jo rynnätessään takaovesta hän oli tavallaan tiennyt, mitä tapahtuisi.

”Joko Jess kertoi teille?”

Jess oli portaiden puolivälissä. Nathalien ääni kantautui kellonkirkkaana avoimesta ikkunasta.

”Me löysimme teidän korvakorunne. Ajattelimme, että sen pari on varmaan teillä tallessa.”

”Korvakorun?” rouva Ritter kysyi.

”Timanttisen. Luulisin, että tappiosa on platinaa. Se kierähti vuodevaatteista. Teidän onnenne, ettemme imuroineet sitä vahingossa.”

Hetken hiljaisuus.

Jess sulki silmänsä, seisoi hyvin hiljaa portaissa ja odotti, kun ennalta arvattavat sanat leijuivat ylös hänen luokseen.

”Mistä minä olisin voinut tietää, ettei rouva Ritterillä ole reikiä korvissa?”

He kyyhöttivät pakettiautossaan. Nathalie poltti savuketta. Hän oli lopettanut tupakoinnin kuusi viikkoa aiemmin. Neljännen kerran.

”Minä en katso ihmisten korvia. Katsotko sinä?”

”Tämä on varmaan jäänyt tyttäreltäni”, Lisa Ritter oli sanonut ääni hiukan väristen pitäessään korua kämmenellään. ”Hänellä oli juuri tällaiset korvakorut, kun hän oli viimeksi täällä.”

”Niinpä tietysti”, Jess sanoi. ”Se on luultavasti pudonnut lattialle ja kulkeutunut tänne. Jonkun kengänpohjassa tai jotain. Arvasimme, että niin sen täytyy olla.” Rouva Ritterin kääntäessä hänelle selkänsä hän tiesi välittömästi, että peli oli pelattu. Kukaan ei kiittänyt huonoista uutisista.

Kukaan ei tahtonut siivoojan tietävän vastoinkäymisistään.

”Kahdeksankymmentä puntaa viikossa. Takuupalkka ja lomarahat.” Nathalie parahti. ”Voi helvetti. Minun tekisi mieli vetää sitä korvakoruhutsua turpaan siitä hyvästä, että menetämme parhaan siivouspaikkamme.”

”Ehkä hän ei tiennyt, että Ritter on naimisissa.”

”Taatusti tiesi.” Ennen Deania Nathalie oli seurustellut kaksi vuotta miehen kanssa, joka oli lopulta jäänyt kiinni siitä, että hänellä oli peräti kaksi perhettä toisella puolella Southamptonia. ”Yhdelläkään sinkkumiehellä ei ole sängyllään sävy sävyyn soinnutettuja koristetyynyjä.”

”Neil Brewsterillä on”, Jess sanoi.

”Neil Brewsterin musiikkikokoelmasta kuusikymmentäseitsemän prosenttia on Judy Garlandia ja kolmekymmentäkolme prosenttia Pet Shop Boysia.”

Kadun päässä paksusti puettu taapero kellahti kumoon kuin kaadettu puu, makasi hetken hiljaa ja puhkesi sitten parkumaan kimeästi. Lapsen äiti, jolla oli molemmat kädet täynnä ostoskasseja, seisahtui huolestuneen näköisenä.

”Hei, kuulithan sinä, mitä hän sanoi vasta viime viikolla. Että hän pärjäisi ilman kampaajaansa mutta ei ilman meitä.”

”Eipäs, hän puhui ’siivousavusta’. Siinä on vissi ero. Hänelle on samantekevää, kuka siivoaa. Sen voi tehdä yhtä hyvin Speedicleanz tai Moppimimmit.” Nathalie pudisti päätään. ”Ei mahda mitään. Hänelle me olemme tästä lähtien ne siivoojat, jotka tietävät totuuden hänen miehestään. Sillä on merkitystä hänenlaisilleen naisille. Heille on tärkeintä, että julkisivu on kunnossa, vai mitä?”

Äiti laski kassinsa ja kumartui nostamaan lasta. Muutaman talon päässä Terry Blackstone ilmestyi Ford Focusinsa – jota hän ei ollut saanut käyntiin puoleentoista vuoteen – konepellin alta ja tähyili ympärilleen nähdäkseen, mistä meteli tuli.

Jess nosti paljaat jalkansa kojelaudalle ja hautasi kasvot käsiinsä. ”Voi hiton hitto. Mistä me saamme saman palkan, Nat? Se oli meidän paras kohteemme.”

”Talo oli aina siistissä kunnossa. Ei paljon muuta tarvinnut kuin pyyhkiä pölyt kaksi kertaa viikossa.” Nathalie tuijotti ikkunasta ulos.

”Ja hän maksoi aina ajallaan.”

”Ja jakeli meille tavaroitaan.”

Jess näki timanttikorvakorun edelleen silmissään. Mikseivät he olleet jättäneet asiaa sikseen? Olisi ollut parempi, jos toinen heistä olisi varastanut sen. ”Okei, hän antaa meille kenkää. Vaihdetaan puheenaihetta, Nat. Työvuoroni pubissa alkaa kohta, enkä voi nyt itkeä silmiäni punaisiksi.”

”No, soittiko Marty tällä viikolla?”

”En minä hänestä halunnut puhua.”

”Soittiko?”

Jess huokaisi. ”Jep.”

”Sanoiko hän, miksei hän soittanut viime viikolla?” Nathalie tönäisi Jessin jalat kojelaudalta.

”Ei sanonut.” Jess tunsi hänen tuijottavan. ”Ja ei, hän ei lähettänyt yhtään rahaa.”

”Tuo ei vetele. Sinun täytyy usuttaa lastenvalvoja hänen kimppuunsa. Et voi jatkaa noin. Hänen pitää osallistua omien lastensa elatukseen.”

Tästä oli puhuttu ennenkin. ”Hän… hänellä ei ole asiat vieläkään kunnossa”, Jess sanoi. ”En voi lisätä hänen paineitaan. Hän ei ole löytänyt töitä.”

”Mutta sinä tarvitset nyt rahaa. Kunnes saamme Lisa Ritterin tilalle uuden, hyvän asiakkaan. Miten Nickyllä menee?”

”Kävin Fishereillä puhumassa Jasonin äidin kanssa.”

”Lasket leikkiä. Minä pelkään sitä naista hirveästi. Lupasiko hän pitää huolen, että Jason jättää Nickyn rauhaan?”

”Suunnilleen.”

Nathalie katsoi Jessiä epäuskoisesti.

”Hän sanoi, että jos tulen vielä kerrankin hänen ovelleen, hän hakkaa minut tohjoksi. Minut ja pimeät kakarani.” Jess käänsi apukuskin peilin alas ja veti hiuksensa poninhännälle. ”Niin, ja sitten hän sanoi, ettei hänen Jasoninsa tekisi pahaa kärpäsellekään.”

”Tyypillistä.”

”Ei se mitään. Minulla oli Norman mukanani. Se kullanmuru väänsi valtavan tortun Fisherien Toyotan viereen, ja jotenkin unohdin, että minulla oli kakkapussi taskussa.”

Jess nosti jalkansa takaisin ylös.

Nathalie työnsi ne taas alas ja pyyhki kojelaudan kostealla rievulla. ”Mutta oikeasti, Jess. Kuinka kauan Martyn lähdöstä on? Kaksi vuotta? Sinun täytyy nousta takaisin hevosen selkään. Olet nuori. Et voi odottaa, että hän saa asiansa joskus reilaan”, hän sanoi irvistäen.

”Nousta takaisin hevosen selkään. Kivasti sanottu.”

”Liam Stubbs on pihkassa sinuun. Iske kiinni.”

”Liam Stubbsille kelpaa kuka tahansa, jolla on kaksi X-kromosomia.” Jess sulki ikkunan. ”Parempi kun luen itsekseni kirjaa. Sitä paitsi lapsilla on ollut elämässään ihan tarpeeksi mullistuksia, joten en viitsi kiusata heitä millään uusilla sedillä. No niin.” Hän kohotti katseensa ja nyrpisti nenäänsä kohti taivasta. ”Minun pitää mennä laittamaan ruokaa ja valmistautua pubia varten. Teen ennen lähtöäni pikaisen soittokierroksen ja tarkistan, olisiko kellään asiakkaallamme mitään ylimääräistä hommaa. Ja eihän sitä koskaan tiedä – ehkä rouva Ritter tahtookin pitää meidät.”

Nathalie laski ikkunansa ja puhalsi ulos pitkän savuvanan. ”Selvä se, Dorothy. Ja seuraava siivouskeikkamme on keltaisen tiilitien päässä Smaragdikaupungissa.”

Seacole Avenuen talo numero neljässätoista kaikuivat etäisten räjähdysten äänet. Tanzie oli hiljattain laskenut, että Nicky oli viettänyt kuusitoistavuotissyntymäpäivänsä jälkeen 88 prosenttia vapaa-ajastaan huoneessaan. Jess saattoi tuskin syyttää häntä siitä.

Jess laski siivoustarvikekorinsa eteiseen, ripusti takin naulakkoon ja suuntasi yläkertaan harmitellen tapansa mukaan kokolattiamaton nukkavieruutta. Ylhäällä hän työnsi Nickyn oven auki. Nicky oli parhaillaan ampumassa jotakuta kuulokkeet päässä. Kannabiksen haju oli niin voimakas, että Jess säpsähti.

”Nicky”, hän sanoi, ja joku räjähti luotikuurossa. ”Nicky.” Hän astui pojan luo ja riisui tältä kuulokkeet. Nicky kääntyi niin hämmentyneen näköisenä kuin hänet olisi raastettu unesta. ”Sinäpä opiskelet ahkerasti.”

”Pidän paussia lukemisesta.”

Jess kohotti tuhkakuppia ja ojensi sitä Nickyä kohti. ”Enkös minä sanonut tästä sinulle?”

”Se on viime yöltä. En saanut unta.”

”Ei sisällä, Nicky.” Pössyttelyä oli turha kieltää kokonaan. Täällä päin kaikki harrastivat sitä. Jess sanoi itselleen, että hänellä oli onnea, kun Nicky oli aloittanut vasta viisitoistavuotiaana.

”Onko Tanzie jo tullut kotiin?” Hän kumartui poimimaan lattialla lojuvia sukkia ja mukeja.

”Ei. Ai niin. Koulusta soitettiin ruokiksen jälkeen.”

”Sinun vai Tanzien koulusta?”

Nicky kirjoitti jotain tietokoneella ja kääntyi sitten Jessiin päin. ”En saanut selvää.”

Silloin Jess näki sen. Hän kohotti mustaksi värjättyä hiussuortuvaa, ja siinä se oli: tuore jälki Nickyn poskipäässä. Nicky painoi päänsä. ”Oletko okei?”

Nicky kohautti olkapäitään ja katsoi Jessistä poispäin.

”Kävivätkö ne taas sinun kimppuusi?”

”Ei tässä mitään.”

”Mikset soittanut minulle?”

”Ei ole saldoa.” Nicky nojasi taaksepäin ja ampui virtuaalikranaatin. Näyttö roihahti liekkeihin. ”Numero on pöydällä. Jos kyse on minusta, olin koulussa perjantaina. Ne eivät vain jostain syystä nähneet minua.” Hän laittoi kuulokkeet takaisin päähänsä ja tuijotti taas näyttöä.

Nicky oli muuttanut kokonaan Jessin luo kahdeksan vuotta sitten. Hän oli Martyn poika tämän lyhyestä teini-iän seurustelusuhteesta Dellan kanssa. Nicky oli ollut tullessaan hiljainen ja varautunut, hänellä oli laihat ja pitkäksi venähtäneet raajat ja suunnaton ruokahalu. Hänen äitinsä oli ajautunut johonkin uuteen porukkaan ja lopulta hävinnyt jonnekin Midlandsiin Big Aliksi kutsutun miehen kanssa, joka ei katsonut ketään silmiin ja jolla oli aina Tennents Extra -olutpurkki valtavassa kourassaan. Nicky oli löydetty nukkumasta koulun pukuhuoneesta, ja sosiaalityöntekijöiden soittaessa toisen kerran Jess oli sanonut, että Nicky voisi tulla heille.

”Juuri sitähän sinä tarvitset”, Nathalie oli sanonut. ”Yksi suu lisää ruokittavaksi.”

”Hän on minun poikapuoleni.”

”Olet tavannut hänet kaksi kertaa neljän vuoden mittaan. Etkä itse ole edes kahtakymmentä.”

”No jaa, sellaisia perheet ovat nykyään. Ei pelkkiä normiperheitä, joissa on äiti, isä ja kaksi pilkku neljä lasta.”

Jälkeenpäin hän toisinaan ihmetteli, mikä oli mahtanut olla se viimeinen pisara, joka oli saanut Martyn romahtamaan niin, että tämä lakkasi tyystin kantamasta vastuuta perheestään. Mutta Nicky oli kiltti poika kaiken sen korpinmustan tukan ja silmänrajausvärin alla. Hän oli kultainen Tanzielle, ja hyvinä päivinään hän puhui ja nauroi ja salli Jessin halata häntä ohimennen. Jess oli iloinen Nickystä, vaikka hän joskus tunsikin ottaneensa hoiviinsa yhden murheenkryynin lisää.

Hän astui pihalle puhelin kädessä ja veti syvään henkeä vatsa huolesta vihloen. ”Mm… haloo? Täällä Jessica Thomas. Sain soittopyynnön.”

Hiljaisuus.

”Jos kyse on Nickystä, tarkistin varta vasten hänen lukujärjestyksensä. Hän sanoi saaneensa luvan kerrata koetta varten kotona, ja ajattelin, että näin se –”

”Rouva Thomas, asiani koskee Tanzieta.”

Paniikin kouraisu. Hän vilkaisi puhelinnumeroa miettien kuumeisesti. ”Tanzieta? Onko… onko kaikki hyvin?”

”Anteeksi. Minun olisi pitänyt sanoa se heti. Nimeni on Tsvangarai, olen Tanzien matematiikanopettaja.”

”Ahaa.” Jess kuvitteli hänet mielessään: pitkä mies harmaassa puvussa. Kasvot kuin hautausurakoitsijalla.

”Tahdoin puhua kanssanne, koska kävin muutama viikko sitten hyvin mielenkiintoisen keskustelun erään entisen kollegani kanssa, joka työskentelee nykyään St Annessa.”

”St Annessa?” Jess kurtisti kulmiaan. ”Siinä yksityiskoulussa?”

”Niin. Siellä on stipendiohjelma erityislahjakkaille lapsille. Ja tehän tiedätte, että me pidämme Tanzieta erittäin lahjakkaana.”

”Koska hän on hyvä matikassa.”

”Parempi kuin hyvä. No niin, viime viikolla teetimme hänellä koulun pääsykoetehtävät. Mahtoiko hän mainita asiasta? Lähetin teille kirjeen kotiin, mutten tiedä, näittekö sitä.”

Jess katsoi taivasta silmiään siristellen. Lokit kaartelivat ja syöksähtelivät harmaata taustaa vasten. Muutaman pihan päässä Terry Blackstone oli alkanut laulaa radion tahdissa. Hän oli kuulemma joskus vetänyt täyden Rod Stewart -show’n luullessaan, ettei kukaan katsonut.

”Saimme tulokset tänä aamuna. Ja hän oli pärjännyt hyvin. Äärimmäisen hyvin. Rouva Thomas, he tahtoisivat haastatella häntä stipendipaikkaa varten. Jos se vain sopii teille.”

Jess huomasi toistelevansa herra Tsvangarain sanoja kuin papukaija. ”Stipendipaikkaa?”

”St Annen koulu tarjoaa tietyille poikkeuksellisen lahjakkaille lapsille merkittävän alennuksen koulumaksuista. Se tarkoittaa, että Tanzie saisi huippukoulutuksen. Uskon, että tämä voisi olla hänelle suurenmoinen tilaisuus.”

”St Anne? Mutta… hän joutuisi ajamaan bussilla kaupungin halki. Hän tarvitsisi koulupuvun ja muut varusteet. Eikä hän – tuntisi ketään.”

”Hän saisi sieltä ystäviä. Mutta ne ovat järjestelykysymyksiä, rouva Thomas. Odotetaan ja katsotaan, mitä koulu ehdottaa. Tanziella on lahjoja vaikka mihin.” Herra Tsvangarai oli hetken vaiti. Kun Jess ei sanonut mitään, hän madalsi ääntään: ”Olen opettanut matematiikkaa melkein kaksikymmentäkaksi vuotta, rouva Thomas. En ole koskaan tavannut lasta, joka ymmärtää matemaattisia konsepteja sillä tavoin kuin Tanzie. Uskoakseni hän on jo ohittamassa tason, jolla minä pystyn enää opettamaan hänelle jotain. Algoritmeja, todennäköisyyslaskentaa, alkulukuja –”

”Okei. Tässä kohtaa minä putoan kärryiltä, herra Tsvangarai. Minulle riittää, että hän on lahjakas ja etevä.”

Opettaja naurahti. ”Palaan asiaan.”

Jess sulki puhelimen ja istuutui raskaasti valkoiselle muovituolille, joka oli ollut pihalla jo heidän muuttaessaan ja johon oli nyt kasvanut hienoinen kerros smaragdinvihreänä hohtavaa sammalta. Hän tuijotti tyhjyyteen ja ikkunasta sisään, tuijotti verhoja, joita Marty oli aina pitänyt liian räikeinä, tuijotti muovista kolmipyöräistä, jota hän ei ollut saanut aikaiseksi heittää pois, naapurin tupakantumppeja, jotka täplittivät hänen polkuaan kuin konfetti, lahon puuaidan aukkoa, josta koira tahtoi välttämättä työntää päänsä. Ja vaikka Nathalie kutsui häntä ylettömäksi optimistiksi, Jess huomasi silmiensä kyyneltyneen odottamatta.

Kun lasten isä otti ja lähti, siitä seurasi monenlaisia ongelmia: rahahuolia, tukahdutettua vihaa lasten puolesta ja ikävää suhtautumista naimisissa olevien ystävättärien taholta, jotka pitivät jätettyä vaimoa potentiaalisena aviomiesten jahtaajana. Mutta oli jotain vieläkin pahempaa kuin kaikki se loputon, hemmetin uuvuttava taloudellinen ja joka suhteessa voimille käyvä taistelu. Rankinta yksinhuoltajan elämässä oli se, että vaikeina hetkinä oli niin totaalisen yksin.

2.
TANZIE

St Annen koulun parkkipaikalla oli kaksikymmentäkuusi autoa. Kaksi samanlaista riviä molemmin puolin sorapolkua, autojen nokat vastakkain; kummassakin rivissä kolmetoista isoa, kiiltävää nelivetoa, jotka pujottelivat parkkiruutuihin ja niistä pois keskimäärin 41 asteen kulmassa, ennen kuin tilalle siirtyi seuraava jonottaja.

Tanzie katseli niitä ylittäessään kadun äidin kanssa bussipysäkin kohdalla. Autojen kuljettajat puhuivat kännykkään, vaikka se oli laissa kielletty, tai sanoivat jotain takapenkillä istuville ja silmät suurina katseleville vaaleatukkaisille vauvoille. Äiti kohotti leukaansa ja sormeili vapaassa kädessään olevia avaimia kuin ne olisivat auton avaimet ja hän ja Tanzie olisivat vain sattuneet pysäköimään jonkin matkan päähän. Hän vilkuili jatkuvasti taakseen. Arvatenkin siksi, että pelkäsi törmäävänsä johonkin siivousasiakkaaseensa, joka sitten kysyisi, miksi hän oli täällä.

Tanzie ei ollut koskaan käynyt sisällä St Annen koulussa, mutta hän oli ajanut sen ohi bussilla ainakin kymmenen kertaa, koska kunnallinen hammashoitola oli samalla kadulla. Ulkoapäin näkyi vain loputon pensasaita, jonka yläreunan kulma oli trimmattu täsmälleen 90-asteiseksi (Tanzie mietti, mahtoiko puutarhuri käyttää astelevyä), ja suuria puita, joiden alimmat oksat ojentuivat pelikenttien ylle kuin suojellakseen niillä leikk...