Tekijänoikeudet
ISBN 978-951-31-9412-3
Sitaatin William Shakespearen Macbethista suomentanut Paavo Cajander
Englanninkielinen alkuteos Finders Keepers ilmestyi 2015 Yhdysvalloissa.
Copyright © 2015 by Stephen King
Published by agreement with Stephen King, C/O The Lotts Agency, Ltd., New York and Licht & Burr Literary Agency, Denmark.
Suomenkielinen laitos © Kustannusosakeyhtiö Tammi 2017
Kannen kuva: Shutterstock
Teoksen jakelu ja osittainen kopiointi muuhun kuin lain sallimaan yksityiseen käyttöön ilman tekijänoikeuden haltijan lupaa on korvausvastuun ja rangaistuksen uhalla kielletty.
Kustannusosakeyhtiö Tammi 2017
John D. MacDonaldin muistolle
”Löydämme elämän aarteet laskeutumalla syvälle alhoon.”
JOSEPH CAMPBELL
”Paska ei merkitse paskaakaan.”
JIMMY GOLD
I
MAAHAN
KAIVETTU
AARRE
1978
”Herätys, neropatti!”
Rothstein ei olisi halunnut herätä. Uni oli liian hyvä. Siinä oli mukana hänen ensimmäinen vaimonsa kuukausia ennen kuin tästä tuli hänen ensimmäinen vaimonsa, seitsemäntoistavuotiaana ja kiireestä kantapäähän täydellisenä. Alasti ja väikkyvänä. He olivat alasti kumpikin. Rothstein oli yhdeksäntoista, hänellä oli akselirasvaa kynsien alla, mutta ei se ollut tyttöä haitannut, ainakaan silloin, koska Rothsteinin pää oli pursunut ideoita, mikä oli ollut tytölle tärkeää. Tyttö uskoi unelmiin jopa Rothsteinia vahvemmin, ja hyvä kun uskoi. Tässä unessa tyttö nauroi ja kurkotti siihen Rothsteinin osaan, johon oli helpointa tarttua. Rothstein yritti päästä yhä syvemmälle, mutta sitten käsi alkoi ravistaa häntä olkavarresta ja uni puhkesi kuin saippuakupla.
Hän ei ollut enää yhdeksäntoista eikä asunut kolmiossa New Jerseyssä, kahdeksankymmentävuotispäivä oli puolen vuoden päässä, ja hän asui maatilalla New Hampshiressa, minne tahtoi testamentissaan tulla haudatuksi. Hänen makuuhuoneessaan oli miehiä. Heillä oli kommandopipot, yhdellä punainen, toisella sininen, kolmannella kanariankeltainen. Rothstein yritti uskoa, että tämäkin oli unta – kaunis uni oli keikahtanut painajaiseksi kuten toisinaan kävi – mutta sitten käsi päästi irti hänen olkavarrestaan, tarttui hartiaan ja tempaisi hänet lattialle. Hän löi päänsä ja parahti.
”Varo vähän!” keltanaamio sanoi. ”Aiotko kumauttaa häneltä tajun kankaalle?”
”Katsokaa!” Punanaamio osoitti sormella. ”Vaarilla on seisokki. Mahtoi olla melkoinen uni.”
Sininaamio, joka oli ravistanut Rothsteinia, sanoi: ”Kusiseisokki se vain on. Ei niillä kato tuossa iässä muuten seiso. Mun ukkini…”
”Hiljaa!” keltanaamio keskeytti. ”Sinun ukkisi ei kiinnosta ketään.”
Rothstein oli sekaisin repaleisen unen verhossa, mutta hän tiesi olevansa pulassa. Yksi sana nousi hänen mieleensä: ryöstö. Hän katsoi makuuhuoneeseensa ilmestynyttä kolmikkoa, hänen vanhaa päätään särki (oikeaan ohimoon nousisi iso sinelmä, hänellä kun oli verenohennuslääkitys) ja hänen sydämensä vaarallisen heikot seinämät paukuttivat rintakehän vasenta laitaa. Hänen vieressään seisoi kolme pitkää miestä, joilla oli käsineet, kommandopipot ja ruudulliset syyspusakat. Ryöstäjiä, ja täällä hän oli kahdeksan kilometrin päässä kyliltä.
Rothstein yritti koota ajatuksensa, hääti unen matkoihinsa ja uskotteli itselleen, että tilanteessa oli hyväkin puoli: jos he kerran eivät näyttäneet kasvojaan, he aikoivat jättää hänet henkiin.
Ehkä.
”Hyvät herrat”, hän sanoi.
Herra Keltainen naurahti ja nosti hänelle peukkua. ”Hyvä aloitus, neropatti.”
Rothstein nyökkäsi kuin olisi saanut kohteliaisuuden. Hän vilkaisi yöpöydän kelloa – se oli vartin yli kaksi – ja katsoi taas herra Keltaista, joka saattoi olla koplan johtaja. ”Minulla ei ole paljon rahaa, mutta senkun otatte kaiken. Jos lähdette satuttamatta minua.”
Tuuli puuskahti ja rahisutti kuolleita lehtiä talon länsiseinää vasten. Rothstein huomasi, että lämmityskattila oli käynnistynyt ensimmäisen kerran tänä syksynä. Eikö kesä ollut vasta äsken?
”Meidän tietojemme mukaan sulla on rahaa kuin roskaa.” Tämän sanoi herra Punainen.
”Hys!” Herra Keltainen ojensi kätensä Rothsteinille. ”Nousepas, neropatti.”
Rothstein tarttui tarjottuun käteen, nousi vapisten jaloilleen ja istuutui sängylle. Hän huohotti tuskallisen tietoisena ulkonäöstään (itsetietoisuus oli ollut hänen kirouksensa ja siunauksensa läpi elämän): hän näytti vanhukselta väljässä sinisessä yöpuvussa, vanhukselta jonka tukasta oli jäljellä vain hallavat haituvat korvien yläpuolella. Tällaiseksi oli rapistunut kirjailija, joka oli ollut Time-lehden kannessa samana vuonna kun JFK oli valittu presidentiksi: JOHN ROTHSTEIN, AMERIKAN ERAKKONERO.
Herätys, neropatti.
”Vedäpäs vähän henkeä”, herra Keltainen sanoi. Hän kuulosti huomaavaiselta, mutta Rothstein ei luottanut vaikutelmaan. ”Sitten mennään olohuoneeseen, missä hyvätapaiset ihmiset käyvät keskustelunsa. Ei hoppua. Yritä saada hengitys tasaantumaan.”
Rothstein hengitti hitaasti ja syvään ja sydän rauhoittui hiukan. Hän yritti ajatella Peggyä, teekupin kokoisia rintoja (pieniä mutta täydellisiä) ja pitkiä, sileitä sääriä, mutta uni oli kadonnut kuten Peggy itse, joka oli nykyisin vanha kääkkä ja asui Pariisissa. Rothsteinin rahoilla. Yolande, Rothsteinin toinen yritys saavuttaa aviosäädyn auvo, oli onneksi kuollut, joten elatusapua ei tarvinnut enää pulittaa.
Herra Punainen poistui huoneesta, ja nyt Rothstein kuuli työhuonettaan pengottavan. Jokin kolahti kumoon. Pöytälaatikoita avattiin ja suljettiin.
”Helpottiko?” herra Keltainen kysyi, ja kun Rothstein nyökkäsi, mies sanoi: ”Mennään.”
Rothstein antoi taluttaa itseään kohti pientä olohuonetta. Herra Sininen käveli vasemmalla, herra Keltainen oikealla. Penkominen jatkui työhuoneessa. Pian herra Punainen avaisi komeron, työntäisi sivuun Rothsteinin kaksi pikkutakkia ja kolme villapaitaa ja näkyviin tulisi kassakaappi. Se oli väistämätöntä.
Olkoon. Kunhan eivät ota vihkoja. Mitä he niillä? Konnia kiinnostaa vain raha. Osaavat tuskin edes lukea mitään sen haastavampaa kuin Penthousen lukijakirjeet.
Mutta hän ei ollut varma keltanaamiosta. Mies kuulosti kouluja käyneeltä.
Kaikki olohuoneen lamput paloivat ja verhot olivat auki. Valveilla olevat naapurit olisivat saattaneet aprikoida, mitä kirjailijanestorin talossa puuhattiin… jos hänellä olisi ollut naapureita. Lähimmät asuivat kolmen kilometrin päässä päätien varressa. Rothsteinilla ei ollut ystäviä eikä hänellä käynyt vieraita. Joskus ovelle eksyi trokari, jolle hän antoi oitis kyytiä. Rothstein oli omalaatuinen olkikuukkeli. Eläköitynyt kirjailija. Erakko. Hän maksoi veronsa ja hänet jätettiin rauhaan.
Sininen ja Keltainen olivat ohjanneet hänet laiskanlinnan eteen harvoin katsottua televisiota vastapäätä, ja kun hän ei heti istunut, herra Sininen painoi hänet väkisin tuoliin.
”Varo vähän!” Keltainen kivahti. Sininen perääntyi pikkuisen ja mutisi jotain. Herra Keltainen oli pomo, se oli selvää.
Hän kumartui Rothsteinin ylle kädet vakosamettihousujen polvilla. ”Haluatko tilkan jotain loiventavaa?”
”Jos tarkoitat alkoholia, lopetin kaksikymmentä vuotta sitten. Lääkärin määräyksestä.”
”Niin sitä pitää. Käytkö kokouksissa?”
”En minä alkoholisti ollut!” Rothstein sanoi terävästi. Oli hullua närkästyä tällaisessa tilanteessa… vai oliko? Mistä sen tietää miten kuuluu asennoitua, kun värikkäillä kommandopipoilla naamioituneet miehet kiskovat sängystä keskellä yötä? Rothstein mietti, kuinka olisi kirjoittanut moisen kohtauksen, eikä keksinyt; hän ei kirjoittanut tällaisista tilanteista. ”Ihmiset luulevat, että kaikki 1900-luvun valkoiset mieskirjailijat ovat alkoholisteja.”
”Hyvä on, hyvä on”, herra Keltainen sanoi kuin olisi lepytellyt kärttyisää lasta. ”Haluatko vettä?”
”Ei kiitos. Haluan päästä teistä kolmesta eroon, joten puhun nyt rehellisesti.” Rothstein mietti, tunsiko herra Keltainen ihmisten välisen suullisen kanssakäymisen alkeellisimman säännön: kun joku lupaa olla rehellinen, hän yleensä valmistautuu valehtelemaan nopeammin kuin hevonen pystyy ravaamaan. ”Lompakkoni on makuuhuoneen lipaston päällä. Siinä on hiukan yli kahdeksankymppiä. Takan reunalla on keraaminen teekannu…”
Rothstein osoitti. Herra Sininen kääntyi katsomaan mutta herra Keltainen ei. Herra Keltainen mittaili edelleen Rothsteinia lähes huvittunut ilme kommandopipon rei’istä katsovissa silmissään. Ei mene täydestä, Rothstein ajatteli, mutta ei antanut periksi. Nyt kun hän oli täysin virkeä, häntä paitsi pelotti myös potutti, joskin olisi viisasta olla paljastamatta sitä.
”Pidän siellä talousrahoja. Viittä- tai kuuttakymppiä. Enempää tässä huushollissa ei ole. Ottakaa ne ja lähtekää.”
”Valehtelet, perkele”, herra Sininen sanoi. ”Sulla on kuule paljon enemmän. Me tiedetään. Usko pois.”
Kuin näytelmässä ikään tuo repliikki tuntui toimivan herra Punaisen merkkinä ja hän huusi työhuoneesta: ”Bingo! Mä löysin kassakaapin! Valtava mötiskä!”
Rothstein oli tiennyt, että punanaamio löytäisi sen, mutta hän lannistui silti. Oli tyhmää pitää kotona käteistä rahaa – hän ei tehnyt sitä muusta syystä kuin että karsasti luottokortteja ja sekkejä ja osake- ja kauppakirjoja, kaikkia niitä houkuttelevia kahleita, jotka sitoivat ihmiset Amerikan tukahduttavaan ja viime kädessä tuhoisaan velkakierteeseen. Käteinen voisi kuitenkin osoittautua hänen pelastuksekseen. Käteinen oli korvattavissa. Vihkot, yli sataviisikymmentä vihkoa, eivät olleet.
”No niin, yhdistelmä”, sanoi herra Sininen. Hän napsautti käsineen peittämiä sormiaan. ”Anna tulla!”
Rothstein oli melkein tarpeeksi vihainen kieltäytyäkseen – Yolanden mukaan kiukku oli hänen elinikäinen oletustilansa (”Varmaan kehdosta saakka”, Yolande oli moittinut) – mutta hän oli myös väsynyt ja peloissaan. Jos hän panisi hanttiin, häntä mukiloitaisiin, kunnes paljastaisi yhdistelmän. Hän voisi jopa saada taas sydänkohtauksen, ja tällä kertaa se melko varmasti veisi hengen.
”Jos kerron kassakaapin yhdistelmän, otatteko rahat ja lähdette?”
”Herra...